Saima Harmajan runojen jälkeen tuntuu tavallista luontevammalta tarttua kirjaston esittelyhyllyllä teokseen, jossa kuolema on koskettavasti läsnä. Kirjan aihe, oman lapsen kuolema, ei ole omakohtainen eikä tällä hetkellä ajankohtainen kenellekään lähelläni, mutta silti kirja onnistuu alkuluvuillaan itkettämään ja puristamaan sydämen kokoon. Kirja on kirjoitettu vertaistueksi suruun, ja sellaisena uskon sen hyvin täyttävän tehtävänsä.
Eeva Peura ja Tarja Tervahauta ovat toimittaneet teoksen Lapseni on poissa - Kirja suruun. Se koostuu lyhyistä kirjoituksista, joissa lapsensa kuolemalle menettäneet kertovat surunsa tarinaa. Teoksen rakenne on kiinnostava. Ensimmäinen luku on otsikoitu "Kun pahin on tapahtunut", ja sen sirpaleet kertovat eri kirjoittajien sanoin siitä hetkestä tai päivästä, jonka he eivät koskaan uskoneet tulevan: kun vauva syntyy liian sairaana elääkseen, kun reipas alakoululainen jää autossa junan alle, kun teini-ikäinen heppatyttö sairastuu ja kuolee syöpään, kun kesken hyvin alkaneiden ylioppilaskirjoitusten nuori mies ei yhtäkkiä jaksa enää elää. Osa sirpaleista on vain muutaman rivin pituisia, pisimmät taas parin kolmen sivun mittaisia. Tätä ensimmäistä lukua en pystynyt kerralla lukemaan, niin sydäntä raastavia kirjoitukset ovat.
Toinen luku "Elämä pysähtyy" kertoo ajasta heti kuoleman jälkeen ja hautajaisista, kolmas luku "Tunteiden myllerryksessä" taas siitä, kun rakas lapsi on jo haudattu. Näin luku luvulta kirja etenee surutyön vaiheissa ja tahtiin. Luvussa "Tahdon tarttua huomiseen" on jo toivoa selviytymisestä. "Jossakin vaiheessa surutietä kulkiessani huomasin, että valoa oli sittenkin tunnelin päässä. Huomasin nousevan auringon, valon lisääntymisen, kevään heräämisen."
Kirjassa saavat sanavuoron myös lapsena tai nuorena kuolleen isovanhemmat, jotka surevat paitsi lapsenlastaan, myös lapsensa surua, sekä sisarukset. Kaikkiaan kirjoittajia on yli kaksikymmentä. Teoksen toimittajat ovat terapeutteja ja päättävät kirjan suruprosessin kuvauksella, pienillä toimintavinkeillä kuten "Puhu muille kokemuksestasi, jos vain suinkin pystyt." sekä listalla asioista, jotka osoittavat, milloin ammattiapu on surijalle tarpeen.
Suru tarvitsee vertaistukea, ja kirja on oivaa sellaista. Monesta kirjoituksesta huokuu, miten vanhempi, isä tai äiti, kokee helposti syyllisyyttä lapsensa kuolemasta, oli sen syy mikä tahansa. Auttaa, kun huomaa, että muillekin on tapahtunut samaa, ja he ovat selvinneet siitä. "Vertaistuen avulla puhumattomat ajatukseni ja tuntemukseni saivat äänen ja ymmärryksen."
Minusta on hienoa, että Lapseni on poissa - Kirja suruun valittiin Vuoden kristilliseksi kirjaksi 2018. Valinnan suoritti piispa Teemu Laajasalo. Hän perusteli valintaansa: "Tämä kirja on pieni ja suuri, kevyt ja raskas, kaunis ja karmea. Tekstit ovat yhtäältä lyhyitä, helppolukuisia ja nopeita, toisaalta päivän pysäyttäviä, arkea häiritseviä ja rauhaa järkyttäviä."
Suosittelen lämpimästi kirja heille, joiden lapsi on kuollut, tai lapsen menettäneiden läheisille tai vietäväksi surukotiin, sekä avuksi ammatti-ihmisille, jotka työssään kohtaavat surevia.
Enkä malta olla sanomatta tätäkin: Minun on erittäin vaikea ymmärtää sitä, ettei viime syksynä Helsingin Kirjamessuilla järjestynyt puoleksi tunniksi lavaa, jolla Vuoden kristillinen kirja 2018 olisi voitu julkistaa ja palkita aikaisempien vuosien tapaan. Olen ollut usein sunnuntaina Kirjamessuilla palkitsemistilaisuudessa, mutta nyt jäi se messupäivä kokonaan käymättä. Toki julkistaminen tapahtui, yhden näytteilleasettajan osastolla, mutta eikö tosiaan järjestynyt lavaa tätä tilaisuutta varten? Tämä kirja jos mikä olisi ansainnut lavan verran näkyvyyttä. Sekä sen omien ansioiden että lastaan surevien vanhempien takia, vaikka tietenkään messuorganisaatio ei asiasta päättäessään tiennyt, mihin kirjaan piispan valinta lopulta kohdistuisi.
Peura & Tervahauta (toim.): Lapseni on poissa - Kirja suruun, 119 s.
Kustantaja: Kirjapaja 2018
Kansi: Elina Warsta
KIRJA on kirjastosta.
