Tiina Martikainen: Jäätyneet kasvot

Rikosylikonstaapeli ja poliisikoiranohjaaja Hanna Vainio hälytetään paikalle aamuvarhaisella, kun Karjalohjalta löytyy kuollut nainen vauraan omakotitalon pihalla olevasta uima-altaasta. Se, mikä ensin vaikuttaa liukastumiselta ja kaatumiselta, osoittautuukin tutkimuksissa aivan muuksi, ja Hanna ja muut Lohjan rikospoliisit saavat mutkikkaan rikostapauksen selvitettäväkseen.

Jäätyneet kasvot on Hanna Vainiosta ja poliisikoira Riinasta kertovan sarjan toinen kirja, mutta romaani on sen verran taidolla sommiteltu, etten osannut kaivata ensimmäistä osaa taustalle. Kirja alkaa samaan aikaan verkkaisesti ja vetävästi. Romaani ei toisin sanoen ole mikään hengästyttävä toimintapläjäys, mutta kun kännykkä tärisee kirjan toisessa lauseessa ja Hanna rientää rikospaikalle miesystävänsä mökiltä, tarina tempaa pakostakin mukaansa. 

Rikostarina ja poliisityö etenevät rauhallisesti, mutta tapaukseen liittyy kummallisia yksityiskohtia, ja tahti kiihtyy vähitellen. Jossain vaiheessa olin jo ylpeä hoksottomistani päästessäni syyllisen jäljille, mutta juuri silloin kuviot kiepsahtivat kuperkeikkaa, ja koko tilanne näyttikin ihan toiselta. Tiina Martikainen osaa kieputtaa juonensa kerran jos toisenkin. Lisäksi hän kirjoittaa sujuvasti ja tavalla, jota on miellyttävä lukea.

Usein poliisiromaaneissa tapahtumat ratkeavat sen yhden päähenkilö-komisarion toiminnan ja aivotyön tuloksena, ja lukija saa seurata hänen päänsisäisiä intuitioitaan ja päättelyjään. Tiina Martikainen on siirtänyt sen paljolti ja varsinkin kirjan alkupuolella keskusteluksi yksikön poliisien kesken, ja minulle välittyi arkinen ja samalla raikas kuva rikoksenratkaisukeskusteluista ja tiimityöstä poliisien kesken. Toki mukaan tarvitaan vähän irtiottoa sovituista säännöistä ja Hannan toimintaa yksin ja varomattomasti, muutenhan ei saataisi sankariainesta mukaan.

Jäätyneet kasvot -romaanissa on muutakin kiinnostavaa tiimityötä ja sankariainesta, sillä Hannan ja hänen esimiehensä, rikoskomisario Veijo Kasurisen, lisäksi esillä on Hannan ohjastama Riina. Poliisikoira on tietenkin hurmaava dekkarihahmo eläinystävälle, ja työssään Riinakin joutuu vaarantamaan oman henkensä. Kirjailija kertoo jälkisanoissa tutustuneensa poliisikoirien työhön kirjaa varten, ja kun hänen kotonaan on koiria, nelitassuinen käyttäytyy kirjassa sopivan tyypillisesti. Niin kuin kirjan kissatkin. Rikostarina on fiktiota, mutta Riinan työskentely perustuu osin autenttiseen materiaaliin poliisikoiran työstä. Oikeassa elämässä koiraa ohjaa aina yksi ja sama henkilö. Kirjassa Riinaa ohjaavat muutkin kuin Hanna, ja on hyvä, että kirjailija mainitsee seikasta jälkisanoissaan. Silti mietin, olisiko kirja menettänyt jotain oleellista, jos siitä olisi jätetty pois ne kohtaukset, joissa Riinaa ohjaa joku toinen poliisi.

Tiina Martikaisen dekkari oli mielenkiintoinen ja mukava luettava, Riina teki siitä omaperäisenkin. Mieluusti seuraan Hannan ja Riinan työskentelyä sekä Hannan siviilielämää teini-ikäisen tyttären yksinhuoltajana toisenkin kerran. Hannan henkilökuvaan toivon lisää syvyyttä, mutta se johtunee siitä, etten ole lukenut sarjan ensimmäistä osaa Kasvot pinnan alla. Kuten jo edellä sanoin, muuten hyppääminen suoraan kakkososaan ei haitannut. Jatkoa odotellessa pitäisikin kaivaa tuo sarjan alku käsiinsä.

KIRJA on arvostelukappale. Kiitos siitä!

MUUALLA Lukutoukka oli tästä osasta vielä enemmän ihastuksissaan, vaikka piti sarjan aloituksestakin; Ullan mielestä teoksen juoni on punottu älykkäästi.

     Tiina Martikainen: Jäätyneet kasvot, 255 s.
     Kustantaja: Myllylahti 2016