Petri Tamminen: Musta vyö

Vuosi sitten syyskuussa kirjoitin, että Petri Tammisesta on tullut yksi kirjailijasuosikkejani. Luin silloin hänen Meriromaaninsa. Nyt hiljattain julkaistu Musta vyö vahvistaa tunnetta, vaikka teos on erilainen kuin aikaisemmin Tammiselta lukemani.

Musta vyö - Aikuistuminen on yksinäisyyden muoto. ei oikeastaan ole mukava kirja, ei ollenkaan. Se puhuu kuolemanvakavista asioista, kuolemasta ja kuolemanpelosta sillä tavoin, että aluksi naurattaa ja lopussa riipaisee. Ja kun on tarpeeksi pitkään riipaissut, sitten lopussa kajastaa pieni toivonsäde.

Mustan vyön minäkertojan, kirjailijan, isä on juuri kuollut ja kirjailija etsii vimmatusti tämän mustaa vyötä, jonka äiti kuoleman jälkeen oli antanut pojalleen. Poika pukeutuu isänsä hautajaisiin eikä löydä isän vyötä, vaan taipuu ottamaan omansa. Välähdyksinä mieleen nousevat erilaiset muistot isästä tämän eläessä, yllättävästä sairauskohtauksesta ja sairaala-ajasta sekä lääkärin lupauksesta päästä kotiin heti seuraavalla viikolla. Uutista seuranneena yönä isä menehtyy.

Surun keskellä kirjailija sanailee tavalla, joka saa minut nauramaan ääneen, mitä kovin moni kirja ei tee (tai siis en taida lukea naurattavia kirjoja kovin usein), mutta sitten havahdun, ettei toisen kuoleman surulle ja pelolle saa nauraa. Mutta minkäs teet, Tammisen lakoninen tyyli iskee nauruhermooni jollain kummallisella tavalla ihan väärissäkin kohtaa. Nauruni on myötätuntoista, samaistuvaakin.

"En osannut sanoa ensin mitään, tuijotin vain eteeni. Minulle käy helposti niin, jos joku sanoo minulle jotakin odottamatonta [...] 

Tuijotukseni vaikutti varmaankin hidasälyisyydeltä, vaikka minusta se oli nopeaälyisyyttä - ehdin muotoilla niin monia mahdollisia vastauksia etten ehtinyt lausua niistä ainuttakaan."

Sitten kirjan lopussa ei enää naurata. Musta vyö on kirja suruvuodesta, alun puuhakkaista järjestelyistä ja hautajaisten jälkeisestä surusta, oman kuoleman pelosta ja masennuksesta, tunteitten katoamisesta, syyllisyydestä, yksinäisyydestä. Kirja on fiktiota, mutta siinä on niin omakohtainen tuntu, että se koskettaa, riipaisee, ja minuakin alkaa surettaa. Ja sitten taas on pakko naurahtaa jollekin tokaisulle. Surun vuodenkierron jälkeen koittaa kuitenkin kevät, se alkaa sen viidentoista minuutin aikana, jolloin kirjailija käy sairaalassa, jossa hänen isänsä edellisenä keväänä kuoli.

"Ja nyt minä seisoin sairaalan pihalla isän farkuissa, niissä jotka olivat jääneet hänen viimeisikseen, minulle hiukan liian lyhyissä, ja oli tämä kevät. 

En tiedä miksi juuri silloin, mutta silloin se tapahtui: isä antoi minulle anteeksi."

Petri Tamminen kirjoittaa Mustaan vyöhön kertojaminän surun, halvaannuttavan pelon oman elämän loppumisesta, kipeästä isäsuhteesta ja kuoleman jälkeen jättämistä syyllisyyksistä. Vaimo on reipas ja puuhakas ja sanoo ajatuksia, jotka saavat kirjailijan oivaltamaan tärkeitä asioita itsestään ja tilanteestaan.

"Kipeänhausta, tragikoominen romaani kuolemanpelosta." kuvaillaan kirjaa kustantajan sivuilla.

Aikaisemmin luettu: Suomen historia (2017), Muita hyviä ominaisuuksia (2010) ja Meriromaani (2015), tässä järjestyksessä.

               Petri Tamminen: Musta vyö, 175 s
                 Kustantaja: Otava 2019
                 Kansi: Piia Aho

KIRJA on kirjastosta. MUUALLA blogeissa Tuijata, Kirja vieköön.