Pieni pala Venäjää valloitettu

Innostuin heti, kun löysin Jaanan lukuhaasteen Venäjää valloittamaan - Vaikka kirja kerrallaan. Yksi innoituksen lähde oli Jaanan laatima mahtava kirjailija- ja kirjalista, josta löytyi niin entuudestaan tuttuja klassikkoja kuin aivan tuntemattomia uudempia kirjailijoita, elämänkertoja ja kirjoja Venäjästä. (Kuva: K. V. Lebedevin (1852-1916) maalaus venäläisestä tanssista. klikkaa kuva isommaksi. WikiMedia)

Innostuksesta huolimatta luin vain vaatimattomat kaksi venäläistä kirjaa, vaikka omasta hyllystä olisi löytynyt lukemattomia klassikoita ja elämänkertoja. Pari teosta hankin ihan haastetta varten, mutta nekin jäävät tulevien päivien lukuiloiksi.

Haastekirjani ovat kategoriasta "venäläiset mieskirjailijat". Toiseksi valitsin uudemman, Neuvostoliiton aikaan sijoittuvan romaanin, ja toinen taas on klassikko 1800-luvun Venäjältä.

1. Sergei Dovlatov: Meikäläiset
2. Ivan Turgenev: Ensirakkaus

Haasteen aloittaneen Jaanan mukaan Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme voi laskea mukaan, niin venäläisyydessä se on kiinni. En kuitenkaan ehtinyt lukea sille paria elämänkerroista tai historiasta, joten jääköön maininnaksi kolmannesta luetusta kirjasta. :-)

Kiitos haasteesta, Jaana. Lukuvinkkilista säilyy käytössä jatkossakin.

Maistiaisina Harri Nykänen: Jahti sekä Valhe

Minulla on jonkinsorttinen kynnys uusiin jännityskirjailijoihin tutustumisessa. Dekkareita en yleensä pelkää, jos ajattelen niiden sisältävän rikoksen ratkaisua enemmän aivoilla kuin lihaksilla tai aseilla, mutta mainokset trillerimäisistä toimintapaketeista ja hyytävästä jännityksestä melko varmasti karkottavat minut. Mitä sitten kartan jännäreissä? Ehkä raakuutta ja väkivallalla mässäilyä, paikasta toiseen koheltamista, ronskia kielenkäyttöä. Silti on tunnustettava, että luettavan valikointi ja hylkiminen toimivat aikalailla mutu-tuntumalla, jostain tulleen käsityksen perusteella. Joskus kustantamojen mainostekstien perusteella. Joskus kirjablogit onnistuvat karsimaan turhia luuloja, kun pääsen tutustumaan kirjojen sisältöihin niiden lukijoiden kautta.

Harri Nykäsen tuotantoon tutustuin - no, kylkiäisenä. Rekisteröidyin ilmaiseksi Elisa Kirjan asiakkaaksi ja liittymislahjana sain Nykäsen rikosnovellin Jahti äänikirjana. Latasin sen puhelimeeni, pistin napin korvaan ja ei kun menoksi lenkille. (Tämä ei ole maksettu tai pyydetty mainos, kunhan kerron, miten kirja käsiini, ei kun puhelimeeni, tuli.)

Jahti teki vaikutuksen. Tosiasiassa siinä oli kyllä runsain mitoin "pelkäämääni" paikasta toiseen kaahaamista, mutta kirjailija oli rakentanut sen varaan alusta loppuun kantavan jännitteen, joka sai minut jatkamaan lenkkiä, kunnes tietäisin, miten jahdissa kävisi. Nimensä mukaisesti novellissa jahdattiin kahta vankikarkuria, joiden pakomatka alkoi, kun he saivat käsiinsä Tykin, Lahti 35 -sotilaspistoolin. Ase singottiin vankilan muurien yli ja päätyi monien käsien kautta heille, joille se oli tarkoitettu, ja koko Suomi seurasi takaa-ajoa, aina yllättävään loppuun asti.

Jahti on ensimmäinen luku Tykki-nimistä rikosnovellikokoelmaa, jonka jokaisessa itsenäisessä osassa esiintyy mainittu sotilaspistooli. Kokoelman novellit on kirjoitettu suoraan sähköiseksi kirjaksi, ja kirjoittajina on 12 tunnettua suomalaista rikoskirjailijaa. Olen sittemmin hankkinut koko kokoelman, joten maistiaisia muiltakin dekkaristeilta riittää jatkossa.

