Antti Heikkisen esikoiskirjalla on sille erinomaisen hyvin sopiva nimi, Pihkatappi, vaikka ymmärsin sen vasta lukiessani kirjan viimeisiä sivuja, joilla nimi saa selityksensä. Sitä ennen teoksesta on moneksi. Se on nuoren miehen kasvukertomus, jossa isänsä kanssa varttunut äiditön poika joutuu repäisemään itsensä rajusti irti isästään itsenäistyäkseen. Se on yhden perheen kolmen sukupolven tarina, jossa kertoja kirjoittaa isoukkinsa vuoden 1918 sotaan, ukkinsa jatkosotaan ja isänsä aikaan, jolloin maaseutu tyhjenee.
Kertoja Jussi on toimittaja, jonka näkemä videonauhoitus Kekkosen hautajaisista saa sekä kaivautumaan oman itsensä ja sukunsa menneisyyteen että myös toteuttamaan unelmansa kirjoittaa romaani. En ole tainnut vähään aikaan lukea kirjaa, joissa kehyskertomuksena ja päähenkilönä on kirjailija työssään, joten se tuntui varsin mukavalta kerrontaratkaisulta. Samalla lukija saa seurata romaanin kirjoitusprosessia vaihe vaiheelta ja kirjailijan matkaa oman itsensä tuntemiseen.
Pidin Pihkatapista! Aika sen lukemiselle oli parahultainen, sillä parin synkän- ja raskaanpuoleisen kirjan jälkeen kaipasin jotain hyväntuulisempaa, ja Antti Heikkisen kirja oli sitä. Se puhuu vakavista asioista, mutta tavalla, jossa on huumoria ja leppoisuutta, joka sai ainakin minut hyvälle tuulelle. Ehkä dialogeissa käytetyllä savon murteella oli paljon tekemistä asian kanssa, sillä siten juttelevat tuttavat ja työtoverit ovat kaikki leppoisia ihmisiä! Muutenkin kieli oli yltäkylläistä, ja kirjan henkilöihin kiintyi. Nautin myös kirjan eri aikatasoilla liikkumisesta. Kirjailija-kertoja eli Petransa kanssa nykyajassa ja kirjoitti toimittajan lomallaan romaania. Valokuvien siivittämänä hän kirjoittaa romaaniinsa omat muistonsa lapsuudestaan ja nuoruudestaan sekä sukunsa tarinat, joista osan hän myöntää olevan mielikuvituksensa tulosta, jotkin asiat kun ovat suvun vaiettuja salaisuuksia.
Pihkatappi voitti vuoden 2013 Savonia-palkinnon parhaasta savolaisesta kaunokirjallisesta teoksesta. Kirjablogeissa kirjaa on luettu paljon, hauskimmin savon murteella siitä kirjoitti Amman lukuhetki, mutta muutkin ovat kovasti pitäneet kirjasta: Hengityskeinu, Kirjakaapin kummitus, Kirsin kirjanurkka, Pihi nainen, Sallan lukupäiväkirja, Kirjavinkit ja monet muut.
KIRJAN lainasin kirjastosta. Haasteosallistus: MiMiTuI / Toimittaja-kirjailija.
Antti Heikkinen: Pihkatappi, 276 s.
Kustantaja: Siltala 2013
Kustantaja: Siltala 2013
Graafinen suunnittelu: Pekka Loiri
Palasi tästä postauksestasi mieleen tuo kirjan murredialogi, joka oli ihan mainiota. Pihkatappi teki minusta Savon murteen fanin. :)
VastaaPoistaYmmärrän hyvin! Tässä murretta oli käytetty vielä silläkin tavalla hyvin, että minäkin savon kieltä taitamaton huomasin, että Jussi huasto eri lailla kuin ukkinsa ja muut veteraanit.
VastaaPoistaTämä aarre tuossa odottaa ja nousi lukupinossa ylemmäksi arviosi perusteella. Juuri sopivaa kesälukemista, jos ei jo pääsiäislukemista...
VastaaPoistaKirjasta jäikin kesäinen olo, kun maatalon arkea elettiin, vaikka tietysti talviakin oli. :-) Sopivasti kevyttä ja vakavaa samassa paketissa. Suosittelen!
VastaaPoistaTämä kirja ympäristöineen ja murteineen ovat sen verran lähellä sydäntäni, että vakaana aikomuksenani on lukea hienosti esittelemäsi kirja jossakin vaiheessa...
VastaaPoistaTykästyin kirjaan, vaikka savon murre onkin minulle vieras kieli, joten luulen, että Pihkatappi tulee vielä lähemmäksi, jos kieli ja ympäristö ovat tuttuja.
VastaaPoista