Ismail Kadare: Särkynyt huhtikuu

Särkynyt huhtikuu uppouttaa sellaiseen vieraaseen kulttuuriin, jollaista en tiennyt enää olevan olemassakaan, ainakaan Euroopassa. Kevyt kierros netissä (esim. Ylen uutinen vuodelta 2013) paljastaa, että verikosto elää ja voi hyvin tälläkin vuosikymmenellä Albanian pohjoisosissa.

Ismail Kadaren romaanissa on muutama päähenkilö, joiden polut kirjaimellisesti risteävät kerran, eikä elämä ole enää samanlaista sen jälkeen. Yksi heistä on Gjorg, nuori mies pohjoisen Albanian vuoristokylästä. Hänen epäkiitolliseksi tehtäväkseen tulee kostaa veljensä surma ja tappaa murhaaja tai muu mies hänen perheestään. Gjorg ei halua ampua ketään, mutta vain sitä isä häneltä vaatii suvun kunnian vaalimiseksi. Gjorg tietää, että verikoston onnistuessa hänen omat päivänsä ovat luetut. Heti ampumisen jälkeen alkaa 24 tunnin bessa, turva-aika, jolloin Gjorgiin ei saa kajota. Sen aikana voi hakea ja saada kuukauden bessan, jolloin verikostajaa ei saa tappaa, mutta heti sen ajan päätyttyä hän on hengenvaarassa, missä tahansa kulkeekin, ellei vetäydy loppuelämäkseen eristystorniin.

Vaeltaessaan maksamaan verirahaa Gjorg näkee hienot mustalla sametilla sisustetut vaunut vuoristotiellä. Vaunun ikkunasta häntä katsoo tavattoman kauniin naisen kasvot, joiden ympärillä häivähtää pähkinänruskeat hiukset. Gjorg jää tuijottamaan Dianaa, joka niin ikään kiinnittää huomiota nuorukaisen silmiin ja hänen käsivarressaan olevaan mustaan nauhaan. Diana ja hänen kirjailijamiehensä Bessian Vorps ovat pääkaupungista Tiranasta ja oikeastaan häämatkalla. He ovat tottuneet kaupungin mukavuuksiin ja seurapiireihin, ja varsinkin Dianalle ylängön karkeat ja yksinkertaiset olot ovat vieraita. Täällä, kohdatessaan mustaa hihanauhaa kantavia verikoston alaisia miehiä, hän tulee tietoiseksi seudulla vielä noudatettavasta kanun-laista ja verikoston kauheasta perinteestä. Hän ei voi unohtaa näkemäänsä komeaa nuorukaista, joka ei ole enää kuukauttakaan turvassa.

Ismail Kadaren romaani kiehtoo - huomaan ajattelevani rakkautta, joka syttyy yhdestä silmäyksestä - ja se hyytää, niin kauhea on verikoston kierre, josta ei ole pelastusta. Julmuuksien kuvausta ei kirjassa tarvitse pelätä, niitä ei esitellä, sillä kanun säätelee tarkasti, miten kostotappaminen tapahtuu. Se jopa vaatii, että Gjorgin on osallistuttava ampumansa naapurin hautajaisiin.

"Omaisten silmissä ei ollut vihaa, ne olivat kylmät kuin tämä maaliskuinen päivä, samalla lailla kuin Gjorg oli ollut kylmä ja vihaton edellisenä päivänä vaaniessaan uhriaan. Äsken avattu hauta, vinossa nököttävät kiviset ja puiset ristit, kellon valittava kilkatus, kaikki se tuntui nyt koskevan suoraan häntä itseään."

Melkoisen kiinnostavan näkökulman kanun-lakiin tarjoaa luku, jonka päähenkilönä on verikoston valvoja. Hän on virkamies, joka pitää tarkkaa kirjaa kostetuista kuolemista ja jota huolettaa, kun kostojen määrä vähenee. Paikoin Kadare saa koko järjestelmän näyttämään niin absurdilta perittyine verirahoineen kaikkineen, että alan epäillä koko kertomusta vain fiktioksi. Sitä se tietysti on, mutta suomalaiset uutispalstat muutaman vuoden takaa saavat minut vakuuttuneeksi siitä, että verikostoa ihan oikeasti harjoitetaan edelleen. Paikoin olen aavistavinani verhottuja viittauksia kommunistiajan ja Albanian päämiehen Hoxhan hirmuhallintoon. Kadare kirjoitti kirjansa 70-luvulla, jolloin Enver Hoxha vielä hallitsi kovalla kädellä Albaniaa, mutta tiedän Albanian historiasta liian vähän sanoakseni enempää. Verikoston valvoja lukee  ahdistuneena artikkelia, jossa kirjoitetaan: 

"... yleinen rappio ... näkyi myös Kanunin kulmakivien kuten bessan, verikoston ja vierailijan kohtelun murenemisena; ne olivat olleet albanialaisen elämän suurenmoisia ja yleviä aineksia, mutta ne olivat hiljalleen rappeutuneet vuosien varrella epäinhimilliseksi koneistoksi ja lopulta ... voitonpyyntiin perustuvaksi kapitalistiseksi yritystoiminnaksi."

Suosittelen Ismail Kadaren kirjaa kaikille hyvästä, koskettavasta ja erikoisesta tarinasta pitäville. Minua alkoi vetää puoleensa muutkin Kadaren suomennetut kirjat kuten Seuraaja ja Kolme surulaulua Kosovolle. Kadare on joskus mainittu mahdollisena kirjallisuuden Nobel-ehdokkaana. Mistä muistuukin mieleen, että Tarukirja-blogissa on meneillään Nobel-kysely ja arvonta 9.10. asti.


          Ismail Kadare: Särkynyt huhtikuu, 225 s.
          Kustantaja: Gummerus 2006
          Suomentaja: Annikki Suni (ranskannetusta laitoksesta Avril Brisé 1982)
          Alkuperäinen: Prilli i thyer  1978
          Kansi: Jenni Noponen  

KIRJA on kirjastolaina. MUUALLA: 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Eniten minua kiinnostaa tie, Kiiltomato/Tuula Nevala, Lukuneuvoja, Tarukirja

Helmet-haasteessa kirja sopii kohtiin 18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja ja 20. Kirja käsittelee sinulle entuudestaan vierasta kulttuuria
Kuukauden kieli -haasteessa toukokuun kieli oli albania.