Jahti sai aikaan sen, että hiljattain kirjaston hyllyltä tarttui mukaan Harri Nykäsen äänikirja Valhe. Se osoittautui oikein sopivaksi valinnaksi dekkarikuuntelun nälkään, vaikkei varsinainen poliisiromaani ollutkaan. Kuolemantapausta siinä kuitenkin selviteltiin. Kustantajan sivulta luin kirjailijasta, että tässä kirjassa "konnamaailman kuvaaja siirtyy keskiluokan pariin".

Valheen päähenkilö on keski-ikäinen asianajaja Kai Manner, joka äitinsä kuoltua palaa lapsuudenkotiinsa Helsingin keskustassa. Äidin makuuhuoneesta löytyy laatikollinen papereita ja valokuvia, joista selviää, että tämän veli oli tehnyt nuorena itsemurhan, josta oli visusti vaiettu perheen ulkopuolella, olihan Kaikin aina uskonut, että eno oli kuollut johonkin hävettävään sairauteen. Äidin ja enon jo edesmennyt isä, Kain isoisä, oli aikanaan huomattavassa poliittisessa asemassa sodanjälkeisessä Suomessa, oikeusministeri ja Kekkosen luottomies. Kai Manner löytää myös äitinsä sängyn viereen pudonneen vanhan valokuvan nuoresta naisesta - äidistään - ja jostain tuntemattomasta nuoresta miehestä. Isästäkö? Häntä asianajaja Manner ei ole koskaan nähnyt, sillä isä oli häipynyt tietymättömiin jo ennen poikansa syntymää, samoihin aikoihin enon kuoleman kanssa.

Äiti on jättänyt jälkeensä vihjeitä, joita Kai Manner alkaa seurata, ja hänelle paljastuu monia asioita hänen perheestään, niin isoisästä kuin enosta ja isästäkin. Enon itsemurhasta löytyy kummallisia yksityiskohtia nyt 50 vuotta myöhemmin. Kaikki tapaukseen liittyvät asiapaperit on siirretty suojelupoliisin arkistoihin. Kun Kai haluaa jututtaa tapauksen aikaan naapurissa asunutta naista, tämä surmataan. Manner törmää myös Petsamon vakoiluskandaaliin, joka tapahtui ennen sotia, jolloin hänen isoisänsä oli Petsamon Nikkelin lakimiehenä. Asioihin perehtyminen asettaa Kain vaaraan, sillä hän joutuu parin hyökkäyksen ja asuntomurron kohteeksi.

Valhe oli varsin koukuttavaa kuunneltavaa, jossa Mannerin perheen sukuhistoria ja -salaisuudet sekä sotaa edeltävä ja sodanjälkeinen politiikka kietoutuivat toisiinsa tarinaksi, joka imaisi mukaansa. Lopussa kaikki langat solmittiin yhteen ja perheenjäsenten mysteerit saivat selityksensä. Kirja aiheutti myös uteliasta pohdintaa siitä, mikä historiallisista seikoista oli totta ja mikä fiktiota. Netissä etsiydyin sivuille, joissa kerrottiin Petsamon vakoilujutusta 1939. Kirja onnistui mainiosti viihdyttämään ja houkutti kuuntelemaan toiseen kertaan heti perään.

Jahti oli liittymislahja Elisa Kirjalta. Valhe löytyi kirjaston äänikirjahyllystä. Haasteosallistus (Jahti): Elegian Hei, me lusitaan!, jossa voi lukea itsensä ulos vankilasta vankila-aiheisilla kirjoilla. Tällä ensimmäisellä haasteen kirjalla pääsen jo eristyssellistä tavalliseen selliin.


Harri Nykänen: Jahti, rikosnovelli, äänikirja MP3 (myös e-kirjana)
1. luku rikosnovellikokoelmasta Tykki
Kustantaja: CrimeTime 2011
Lukija: Petteri Kaukoranta, 59 min

Harri Nykänen: Valhe, äänikirja
Kustantaja: WSOY 2007 (paperiversio 2007)
Lukija: Lars Svedberg (8 CDtä)
Päällyksen kuva: Rikosmuseon arkisto
Päällyksen suunnittelu: Kai Toivonen

Ivan Turgenev: Ensirakkaus

Venäläisen Ivan Turgenevin viehättävän pienoisromaanin kehyskertomuksessa kaksi herrasmiestä jää vielä isäntänsä luokse iltaa istumaan päivälliskutsujen jälkeen. Tämä ehdottaa ohjelmaksi, että kukin heistä kertoisi ensirakkautensa tarinan. Yksi  kieltäytyy, koska hän rakastui ensimmäisen ja ainoan kerran kuusivuotiaana lapsenhoitajaansa. Isäntä kieltäytyy, koska hänen ensimmäinen rakkautensa on hänen vaimonsa, jonka kanssa kaikki on sujunut ilman suurempaa draamaa. Niinpä kolmas herra kertoo tarinansa.

