Khadija on somalityttö, jonka lapsuus on turvallinen, mutta onneton. Hän asuu äitinsä ja veljensä kanssa pienessä kylässä aavikon laidalla. Päivän askareissa hän kantaa vettä, käy pesemässä pyykit, juottaa kamelit ja paimentaa lampaita, vuohia, kameleita. Khadija on orpo, sillä isä on kuollut. Äiti moittii jatkuvasti Khadijaa siitä, että tämä on vain tyttö eikä voi jatkaa isänsä ja klaaninsa nimeä. Kun isovelikin kuolee, äiti Fatima ja Khadija ovat surun murtamia. Kun vain Khadija olisi poika, hän voisi kostaa isän kuoleman.
Khadijan tyttöpäivät loppuvat, kun rosvot ryöstävät hänet hänen paimentaessaan eläimiä. Kohdalle sattuu kuitenkin hyvä mies, joka pelastaa hänet ja vie kotiinsa. Aikaa myöten mies mieltyy nuoreen ja kauniiseen Khadijaan ja haluaa hänet toiseksi vaimokseen. Fatima suostuu. Ei auta, vaikka Khadija karkaa miehensä luota häiden jälkeen. Palattava hänen on. Perheen ja klaanin kunnia on tärkeintä.
Aavikon tyttäret on ensimmäinen suomensomalin suomeksi kirjoittama romaani ja jo siitä syystä ansaitsee arvostavan huomion. Kuinka moni uuteen maahan 13-vuotiaana muuttanut oppii kielen niin hyvin, että pystyy kirjoittamaan sillä romaanin. Näin juuri Nura Farah on tehnyt. Kirja on sujuvaa ja kiinnostavaa kerrontaa, joka kuvaa Khadijan, somalialaisen naisen, elämää lapsuudesta aikuisuuteen, pienestä tytöstä kymmenen lapsen äidiksi. Ajallisesti se sijoittuu 1900-luvun puolivälin molemmin puolin. Vuosilukuja tai muitakaan aikamääreitä kirjassa ei mainita, mutta Khadijan mies odottaa kiihkeästi maansa vapautumista valkoisista valtiaista, ja itsenäisyys toteutui vuonna 1960. Silloin Khadija oli jo varttunut viisaaksi naiseksi, jolla oli kahdeksan poikaa ja kaksi tyttöä.
Hiljattain kirjoitin blogiin Tiina-kirjasta Tiina etsii juuriaan, enkä nyt voi olla vertaamatta suomalaisen ja somalialaisen tytön elämää toisiinsa - kummankin kirjan tytöt elivät 1900-luvun puolivälissä. Siinä missä Tiina voi käydä koulua ja leikkiä ja seikkailla vapaasti niin tyttöjen kuin poikienkin kanssa, Khadija tekee pienestä asti töitä kotona eikä opi lukemaan eikä kirjoittamaan. Tietyssä iässä hän alkaa pukeutua peittävämpiin vaatteisiin ja hänet ympärileikataan, jotta hän varmasti säilyy puhtaana avioliittoon. Kun Tiina voi kaikessa rauhassa ihastua Juhaan ja kaveerata hänen kanssaan, varsin nuoren Khadijan avioliitosta päättää hänen tuleva miehensä ja äitinsä, ja avioliiton alkuaikoina Khadija joutuu sietämään miehensä ensimmäisen vaimon ankaraa mustasukkaisuutta ja vihaa.
Anni Polva jätti uskonnon lähes kaikkien Tiina-kirjojen ulkopuolelle. Nura Farahin Khadijalle ja hänen perheelleen uskonto on heidän elämänsä peruspilari, ja sen arvoja opetetaan ahkerasti myös jälkikasvulle. Tosin Khadija ja ensimmäinen vaimo turvautuvat myös taikamenoihin, kun yhteinen aviomies kertoo ottavansa kolmannen vaimon, kuolleen veljensä lesken, josta klaanin tulee pitää huolta.
Antoisinta kirjassa on se, miten se avaa ikkunan uuteen kulttuuriin ja elämäntapaan, erityisesti eri-ikäisten naisten näkökulmasta. Jäin miettimään, miten opiskelu ja työ Suomessa ovat vaikuttaneet Farahin naiskuvaan, sillä hänen Khadijansa on voimakastahtoinen, joskin perinteisten roolien ja elämäntavan sisällä. Aavistettavissa on myös Somalian uusi aika ja sen tuomat muutokset, kun maa itsenäistyy. Kaukana ovat vielä ne päivät, jotka ajavat osan kansasta kaukaisiin maihin pakoon ja turvallisemman elämän etsintään.
