Herra Karhu on posteljooni, joka päivittäin tekee kierroksensa jakaen kirjeet ja paketit eläimille. Yhtenä aamuna lähtiessään polkupyötällä päivän töihin hän lupaa Pikku-Karhulle, että tuo tälle yllätyksen, kun palaa kotiin. Ja millaisen yllätyksen hän tuokaan!
Heti postikierroksen alussa Herra Karhu löytää hylätyt junanvaunut ja keksii viedä ne Pikku-Karhulle leikkikaluksi. Tuumasta toimeen ja vaunut jonoksi polkupyörän perään. Ei aikaakaan, kun vaunuihin alkaa kerääntyä matkustajia tuoreita porkkanoita kantavista jäniksistä aina kaksostensa kanssa kävelyllä olevaan tiikeriäitiin. Mikä riemukas yllätys Pikku-Karhulle onkaan, kun eläinparaati rymistelee karhujen kotimetsään asti. Posti ei tule sinä päivänä jaetuksi, mutta kuka sitä kaipaisikaan, kun saa olla yhdessä ystävien kanssa.
Keiko Kaichin Herra Karhun eläinparaati on tänä vuonna ilmestynyt lämminhenkinen lastenkirja. Kaichi maalaa akryyliväreillä, ja kirjan isot kuvat ovat herkän kauniita ja eläimet niissä hellyttävän pehmolelumaisia. Seurasin vierestä, kun 2-vuotias etsi sivuilta mielellään tuttuja eläimiä kuten siilin, possun ja oravan ja tutki tuntemattomampia aikuisen kanssa, pikkukoalaa, mangustia ja muurahaiskarhua. Kuvien ohella kirjan lyhyehköt ja helpot tekstit kertovat hauskasta postipäivästä, ystävyydestä ja yhdessäolosta, ja uskoisin tämän kirjan viehättävän niin 2-5 -vuotiaita kuin heidän kanssaan lukevia aikuisiakin lukijoita.
Kirjan kirjoittaja ja kuvittaja on japanilainen. Hänen luomansa kuvamaailma pehmeine väreineen ja muotoineen on miellyttävä, ja ehkä hänen itä-aasialaisuutensa näkyy runsaassa eläinjoukossakin, jossa Australian eläimet ovat hyvin edustettuina.
Keiko Kaichi: Herra Karhun eläinparaati, 32 s.
Kustantaja: Lasten Keskus 2016
Englanninkielinen: Mr. Bear's Animal Parade 2016 ; Suomentaja: Kalle Nuuttila
Kansi ja kuvitus: Keiko Kaichi
KIRJAN lainasin kirjastosta.
HAASTE: Kirjalla on japanilainen kirjoittaja-kuvittaja, joten tämä sopii Itä-Aasian lukuhaasteeseen Kurjen siivellä.
Kesä ja dekkarit kuuluvat yhteen, vaikka kyllä arvoituksia on mukava yrittää ratkoa muinakin vuodenaikoina. Sen jälkeen kun luin ensimmäisen Maria Langini, hänen kirjansa ovat tuntuneet kuuluvan kesälukemistoon. Selitys tuntemuksiin löytyy kai kirjasta, jonka luin ensimmäisenä. Se oli Pimeä elokuun yö. joka on edelleen mielestäni paras lukemani Langin rikosromaani. Siis kaikista kolmesta lukemastani...
Tänä kesänä luin kirjan Vaarallista nautittavaksi. Se on ensimmäinen suomennettu Langin dekkari, vaikka hänen ensimmäisenä kirjoittamansa ja julkaisemansa salapoliisiromaani, Murhaaja ei valehtele yksinään, oli ilmestynyt Ruotsissa sitä ennen. Tässä niin kuin muissakin Maria Langin varhaisemmissa rikoskirjoissa päähenkilöinä ovat Puck Ekstedt, hänen kihlattunsa Einar Bure, josta myöhemmin tulee hänen aviomiehensä, sekä Einarin lapsuudenystävä rikoskomisario Christer Wijk.