16-vuotias moskovalainen nuori mies, Vladimir Petrovitsh eli Volodja, Voldemar, huumautuu ensimmäisestä rakastumisestaan naapurin ruhtinattaren kauniiseen tyttäreen Zinaida Aleksandrovnaan. Volodja oleskelee vanhempiensa vuokraamalla huvilalla kaupungin liepeillä ja valmistautuu ylioppilastutkintoon. Kun Volodja näkee nuoren naisen ensimmäisen kerran:

"... unohdin kaiken, ahmin katseellani tuota sorjaa vartta ja kaulaa ja kauniita käsiä ja hieman hajalleen levinneitä vaaleita hiuksia valkean huivin alla, noita viisaasti puoliavoimia silmiä, ja noita ripsiä ja herkkää poskea niiden alla." (s.17)

Turgenevin Ensirakkaus on täynnä vanhan ajan venäläistä joutilasta seuraelämää ja Volodjan kokemia suuria tunteita - voimakasta ihastusta, vahvaa rakkautta, mustasukkaisuutta, katkeruutta, surua. Mestari Turgenev maalaa kaiken nähtäväksi tai ainakin aavistettavaksi taitavin siveltimenvedoin. Ympärillä ovat kesäiset päivät ja yöt, luonto ja äänet, jotka liittyvät omalla kielellään tarinan kertojiin. Volodjan eläessä ja tunnustellessa omia tunteitaan hän näkee kipeästi ja surren, että Zinaida saa osakseen toisenlaistakin rakkautta. Taustalla tuntuvat Volodjan vanhempien riidat ja yhdessä viihtymättömyys.

"Lähelläni valkoiset perhoset liihottelivat laiskasti pölyisissä nokkosissa, pirteä varpunen istahti jonkin matkan päähän tiilenpuolikkaalle ja piiskutti ärsyttävästi, yhtenään kääntyillen ja pyrstöään levitellen, aina yhtä epäluuloiset varikset istuivat raakkuillen ylhäällä, ylhäällä koivun kaljuuntuneessa latvassa, aurinko ja tuuli leikittelivät hiljaa sen harvassa oksistossa; aika ajoin kantautui korviini Donskoi-luostarin kellojen rauhallinen ja alakuloinen soitto - ja minä istuin, katselin ja kuuntelin täyttyäkseni ääriä myöten jollakin nimettömällä aistimuksella jossa oli kaikki: suru ja ilo ja tulevaisuuden aavistus, himo ja elämän pelko. Mutta silloin en ymmärtänyt sitä ollenkaan..." (s. 58)

Parasta kirjassa oli sen tunnelma, väliin herkkä ja mietiskelevä, väliin hullutteleva tai raju. Salamaniskut ja tuulen leikittely oksistossa valjastettiin kertomaan kertojan tunnemaailmasta. Kieli oli viehättävällä tavalla vanhahtavaa ja 1800-luvun huvilaelämään sopivaa, vaikka Martti Anhavan taitava suomennos onkin tehty ilmeisesti vasta tätä 2001 julkaistua laitosta varten. Kaikin puolin luettava ja nautittava teos.

KIRJAN löysin kirjastosta. Haasteosallistus: Venäjää valloittamaan 

Ivan Turgenev: Ensirakkaus, 128 s.
Kustantaja: Otava 2001
Alkuperäinen: Первая любовь, 1860. 
Suomentaja: Martti Anhava

Yhdentoista asian haaste

Jo jokin aika sitten sain haasteen Marjatalta Marjatan kirjaelämyksiä -blogista. Lämmin kiitos! Haasteen idea on 11 asiaa itsestä, 11 vastausta ja 11 kysymystä. Kopioin tähän haasteen askeleet suoraan Marjatan blogista:

"Haasteen tarkoituksena on etsiä blogeja, joilla on alle 200 lukijaa, ja kasvattaa niiden lukijakuntaa. 

