Juuri kun pääsin sanomasta, ettei novelleja halua lukea kovin monta kerrallaan, ja olin tarttunut Alice Munron kokoelmaan Liian paljon onnea lukeakseni siitä novellin tai pari, havahduin siihen, että hei, nämä novellit haluan lukea ihan kaikki ja vikkelällä tahdilla.
Mikä Munron novelleissa sitten vetää puoleensa?
1. Tarina
Kirjailijalla on aivan uskomaton kyky kirjoittaa kokonainen tarina, joka vie mukanaan ja jossa koko ajan haluaa tietää, mitä tässä vielä tapahtuu ja miten henkilöille oikein käy ja muuttuuko heidän tilanteensa ja mihin suuntaan. Se mukaan tempaaminen alkaa heti ensimmäisestä lauseesta. Kun novelli alkaa sanoilla "Äidillä oli vanhapoikaserkku jonka oli tapana käydä meillä kylässä kerran kesässä." ("Wenlock Edge"), eikö vain mielikuvitus ala laukkaamaan ja halua tietää, miten serkku liittyy kertojan elämään ja mitä tässä kaiken kaikkiaan tapahtuu ja kenelle. Ja se mielikuvituksen laukka ei edes hellitä novellin lopussa, jossa kertoja opiskelee kaupungissa, jossa vanhapoikaserkku asuu. Tämä puolestaan tutustuu kertojan opiskelijakämpässä osa-aikaisesti majailevaan naiseen, jolla on kirjava menneisyys ja erikoinen nykyisyys. Erinäisten tapahtumien jälkeen tulevaisuus jääkin sitten kutkuttelemaan lukijan mieltä.
2. Tavallisuus
Mukaansatempaavissa tarinoissa Alice Munro kirjoittaa kuitenkin tavallisista ihmisistä, sillä tavoin, että näistä tulee erityisiä. Heille tapahtuu tavallisia ja joskus tavattomiakin asioita, joilla on erityisiä seurauksia heidän elämässään. Niinkuin novellissa "Metsä", jossa mies on rakastunut metsiin ja metsätöihin. Hän tuntee puulajit niiden runkojen perusteella ja viettää paljon aikaansa sopivia metsiä ja puita etsiskellen. Sitten vaimo jää töistä kotiin ja lamaantuu. Kerran mies lähtee jälleen metsään, mutta onnettomuudekseen liukastuu ja loukkaa nilkkansa pahasti. Äärimmäisen kivun keskelle tulee vaimo avuksi, ja tapaus kääntää heidän keskinäiset roolinsa uuteen asentoon..
3. Taitavuus
Munron kielikin on tavallista. Se on taitavaa, ilmeikästä ja sujuvaa (suomeksikin, kiitos kääntäjä Kristiina Rikmanin), mutta siinä ei ole mitään ylimääräistä kikkailua eikä tehdyn tuntua. Kuin hyvä ystävä tai sisko juttelisi pöydän toisella puolella elämästään. Vähäisillä viittauksilla Munro kuljettaa juonta haluamaansa suuntaan, kääntää lukijan huomion toisaalle, yllättää. Taiturimaista! Munron ihmiskuvaus on myös taitavaa, ja hänellä on hieno psykologinen ote.
Novellissa "Ulottuvuuksia" Doree on muuttanut uuteen kaupunkiin toiselle puolelle maata ja saanut työtä hotellisiivoojana. Hän on tyyni, vaikka toipuu suuresta perhetragediasta ammattiauttajan avulla. Hän on vain 23-vuotias, ja hänen elämänsä perusta murentui, kun hän menetti perheensä. Doree etsii elämälleen merkitystä ja mielekkyyttä, luulee sen löytäneensä, mutta sitten tapahtuu jotain, joka asettaa asiat uuteen valoon.
Ihan koko kokoelmaa en ehtinyt lukea, mutta tuon teoksen blogiin jo nyt, niin saan munrot mukaan novellihaasteeseen. "Ulottuvuuksia" on novelli, joka jäi lukemistani voimakkaimmin mieleen, ehkä lähtökohdan traagisuuden ja samanaikaisesti kerronnan arkisuuden tähden. Kirjassa on kaikkiaan kymmenen novellia, luin niistä kuusi, ja loput ahmaisen huomenna. Ja sitten luullakseni kaikki uudelleen, hitaammalla tahdilla.
Nämä olivat ensimmäiset lukemani Alice Munron novellit, ja vaikka niitä on kovasti kehuttu blogeissa, silti kirjailijan tarinankerronnan taito yllätti minut. En osannut arvata, että pitäisin näistä näin paljon! En osaa sanoa, osuiko ensimmäiseksi luettavakseni sattumalta erityisen hyvä novellikokoelma vai oliko oma mielentila näihin novelleihin sopivasti virittynyt vai onko Munron kaikki tuotanto yhtä hyvää.
Alice Munro sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 2013. Hänen kirjojaan luen varmasti lisää.
KIRJAN lainasin kirjastosta. MUUALLA kokoelma on luettu esimerkiksi blogeissa Cats, books & me, Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjainten virrassa, Lukuisa
Lukemani novellit ovat viimeinen suoritukseni Novellihaaste 2:een, johon saan 6 novellia.
Kirjankansibingossa ruksaan ruudun "Sininen ja vihreä".
Mikä Munron novelleissa sitten vetää puoleensa?