Vaarallista nautittavaksi sijoittuu tukholmalaiseen kouluun, jossa Einar Bure työskentelee opettajana ja johon Puck tulee sijaiseksi kevätlukukauden loppupuolella. Hänen tehtävänään on valmentaa ylimmän luokan oppilaat kirjallisuuden ylioppilaskokeisiin. Mielenkiintoista ajankuvaa liittyi tuohon 1950-luvun ylioppilaaksi pääsemiseen; en ihan päässyt perille silloisesta systeemistä Ruotsissa (ehkä Suomessakin?), mutta kirjasta jäi sellainen vaikutelma, että opettajat tutkivat omien oppilaidensa osaamisen jonkin komitean edessä. Hmm.
Kevääseen liittyy koulun juhla, jossa esitetään Einarin kirjoittama näytelmä. Näytelmä päättyy kaikkien järkytykseen, kun yksi näyttelijöistä, ylioppilaskokelas, kuolee myrkkyyn. Samana iltana löytyy toinenkin surmattu piilotettuna näyttämön alle. Paikalle kutsutaan poliisit, joista yksi on Puckille ja Einarille tuttu Christer Wijk. Tutkinnassa käy selväksi, että ainakin näyttämöllä kuolleen on voinut murhata vain joku näytelmäproduktiossa mukana ollut. Kirja on siis tyypillinen arvoitusdekkari, jossa syyllistä tai syyllisiä etsitään ja epäilykset kohdistuvat lähes jokaiseen. Lisää kiemuroita tulee kuvioon, kun lähes kaikkien ykkösepäillylle käy huonosti.
Arvoitus ratkeaa, koulu pääsee kesälomalle, ja Puck ja Einar ovat muutaman mustasukkaisuuskohtauksen jälkeen entistä rakastuneempia. Taattua kepeää, viihdyttävää ja nostalgista dekkarikirjallisuutta siis.
KIRJA löytyi kirjaston yllätyskassista, jonka teemana oli "Kodikkaita dekkaraita (Cosy mysteries)".
MUUALLA kirjan on lukenut Kaisa Reetta T.
Maria Lang: Vaarallista nautittavaksi, 256 s.
Kustantaja: Gummerus 2012 (pokkari, 4. painos; 1. painos 1951)
Alkuperäinen: Farligt att förtära, 1950. Suomentaja: H. Sorjo-Smeds
Suketuksen aloittama lukuhaaste Kansojen juurilla innosti minua heti alkuun, sillä alkuperäiskansat kiinnostavat. Kävi kuitenkin niin, että kokonaan luin vain kolme kirjaa, vaikka useita muita lueskelin ja silmäilin.
Kirjojen kanssa pistäydyin kolmella mantereella: Pohjois-Euroopassa saamelaisten luona, Etelä-Amerikassa inkojen luona ja viimeksi Australiassa aboriginaalien luona.
Lars Pettersson: Koutokeino, kylmä kosto
Saamelaisalueelle sijoittuva ruotsalainen dekkari.
Matti A. Pitkänen: Inkojen lastenlapset
Lasten valokuvakirja inkaintiaaneista.
Tamara McKinley: Merten taa
Lukuromaani 1700-luvun Australiaan muuttaneista uudisasukkaista ja mannerta asuttaneista alkuperäiskansoista.
Kiitos kiintoisasta haasteesta, Suketus!
Olin virittynyt lukemaan alkuperäiskansoista, joten kun romaani vei heti kättelyssä 50 000 vuoden taakse keskelle Australian aboriginaalien elämää ja heimon draamaa, olin koukussa. Ei se johtunut pelkästään aiheesta, vaan Tamara McKinleyn intensiivisestä ja tarttuvasta kirjoitustavasta.
Merten taa on ensikosketukseni McKinleyn kirjoihin. Prologi "Aamun huntu" vie lukijan esihistorialliseen aikaan, mutta sen jälkeen siirrytään 1700-luvun loppupuoliskolle. Kapteeni James Cook purjehtii Isosta Britanniasta Tahitille retkikunnan kanssa ja paluumatkalla tekee kartoituksia ja tutkimuksia Uuden Seelannin rannikolla. Sitten heidän laivansa "Endeavour" haaksirikkoutuu koralliriutalle ja seurue rantautuu Australian koillisosaan. Tutkimusmatkailijat ovat löytäneet suuren, tuntemattoman mantereen, josta ovat aikaisemmin kuulleet vain huhuja. He saavat myös kosketuksen aboriginaaleihin.