1. Jokaisen haastetun tulee kertoa 11 asiaa itsestään. 

2. Jokaisen haastetun tulee vastata 11 kysymykseen, jotka haastaja on valinnut. 

3. Haastetun pitää keksiä 11 uutta kysymystä haastetuilleen. 

4. Haastetun tulee valita 11 bloggaajaa, joilla on alle 200 lukijaa. 

5. Kerro, kuka sinut on haastanut ja kenet haastat. 

6. Eikä sitten haasteta samaa blogia takaisinpäin :)"

Siispä tuumasta toimeen! Ensiksi 11 asiaa minusta, lyhyen kaavan mukaan:

Olen kotoisin keskikokoisesta (luulen) kaupungista aivan Etelä-Hämeestä. Asun nykyään noin kilometrin päässä siitä, missä oli kotini syntymäni aikoihin; sitä taloa ei tosin enää ole. Lapsena halusin tulla opettajaksi. Koulussa pidin äidinkielestä (ainekirjoituksesta ja kirjallisuudesta) ja historiasta. Opiskelin kuitenkin kieliä (englantia) ja kielitiedettä. Kielityöt veivät minut useaksi vuodeksi Kaakkois-Aasiaan ja sitten vuosikymmeneksi Pietariin. Nyt olen palannut harrastuksissani vanhoihin rakkauksiin historiaan ja kirjoittamiseen: tutkin sukuani ja kirjoitan sukuharrastusblogia. Kirjablogiharrastus on vienyt lukuharrastuksen uudelle tasolle, sillä luen enemmän kuin aikoihin ja monipuolisemminkin. Liikuntaa voisin harrastaa enemmän. Ehkä puhelin ja sinne talletetut äänikirjat toimivat houkuttelevina lenkkikavereina.

Sukuharrastusblogin kuvitusta.
Eero Järnefelt: Pyykkiranta (D. Nyblinin mustavalkoinen kuvanegatiivi)

Siinä tuli kai ainakin 11 asiaa. Sitten 11 kysymykseen, jotka Marjatta antoi:

1. Rakastan ... Suomen vuodenaikoja: kevään vihreää valoa ja herkkiä tuoksuja, kesän hedelmällistä kypsyyttä ja tuulen havinaa lehtipuissa, syksyn ruskan värejä ja sateen vihmontaa sekä talven aurinkoa hangilla ja kenkien narskuntaa lumessa.

2. En pidä ... puhelinsoitoista, joissa tarjotaan ostettavaksi/tilattavaksi tuotteita.

3. Haluaisin ... aikakoneen, joka lisäisi vuorokauteen tunnin. Sopisi minulle.

4. Uneksin ... osallistuvani joskus harrastajakirjoittajakurssille.

5. Pelkään ... että joskus tulevaisuudessa terveydelliset syyt kapeuttavat elämää.

6. Arvostan ... aitoja ihmisiä, jotka uskaltavat olla, mitä ovat.

7. Osaan ... apuvaa! Mitä oikein osaan? Kuunnella. Lukea. Leipoa. Kokkailla.

8. Uskon, että ... Elämä kantaa ja kaikki on Suuremmas käres.

9. Aamuisin luen ... tuskin mitään työpäivinä, ennen työpaikalle saapumista. Joskus silmäilen sanomalehdistä otsikkoja. Viikonloppuna aamu alkaa sanomalehdellä tai kirjalla.

10. Luen parhaillaan ... Ivan Turgenevin pienoisromaania Ensirakkaus.

11. Mielestäni paras aikakauslehti on ... apua, tähän en osaa vastata. Luen useimmiten Kodin kuvalehteä, mutta sen verran vähän muita, etten osaa verrata. 

Keksimäni 11 kysymystä valitsemilleni bloggaajille:

1. Mikä kirja on tehnyt sinuun suuren vaikutuksen? 

2. Minkä kirjan haluat ehdottomasti lukea? 

3. Millaisia kirjoja luet mieluiten? 

4. Mikä genre ei oikein nappaa? 

5. Mitä kirjaa suosittelet minulle ja muille? 

6. Mikä alun perin innosti sinut (kirja)bloggaamaan? 

7. Bloggaatko kirjoista, joista et pidä? 

8. Mitä läheisesi ajattelevat bloggausharrastuksestasi? 

9. Puuhailetko työssäsi/opinnoissasi ihmisten, eläinten, luonnon, koneiden, taiteen, ideoiden vai jonkin muun kanssa? 

10. Mitä muuta harrastat bloggaamisen lisäksi? 

11. Minne haluaisit matkustaa?

Haastan muutaman bloggaajan mukaan, en kuitenkaan täyttä yhtätoista. Haasteen saavat:
   Annika Lukemisen ilo -blogista
   ketjukolaaja Tahaton lueskelija -blogista
   Krista Lukutoukan kulttuuriblogista
   Roz Kuristava kirsikka - lukupäiväkirja -blogista

Mukavaa viikonloppua kaikille lukijoilleni! 

