Tero Seppänen: Suruttomat urut

Mikko ja Joonas ovat alakoululaisia, kun heidän perheensä muuttavat samaan naapurustoon ja pojat päätyvät koulussa samalle luokalle. Siitä alkaa heidän ystävyytensä, jossa jaetaan markan nallekarkit ja perheen vaietut salaisuudet. Mikko suhtautuu suojelevasti Joonakseen, jota kiusataan koulussa, vaikka Mikko ei uskalla asettua puolustamaan häntä toisten poikien nähden. 

Poikien ystävyys päättyy lyhyeen, kun Mikon perhe muuttaa pois reilun vuoden kuluttua. Seuraavan kerran pojat kohtaavat nuorina aikuisina oikeudenistunnossa, jossa Joonas on syytettynä murhasta ja Mikko seuraamassa oikeudenkäyntiä oikeustieteen opiskelijana.

Tero Seppänen kirjoittaa romaanissa Suruttomat urut Joonaksen ja Mikon tarinaa vuorottaen kahta aikatasoa. Oikeusprosessi etenee omaa tahtiaan, ja välillä palataan poikien ystävyyden vuoteen. Senaikaiset tapahtumat selittävät, miten aikuiseksi varttunut, kiltti ja rehellinen Joonas päätyy tekemään murhan. Seppänen ei kirjoita mustavalkoisesti, hänellä ei ole läpeensä pahoja eikä läpeensä hyviä henkilöitä. Hän katsoo rikoksesta syytettyä inhimillisellä katseella ja tutkii syitä ja seurauksia.

Kirjassa on kolmaskin taso, jonka kirjailija on sijoittanut kirjan toiseen, lyhyehköön osaan. Siinä Mikko ja Joonas kohtaavat jälleen, nyt he ovat keski-ikäisiä miehiä, ja oikeudenkäynnistä on kulunut (lähelle?) parikymmentä vuotta. Elämä on kiepsauttanut osat uuteen asentoon, ja sama ymmärtävä katse tarkastelee nyt aikuista hairahtunutta. Hämmennyn kuitenkin vähän toisesta osasta. On kieltämättä kiintoisaa saada päivitys Mikon ja Joonaksen elämästä oikeudenkäynnin jälkeen, ja Seppäsellä on vielä sanottavaa ihmisen luonnosta, siitä miten jokaisesta löytyy pahaa ja hyvää, miten jokainen voi sopivissa olosuhteissa sortua tekemään väärin. Jännite, joka kantaa koko ensimmäisen osan, ei kuitenkaan ole enää yhtä vahva kirjan lopussa.

Tero Seppänen on tavoittanut lapsen kielen ja kokemusmaailman hyvin ja maalaa hyvää ajankuvaa. Niin poikien ulkoleikit kuin pojan käynti vankilassa - viemässä vartijana työskentelevälle isälle eväitä - tuntuvat aidoilta kokemuksilta. Oikeudenkäynti on samoin kirjoitettu kiinnostavasti ja todentuntuisesti. Lukiessani mietin, kuinka paljon romaanissa on omakohtaista. Siksi oli hauska löytää netistä Kirkonseutu-lehden haastattelu, jossa Seppänen kertoo isänsä työskennelleen vanginvartijana. Myös lapsuuden kodin hengellisyys sekä työkokemus syyttäjänä ja poliisina on antanut aineksia teokseen.

Olen aikaisemmin lukenut Seppäsen kokoelman Syöksyvirtauksia, jossa on paljon pakinanomaista lyhytproosaa. Sama huumori vilahtelee paikoin Suruttomissa uruissakin, mutta yleissävyltään romaani on vakavampi ja vivahteikkaampi tapahtumissaan ja teemoissaan. Kypsempi. Seuraavaa kirjaa odotellen.

            Tero Seppänen: Suruttomat urut, 159 s.
            Kustantaja: Stresa 2019
            Kansi: Amelia Nyman

KIRJA on omasta hyllystä, kiitos kirjailijalle lukukappaleesta.
MUUALLA: Kirja vieköön!, Kirjavinkit/hikkaj, Pieni suuri piiri
Helmet-haasteessa laitan kirjan kohtaan 7. Kirjassa rikotaan lakia.