"Dottie tiesi että kyse oli kulttuurien eroista, vaikka sen oppimiseen olikin mennyt vuosia. Hänestä tuntui että tässä maassa kulttuurien erot oli unohdettu. Ja kulttuuriin sisältyivät luokkaerot, vaikkei kukaan niistä tässä maassa puhunut, koska se ei ollut sopivaa. Mutta Dottie uskoi, ettei niistä puhuttu myöskään siksi, etteivät ihmiset oikeasti ymmärtäneet, mitä luokkaeroilla tarkoitettiin. Jos ihmiset esimerkiksi olisivat tienneet, että Dottie ja hänen veljensä olivat lapsina syöneet roskiksesta, mitä he olisivat ajatelleet?" (Novellista "Dottien aamiaismajoitus")Elizabeth Strout ei kaihda luokkaeroista kirjoittamista, vaikka tekeekin sen hienovaraisesti ja saarnaamatta. Henkilöidensä kautta hän näyttää äärimmäisen köyhyyden, osattomuuden ja häpeän, johon toiset jäävät loppuelämäkseen, mutta josta osa murtautuu ulos, pois lähtemällä.
Stroutin toinen suomennettu kirja, Kaikki on mahdollista, on kokoelma novelleja, jotka liittyvät löyhästi toisiinsa ja myös kirjailijan ensimmäiseen suomennettuun teokseen, Nimeni on Lucy Barton. Novellien päähenkilöitä yhdistää heidän pieni ja köyhä lapsuuden kotikaupunkinsa, Yhdysvaltojen Illinoisin Amgash, ja he ovat toistensa sukulaisia tai kouluaikojen ystävä tai työkavereita, tai näiden sisaruksia. Niinpä kunkin novellin päähenkilön lisäksi niissä piipahtelee samoja henkilöitä, ja kuva Amgashin sosiaalisista suhteista - ja juoruista - valottuu sirpalemaisesti monesta näkökulmasta.
"Ajaessaan kotipihalleen ja nähdessään valot, jotka oli jättänyt palamaan, hän [Patty] tajusi että Lucy Bartonin kirja oli ymmärtänyt häntä. Se se oli - kirja oli ymmärtänyt häntä. Hänen suussaan maistui edelleen keltaisen kermatoffeen makeus. Lucy Bartonilla oli oma häpeänsä. Totta vie, hänellä oli häpeänsä. Ja hän oli jättänyt sen noin vain taaksensa." (Novellista "Tuulimyllyt")Lucy Barton vilahtaa novelleissa usein, sillä kaikki Amgashissa tuntevat hänet: surkeista oloista ponnistanut naapurin tyttö päsee opiskelemaan, muuttaa asumaan New Yorkiin, ja hänestä tulee kuuluisa kirjailija. Lucy ei ole käynyt Amgashissa vuosikausiin, ei kertaakaan isänsä hautajaisten jälkeen, mutta nyt hän luennoi Chicagossa ja päättää tulla katsomaan veljeään Peteä, joka asuu edelleen heidän lapsuudenkodissaan. Novelli "Sisko" kertoo tästä Lucyn vierailusta Peten tykö. Myös heidän sisarensa Vicky tulee paikalle. Kun Lucyn sisarukset alkavat muistella vanhempiaan ja tiettyjä lapsuuden tapahtumia, Lucy saa paniikkikohtauksen ja joutuu äkisti lähtemään Amgashista. Koko episodi solahtaa siihen mielikuvaan, mikä syntyi Lucyn lapsuudesta romaania Nimeni on Lucy Barton lukiessa, lisää kuvaan jotain, ja edelleen jättää sen haperoiseksi.
Elizabeth Strout kirjoittaa taitavaa ja hienoa proosaa, se on näennäisesti arkista, sisältää tarkkoja huomioita ja yksityiskohtia, rosoakin, mutta samalla se piirtää asioille uusia merkityksiä ja psykologisia ulottuvuuksia, jotka ovat jäädä huomaamatta. Kuten Patty, joka ajaa maissi- ja soijapapupeltojen halki ja katselee tuulimyllyjä. Sitten hän istuu auringossa juttelemassa Charlien kanssa, jolla on vaaleansiniset silmät, ja heidän välilleen syntyy tunne toisen ymmärtämisestä. Ja Patty huomaa ajattelevansa tuulimyllyjä:
"Hän muisti korkeat valkoiset tuulimyllyt. Miten niiden hoikat valkeat käsivarret olivat liikkeessä kaikki, mutta eivät koskaan yhdessä, paitsi joskus, kun kaksi niistä pyörähti yhtä aikaa, ja niiden lavat osoittivat samaa kohtaa taivaalla." (Novellista "Tuulimyllyt")Ihailen Elizabeth Stroutin kieltä ja kirjoittamista niin novellikokoelmassa kuin romaanissakin. Kumpaakin on ylistetty blogiarvioissa, bloggarit äänestivät Nimeni on Lucy Bartonin viime vuoden parhaaksi kaunokirjalliseksi käännöskirjaksi, ja itse asiassa pidän yhdeksän novellin kokoelmasta enemmän kuin romaanista. Samaan aikaan ihailun kanssa kirjat herättävät minussa myös ristiriitaisia, jossain määrin vieraannuttavia, tunteita. En usko sen olevan pelkästään rosoisuuden syytä, ehkä novelleissa vain tulee minulle vastaan jotain ei-niin-samaistuttavaa.
