Heidi Köngäs: Sandra

"Helmikuussa, vuonna 1918, en tiedä monentenako päivänä, ei ole              tämän vuoden kalenteria 

Kaikki on mennyt sekaisin, olen hukannut päivät, niiden järjestyksen, mennyt ihan sevon, tehnyt töitä yöllä, nukkunut päivällä, herännyt koko ajan kuulostelemaan, mitä tapahtuu tuossa maantiellä. Uusi kalenteri pitäisi hommata ja kiiruusti, vaikkei se varmaan enää mitään järjestystä tuo. Mihinkään ei ole menemistä, ei uskalla liikkua huussia kauemmaksi. Miten ihmeessä sota osui suoraan meidän pihaan?"

Tänään, tammikuun 27. päivänä 2018, on kulunut sata vuotta siitä, kun sisällissota alkoi. Heidi Köngäksen romaani Sandra tarkkailee sodan tapahtumia torpparin vaimon näkökulmasta, mutta teos on paljon muutakin. Se on Sandran kasvu- ja selviytymistarina eämässä, joka ei jakanut hänelle kovin ruusuisia lähtökohtia. 

Sandra joutui yhdeksänvuotiaana huutolaiseksi. Kun isä kuoli eikä sairasteleva äiti pystynyt yksin hoitamaan taksvärkkiä torpan isäntätalolle, perhe häädettiin ja kunta laittoi isommat lapset huutolaisiksi. Sandrasta kasvoi sävyisä nainen ja kova työihminen. Kun hän aikuiseksi kasvaneena kohtasi piikomispaikassaan Jannen, se oli menoa se, ensisilmäyksellä.

Muistan, kun näin hänet ensimmäisen kerran uuden palveluspaikkani, Hännisen talon, pihamaalla. Hän on kookas mies ja isoa hänessä ovat kaikki, korvat, kourat ja nokka. Vaan suurin on sydän. Ehkä minä näin senkin silloin, kun hän käveli hevosta taluttaen pihaan, näki minut, tuli luo ja paiskasi oikein kättä ja sanoi: 

"Tervetuloa sitten vaan munkin puolestani, moon Janne vaan." 

Hän katsoi minua mieli aivan aukinaisena ja teki heti olon turvalliseksi. Kai minä siinä hetipaikalla häneen miellyin.

Pian häitten jälkeen Sandralle ja Jannelle syntyi poika, pari vuotta myöhemmin toinen ja kolmas. Kaikkiaan lapsia tuli viisi, ja se kuudes, se syntyi, kun isänsä oli jo vankileirillä punakaartilaisena. Ennen sotaa elämä oli kuitenkin hyvää, työteliästä ja onnellista, ja kaiken aherruksen tuloksena perhe sai vuokralle maatilkun, jolle se sai rakentaa oman torpan.

Heidi Köngäksen romaanissa on kolme naista, joiden äänellä tapahtumista kerrotaan. Nimihenkilö Sandra pitää päiväkirjaa, ja hänen osuutensa koostuu sen merkinnöistä. Jannen sisar Lyyti piikoo paremmissa perheissä kuntakeskuksissa, apteekkarilla, ja seuraa sotaan johtavaa kehitystä lehdistä ja kuulemistaan keskusteluista. Hän lähtee myös Tampereelle sodan aikana. Kolmas henkilö on Klaara, Sandran tyttärentytär, joka tuo kirjaan toisen aikatason, kun hän tällä vuosituhannella kiinnostuu isovanhempiensa vaiheista ja alkaa tutkia arkistoista lähes sata vuotta vanhoja dokumentteja isoisänsä osallisuudesta punakaartiin ja sisällissotaan.

Sandra on laadukasta lukemista, mutta se ei päästä lukijaansa helpolla. Sen kuvaaman ajan palvelusväen ja torppareiden arki oli kovaa raatamista ja taistelua nälkää ja sairauksia vastaan. Köngäs kuvaa sisällissotaa raadollisena ja julmana, mitä se olikin. Mitä sodan aikana tehtiin ja tapahtui ei ole kovin mieltäylentävää luettavaa, mutta silti pidin kirjasta kovasti, sillä Sandrasta on helppo pitää. Hänessä on tavallisen maaseudun naisen vahvuutta ja herkkyyttä ja uskomatonta sinnikkyyttä tavattoman vaikeissa oloissa. Hienointa kirjassa onkin sodan satuttaman, mutta sotaan milllään lailla osallistumattoman naisen, äidin ja vaimon näkökulma ja tunteet, jotka Heidi Köngäs kirjoittaa taitavasti ja koskettavasti romaaniinsa.

Kirja, Sandran tarina, jää mieleen. Kirjan kansi on mielestäni myös kirjaan erityisen sopiva. Sen pehmeänsamettista pintaa on ihana pidellä käsissään.

        Heidi Köngäs: Sandra, 285 s.
        Kustantaja: Otava 2017
        Kannen suunnittelu: Anna Lehtonen

KIRJA on omasta hyllystä, oma ostos Kirjamessuilta.
Helmet-lukuhaasteessa merkitsen tämän kohtaan "33. Selviytymistarina". Liitän tämän myös 1918-haasteeseen.