sunnuntai 12. tammikuuta 2020

Heather Morris: Auschwitzin tatuoija

Romaani Auschwitzin tatuoija vie minut hetkeen vuosikymmenten taakse. Olin yhtenä kesänä vapaaehtoisena kibbutsilla Israelissa. Työnäni oli koko kuukauden ajan siivota huoneita kibbutsin hotellissa, jonne lähetettiin myös keskitysleireillä olleita lomalle ja lepäämään. Suomalaiselle opiskelijalle oli vavahduttavaa nähdä tatuoituja numerosarjoja hotellivieraiden käsivarsissa ja ymmärtää, mistä ne olivat peräisin.

Heather Morrisin romaani kertoo tarinan Lalesta ja Gitasta, jotka ovat Tšekkoslovakian juutalaisia. He eivät tunne toisiaan, ennen kuin kumpikin päätyy Auschwitzin keskitysleirille Puolaan huhtikuussa 1942.

Lale on 24-vuotias nuori mies, joka ilmoittautuu työpalvelukseen Saksaan. Slovakian  juutalaisperheitä vaaditaan luovuttamaan yksi kahdeksantoista vuotta täyttänyt lapsi työskentelemään Saksan hallinnolle, ja Lale toivoo voivansa auttaa perhettään ilmoittautumalla työhön Berliiniin, kuten hän otaksuu. Pitkä junamatka karjavaunussa ilman syötävää tai juotavaa ja varsinkin vastaanotto Auschwitzin porttien sisäpuolella karistaa häneltä luulot hyvästä työpaikasta. Mutta se kaikki myös sisuunnuttaa hänet:
"Kun SS-miehet katoavat pimeään, Lale vannoo valan. Minä pysyn hengissä lähteäkseni elossa tästä paikasta. Minä kävelen vapaana miehenä."
Kielitaitoinen Lale - hän puhuu slovakin kieltä, saksaa, ranskaa, venäjää, vähän puolaa ja unkaria - saa jonkin ajan kuluttua fyysisesti kevyen, mutta toisella tavalla ahdistavan työn: hänestä tulee keskitysleirin tatuoija. Niin hän tapaa myös Gitan, joka vuorollaan tulee hänen pöytänsä ääreen käsivarsi paljaana. Yleensä Lale ei katso kasvoihin heitä, joille aiheuttaa tuskaa tatuoimisellaan, mutta Gitan silmiin hän katsoo, ja se on menoa se.

Heather Morris kertoo Lalen ja Gitan selviytymisestä keskitysleirin kauhujen keskellä, kun tuhkaa sataa heidän päällensä ja kaiken aikaa joutuu pelkäämään vartiioiden mielivaltaista julmuutta. Lale on rohkea ja neuvokas, hän saa tiettyjä etuja toimiessaan tatuoijana, ja hän keksii keinoja hankkia ylimääräistä ruokaa ja tavaroita, jotka hän jakaa leirillä saamiensa ystävien ja Gitan ystävien kanssa. Näin hän auttaa monia jaksamaan. Häntä itseään kantaa hänen alussa tekemänsä päätös siitä, että saksalaiset sotilaat eivät häntä päihitä, vaan hän kestää, kunnes vapautuu ja he saavat rangaistuksen tekemistään rikoksista.

Auschwitzin tatuoijassa on paljon tuttua muista keskitysleirikuvauksista, ne kidutukset, kuolemat ja kauhut, mutta kertomus on kuitenkin uusi. Tatuoijan työstä en ole aikaisemmin lukenut, en liioin Auschwitziin sijoittuvaa rakkaustarinaa, joka antaa syyn toivoon, unelmiin ja elämään.

Keskitysleireiltä selvinneitä näyttää yhdistävän yksi asia: he ovat päättäneet selvitä ja toimivat kaikissa tilanteissa sitä ajatellen. Heillä on päämäärä, ja he kokevat sen saavuttamisen ja elämän yleensä merkitykselliseksi.

