Novellit ovat tiiviitä lukukokemuksia, tykästyn niihin enemmän kokoelma kokoelmalta, ja siitä kiitos kuuluu ainakin novellihaasteille, jotka ovat saaneet minut laajentamaan lukureviiriäni. Toki kaikissa novelleissa ei ole samanlaista imua, mutta monissa löytämissäni on ollut lähes taianomainen vetovoima, joka houkuttelee maailmaansa, tihentää tunnelman ja sitten kiepsauttaa maailman ylösalaisin. Tai ainakin uuteen asentoon, vähän kallelleen.
Juuri luin tällaisen novellikokoelman, Marisha Rasi-Koskisen Vaaleapunaisen meren, jonka hän on omistanut isälleen. Useimmat teoksen seitsemästä novellista kertovat isistä ja lapsista, ja joskus vähän äideistäkin siinä sivussa. Isät ovat erilaisia ja eri-ikäisiä ja niin ovat lapsetkin. Jokaisessa novellissa on todellisuuden taso ja sitten se toinen, joka saa minut aprikoimaan, mikä on totta ja mitä oikein tapahtui ja miksi. Toden taso heilahtaa surun, humalan, sairauden tai pelkän ajan kulumisen ja etääntymisen takia eikä lopussa kaikki olekaan niin kuin se oli novellin alussa tai keskellä.
Niin kuin novellissa Toinen maailma, jossa Lauri Niitty, maalaistalon isäntä, kaipaa poikaansa Santeria, jonka isän sanat, ettei tästä tule koskaan mitään, ajoivat maatalousoppilaitoksesta tekniseen korkeakouluun ja saalistamaan aina vain parhaita arvosanoja. Tie urkeni maailmalle, lahjakkaasti, nyt Santeri asuu ulkomailla perheensä kanssa eikä ole käynyt kotitalossaan vuosikausiin. Sitten Santeri Niitty päättää käydä Suomessa, yksin, ja kaikki onkin muuttunut. Novellissa Isänpäivä pieni Joona karkaa kaupungille isänpäivän aamuna. Kotona äiti asuu Tommin kanssa eikä Tommi ole isä. Joona sieppaa mukaansa Tommille tarkoitetun isänpäivälahjan, videokameran, ja etsii isän samalta tutulta paikalta, antaa hänelle lahjansa. Karkumatka päättyy hyvin, mutta kaikki ei ole ollenkaan sitä, miltä se ensin näyttää.
Novellit ovat surullisia, koskettavia, eri syistä. Marisha Rasi-Koskinen kirjoittaa hyvin, rakentaa psykologista mielenmaisemaa, joka koettelee toden ja kuvitellun rajoja. Viimeinen kokoelman novelleista, Mehiläiskuninkaan neljä vuodenaikaa, on surullinen ja huvittava yhtä aikaa. Tragikooominen. Siinä isä on kuin duracellpupu, aina jokin projekti meneillään täysillä, kunnes se lakkaa kiinnostamasta ja on aika siirtyä seuraavaan. Tänä keväänä isä ryhtyy mehiläistarhaajaksi rivitalokodin takapihalla. Yritystä seuraavat perheen kolme poikaa kiinnostuksella ja avunannolla, heistä nuorin on viisivuotias, mutta novellin kertoja Daniel jo kouluikäinen. Opettajaäiti ei ole ollenkaan innoissaan, ja hänen suhtautumistaan isän mehiläisinnostukseen Daniel huomioi tarkkanäköisesti:
Peukutan Mehiläiskuninkaan neljä vuodenaikaa -novellia sen juonen takia. Luin sitä kuin parhainta jännityskertomusta, sillä halusin tietää, mihin tämä hulvaton hullutus päätyy ja miten se loppuu, sillä alusta alkaen oli selvää, että loppukin sille täytyy koittaa.
Vaaleanpunainen meri oli Runeberg-palkintoehdokas vuonna 2015.
Marisha Rasi-Koskinen: Vaaleanpunainen meri, 197 s.
KIRJAN lainasin kirjastosta. Sen ovat lukeneet myös Kaisa / Kannesta kanteen, Kirjavaras, Omppu,
Helmet-lukuhaasteessa 2018 sijoitan Vaaleanpunaisen meren kohtaan "42. Kirjan nimessä on adjektiivi". Osallistun sillä myös Novellihaaste 2:een, johon kokoan 7 novellia lisää.
Juuri luin tällaisen novellikokoelman, Marisha Rasi-Koskisen Vaaleapunaisen meren, jonka hän on omistanut isälleen. Useimmat teoksen seitsemästä novellista kertovat isistä ja lapsista, ja joskus vähän äideistäkin siinä sivussa. Isät ovat erilaisia ja eri-ikäisiä ja niin ovat lapsetkin. Jokaisessa novellissa on todellisuuden taso ja sitten se toinen, joka saa minut aprikoimaan, mikä on totta ja mitä oikein tapahtui ja miksi. Toden taso heilahtaa surun, humalan, sairauden tai pelkän ajan kulumisen ja etääntymisen takia eikä lopussa kaikki olekaan niin kuin se oli novellin alussa tai keskellä.
