Paula Havaste: Pronssitähti

Paula Havaste on tuttu kirjailija historiallisista romaaneistaan, jotka sijoittuvat muutaman vuosisadan taakse Lappiin (Kymmenen onnen Anna) tai keskiajalle (Vihat-sarja). Olen nauttinut niiden menneiden aikojen naisten elämän kuvauksesta, ja siksi tartun kirjailijan uusimpaan aprikoimalla, millainen mahtaa olla lähemmäs nykyaikaa tuleva, vuoden 1949  Neuvosto-Viroon sijoittuva Pronssitähti.

"Hän otti pojan kehdostaan ja asteli koira kannoillaan marjapensaiden luokse tutun kannon päälle lasta syöttämään. Jossakin kaukana kaksi joutsenta toitotti toisilleen, ja iltaruskon punainen leimu kalpeni yön sineksi. Vilja kosketti vasemman käden keskimmäisillä sormilla sydämensä kohtaa ja tunsi, kuinka kesä tuoksui, kukat ja muheva multa, lupaus sadosta ja viljavasta maasta."

Pronssitähti sisältää samoja aineksia kuin aiemmat Havasteen romaanit. Vilja Talvik, nuori vaimo ja pienen poikavauvan äiti, hoitaa ahkerasti ja tarmokkaasti Talvikin suvulta perittyä tilaa Viron Saarenmaalla. 1940-luvulla maaseudun työt tehdään vielä edellisiltä sukupolvilta opituilla tavoilla,  vaikka uudet vallanpitäjät ovat lohkoneet ison osan tilan maista läheiselle sovhoosille ja navetassa ammuu kaksi sovhoosin lehmää sen yhden sallitun oman lisäksi. Rakas aviomies Villem ei ole talon töissä yhtä ponteva kuin vaimonsa, hänen ajatuksensa harhautuu liian usein haaveisiin, mutta hän onkin runoilija, jolle on myönnetty kunniakirja. Kumpikin joutuu tekemään työtä myös kalasovhoosille sen tavoitteiden saavuttamiseksi.

Villem kutsutaan Tallinnaan noutamaan kunniakirjaansa, ja Pronssitähdessä rinnakkain asettuu Saarenmaan tilallisten, vaikkakin ahtaalle ajettujen, työteliäisyys ja terveet elämänarvot sekä pääkaupungin uuden kulttuurieliitin juhlinta ja rällääminen. Siihen menoon temmataan kunniarunoilijakin puoliväkisin mukaan. Hänen lukiessaan palkittua runoaan hiki nousee otsalle: osaavathan he nyt ymmärtää senkin hänen suvisen luontorunonsa isä aurinkoisesta, mitä hän kirjoittaessaan ei edes tarkoittanut.

"Vilja keritsi Muria [koiraa] ja toivoi voivansa painaa kädet kasvoilleen ja itkeä sydämensä pohjasta, mutta sellainen oli vaarallista. Täytyy olla huomaamaton, vaaraton, hiljainen ja sopeutuva, hän päätti kuten niin monta kertaa ennenkin."

Kotona Vilja pelkää kaiken maaseutuidyllinsä keskellä, on niin paljon sellaista, mitä pitää salata. Mitä voi nuori nainen tehdä sille, että sattui syntymään kylässä, jossa autettiin hätään joutuneita, kylälle tuttuja saksalaisia? Tai sille, että hän tyttönä otti hoiviinsa rakastetun opettajan koiran, kun musta auto vei opettajan pitkälle matkalle Siperiaan? 

Pronssitähti on samanlainen ja erilainen kuin muut lukemani Paula Havasteen kirjat. Tuttua on naisten työt, kansanlaulut ja -runot, kansanperinteen ja taikojen ja enteiden elävyys arjessa. Tuttua on myös sama viehättävä ja soljuva tekstin kuljetus, rauhallinen virta, jonka vietäväksi on helppo asettua. Erilaista on se painostava tuntu, taitavasti kuvattu, mutta ei liiallisen osoitteleva, jonka alla Neuvosto-Virossa tavalliset ihmiset joutuivat elämään ja sanojaan - ja runojaan - varomaan ja moneen taipumaan.

Suosittelen. Aiemmin luettua samalta kirjailijalta:
      Kymmenen onnen Anna
      Tuulen vihat
      Maan vihat ja Meren vihat
      Lumen armo

               Paula Havaste: Pronssitähti, 208 s.
               Kustantaja: Gummerus 2018 
               Kansi: Eevaliina Rusanen

KIRJA on kirjastolaina.
MUUALLA blogeissa: Kirjakaapin avain, Kirjamies, Kirja vieköön, Kirjavinkit/hikkaj,  Sinimarjan matkassa, Tuijata
HAASTEET: 
Helmet-haasteessa tämä sopii kohtiin 7. Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt, 39. Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja (koira, mehiläiset) ja 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja (oman kotikirjastoni kirjavinkkilistalla viime vuonna).
Rakas Viro -haasteessa puuttuu enää kourallinen onnittelupanoksia sadasta.