Auschwitzin tatuoija tuo mieleen myös viime vuonna lukemani unkarilaisen Imre Kertészin romaanit Kohtalottomuus ja Kaddish syntymättömälle lapselle. Kertész itse joutui 15-vuotiaana Auschwitziin vuonna 1944 ja hänkin selviytyi sieltä hengissä. Kirjoitin hänen omaelämäkerrallisesta romaanistaan näin: "Kertész kirjoittaa kaikesta viileästi, jopa lakonisesti ja tunteilematta, ja antaa Györgyn tarkkailla ihmisiä ja tapahtuvaa pohtivasti ja jotenkin ulkokohtaisesti." Tässä ehkä onkin ero keskitysleirikokemuksista kirjoittavien välillä: Ne, joilla ei ole siitä omakohtaista kokemusta, kirjoittavat kieltämättä tunteita koskettavia kirjoja kamaluuksista ja ihmisten kärsimyksistä, ja hyvä on, että kirjoittavat ja muistuttavat, ettei koskaan enää... Kun taas itse leireillä olleet (tai ainakin Imre Kertész) kirjoittavat siitä niin tunteettomasti, että se jättää kylmäävän ja raskaan painon, sillä lukijana tunnen ja aavistan, mitä kaikkea ulkokohtaisuus kätkee.

Heather Morriksen romaani perustuu tositapahtumiin. Lale ja Gita selviytyivät ja muuttivat Australiaan, missä kirjailija haastatteli Lale Sokolovia puoli vuosisataa myöhemmin.

        Heather Morris: Auschwitzin tatuoija, 201 s (e-kirja)
        Kustantaja: Aula & Co 2019
        Alkuperäinen: The Tattooist of Auschwitz, 2018
        Suomentaja: Pekka Tuomisto
        Kannen suunnitelma: Nick Stearn; Kannen sovitus: Antti Kukkonen 


E-KIRJA on omasta hyllystä (Elisa-kirjan asiakaslahja).
MUUALLA esim. Amman kirjablogi, Kirjarouvan elämää, Kirjasähkökäyrä, Nannan kirjakimara

Helmet-haasteessa sopii vaikka kohtiin 6. Kirjan nimi alkaa ja päättyy samalla kirjaimella, 9. Kirjassa kohdataan pelkoja, 30. Kirjassa pelastetaan ihminen, ja 37. Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa.
Osallistun kirjalla myös Jokken kirjanurkan Rauhan haasteeseen, jossa luetaan toiseen maailmansotaan jollain tavalla liittyviä kirjoja.

8 kommenttia:

  1. Tärkeä teos ja kirjalla on tärkeä sanoma. Ihmisille tehtiin julmuuksia mitä ei voi sanoin kuvata.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri näin. On tärkeää, että näitä kirjoja silminnäkijöiden kokemuksista julkaistaan nyt, kun jotkut jo väittävät, ettei moisia tuhoamisleirejä edes ollut.

      Poista
  2. Tästä kirjasta olen lukenut pelkkää hyvää monissa blogeissa. Minulla tämä on nyt tulossa kuuntelukirjaksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjan rakkaustarina tekee siitä toiveikkaan ja rohkean. Uskon, että tämä toimii hyvin äänikirjanakin.

      Poista
  3. Sinulla olikin melkoinen tausta tämän kirjan lukemiseen, kun olet itse nähnyt niitä järkyttävästi tatuoituja ihmisiä... Itse en ole vielä lukenut tätä kirjaa, mutta se on kyllä kiinnostavan erilainen juuri tuon tatuointityön ja rakkaustarinan takia.

    Juuri lukemassani Boualem Sansalin Hyvityksessä toinen päähenkilöistä ihmetteli myös sitä, miten tunteettomasti joku keskitysleirillä ollut puhui siitä. Varmaan heidän on täytynyt jotenkin turruttaa tunteensa, koska ei niin rankkoja tunteita kestäisi...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kävinkin lukemassa kirjoituksesi Hyvityksestä, ja minut yllätti, että algerialaisessa kirjassa tulevat keskitysleirit esiin. Mutta mikseivät tulisi? Noilla leireillä pitkään olleet kestivät ehkä vain, kun alkoivat suhtautua tapahtuneeseen kuin se olisi tavallista, normaalia, hankalampaa vain, ja että sen hankalan toisessa päässä heillä oli jotakin mitä tavoitella. Ei turhaan sanota: ei koskaan enää.

      Poista
  4. Pidin tästä kirjasta paljon, vaikka se todella järkyttävä onkin. Toisaalta, niin tästä aiheesta kirjoitettujen kirjojen "kuuluukin" olla, jotta ihmiset oikeasti ymmärtäisivät edes hieman, eivätkä ne kauheudet unohtuisi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi. Minäkin pidin kirjasta, se on sopivasti erilainen keskitysleirikirja. Olen kanssasi ihan samaa mieltä siitä, että näiden kirjojen järkyttävyyttä ei pidäkään häivyttää näkymättömiin. Tarvitsemme muistutusta siitä, mitä voi tapahtua, kun johonkin ihmisryhmään kuuluvia ei pidetä samanarvoisina muiden kanssa.

      Poista

Kiitos kommentistasi!