Vera Vala: Kuolema sypressin varjossa

Jo pitkään lukumielessäni on ollut Vera Valan dekkareihin tutustuminen, ja halusin alkaa hänen esikoiskirjastaan Kuolema sypressin varjossa, joka ilmestyi toissa vuonna. Näin uskoin saavani seurata sankarittaren, yksityisetsivä Arianna de Bellisin, niin työn kuin henkilönkin kehittymistä alusta asti.

Kuolema sypressin varjossa on monella tapaa perusdekkari: Pienessä italialaisessa kylässä on murhattu paikallisen hotellin omistajaperheen amerikkalainen miniä. Virkavalta eli italialaisittain karabinieerit ovat tutkineet tapausta, mutta se on jäänyt selvittämättä. Nuoren naisen lanko, miehen veli, ei kuitenkaan tyydy tähän, vaan ottaa yhteyttä Arianna de Bellisiin ja antaa hänelle toimeksiannon surman selvittämisestä.

Ariannan vapaa-ajanasunto sijaitsee sopivasti Tolfassa, Rooman pohjoispuolella olevassa kylässä, missä rikos on tapahtunut, ja yksityisetsivämme jää sinne asumaan tapauksen ratkaisemisen ajaksi. Välillä hän saa avukseen Angelon, joka työskentelee Ariannan ja hänen serkkunsa yhdessä omistamassa etsivätoimistossa. Murhan tutkiminen saa monia käänteitä, epäilyksenalaisia ja motiiveja kerääntyy, kuten kunnon dekkarissa tuleekin, ja itse Ariannakin kohtaa vaaroja ja vauhdikkaita tilanteita.

Italialla on kirjassa oma vahva roolinsa, mikä ei ole ihme, sillä Vera Vala on asunut siellä 15 vuotta kansiliepeen esittelyn mukaan. Tolfan kylän auringonpaahteiset kadut aistii, kylän ympärillä levittäyvät maisemat näkee sielunsa silmillä, herkulliset valmistuvat tai tarjottavat italialaisen keittiön herkut kutkuttavat tuoksuillaan. Kuva on viehättävä ja aidonoloinen italiankielisiä huudahduksia ja sanontoja myöten, ainakin tällaiselle Italiaa tuntemattomalle lukijalle.

Henkilöitä kirjassa on paljon, melkeinpä turhan paljon. On kuolleen naisen miehen hotellia pyörittävän suvun jäsenet. On juhlia ja kulttuuritapahtumia, joissa vilisee kylän silmää tekeviä. On kylän asukkaita, kauppiaita, baristoja. On poliiseja, sotilaita, ulkoministeriön virkailijoita. Minun olikin paikoin vaikea pysyä henkiöiden perässä, eikä kukaan heistä oikein tullut lähelle. 

Sama koski jossain määrin päähenkilöä Arianna de Bellisiäkin. Hän jää hyvin salaperäiseksi. Hänestä kerrotaan, että hän on suomalais-italialainen ja jäänyt leskeksi rakastamansa miehen kuoltua äkillisesti. Ariannalla on elämässään jakso, jolta hän ei muista mitään, vain häilyviä unia, joiden hän uskoo heijastavan asioita tuolta tietoisuudesta kadonneelta ajalta. Ehkä suuri salaperäisyys on tarkoituksellista, luotu koukuttamaan sarjan seuraaviinkin kirjoihin, mutta tässä mennään sitä vaaraa hipoen, että dekkarin keskeisin henkilö jää liian etäiseksi ja kuvaukseltaan ohueksi.

Perusdekkarina Vera Valan esikoinen oli kuitenkin ihan paikallaan ja viihdytti sopivasti. Seurasin juonenkäänteitä kiinnostuneena - enkä osannut arvata murhan tehnyttä ennen kuin kirjan lopussa kaiken paljastuessa. Luulen, että hankkiudun viime vuonna ilmestyneen sarjan jatko-osan Kosto ikuisessa kaupungissa äärelle sopivan hetken tullen.