Edellä olevasta huolimatta suosittelen Kaikki on mahdollista -kokoelmaa. Kieli on upeaa, ja yksittäisistä tarinoista rakentuu taitava, joskin huokoinen kokonaisuus.
Elizabeth Strout: Kaikki on mahdollista, 261 s.
Kustantaja: Tammi (Keltainen kirjasto 495), 2019
Alkuperäinen: Anything Is Possible, 2017
Suomentaja: Kristiina Rikman
Kansi: Laura Lyytinen
KIRJA on kirjastosta.
MUUALLA se on luettu esimerkiksi blogeissa: Kirjasähkökäyrä, Kirja vieköön, Leena Lumi, Lumiomena
Kiitos Paula :) Loistava kirja. Itse pidin enemmän Nimeni on Lucy Barton teoksesta. Toivon lisää suomennoksia.
VastaaPoistaOlen huomannut, että olet pitänyt kummastakin Stroutin kirjasta kovasti. Tämä novellikokoelmakin on hieno kirja.
PoistaPaula, kirjoitit niin ihanasti, että olin ihan high ja sitten tämä: "Samaan aikaan ihailun kanssa kirjat herättävät minussa myös ristiriitaisia, jossain määrin vieraannuttavia, tunteita. En usko sen olevan pelkästään rosoisuuden syytä, ehkä novelleissa vain tulee minulle vastaan jotain ei-niin-samaistuttavaa." Nyt aion olla utelias eli oliko vieraantumisen tunteen syynä novellimuoto (minulle voi olla, mutta ei nyt) vai koska sanot kirjaT, onko se jotain kuitenkin Stroutin tyylissä tai Bartonissa vai mitä? Ei tietenkään tarvitse paljastaa tai ehkä et itsekään tunnista, mikä se on. Minulle vain sattuu joskus tuollaista jonkun oman huippusuosikkini kohdalla, mutta silloin vaikenen:), sillä pelkään juuri tällaista uteliasta kysymystä.
VastaaPoistaMinulle Nimeni on Lucy Barton oli viime vuonna kolmanneksi paras, sillä millään ilveellä Rothin Amerikkalainen pastoraali ei voinut olla muuta kuin ykkönen ja Ofelian suru puolestaan kattoi liian monta rakasta asiaa kuvataiteesta Shakespeareen ja vähän muutakin, mutta vahva kolmonen Strout oli.
♥
Leena, kiitos paljon, että kirjoitit. Kysytpä vaikeita, ihan pistää miettimään. :-)
PoistaLuulen, että kirja herättää minussa ristiriitaisia tuntemuksia osin siksi, että pidän kieltä taitavana ja ihailen Stroutin huomioita ja eleetöntä asioiden näyttämistä, ja kuitenkaan en pääse niin lähelle tekstiä kuin haluaisin.
Novellimuoto ei minua vieraannuta, olen viime vuosina löytänyt novellit ja luen niitä harvakseltaan, mutta mielelläni. Ehkä Stroutin tyyli ei sitten kuitenkaan pure minuun, vaikka sitä etäältä ihailenkin. Mutta kun mietin, Amgash taitaa olla minulle se vieraannuttava elementti, johon minun on vaikea samaistua. Tai se miten Strout Amgashin ja sen ihmiset esittelee. Tunnen itseni tirkistelijäksi, kaupunki on lohduton ja kirjan amgashilaisilla melkein kaikilla joitain yksityisiä, ei niin kauniita salaisuuksia. Taisi joukossa olla joku sympaattinen hahmo, mutta monet näyttäytyivät (minulle) jollain tavalla oudossa valossa, oli kaltoin kohtelua, hylkäämistä, pahoinpitelyä.
Tämä kaikki kuului varmaan Stroutin suunnitelmaan, näyttää luokkaerot, kuten yllä lainasin, mutta ehkä se jokin outous (tai oudoksi kokemani) ja lohduttomuus tuli minun ja kirjan väliin.
Mutta monet ovat pitäneet Stroutin kirjoista todella paljon, ja kyllä minäkin näen niiden ansioita.
Kiitos, kun kysyit ja laitoit minut ajattelemaan.