Nura Farah: Aavikon tyttäret, 236 s.
Kustantaja: Otava 2014
Kansi: Timo Numminen
KIRJA on omasta hyllystä, oma ostos.
HAASTEET: Helmet-lukuhaaste 2017 (40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä), 100 suomalaista kirjaa (no 39).
Naisten aakkosia on mukava kirjoitella näillä kirjaimilla, joista löytyy vaihtoehtoja, ja vaikeutena on pikemmin valinta kuin edes yhden löytyminen... Ennen pitkää on toinen ääni kellossa, viimeistään aakkosten loppupään lähetessä, mutta nyt vain nautin leppeästä helppoudesta. Tarkoitan tietysti Tarukirjan aloittamaa Naisten aakkoset -haastetta, jossa olen M-kirjaimen kohdalla. Haasteessa "... etsitään naisia, joiden etu- tai sukunimi alkaa tietyllä kirjaimella. Kysymyksiä on kolme."
1. Kuka on suosikkikirjailijasi?
Iki-ihanien Anna- ja Runotyttö-kirjojen luoja Lucy M. Montgomery on suosikkini. Anna-sarjaa olen lukenut suomeksi ja englanniksi (täällä ja täällä), nuorena, opiskelijana, aikuisena, ja aina se ilahduttaa uudelleen. Koska en vielä ole tarttunut Montgomeryn muihin kirjoihin, vaikka Sininen linna odottelee omassa hyllyssä, voisin sijoittaa kirjailijan kolmoskysymyksenkin alle.
2. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?
Kukapa ei tuntisi Marimekon Unikko-kuosia, mutta se on vain yksi yli 500 kuosista, jotka Maija Isola suunnitteli Marimekolle työskennellessään sen palveluksessa 38 vuotta. Verhot, lakanat, pyyhkeet, pöytäliinat, suihkuverhot... Kotien sisustuksessa näkyy Isolan kädenjälki.
3. Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin? tai Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille (myös muut kulttuurin alat käyvät)?
Keväämmällä luin ensimmäistä kertaa Minna Canthia ja pidin lukemastani. Hänen muihinkin teoksiinsa haluaisin tutustua.
Kuvituskuvasarjan on piirtänyt Kate Greenaway (1846-1901) vuonna 1886. Hän oli englantilainen lastenkirjailija ja kuvittaja. Lisää kuvan tietoja löytyy tästä.
Aakkoset tähän asti:
A Apple Pie K Knelt for It
B Bit It L Longed for It
C Cut It
D Dealt It
Anni Polvan Tiina-kirjoissa on aina jotain, joka kertoo ajastaan. Sarjan 25. kirjassa Tiina etsii juuriaan, joka julkaistiin ensimmäistä kertaa vuonna 1982, ajankohtaista on maailman köyhien ja erityisesti lasten hätä. Niinpä Tiinakin ryhtyy kutomaan Teresa-täkkiä pienistä neliöistä lähetettäväksi Intian kodittomille, äiti Teresasta kun on ollut jossain puhetta, vaikka Tiina inhoaa kutomista sydämensä pohjasta. Hän myös katsoo sanomalehdestä kuvia laihoista, nälkiintyneistä lapsista ja päättää olla nälkälakossa joka toisen päivän. Kutoa tyttö saa, mutta syömättä olemisesta äiti on täysin eri mieltä.
Tiina ja Juha löytävät vintiltä Juhan perheen vanhoja valokuvia, ja Tiina keksii, että niistä voisi koota sukukronikan vaikka lahjaksi sukulaisille. Juhan suvun kuvia katsellessaan Tiina alkaa miettiä omia sukulaisiaan ja sitä, miksei heillä koskaan puhuta äidin isästä mitään. Hän löytää oman perheensä vanhoja valokuvia ja niiden joukosta kuvan, jossa on hänen mummonsa, äidinäiti, yhdessä jonkun miehen ja toisen naisen kanssa. Tiinan isä kertoo, että mies on Tiinan vaari, joka oli jättänyt perheensä, kun Tiinan äiti oli ollut vain parivuotias.