McKinley punoo kirjaansa monta tarinaa, jotka kietoutuvat toisiinsa kiehtovasti kunnon lukuromaanin tapaan. On Cornwall Englannin rannikolla ja siellä vanha kartano, jossa 17-vuotias Jonathan haluaa seikkailla ennen paikoilleen asettumista. Hänelle on taivaan lahja, kun eno pyytää häntä mukaan tutkimusretkikuntaan. Cornwalliin jää odottamaan Susan, köyhän kalastajan tytär, jota Jonathan rakastaa ja jonka kanssa hän aikoo mennä naimisiin, kunhan palaa tutkimusmatkalta. Matka venyy kolmen vuoden mittaiseksi. Jonathan odottaa voivansa solmia avioliiton Susanin kanssa, mutta onko tämä vielä vapaa? Entä sitten Tahitille jäänyt tyttö ja hänen sisällään kasvava uusi elämä? Entä Australian aboriginaalit?
Kirja on kertomus Australiaan lähteneistä uudisasukkaista ja heidän kohtaamistaan aboriginaaleista, se kattaa ajanjakson 1768-1793, ja sen tapahtumapaikkoina ovat niin Englanti, Tahiti kuin Australiakin. Ihmiset ovat lähteneet Australiaan eri syistä, kuka kruunun palvelukseen virkamiehenä tai sotilaana, kuka karkoitettuna rangaistusvankina, kuka pappina hoitamaan vankien ja siirtokuntalaisten sieluja. Kirjassa on Australian historiaa ja ihmissuhdedraamaa, seikkailua ja romantiikkaa. Tarkemmin en juonikuvioita avaa, etten pilaa kenenkään lukunautintoa. Erityisen kiinnostavilta tässä tuntuivat kuvaukset aboriginaaliheimon elämästä ja Australian historiasta, joista tiedän varsin vähän, mutta tämä oli myös varsin viihdyttävä lukupaketti, joka jatkuu vielä kahden kirjan verran trilogiaksi. Nekin on pakko lukea jossain vaiheessa!
Tamara McKinley: Merten taa, 498 s.
Kustantaja: WSOY 2011 (pokkari; 1. p. 2009)
Alkuperäinen: Lands Beyond the Sea 2007 ; Suomentaja: Ulla Selkälä
KIRJA on omasta hyllystä, oma ostos.
HAASTE: Suketuksen aloittama Kansojen juurilla -lukuhaaste, joka päättyy tänään.
"Värikäs, lapsen mieltä kiehtova valokuvamatka Andien kaukaisille vuoristoseuduille", luonnehditaan kirjan takakannessa.
Matti. A. Pitkäsen valokuvakirja Inkojen lapsenlapset vie kuvin ja tekstein Eteä-Amerikkaan Andien vuoristokyliin ja -kaupunkeihin. Sivuita tulevat tutuiksi inkaintiaanien lasten elämä sekä lyhyesti heidän kansansa historia ja vuoristointiaanien elinkeinot ja asuinolot. Aikoinaan inkat hallitsivat koko Amerikan laajinta intiaanivaltakuntaa, johon kuului osia nykyisistä Kolumbian, Ecuadorin, Perun, Bolivian ja Chilen alueista.
Kirja koostuu isoista, usein sivunkokoisista valokuvista ja niihin liitetyistä lyhyistä teksteistä, joista vastaavat Ritva Lehtinen ja Kari E. Nurmi. Tekstit ovat helppoja ja lukemaan oppineiden lasten luettavissa. Matti A. Pitkänen (1930-1997) oli tunnettu ja palkittu suomalainen valokuvaaja. Monista kuvista näkyy, miten hän taitavana kuvaajana on päässyt lähelle kuvattaviaan. Kirjan kuvat ovat hieman tummasävyisiä, mikä saattaa johtua painotekniikasta, kirja kun ilmestyi yli 30 vuotta sitten. Omat, kirjan sivuista otetut, valokuvat eivät liioin tee oikeutta Pitkäsen valokuville, jotka ovat herkullista katsottavaa.
Minusta kirja oli mielenkiintoinen kuva- ja tietoisku alueelta ja ihmisistä, joista en usein tule lukeneeksi. Kirja julkaistiin Suomessa vuonna 1984 ja Yhdysvalloissa vuosina 1988 ja 1990. Se ei käsittele lainkaan alkuperäiskansojen asemaa Etelä-Amerikan maissa. Jäin miettimään, miltä kirja tuntuisi nykyisistä alakoululaisista, joiden nähtävillä on television värikkäät luonto- ja matkaohjelmat sekä koko internetin tarjonta.
