F. E. Sillanpää: Hiltu ja Ragnar

Näinä lyhyitten kirjojen viikkoina tartuin klassikkoon, jonka on kirjoittanut oma nobelistimme Frans Emil Sillanpää. Hiltu ja Ragnar on pieni kirja, mutta kirjailija itse piti sitä parhaimpana teoksenaan, mikäli Wikipediaa on uskominen.

Lukija tietää heti alusta lähtien, että kaikille ei kirjassa käy hyvin. Ei liene juonen paljastamista lainata tässä yhtä lausetta, jossa loppuratkaisuun viitataan, sillä kirjailija on sijoittanut sen aivan tekstinsä alkuun:

"Tämä oli nyt juuri sama rehtorska, jonka huvilaan Toivolan Juhan Hiltu-tytär äsken oli joutunut palvelukseen ja joka palvelus sitten niin pian - rehtorskan ollessa tällä samalla matkalla - päättyi järven kuutamoisiin laineisiin." (s. 8-9)

Tuossa lyhyessä katkelmassa tuli pingoitetuksi jänne kirjan alusta loppuun. Hiltu on hyvin nuori ja hyvin kokematon tyttö, joka tulee maaseudulta Tampereelle rehtorin lesken talouteen piiaksi. Rehtorskalla on yksi poika, opiskeleva Ragnar, joka tulee kesäksi Pyynikin huvilalle. Äiti pyrkii kaikin tavoin varjelemaan poikaansa naisseikkailuilta, mutta Hiltu on äidin silmissä niin täysin mitätön ja vaaraton, että rehtorska päättää lähteä sisarensa luo kauan aikomalleen vierailulle muutamaksi päiväksi, ja Ragnar ja Hiltu jäävät kahdestaan huvilalle.

Koko kirjan ajan lukijalla väikkyvät mielessä nuo alussa mainitut Pyhäjärven laineet. Ne näkyvät huvilan ikkunoista auringonpaisteessa, kun Hiltu kattaa nuorelle herralle saliin ateriaa. Niitä katsoo niin kokematon Ragnar, kun hän ajattelee Hiltu-piikaa ja mitä hän haluaisi saavuttaa mamman poissa ollessa, kuin viaton Hiltukin, kun hän kuuntelee itsessään heräävän naisen ajatuksia ja odottaa koko päivän Ragnaria kotiin kaupungista ja jatkaa odotustaan kuun valossa, kun nuori herra nukkuu humalaansa.

Paitsi heräävä miehisyys ja naiseus ja niihin sisältyvät oudot uudet ajatukset, halut ja tunteet Sillanpään teemana kirjassa on yhteiskunnallinen eriarvoisuus. On iso juopa palvelusväen ja herrasväen välissä, ja Sillanpää kuvaa terävästi, miten porvarissääty kohtelee alempiaan. Kun Ragnarin kaupungilla kohtaamat opiskelukaverit tulevat ryyppyreissun jatkoille huvilalle, yksi heistä paasaa tavallisesta kansasta i l m i ö n ä, kun Hiltu tuo herroille kahvia:

"Siinä on ihana voima, uskokaa minua, olen tuntenut sen joka solussani. Kansa, ilmiönä, ajatelkaa. Ei silti, kyllä minä aion herrana pysyä, mutta narrina en aio olla..." (s. 65)

Hiltu ja Ragnar on rakenteeltaan jäntevä. Lukija odottaa kaiken aikaa jotain tapahtuvaksi. Hiltu ja Ragnarkin odottavat, kumpikin tahoillaan, ja asioita tapahtuukin, mutta pääosan kirjassa saavat heidän kummankin ajatukset ja mielikuvat, jotka sitten siirtyvät tekoihin. Vaikka tiesin järven laineista koko ajan, silti kirjan loppu ja koko tarina jäi pohdituttamaan.

Sillanpään kieli on rikasta, mutta hitaanoloista ja vanhahtavaa. Erinomaisen hyvin hän osaa kuvata niin nuoren miehen kuin naisenkin mielenliikkeitä ja -hämmennystä sekä eri yhteiskuntaluokkien ajatustapoja. Kyllä hän on kirjallisuuden Nobel-palkinnon (v. 1939) ansainnut. Kirjan takakannen mukaan Hiltua ja Ragnaria "voidaan pitää eräänlaisena Hurskaan kurjuuden sivunäytöksenä", joten täytyypä ottaa tuo kansalaissodan vaiheisiin sijoittuva kirja lukuun jossain vaiheessa; ilmeisesti siinä pääosassa on Hiltun isä torppari Juho Toivola. Hiltun ja Ragnarin tapahtumat sijoittuvat aikaisemmaksi, kesään 1906, kuten Sillanpää kirjan viimeisellä sivulla kirjoittaa. Aikaisemmin olen lukenut Sillanpäältä ainakin kirjat Nuorena nukkunut, Ihmisiä suviyössä ja Elokuu, mutta siitä on jo aikaa.

KIRJAN lainasin kirjastosta. Lukuneuvoja luki sen viime kesänä. Korkkaan sillä Jokken kirjanurkan luotsaaman 14-haasteen, jossa luetaan kirjoja nobelisteilta. Tämä oli vuoden ensimmäinen lukemani kirja Nobel-palkinnon voittaneelta kirjailijalta, ja saavutan sillä noviisinobelisti-bloggarin arvomerkin! Tavoittelen satunnaisen nobelisti-bloggarin arvomerkkiä 2-5 kirjalla.


F. E. Sillanpää: Hiltu ja Ragnar, Kertomus kahdesta ihmislapsesta, 99 s.

Kustantaja: Otava 1981, 1. painos 1923