Tiinakin haluaa tehdä sukukronikan ja piirtää oman sukupuunsa, mutta sitä varten hänen tarvitsee ratkaista vaarin arvoitus ja selvittää tämän suku. Niinpä Tiina ja Juha lähtevät polkupyörillä matkaan pitäjään, jossa äiti aikoinaan syntyi, vaikkei äiti usko sieltä löytyvän enää ketään, joka hänet ja hänen äitinsä muistaisi.
Matkalla kohdataan suuri mies, joka yrittää varastaa Juhan polkupyörän, sekarotuinen koira, joka tarraa varkaan nilkkaan ja omii Tiinan uudeksi isännäkseen, Tiinan isoäidin sydänystävä, äkäinen isäntä, joka teettää Tiinalla ja Juhalla töitä ruokapalkalla ja jonkä nämä uskovat olevan Tiinan vaari. Ja lopulta he löytävät tiensä oikean vaarin luo. Millainen kohtaaminen se onkaan! Mutta haluaako Tiinan äiti edes nähdä miestä, joka oli hylännyt hänet ja hänen äitinsä?
Tiina etsii juuriaan -kirjaa lukiessa mietin sitä, miten Anni Polva on kirjoittanut Tiinalle hyvin lämpimän ja turvallisen kodin. Monessa sarjan kirjassa nostetaan esille surullisia asioita Tiinan lähipiiristä, mutta ne eivät yleensä kosketa Tiinan ydinperhettä lukuunottamatta kertoja, jolloin isä tai äiti sairastuu vakavasti. Kirjat ovat perusturvallisia samalla, kun käsittelevät asioita, jotka voivat mullistaa elämän perusteellisesti.
Tämän vuoden Helmet-lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 13. Kirja "kertoo sinusta", sillä Tiinan ja Juhan lailla etsin juuriani, kun teen sukututkimusta.
Edellinen Tiina-kirja: Tiina eksyy.
Anni Polva: Tiina etsii juuriaan, 147 s.
Kustantaja: Karisto 1998, 8. painos (1. painos 1982)
KIRJA on lainastosta, Tiina-kirjojen sanastoa käyttääkseni.
HAASTEET: Helmet-lukuhaaste 2017 (13. Kirja "kertoo sinusta"), 100 suomalaista kirjaa (no 38), Ajattomia satuja ja tarinoita -lukuhaaste
Heljä Liukko-Sundströmin keramiikkataulut ja -esineet ovat ihania, ja nostinkin hänet hiljattain yhdeksi suosikikseni Naisten aakkoshaasteessa. Vasta sitä kirjoittaessani tajusin, että kuvataiteilija on myös sanataiteilija. Tai kuvakirjataiteilija. Se piti heti todentaa, ja kirjaston hyllystä löytyikin kaksi erilaista lastenkirjaa.
Toi rusakko on kipeän söpö kertomus erilaisuudesta, toisten auttamisesta ja ystävyydestä. Ruskea rusakkojänis näkee pienten valkoisten kanien luistelevan somissa sinisissä mekoissaan ja haluaa mukaan. Sitä varten hän ompelee itselleen suojapuvun valkoisesta lakanakankaasta, mutta sekään ei tee isosta ja kömpelöstä jäniksestä siroa pientä muodostelmaluistelijaa.
Kun rusakko Roi kaatuu luistimillaan ja suojapuku repeää, joukkue hyväksyy hänet mukaansa hänen erilaisuudestaan huolimatta. Vain yksi kani ei siedä rusakkoa ja keksii keinot, miten saa Roin pois heidän joukkueestaan. Jännittävien käänteiden jälkeen opitaan sanomaan "Anteeksi!" ja "Pidetään yhtä!". Roin rusakkokaverit opettelevat luistelemaan ja rusakot opettavat pupuille metsässä selviämisen taitoja.
Heljä Liukko-Sundström on kuvittanut Toi rusakko -kirjan maalauksillaan, jotka tuovat mieleen hänen keramiikkatyönsä ja niiden luonto- ja eläinaiheet.
Olli ja Dolli - tarina ystävyydestä on juuri sitä, tarina ystävyydestä. Ystävykset ovat Olli, oikea ihminen, mutta tässä kirjassa jänis. Ja Dolli on oikea ihminen, mutta tässä kirjassa riepunukke. Jänis ja riepunukke on ommeltu kankaasta pehmeiksi nukeiksi, sitten niistä on valettu kipsimuotit. Valmiit keramiikkanuket on maalattu Olliksi ja Dolliksi.
