Orhan Pamuk: Valkoinen linna

Halusin lukea jotain turkkilaiselta nobelistilta Orhan Pamukilta (s. 1952), ja kirjaksi päätyi hänen varhaisempi romaaninsa Valkoinen linna ihan aikataulusyistä. Tällä hetkellä 215 sivua kuulostaa saavutettavammalta kuin itseltä löytyvät Nimeni on punainen (585 s.) ja Kummallinen mieleni (576 s. e-kirjana). Nyt tuumin, olisivatko ne kaikkine sivuineen olleet kuitenkin helpompia kuin Valkoinen linna.

Valkoisen linnan kehyskertomuksessa turkkilainen mies löytää käsikirjoituksen, jota hän ryhtyy lukemaan. Se kertoo italialaisesta, 1600-luvulla eläneestä miehestä, joka opiskeli sen ajan tieteitä, klassisia kielia, lääketiedettäkin. Hänen purjehtiessaan kerran Venetsiasta Napoliin turkkilaiset merirosvot hyökkäsivät, ja mies päätyi sulttaanin vangiksi Istanbuliin. Hän kieltäytyi yhä uudelleen kääntymästä islaminuskoon, joten hänet vietiin mestattavaksi. Viime hetkellä hänet pelasti turkkilainen mies, joka oli aivan hänen itsensä näköinen. Tuo mies, hänen parrakas kaksoisolentonsa, osti hänet orjakseen.

Yhdennäköisyys minun ja huoneeseen tulleen miehen välillä oli uskomaton! Tuohan olen minä... niin minä näet ajattelin sillä hetkellä kun hänet ensi kerran näin.

Seurasi merkillinen kumppanuus, jota kesti vuosikymmeniä. Toinen oli orja ja toinen vapaa, toinen klassista sivistystä saanut kristitty ja toinen kouluttamaton muslimi, toinen unelmoi kirjoittamisesta ja viihtyi pöydän ääressä tarinoita muistiin merkiten, toinen rakenteli kaikenlaisia aseita ja muita vempeleitä, joilla hän pääsi nuoren sulttaanin suosikiksi. Italialainen opetti turkkilaiselle kaiken, mitä hän oli nuorena itse oppinut, myös italian kielen, ja oppi turkin kielen siinä samalla. Yhdessä he tekivät kemiallisia kokeita ja rakensivat hienon ilotulitusnäytöksen sulttaanin juhliin.

Kovin koettelemus tuli eteen, kun Istanbulissa levisi ruttoepidemia. Vastassa oli toisaalta eurooppalainen tietämys ruton leviämisestä ja sen leviämisen estämisestä hygieniavaatimuksineen ja toisaalta itämainen ajattelu, jonka mukaan Jumalan sallimusta ja tarkoituksia vastaan ei ollut syytä ryhtyä mihinkään varotoimenpiteisiin, koska mikään ei kuitenkaan auttaisi.

Koetin pitää kiihtymykseni aisoissa ja latelin suustani kaiken lääketieteellisen ja kirjallisen tietämykseni; selostin kaikki ruttokuvaukset jotka kuistin Hippokrateen, Thukydideen ja Boccaccion teoksista, sanoin että taudin uskottiin olevan tarttuvaa, mutta tämä vain lisäsi hänen ylenkatsettaan - hän ei pelännyt ruttoa, tauti oli Jumalan tahto, ja jos ihmisen kohtalona oli kuolla, hän kuolisi [...]

Kaksoisolentotarina on minulle hämmentävä. Mitä kaikkea tässä kirjassa oikein on? Yhtenä juonteena on juuri tuo länsimaisen ja itämaisen ajattelun rinnastaminen, tieteen ja (taika)uskon vastakkainasettelu. Mutta sitten on jotain muutakin, joka saa mielen kiertämään kehää. Onko tässä loppujen lopuksi yksi vai kaksi henkilöä, sillä paikoin kertomus etenee kahden erillisen ihmisen jännitteenä. Sitten tulee kohtia, joissa mies ei tiedä, onko hän minä vai onko hän hän. Ehkä oman erillisyyden löytäminen on yksi teemoista, oman yksilöllisyyden tiedostaminen erotuksena yhteisöllisestä tietoisuudesta? Kulkueen ihmistungoksessa voi kadottaa itsensä:

Olin joutunut eroon todellisesta minästäni ja katselin itseäni ulkoa päin, aivan kuin niissä painajaisunissa, joita olin joskus nähnyt. En edes halunnut tietää, kuka oli tämä toinen ihminen, jonka sisäpuolella itse olin, ja katsellessani pelokkaana, kun oma minäni kulki ohitseni minua tuntematta, halusin vain liittyä häneen uudelleen niin pian kuin suinkin.

Epäonnistuneen sotaretken jälkeen toinen kaksoisolennoista lähtee italialaisena Italiaan ja toinen jää turkkilaisena Turkkiin, mutta kumpi loppujen lopuksi lähtee ja kumpi jää? Vuosikymmenten aikana he ovat jakaneet niin omat kielensä, kokemuksensa, historiansa kuin ajattelunsakin keskenään. Luulen tietäväni, kenen kirjailija kertoo lähtevän. Ja sitten en, ehkä, kuitenkaan tiedä.

Orhan Pamukin Valkoinen linna on mystinen ja hankala kirja, joka sekä kiehtoo etä hämmentää. Aina uudelleen kysytään, kuka minä olen, olenko minä minä vai hän. Istanbulin kävijälle sivuilla vilahtelee tuttuja paikkojen ja kaupungiosien nimiä. Nyt sitten jää askarruttamaan, millaisia muut Pamukin kirjat ovat. Hän sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon tuotannostaan vuonna 2006 ensimmäisenä ja toistaiseksi ainoana turkkilaisena kirjailijana. Hänen kirjojaan on suomennettu kymmenkunta.

        Orhan Pamuk: Valkoinen linna, 215 s. 
        Kustantaja: Tammi (Keltainen kirjasto 263) 1993
        Alkuperäinen: Beyaz Kale 1985
        Suomennos: Kalevi Nyytäjä engl. laitoksesta The White Castle (1990)

KIRJAN lainasin kirjastosta. MUUALLA se on luettu blogeissa Elämä on ihanaa, Kirjaluotsi
HAASTEET: Helmet-lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan "15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja", sillä Kalevi Nyytäjä on saanut valtion kääntäjäpalkinnon 1977 ja kirjallisuuden valtionpalkinnon 1999. Ruksaan Kirjankansibingossa ruudun "Linna tai kartano", koska kannessa väikkyy valkoinen linna. Toukokuussa Kuukauden kieli oli turkki, johon tästä kuittaan suorituksen hieman myöhästyneesti.