KIRJAN lainasin naapurikunnan kirjastosta. Yksityisetsivän työ on sen verran runsaasti esillä, että osallistunpa tällä sheferijm-blogin ammatteja keräävään haasteeseen Mikä minusta tulee isona?.

Kirjailija on koonnut arvioita kirjastaan omaan blogiinsa, josta voi klikata itsensä muiden blogistien sivuille.


Vera Vala: Kuolema sypressin varjossa, 359 s.
Kustantaja: Gummerus 2012

Tiina Raevaara: Laukaisu

Tiina Raevaaran vasta ilmestynyt Laukaisu on mieleen jäävä kirja, pienoisromaanin pituinen 120 sivullaan, mutta vakava ja painava sisällöltään. Se ei ollut varsinaisesti viihdyttävä, mutta pakotti silti lukemaan itsensä nopeasti loppuun.

Laukaisun päähenkilö on Pauliina, Kerkon vaimo ja esikoululaisten kaksosten äiti. Pauliina on uupunut miehen melkein kaksi vuotta jatkuneeseen sairaslomaan, lapsiperheen arjen pyöritykseen, työttömyyteen, rahattomuuteen, kaaokseen.

"Toisinaan Pauliina olisi kyllä halunnutkin, että lapset vietäisiin pois. Hän oli väsynyt, hyvin väsynyt, eivätkä hyvin hyvin väsyneet ihmiset kykene tuntemaan rakkautta. Elämä oli kaaosta..." (s. 52)

Laukaisu kertoo Pauliinan yhdestä päivästä, aamusta iltaan. Herättyään aamulla hän kuulee terävän pamauksen, ja vähän myöhemmin Kerkko kertoo, että oli aikonut ampua itsensä. Pauliina vie tytöt esikouluun, tapaa vanhan koulukaverinsa, riitelee Kerkon kanssa. Ennen iltaa Pauliina on tehnyt isoja päätöksiä, joissa hän näkee uuden alun  siemeniä.

Kirjan kertoja osoittautuu Pauliinan koulukaveriksi, vaikka heidän viime tapaamisestaan on kulunut 15 vuotta. Nimenomaan kertojan kautta kirja kertoo perheväkivallasta, sillä tämä kertaa Suomessa viime vuosikymmeninä tapahtuneita perhesurmia, palaa niihin yhä uudestaan. Paikoin kirjan alussa kertojan ääni on etualalla ja melkein itsetarkoituksellinen, ja minua alkoi hänen dokumentointinsa suorastaan ärsyttää, sillä se häivytti Pauliinan ja hänen kaaoksensa taakseen, ja olisin halunnut tietää, mitä nimenomaan Pauliinalle tapahtuisi. Laukaisun alkukappaleessa kertoja aloittaa:

"Kerron teille Pauliinasta, koska minua on pyydetty tekemään niin. Teen arvokasta työtä: te janoatte tietoa, ja minä tarjoan sitä. Ruokin teitä yksityiskohdilla, syillä ja selityksillä. Järjestän maailman kaaoksen puolestanne." (s. 7)

Kertoja selostaa, mitä suomalaisissa nimetyissä perhesurmissa oli tapahtunut, ja arvelee osallisten mielentilaa ja motiiveja, tiedot perustuvat lehtijuttuihin. Järkyttävien tapahtumien toisto tuntui minusta ahdistavalta Pauliinan mielen kaaoksen rinnalla, toisaalta uutisten asiallinen luettelointi etäännyttikin voimakkaista tunteista. Pauliinan mielen ja kodin kaaos oli uskottavasti kuvattu, mutta ihan kaikki hänen päivänsä kulussa ei tuntunut uskottavalta, siis juuri tuona nimenomaisena päivänä.

Laukaisun päätös on novellinomainen. Kertoja on tehnyt selväksi, mitä päivän kuluessa tulee tapahtumaan, mutta loppu jää silti lukijan itsensä nähtäväksi ja kuviteltavaksi. Tiina Raevaara on osannut taitavasti luoda jännitteen, joka kantaa alusta loppuun, ja jos kirjan kertoja ei olisi ollut niin ärsyttävä, tämä olisi mielessäni vieläkin hienompi kirja. Rankka, mutta ajatteluttava ja mieleen jäävä.