Olli on loikkiva ja tanssiva jänis, joka kohtaa Dollin, keramiikkataiteilijan, jolla on vikaa käsissä ja jaloissa ja joka tarvitsee muiden ihmisten apua liikkuessaan pyörätuolilla. Olli auttaa häntä, eikä vähiten silloin, kun hän lennättää Dollia tanssiessaan. Kun Dolli kruunataan Koristeiden kuningattareksi, Olli on aidosti iloinen taiteellisen ystävänsä puolesta.
Olli ja Dolli - tarina ystävyydestä on kuvitukseltaan omaperäinen, mutta sopii keramiikkataiteilijalle. Valokuvatut kipsinukkehahmot ovat herkkiä ja kömpelöitä samaan aikaan. Taiteilija on joutunut tekemään valoksen jos toisenkin saadakseen nukkensa kuviin eri asennoissa ja asuissa.
Heljä Liukko-Sundström: Olli ja Dolli - tarina ystävyydestä, 32 s. Kustantaja: Otava 2005 Kuvitus: keramiikkanuket Heljä Liukko-Sundström; valokuvat
Timo Kauppila
Heljä Liukko-Sundström: Toi rusakko, 30 s. Kustantaja: Kirjapaja 2008 Kansi: Maria Appelberg; kannen kuva: Heljä Liukko-Sundström
KIRJAT löytyivät kirjaston lastenosaston hyllyltä.
HAASTEET: 100 suomalaista kirjaa (no 36-37)
Muutama aika sitten luin Katja Kallion tämän kevään uutuusromaanin Yön kantaja. Ihan heti sen jälkeen en voinut alkaa mitään toista kirjaa, sen verran vaikuttunut olo oli, ja vieläkin on. Kerrassaan hieno kirja!
Alkuun pääsy Yön kantajan kanssa oli hieman hidasta. Amanda Aaltonen näkee Turussa ranskalaisen kuumailmapallolentäjän ja järjestää itsensä mukaan seikkailuun, matkalle Pariisiin ja jopa Lontooseen, yli kaupunkien, jokien, peltojen, välillä pilven sisässä leijuen. Takaumien kautta Amandan elämän alkuvaiheet tulevat tutuiksi, lapsuus äidin kanssa, työteliäs isäpuoli, jonka kanssa tyttö ei tullut toimeen. Useita kertoja Amanda oli tuomittu Hämeenlinnan vankilaan irtolaisuudesta ja siveettömyydestä.
Amandan palattua Pariisista hänen sopeutumaton ja ajan sopivuussäännöistä piittaamaton elämäntapansa sekä ajoittaiset raivonpurkauksensa toimittivat hänet ensin sairaalaan hoidettavaksi ja sieltä loppuiäksi Seilin saarelle parantumattomasti mielisairaana. Diagnoosi oli "insania epileptica menstrualis", kuukautishulluus. Naisten sairaus, naiseuden sairaus. Tuolloin, vuonna 1891, Amanda oli 26-vuotias. Hän kuoli Seilin saarella syksyllä 1918.
Katja Kallion Amanda Fredrika Aaltonen on fiktiota, mutta hänellä on esikuvansa oikeasti eläneessä henkilössä ja hänen elämäntarinassaan. Mutta millaisen kirjan Kallio on Amandasta kirjoittanut! Se miten hän kuvaa Amandan mielensisäisiä liikkeitä niin sairaampina kuin terveempinä päivinä, ajatuksia, ahdistusta, tunteita, se on jotain aivan huikeaa. Tämän tästä huokailin vain ihastuksesta Kallion kielen äärellä. Hän on taidokas sanankäyttäjä ja hänen kielikuvansa tuoreita. Tulee olo kuin aina koskettavan taiteen äärellä, samalla kertaa janoinen ja tyytyväinen.
Amanda Aaltosen kohtalo on puhutteleva ihan itsessäänkin ja pala Suomen historiaa. Seilin saarelle eristettiin aikoinaan lepraa sairastavat, mutta kun heitä ei enää ollut, saarta käytettiin parantumattomasti sairaiden naisten sairaalana, jonne jouduttuaan heillä ei ollut toivoa poispääsystä. Joukossa oli todella sairaita, mutta mukana oli myös sellaisia kuin Greta, nuori tyttö, joka oli tullut raskaaksi raiskauksesta ja joka oli surmannut vauvansa heti syntymän jälkeen. Sellaisen täytyy olla hullu ja sellainen siirretään loppuiäksi Seiliin.