MUUALLA: Helsingin Uutiset, Kotimaa
Helmet-haasteessa tämän voi laittaa kohtiin 15. Kirjassa käsitellään jotain tabua (lapsen kuolema, itsemurha), 29. Kirjassa nähdään unia, ja 34. Kirjassa on usean kirjoittajan kirjoituksia.
Eeva Peura ja Tarja Tervahauta ovat toimittaneet teoksen Lapseni on poissa - Kirja suruun. Se koostuu lyhyistä kirjoituksista, joissa lapsensa kuolemalle menettäneet kertovat surunsa tarinaa. Teoksen rakenne on kiinnostava. Ensimmäinen luku on otsikoitu "Kun pahin on tapahtunut", ja sen sirpaleet kertovat eri kirjoittajien sanoin siitä hetkestä tai päivästä, jonka he eivät koskaan uskoneet tulevan: kun vauva syntyy liian sairaana elääkseen, kun reipas alakoululainen jää autossa junan alle, kun teini-ikäinen heppatyttö sairastuu ja kuolee syöpään, kun kesken hyvin alkaneiden ylioppilaskirjoitusten nuori mies ei yhtäkkiä jaksa enää elää. Osa sirpaleista on vain muutaman rivin pituisia, pisimmät taas parin kolmen sivun mittaisia. Tätä ensimmäistä lukua en pystynyt kerralla lukemaan, niin sydäntä raastavia kirjoitukset ovat.
Toinen luku "Elämä pysähtyy" kertoo ajasta heti kuoleman jälkeen ja hautajaisista, kolmas luku "Tunteiden myllerryksessä" taas siitä, kun rakas lapsi on jo haudattu. Näin luku luvulta kirja etenee surutyön vaiheissa ja tahtiin. Luvussa "Tahdon tarttua huomiseen" on jo toivoa selviytymisestä. "Jossakin vaiheessa surutietä kulkiessani huomasin, että valoa oli sittenkin tunnelin päässä. Huomasin nousevan auringon, valon lisääntymisen, kevään heräämisen."
Kirjassa saavat sanavuoron myös lapsena tai nuorena kuolleen isovanhemmat, jotka surevat paitsi lapsenlastaan, myös lapsensa surua, sekä sisarukset. Kaikkiaan kirjoittajia on yli kaksikymmentä. Teoksen toimittajat ovat terapeutteja ja päättävät kirjan suruprosessin kuvauksella, pienillä toimintavinkeillä kuten "Puhu muille kokemuksestasi, jos vain suinkin pystyt." sekä listalla asioista, jotka osoittavat, milloin ammattiapu on surijalle tarpeen.
Suru tarvitsee vertaistukea, ja kirja on oivaa sellaista. Monesta kirjoituksesta huokuu, miten vanhempi, isä tai äiti, kokee helposti syyllisyyttä lapsensa kuolemasta, oli sen syy mikä tahansa. Auttaa, kun huomaa, että muillekin on tapahtunut samaa, ja he ovat selvinneet siitä. "Vertaistuen avulla puhumattomat ajatukseni ja tuntemukseni saivat äänen ja ymmärryksen."
Minusta on hienoa, että Lapseni on poissa - Kirja suruun valittiin Vuoden kristilliseksi kirjaksi 2018. Valinnan suoritti piispa Teemu Laajasalo. Hän perusteli valintaansa: "Tämä kirja on pieni ja suuri, kevyt ja raskas, kaunis ja karmea. Tekstit ovat yhtäältä lyhyitä, helppolukuisia ja nopeita, toisaalta päivän pysäyttäviä, arkea häiritseviä ja rauhaa järkyttäviä."
Suosittelen lämpimästi kirja heille, joiden lapsi on kuollut, tai lapsen menettäneiden läheisille tai vietäväksi surukotiin, sekä avuksi ammatti-ihmisille, jotka työssään kohtaavat surevia.
Enkä malta olla sanomatta tätäkin: Minun on erittäin vaikea ymmärtää sitä, ettei viime syksynä Helsingin Kirjamessuilla järjestynyt puoleksi tunniksi lavaa, jolla Vuoden kristillinen kirja 2018 olisi voitu julkistaa ja palkita aikaisempien vuosien tapaan. Olen ollut usein sunnuntaina Kirjamessuilla palkitsemistilaisuudessa, mutta nyt jäi se messupäivä kokonaan käymättä. Toki julkistaminen tapahtui, yhden näytteilleasettajan osastolla, mutta eikö tosiaan järjestynyt lavaa tätä tilaisuutta varten? Tämä kirja jos mikä olisi ansainnut lavan verran näkyvyyttä. Sekä sen omien ansioiden että lastaan surevien vanhempien takia, vaikka tietenkään messuorganisaatio ei asiasta päättäessään tiennyt, mihin kirjaan piispan valinta lopulta kohdistuisi.
Peura & Tervahauta (toim.): Lapseni on poissa - Kirja suruun, 119 s.
Kustantaja: Kirjapaja 2018
Kansi: Elina Warsta
KIRJA on kirjastosta.
MUUALLA: Helsingin Uutiset, Kotimaa
Helmet-haasteessa tämän voi laittaa kohtiin 15. Kirjassa käsitellään jotain tabua (lapsen kuolema, itsemurha), 29. Kirjassa nähdään unia, ja 34. Kirjassa on usean kirjoittajan kirjoituksia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!