Marceline Loridan-Ivens: Isä, et koskaan palannut

"Yksi vuoden kauneimmista kirjoista", hehkutti Le Parisien -lehti vuosi sitten, kun Marceline Loridan-Ivensin omaelämäkerta ilmestyi ja sai palkintoja kirjoittajansa kotimaassa Ranskassa: kirjallisuuslehti Lire valitsi sen parhaaksi elämäkerraksi, ja se sai Jean-Jacques Rousseau -palkinnon parhaasta omaelämäkerrasta. Suomalaisen käännöksen kansiteksteissä tämä kaikki on huomioitu, ja minä mietin, miten on mahdollista nähdä kauneutta keskitysleirimuistelmissa. Sillä Isä, et koskaan palannut -kirjan alaotsikkona on Minun keskitysleiritarinani.

Marceline Loridan-Ivens oli 15-vuotias ranskanjuutalainen tyttö, kun hänet haettiin isänsä kanssa kotoa, ja heidät kuljetettiin keskitysleireille, isä Auschwitziin ja tytär Birkenauhun. Muu perhe piiloutui, ja he säästyivät. Isä oli vakuuttunut siitä, ettei hän itse koskaan palaisi, mutta että Marceline nuorempana selviäisi vielä kotiin. Näin kävikin. Isän lausumat ennussanat kantoivat tytön läpi keskistysleirin koettelemuksien. Mieleeni nousee Herta Müllerin Hengityskeinu. Sen päähenkilö, romaniansaksalainen Leo, uskoi selvinneensä takaisin venäläisten työeiriltä, koska hänen isoäitinsä sanoi hänelle lähtöhetkellä tietävänsä, että hän palaisi.

Isä, et koskaan palannut on Marcelinen isälleen kirjoittama. Hän on kirjoittaessaan jo  86-vuotias, kirjoittaa yhdessä toimittaja Judith Perrignonin kanssa, ja keskustelee kirjan sivuilla isänsä kanssa, kertoo, millaista hänellä oli leireillä, millaista oli tulla takaisin kotiin Ranskaan, millaista hänen elämänsä on ollut. Yli 70 vuotta hän on kantanut muistoa siitä, miten kohtasi isänsä kahdesti, kun miesten leirin ja naisten leirin asukkaita kuljetettiin työkomennuksilleen. Hän muistaa myös kirjelapun, jonka isä onnistui hänelle toimittamaan leiriaikana.

Isä ei koskaan palannut leiriltä, hän katosi, eikä hänen kohtalostaan saatu koskaan varmuutta. Marceline palasi suoraan kotiinsa, mutta siellä häntä ei osattu ottaa vastaan, ja elämään kiinni pääseminen oli vaikeata.

Kauneinta kirjassa on Marcelinen luottamus isän rakkauteen, joka on kantanut häntä vuosikymmenten halki.

"Olen elänyt koska sinä halusit minun elävän. Mutta olen elänyt sillä tavalla jonka opin leireillä: päivä kerrallaan."

Koskettavinta kirjassa on se vieraus, jota Marceline koki leirin jälkeen perheessään ja ystäviensä joukossa, heidän, jotka eivät mitenkään pystyneet samaistumaan hänen kokemuksiinsa eivätkä ymmärtäneet, miten leiriaika oli muovannut häntä ihmisenä. 

"Miksi minun oli mahdotonta elää sitten kun pääsin takaisin ihmisten ilmoille? Tuntui kuin olisin joutunut sokaisevaan valoon kuukausien sysipimeyden jälkeen, se oli hyvin rajua, ihmiset olisivat halunneet että kaikki olisi ollut yhtä uutta alkua, minut haluttiin tempaista muistoistani, ..."

Marceline Loridan-Ivensin kirjan kauneus ei ole runollisessa kielessä, vaan pikemminkin muistoissa ja niihin liittyvissä tunteissa. Tämä ei ole kuvaus keskitysleirin kauhuista, vaikka niitäkään ei kokonaan sivuuteta, vaan elämään palanneen selviytymistarina leirin jälkeen. Kirjoittamisen sävy nousee kirjailijan ammatillisesta taustasta, hän on palkittu elokuvadokumentaristi, ja jotain makohtaisen odokumentoivaa tässä elämäkerrassakin on.

KIRJAN lainasin kirjaston uutuushyllyltä.

     Marceline Loridan-Ivens: Isä, et koskaan palannut, 112 s.
     Kustantaja: Gummerus 2016
     Alkuperäinen: Et tu n'es pas revenu, 2015. Suomentaja: Marja Luoma