KIRJAN poimin kirjaston uutuushyllyltä. Sitä on ehditty lukea mm. seuraavissa blogeissa, joissa siitä on vaikututtu: Eniten minua kiinnostaa tie, Järjellä ja tunteella, Lukukausi, Ompun blogi.


Tiina Raevaara: Laukaisu, 120 s.
Kustantaja: Paasilinna 2014
Päällys: Laura Noponen

Tove Jansson: Muumit ja suuri tuhotulva

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 100 vuotta Tove Janssonin syntymästä. Blogistaniassa vuotta vieteään monin lukutempauksin, ja kannanpa korteni kekoon ja juhlistan vuotta lukemalla sankarin kirjoja ja osallistumalla lukuhaasteisiin.

Kuva juhlavuoden Tove 100 -sivustolta.

Ensimmäiseksi tänä vuonna lukemakseni Tove Janssonin kirjaksi valitsin kuvakirjan Muumit ja suuri tuhotulva. Muumit eivät millään lailla kuuluneet lapsuuteeni, ja muumibuumin aikaan joskus 80-90-luvuilla (?) olin ulkomailla, missä muumeista ei mitään tiedetty. Valkoisen kirahvin ja Elinan blogeista luin, että Muumit ja suuri tuhotulva oli ensimmäinen Tove Janssonin muumikirja, joten päätin aloittaa lukemiseni juuri siitä. Kirja julkaistiin jo vuonna 1945, vaikka se ilmestyi suomenkielisenä käännöksenä vasta 1991.

Muumit ja suuri tuhotulva sopi Tove 100 -vuoden aloitukseksi erinomaisesti. Muumikirjoja silmäillessäni minua on aina vähän hämännyt Nipsut, Hemulit, Hattivatit ja muut olennot, enkä ole koskaan ollut varma, pysynkö heidän perässään vai sekoitanko heidät keskenään. Tässä ensimmäisessä kirjassa ei ollut ollenkaan sitä ongelmaa. Ensinnäkin henkilöt, siis peikot ja muut olennot, esitellään rauhallista tahtia ja taustoittaen. Toiseksi kirjailija on itse kuvittanut kirjan, joten jokainen uusi henkilö näytetään lukijoille niin sanoin kuin kuvinkin. Lisäksi tutustuttavia on varsin maltillinen määrä, ja mukana pysyy uudempikin muumimaailmaan kurkistaja.

Tove Jansson: Muumit ja suuri tuhotulva.
WSOY 1991. Suom. Jaakko Anhava
Alkuperäinen: Småtrollen och den stora
översvämningen. 1945.

Ensimmäinen muumikirja toi mieleeni Pikku Prinssin, sillä molemmissa matkataan paikasta toiseen ja etsitään jotain ja kysellään matkalla kohdatuilta erilaisilta hahmoilta apua. 

Muumipeikon isä on lähtenyt hattivattien, pikku vaeltajien, matkaan, koska "hän halusi aina muuttaa, kaakeliuunista toiseen. Hän ei viihtynyt missään." Muumipeikko ja hänen äitinsä Muumimamma etsivät aurinkoista paikkaa, jonne rakentaa talo. Lisäksi he etsivät isää, Muumipappaa. Nipsu liittyy heidän seuraansa kaikesta epäröinnistään ja varovaisuudestaan huolimatta. 

Muumit ja suuri tuhotulva on viehättävä satu, jossa muumiperhe esittäytyy ja lähtee etsintämatkalle. Matkalla joudutaan monenmoisiin vaaroihin ja jännittäviin seikkailuihin, joissa aina kuitenkin päästään pälkähästä yllättävin tavoin, kohdataan enemmän ja vähemmän ystävällisiä kanssamatkaajia. Sekaan on ripoteltu opetuksia käytöstapojen oppimisen tärkeydestä erilaisuuden arvostamiseen.

KIRJAN lainasin kirjaston lasten- ja nuortenkirjojen osastolta.

Kirjablogimaailmassa on alkanut kaksikin lukuhaastetta Tove 100 -vuoden innoittamana. Opuscolo - kirjasta kirjaan -blogissa on oma Vuosi Toven matkassa -teemasivusto. Lisäksi siellä emännöidään Janssonin kirjakiusaus -lukuhaastetta, joka kestää aina Toven nimipäivään 12.12.2014 asti. Osallistun siihen Homssuna eli keräilen vuoden vaikutelmia sieltä sun täältä alkaen tästä ensimmäisestä kuvakirjasta. Vaikutelmat luetteloin Haasteet 2014 -välilehdelle.

