Veijo Meri: Manillaköysi

Veijo Meren (1928-2015) esikoisromaani Manillaköysi on ollut lukulistalllani pitkään, mutta nyt vihdoin intouduin lukemaan sen. Halusin sen ehtivän Jokken rauhanhaasteeseen, joka päättyy lauantaina 24.10., ja siihen kirja sopii erinomaisen hyvin. Manillaköysi kertoo sodasta, mutta sota on kuvattu niin absurdiksi, että kirja puhuu vahvasti rauhan puolesta.

Manillaköyden keskeinen henkilö on Joose Keppilä, joka on jatkosodassa rintamalla. Eräänä päivänä hän löytää keskeltä huoltotietä manillaköyden ja päättää ottaa sen talteen. Koittaa päivä, jolloin Joose pääsee kotiin lomalle ja ottaa köyden mukaansa vaimolle pyykkinaruksi. Jotta saisi sen kuljetetuksi salaa, hän käärii köyden itsensä ympärille, vaatteitten alle, sotakavereidensa avulla. Nämä ovat hieman liian perusteellisia työssään, ja köysi kiertyy tiukaksi panssariksi, jonka alla Joose alkaa muuttua sinertäväksi ja huohottavaksi pitkän junamatkan aikana.

Joosen tarina kulkee romaanin läpi yhtenä lankana, vai pitäisikö sanoa köytenä. Sitä leikkaavat junassa matkustavien sotilaitten sotatarinat, joita he kertovat toisilleen matkan aikana. Kun Joose vihdoin pääsee kotiin, siellä naapurin iäkäs ukko patisee Joosen isän kanssa, ja jälleen on luvassa sotajuttuja, nyt ensimmäisen maailmansodan ajalta. Romaanin rakenne oli uusi 50-luvulla.

Manillaköydessä sota on täynnä mielettömiä sattumuksia, jotka osuvat ihmisten elämään. Tarinat ovat hullunkurisia, mutta niin yliampuvalla tavalla, että ne vaikuttavat absurdeilta. Ja niiden kuvaama sota on mieletön ja hullu. Eräs kirjan tarina kuvaa touhukkaan vääpelin järjestämää lisäkoulutusta rintamalla:

"Miehen pitää uskoa vahvasti, ettei häntä ole määrätty sodassa kuolemaan ja touhuta niin helkkaristi, ettei sitten ehdikään. Kauheasti ja melkein päättömästi hosumalla moni mies on pelastunut surman suusta. Jos tulee aivan mahdoton tilanne, muu ei auta kuin riehua mahdottomasti."

Veijo Meren romaani on täynnään sanontoja, jotka herättävät nostalgisia muistikuvia, sillä  niitä viljeltiin lapsuudenkodissani ja suvun piirissä. Pysähdyn miettimään, ovatko ne yleissuomalaisia ja siksi kaikille tuttuja vai onko Meri imenyt ne kouluvuosien kasvuympäristön puheenparsista Etelä-Hämeessä. Seudun murreilmaisu on kieltä, jota osa omaakin sukua puhuu.

Manillaköyttä pidetään yhtenä suomalaisen kirjallisuuden modernismin kauden ensimmäisistä merkkiteoksista ja Veijo Merta proosan modernismin keulakuvana. Manillaköysi on käännetty melkein 20 kielelle, ja Meri on yksi kansainvälisesti tunnetuimpia suomalaisia kirjailijoita. Lukemani laitos sattuu olemaan teoksen 50-vuotisjuhlapainos, jossa on Jussi Kaakisen kuvitus. Aikaisemmin olen lukenut Meren romaanin Vuoden 1918 tapahtumat, joka sekin näyttää sodan hulluna, järjettömänä ja kaoottisena toimintana.

                  Veijo Meri: Manillaköysi, 172 s.
                  Kustantaja: Otava 2007 - 50 v juhlapainos (1. painos 1957)

                  Kansi ja juhlapainoksen kuvitus: Jussi Kaakinen

KIRJA on kirjastolaina. MUUALLA: Jokken kirjanurkka, Kiiltomato, Kirjasähkökäyrä, jossa lisää linkkejä blogeihin.

HAASTEET: Osallistun kirjalla Jokken kirjanurkan Rauhan haasteeseen, johon on luettu 2. maailmansotaan liittyviä kirjoja. Kirjoitan myöhemmin haastekoosteen.

Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 40. 2010-luvulla kuolleen kirjailijan kirjoittama kirja.