1. Tarina
Kirjailijalla on aivan uskomaton kyky kirjoittaa kokonainen tarina, joka vie mukanaan ja jossa koko ajan haluaa tietää, mitä tässä vielä tapahtuu ja miten henkilöille oikein käy ja muuttuuko heidän tilanteensa ja mihin suuntaan. Se mukaan tempaaminen alkaa heti ensimmäisestä lauseesta. Kun novelli alkaa sanoilla "Äidillä oli vanhapoikaserkku jonka oli tapana käydä meillä kylässä kerran kesässä." ("Wenlock Edge"), eikö vain mielikuvitus ala laukkaamaan ja halua tietää, miten serkku liittyy kertojan elämään ja mitä tässä kaiken kaikkiaan tapahtuu ja kenelle. Ja se mielikuvituksen laukka ei edes hellitä novellin lopussa, jossa kertoja opiskelee kaupungissa, jossa vanhapoikaserkku asuu. Tämä puolestaan tutustuu kertojan opiskelijakämpässä osa-aikaisesti majailevaan naiseen, jolla on kirjava menneisyys ja erikoinen nykyisyys. Erinäisten tapahtumien jälkeen tulevaisuus jääkin sitten kutkuttelemaan lukijan mieltä.
2. Tavallisuus
Mukaansatempaavissa tarinoissa Alice Munro kirjoittaa kuitenkin tavallisista ihmisistä, sillä tavoin, että näistä tulee erityisiä. Heille tapahtuu tavallisia ja joskus tavattomiakin asioita, joilla on erityisiä seurauksia heidän elämässään. Niinkuin novellissa "Metsä", jossa mies on rakastunut metsiin ja metsätöihin. Hän tuntee puulajit niiden runkojen perusteella ja viettää paljon aikaansa sopivia metsiä ja puita etsiskellen. Sitten vaimo jää töistä kotiin ja lamaantuu. Kerran mies lähtee jälleen metsään, mutta onnettomuudekseen liukastuu ja loukkaa nilkkansa pahasti. Äärimmäisen kivun keskelle tulee vaimo avuksi, ja tapaus kääntää heidän keskinäiset roolinsa uuteen asentoon..
3. Taitavuus
Munron kielikin on tavallista. Se on taitavaa, ilmeikästä ja sujuvaa (suomeksikin, kiitos kääntäjä Kristiina Rikmanin), mutta siinä ei ole mitään ylimääräistä kikkailua eikä tehdyn tuntua. Kuin hyvä ystävä tai sisko juttelisi pöydän toisella puolella elämästään. Vähäisillä viittauksilla Munro kuljettaa juonta haluamaansa suuntaan, kääntää lukijan huomion toisaalle, yllättää. Taiturimaista! Munron ihmiskuvaus on myös taitavaa, ja hänellä on hieno psykologinen ote.
Novellissa "Ulottuvuuksia" Doree on muuttanut uuteen kaupunkiin toiselle puolelle maata ja saanut työtä hotellisiivoojana. Hän on tyyni, vaikka toipuu suuresta perhetragediasta ammattiauttajan avulla. Hän on vain 23-vuotias, ja hänen elämänsä perusta murentui, kun hän menetti perheensä. Doree etsii elämälleen merkitystä ja mielekkyyttä, luulee sen löytäneensä, mutta sitten tapahtuu jotain, joka asettaa asiat uuteen valoon.
Ihan koko kokoelmaa en ehtinyt lukea, mutta tuon teoksen blogiin jo nyt, niin saan munrot mukaan novellihaasteeseen. "Ulottuvuuksia" on novelli, joka jäi lukemistani voimakkaimmin mieleen, ehkä lähtökohdan traagisuuden ja samanaikaisesti kerronnan arkisuuden tähden. Kirjassa on kaikkiaan kymmenen novellia, luin niistä kuusi, ja loput ahmaisen huomenna. Ja sitten luullakseni kaikki uudelleen, hitaammalla tahdilla.
Nämä olivat ensimmäiset lukemani Alice Munron novellit, ja vaikka niitä on kovasti kehuttu blogeissa, silti kirjailijan tarinankerronnan taito yllätti minut. En osannut arvata, että pitäisin näistä näin paljon! En osaa sanoa, osuiko ensimmäiseksi luettavakseni sattumalta erityisen hyvä novellikokoelma vai oliko oma mielentila näihin novelleihin sopivasti virittynyt vai onko Munron kaikki tuotanto yhtä hyvää.
Alice Munro sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 2013. Hänen kirjojaan luen varmasti lisää.
Alice Munro: Liian paljon onnea, 366 s.
Kustantaja: Tammi (Keltainen kirjasto 413), 2013
Alkuperäinen: Too Much Happiness, 2009
Suomentaja: Kristiina Rikman
Kansi: Markko Taina
Lukemani novellit ovat viimeinen suoritukseni Novellihaaste 2:een, johon saan 6 novellia.
Kirjankansibingossa ruksaan ruudun "Sininen ja vihreä".
Olen lukenut muutaman Munron novellikokoelman, mutta en juuri tätä. Ne muutkin ovat hyviä! Hienosti analysoit syitä Munron kiinnostavuuteen.
VastaaPoistaKiitos! Tuon kirjoitettuani selailin blogeja, ja Liian paljon onnea oli monissa kovin tykätty. Mukava kuulla, että muutkin kokoelmat ovat hyviä, sillä tätä on selvästi saatava lisää.
PoistaMunron kirjat ovat kiehtoneet, mutta jätän lukemisen aina myöhemmälle. Nyt innostuin ja pitää piipahtaa viikolla kirjastolla.
VastaaPoistaKiva, että innostuit. Munron novelleja ei voi kuin suositella - ainakin tämän kokoelman perusteella - ne ovat sujuvalukuisia, mutta eivät mitenkään kepeää höttöä.
Poista