Toisen haasteen aloitti Reeta les! lue! -blogissaan. Siinäkin olen mukana.

Sergei Dovlatov: Meikäläiset

Venäläisestä kirjallisuudesta lähinnä osa 1800-luvun suurista klassikoista on tullut tutuiksi, mutta uudempaa kirjallisuutta olen lukenut varsin vähän. Siksi Sergei Dovlatovin Meikäläiset oli mielenkiintoinen tuttavuus.

Kirjan takakansi kertoo, että Sergei Dovlatov syntyi Neuvostoliitossa 1941. Hän oli neuvostokriittinen ja julkaisi synnyinmaassaan vain kaksi novellia. Vuonna 1978 hän lähti viranomaisten painostuksesta siirtolaiseksi Yhdysvaltoihin  ja julkaisi siellä kaikki kirjansa venäjän kielellä. Hän kuoli uudessa asuinmaassaan 1990.

Meikäläiset lienee varsin omaelämäkerrallinen. Sen kertojana on kirjailija, joka kirjoittaa sukunsa tarinan. Kukin henkilö, myös lemmikkikoira,  saa kirjassa oman lukunsa, jossa muistellaan anekdootteja elämän varrelta. Kertojan isän perhe on puoliksi juutalainen ja kotoisin kaudoidän Vladivostokista, äidin perhe taas on Georgian armenialaisia. Leningradista tulee kertojalle kotikaupunki. Kirjan aikajänne ulottuu vallankumousta edeltävistä vuosista 1980-luvulle.

Sirpalemaisissa välähdyksissä peilautuvat Neuvostoliiton kansalaisten tarinat ja kokemukset milloin surumielisinä ja traagisina, milloin taas humoristisina ja ironisina. Neuvostoaikaa eläneet maan kansalaiset löytänevät itsensä ja ystävänsä Dovlatovin suvun anekdooteista. Kerronta on hyvin tiivistä ja yksinkertaisen konstailematonta, mikä viime kuussa lukemieni kieleltään runsaiden Taivaslaulun ja Jokapäiväisen elämämme jälkeen tuntuu arkiselta. Parasta siinä ovat ironiset heitot, jotka iskevät neuvostojärjestelmään ja yllättäen muuttavat näkökulman päälaelleen. 

"Vanhempia veljiä vetivät puoleensa kirjallisuus ja taide. Nuorempi Leopold lähti jo lapsena toiselle, vakaammalle tielle.Leopoldista tuli huijari." (s. 30)

[Dovlatovin koira pelasti erään ystäväperheen häkämyrkytykseltä.] "Seuraavana päivänä sille lähetettiin keskuskomitean ruokalasta neljäsataa grammaa sian ulkofileetä. Tapaus on ainoa laatuaan. Kenties ensimmäistä kertaa puolue-etuuden sai joku, joka oli sen ansainnut." (s. 117)

Kirjassa mainitaan monia Neuvostoliiton historian ja kulttuurielämän henkilönimiä, ja suomentaja Pauli Tapion laatima huomautusten lista kirjan lopussa on avuksi suomalaiselle lukijalle. Antoisaa Meikäläisissä oli Dovlatovin sisältäpäin kaiken nähneen ja kokeneen kirjailijan aikalaiskuva neuvostoyhteiskunnasta. Toki se oli vain yhden kriittisen ihmisen näkökulma, mutta antaa pientä ymmärrystä siitä, mitä elämä oli neuvostovuosina ja miksi monet muuttivat länteen. Eipä ole suuri ihme, ettei Dovlatovia julkaistu synnyinmaassaan omana elinaikanaan, mutta hänen kirjansa on epäilemättä auttanut pois muuttaneita puhumaan siitä, minkä he olivat jättäneet taakseen.

KIRJAN lainasin kirjastosta. Sen ovat lukeneet mm. Täällä toisen täden alla -blogin Jaana, Satun luetut -blogin Satu ja Luettua elämää -blogin Elina. Viimeksi mainitussa on lueteltu muita blogeja, joissa kirja on ollut esillä. HS:n arvio löytyy täältä. 

Maailman ympäri: Venäjä
Haaste: Venäjää valloittamaan / Venäläiset mieskirjailijat

Sergei Dovlatov: Meikäläiset, 154 s.
Kustantaja: Idiootti 2012
Alkuperäinen: наши, 1983. Suomentaja: Pauli Tapio
Graafinen muotoilu: Varpu Eronen