Niin kuin novellissa Toinen maailma, jossa Lauri Niitty, maalaistalon isäntä, kaipaa poikaansa Santeria, jonka isän sanat, ettei tästä tule koskaan mitään, ajoivat maatalousoppilaitoksesta tekniseen korkeakouluun ja saalistamaan aina vain parhaita arvosanoja. Tie urkeni maailmalle, lahjakkaasti, nyt Santeri asuu ulkomailla perheensä kanssa eikä ole käynyt kotitalossaan vuosikausiin. Sitten Santeri Niitty päättää käydä Suomessa, yksin, ja kaikki onkin muuttunut. Novellissa Isänpäivä pieni Joona karkaa kaupungille isänpäivän aamuna. Kotona äiti asuu Tommin kanssa eikä Tommi ole isä. Joona sieppaa mukaansa Tommille tarkoitetun isänpäivälahjan, videokameran, ja etsii isän samalta tutulta paikalta, antaa hänelle lahjansa. Karkumatka päättyy hyvin, mutta kaikki ei ole ollenkaan sitä, miltä se ensin näyttää.
Novellit ovat surullisia, koskettavia, eri syistä. Marisha Rasi-Koskinen kirjoittaa hyvin, rakentaa psykologista mielenmaisemaa, joka koettelee toden ja kuvitellun rajoja. Viimeinen kokoelman novelleista, Mehiläiskuninkaan neljä vuodenaikaa, on surullinen ja huvittava yhtä aikaa. Tragikooominen. Siinä isä on kuin duracellpupu, aina jokin projekti meneillään täysillä, kunnes se lakkaa kiinnostamasta ja on aika siirtyä seuraavaan. Tänä keväänä isä ryhtyy mehiläistarhaajaksi rivitalokodin takapihalla. Yritystä seuraavat perheen kolme poikaa kiinnostuksella ja avunannolla, heistä nuorin on viisivuotias, mutta novellin kertoja Daniel jo kouluikäinen. Opettajaäiti ei ole ollenkaan innoissaan, ja hänen suhtautumistaan isän mehiläisinnostukseen Daniel huomioi tarkkanäköisesti:
"Isä tarkoitti sanansa äidille, mutta äiti ei kuullut koska imuroi juuri tuulikaappia. Äiti siivosi aina kun oli vihainen. Sinä kesänä meillä oli tosi puhdasta, ainakin alkukesästä." (s. 166)
"Kun hän [isä] tuli takaisin, auton tavaratilassa oli kolme pesää rinnakkain ja takapenkillä kaksi. Sinä päivänä äiti imuroi ja pyyhki pölyt jopa jääkaapin takaa." (s. 169)Mehiläistarhaus alkaa hyvin, taloyhtiön muutkin asukkaat lientyvät viimeistään hunajasadon aikaan järjestetyissä hunajajuhlissa. Talvi on tulossa, ja isän mielessä muhii jo jatko: ensimmäisenä maailmassa hän onnistuisi pitämään pesän aktiivisena ja tuottamaan hunajaa talven yli. Siihen tarvitaan sisätilaa. Silloin jokin napsahtaa.
Peukutan Mehiläiskuninkaan neljä vuodenaikaa -novellia sen juonen takia. Luin sitä kuin parhainta jännityskertomusta, sillä halusin tietää, mihin tämä hulvaton hullutus päätyy ja miten se loppuu, sillä alusta alkaen oli selvää, että loppukin sille täytyy koittaa.
Vaaleanpunainen meri oli Runeberg-palkintoehdokas vuonna 2015.
Marisha Rasi-Koskinen: Vaaleanpunainen meri, 197 s.
Kustantaja: WSOY 2014
Kansi: Jussi Karjalainen
KIRJAN lainasin kirjastosta. Sen ovat lukeneet myös Kaisa / Kannesta kanteen, Kirjavaras, Omppu,
Helmet-lukuhaasteessa 2018 sijoitan Vaaleanpunaisen meren kohtaan "42. Kirjan nimessä on adjektiivi". Osallistun sillä myös Novellihaaste 2:een, johon kokoan 7 novellia lisää.
Luin syksyllä hieman ristiriitaisin tuntein Mari-Koskisen Eksymisen ja unohtamisen kirjan. Voi olla, että hänen tekstinsä kantaa paremmin novelleissa. Minulla tulee luettua ihan liian vähän novelleja, sellaisiin olisi kiva tarttua normaalin kaunon välipaloina, mutta jotenkin se sitten vaan unohtuu.
VastaaPoistaMinäkin olen lukenut tosi vähän novelleja aikaisemmin, mutta nyt olen jotenkin löytänyt ne. Kohdalle on osunut hienoja novelisteja. Maritta Lintunen on suosikkini.
PoistaOnpas hieno! :)
VastaaPoistaEikö!
PoistaKiitos paljon vinkistä!Mä olen myös kiinnostunut novelleista ihan ensimmäistä kertaa. Ihastuin eritoten Tove Janssonin Bulevardi-kirjaan.Aiemmin ärsyynnyin jos novelli loppuu liian kesken. Toven novellit eivät jätä ärsyyntyneeksi, ovat hienosti rakennettuja.
VastaaPoistaBulevardia en olekaan lukenut vielä, vaikka parista muusta lukemastani Toven aikuisten kirjasta olenkin pitänyt. Eikö olekin hieno tunne löytää hyvin rakennettu novelli, josta tuntuu, että se on kokonainen tarina.
Poista