Seilin sairaala oli omanlaisensa suljettu yhteisö, jossa oli tiukat säännöt ja tiukat hierarkiat, paremmat potilaat olivat vapaakävelijöitä, jotka pääsivät liikkumaan ja toimittamaan askareita saarella, huonosti käyttäytyvät eristettiin pitkiksi ajoiksi. Kirjan ankkuroi historiaan myös viranomaisdokumentit, joissa Amandan sairastumiseen liittyviä elämänvaiheita ja toisaalta oireita, käyttäytymistä ja määrättyä lääkitystä Seilissä raportoidaan yksityiskohtaisesti. Nuo kirjelmät ja raportit ovat uskoakseni autenttisia ja arkistoista löytyneitä.
Kirjan nimi ja kansi ovat mielestäni tavattoman kauniit.
"Unen päästä hän ei saanut kiinni pitkään aikaan. Jossain vaiheesa valve muuttui kelluvaksi horteeksi, ja yhtäkkiä hän oli tuntenut olonsa voimakkaaksi ja taitavaksi siinä pitäessään unta loitolla. Hän oli kuvitellut kantavansa yötä muiden nukkua, olevansa jonkinlainen yön ylläpitäjä."
Katja Kallio: Yön kantaja, 253 s.
Kustantaja: Otava 2017
Kannen suunnittelu: Piia Aho; kannen kuva Fonderie Deberny
E-KIRJA on Ellibs-laina kirjastosta.
MUUALLA: Netistä löytyy runsaasti kirja-blogien arvioita kirjasta.
HAASTEET: Helmet 2017 -lukuhaaste (1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis), 100 suomalaista kirjaa (no 35)
Tyttö katoaa alaikäisten turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskuksesta Espoossa. Ensin odotellaan, tuleeko tyttö takaisin, ja sitten hälyteään poliisi. Viivyttelyllä on syynsä, ja virkavaltakin ryhtyy nihkeästi etsintöihin. Usein turvapaikanhakijat vain jatkavat matkaansa toiseen maahan sanomatta siitä kenellekään. Nasimin tapauksessa tosin mietityttää se, ettei hän ollut vielä saanut turvapaikkapäätöstä. Yleensä katoamiset tapahtuvat vasta kielteisen päätöksen jälkeen.
Takakannessa kirja esitellään näin: "Kadonnut on espoolaisen Mari Pyyn vahvasti elämänmakuinen ja kantaa ottava esikoisjännityskirja." Ja että Pyy on työskennellyt alaikäisten turvapaikanhakijoiden vastaanottotyössä. Jännityskirjan päähenkilö ei olle poliisi eikä etsivä, vaan vastaanottokeskuksen sosiaalityöntekijä Inka Uusimaa. Hänen ansiotaan on, että Nasimin katoamista ylipäätään aletaan tutkia, sillä Inka ei usko, että Nasim olisi vain jatkanut matkaa Lontooseen.
Vaikka sosiaalityöntekijä Inka Uusimaa päätyy itsekin tutkimaan katoamistapausta ja joutuu hengenvaaraan niin tehdessään, kovin jännittäväksi kirjaa ei voi sanoa. Paikoin se on luennoiva, kun joku käyttää pitkän puheenvuoron ja selvittää faktatietoja maahanmuuttajista tai joku toinen selvittää kirjeessä, miten järjestäytynyt rikollisuus toimii ihmiskauppaa käydessään. Mielenkiintoinen kirja kuitenkin kieltämättä on, ajankohtaisempi nyt kuin silloin, kun se julkaistiin. Sitä on helppo lukea ajatellen, että tällaisia asioita todella tapahtuu, juuri näin. Enkä ole sjatuksineni yksin: Ihmisiä_muuttoliikkeessä -sivusto haastatteli Mari Pyytä ja kirjoitti Kadonnut-kirjasta otsikolla "Fiktiota, joka voisi olla faktaa."
Mari Pyy: Kadonnut, 261 s.
Kustantaja: Myllylahti 2013
KIRJA on kirjastolaina.
HAASTEET: 100 suomalaista kirjaa (no 34), Muuttoliikkeessä-lukuhaaste