KIRJAAN törmäsin kirjaston lastenosaston tietokirjoissa.
HAASTE: Suketuksen Kansojen juurilla -lukuhaaste.
Matti A. Pitkänen: Inkojen lastenlapset, 32 s.
Kustantaja: Otava 1984
Kuvat ja taitto: Matti A. Pitkänen
Teksti: Ritva Lehtinen ja Kari E. Nurmi
Iso valkoinen laiva kyntää Issyk-Kulin aaltoja tietämättä ollenkaan, että kaukana vuoren rinteellä sitä katselee pieni poika kiikarin kanssa. Laiva tulee aina samaan aikaan, tulee ties mistä ja menee ties minne. Poika kuvittelee muuttuvansa kalaksi ja uivansa pitkin kylmävetistä vuoristojokea ja aina valkoiselle laivalle asti. Siihen hänellä on aivan erityinen syy, sillä laivalla hän tapaa isänsä.
Poika kasvaa vartioasemalla vaarinsa kanssa. Hänen vanhempansa ovat eronneet, isä on työssä matruusina laivalla jossakin ja äiti mennyt kaupunkiin tehtaaseen töihin. Poikaa hävettää, että hänet on hylätty, mutta hyvätahtoista vaaria hän rakastaa. Mummi sen sijaan pitää häntä vieraana, vaikka mummi itse on vieras, vaarin toinen vaimo. He asuvat vartioasemalla kahden muun perheen kanssa. Lähistöllä ei ole ketään samanikäistä leikkikaveria. Naapuruston keskinäisillä riidoilla on vakavat ja surulliset seuraukset.
Tšingiz Aitmatov on sijoittanut romaaninsa Valkoinen laiva Kirgisian vuoristoon, Issyk-Kul -järven lähiseudulle. Elämä etenee verkalleen, kevään jälkeen tulee kesä ja syksy vaihtuu aikanaan talveksi. Poika pääsee kouluun ja saa sitä varten salkun. Kaikessa verkkaisuudessaan kirja on kiehtova. Kirjailija on mestari kuvaamaan henkilöidensä sisäistä maailmaa, ajatuksia ja tunteita, ja tässä teoksessa hän pukee taiturimaisesti sanoiksi lapsen ajattelun ja mielikuvituksen.
Koillis-Kirgisian luonto näyttäytyy kirjassa kauniina, eristyneenä ja vähän villinä. Aitmatovin kirjoittaessa romaaninsa alue oli vielä Kirgiisien sosialistinen neuvostotasavalta. Vaari ihmettelee nykyistä maailmanmenoa ja kertoo pojalle satua Sarvekkaasta hirviemosta, joka kauan sitten toi kirgiisien kansan Issyk-Kulin rantamille kaukaa Siperiasta. Kirjailijan rakkaus omaan kansaansa ja sen perinteisiin näkyy tässäkin kirjassa, kuten aikaisemmin lukemissani pienoisromaaneissa Džamilja ja Punahuivinen poppelini.
Tšingiz Aitmatov: Valkoinen laiva, 177 s.
Kustantaja: Kansankulttuuri 1980 (4. painos; 1. p. 1972)
Alkuperäinen: Белый пароход 1970 ; Suomentaja: Ulla-Liisa Heino
Kansi: Raimo Myntti
KIRJA on omasta hyllystä, ostettu kirpputorilta.
MUUALLA kirja on luettu blogeissa Ensimmäinen ja Kirja-aitta.
HAASTEET
Osallistun kirjalla 3. klassikkohaasteeseen, jota emännöi Marile. Tälle kierrokselle suunnittelin lukevani jonkin neuvostoliittolaisen kirjailijan tuotantoa, ja pitkään luennassa oli Hiljaa virtaa Don. Kirjan yhteensä 1300 sivua jäivät vielä vaiheeseen, joten uusi kirjailijasuosikkini Tšingiz Aitmatov pääsi klassikkohaastekirjaksi.
Aikaisemmin luin
Klassikkohaaste 1: Juhani Ahon Papin rouva
Klassikkohaaste 2: Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen
Toiseenkin lukuhaasteeseen kirja sopii, ketjukolaajan aloittamaan Leningrad - Ost-Berlin -haasteeseen.
