Taina Teerialho: Huuli ja muita kertomuksia

Taina Teerialho on kirjoittanut novellikokoelman Huuli ja muita kertomuksia, jonka kaikissa kuudessa novellissa on jotain sopivasti vinksahtanutta. Takakannen esittely kutsuukin niitä aikuisten saduiksi, joissa tutut asiat näyttäytyvät toisin kuin tavallisesti. Kertomuksissa tuttu ja realistinen yhdistyy outouteen, niissä ollaan eri tavoin kahden maailman, kahden todellisuuden rajapinnalla. Olisivatko nämä maagista realismia?

Novellissa Tulentekijä mies sukeltaa laiturilta järveen etsiessään sinne juuttunutta omatekoista uistinta. Päivä on ollut kalsea, vaimo puhumaton ja poika sietämätön, ja nyt katoaa se paras uistinkin. Ilma loppuu keuhkoista, sukeltaja nousee pintaan ja huomaa tutun laiturin kadonneen ja rannan olevan vieraan. Rannalla hänet näkee pieni poika, toisesta maailmanajasta, jonka isä on sanonut, että laulujen mukaan tulentekijä nousee vedestä, sellainen, joka saa tulen elämään ja tuo tullessaan paremmat ajat ja uudet tavat.

Novellissa Enkelin nauru mies, Vennu, sytyttää purjeveneensä tuleen satamassa ja kävelee kaupungin baariin. Rinnasta ottaa. Nurkkapöydässä istuu tyhjän baarin toinen asiakas, "kuin hento varjo, leuka rintaan painuneena ja köyhänruskein vaattein". Vennu kertoo hiljaa hymyilevälle naiselle elämästään, ja miestä harmittaa, että hän kohtaa naisen vasta nyt, kun on jo liian myöhäistä. Naisella on enkelin nauru.

Novellin Kiven väkeä pieni tyttö hakeutuu maalaistalon pihapiiristä tutulle leikkipaikalle, isolle, laakealle siirtolohkareelle. Silmät lupsahtelevat kiinni, mutta tyttö huomaa kiven pinnassa luukun ja siinä kädensijan. Luukusta pääsee kiven sisään kiven väen asumuksiin.

Novelli Paluu sunnuntaina kertoo nuoren miehen saapumisesta kotiin Umbriaan. Hän näkee jo bussin ikkunasta kotinsa ja äidin, joka katselee bussissa istuvaa poikaansa. Perillä äiti ei enää häntä huomaa, ei kuule, ei näe. Tuskastuneena mies menee ulos pihalle ja kohtaa Pyhän Pietarin. Siinä käydään läpi pojan vaiheet, kuolemakin. "Tunnustin nimeni ja kaipuuni, anoin pääsyä pois tästä mikä ei ollut kuolemaa, mutta ei sen paremmin kuoleman jälkeistäkään vaihetta."

Niminovellissa Huuli Arvo ja Sannikka muuttavat samana päivänä samaan taloon, toinen toiseen päähän ja toinen toiseen. Sannikan puolella asunnon ulkoseinä on ihmeellinen, se on seinä, joka pitää kylmän ja tuulen, mutta sen läpi näkee kaiken ja mikä ihmeellisintä, myös kuulee joen äänet ja muun. Kun äkillinen, pakottava tarve tulee, seinän läpi voi kulkea. Mutta päästääkö se kulkeneen takaisin? 

Kokoelman viimeisen novellin nimi on Valon kipu, mutta minusta sille olisi hyvin sopinut nimeksi tuo edellisen kertomuksen nimikin, Huuli. Kertomus on dystooppinen ja sijoittuu johonkin toiseen todellisuuteen. Viittauksista voi rakentaa sirpaleista kuvaa, mitä erottaa meidän tuntemamme maailman tuosta toisesta. Valo tuottaa kipua ja aurinko polttaa karrelle. Ruohoa, puita, lintuja ei enää ole. Tunteita ei ole, suvunjatkamisesta täytyy järjestää kurssi. Sitten alkaa sade, loppumaton sade, ja tulvat. Peski, kertojaminä, kuitenkin onnistuu pakenemaan tuhoa.

Taina Teerialho kirjoittaa ilmeikkäästi ja sujuvasti. Olen aikaisemmin lukenut hänen Vanhaan Raumaan sijoittuvan lastenromaaninsa Nenä rusetilla. Novellikokoelma on toisenlaista Teerialhoa, novellit saavat lukijan aprikoimaan mahdollisia ja mahdottomia maailmoja, niiden leikkauspintoja. Kiehtovan kummallista!

Tällä kokoelmalla liityn juhannuksena alkaneeseen Novellihaaste 2:een, jota isännöi Nipvet-blogin Juha. Aloituksesta kertyy 6 novellia.

        Taina Teerialho: Huuli ja muita kertomuksia, 95 s.
        Kustantaja: turbator 2009

KIRJA on kirjastolaina.
HAASTEET: 100 suomalaista kirjaa (no 55), Novellihaaste 2 (6 novellia).