Aili Konttinen: Inkeri palasi Ruotsista

Aili Konttisen kirjassa Inkeri oli lähetetty sotalapsena Ruotsiin. Perhe oli joutunut lähtemään sotaa pakoon evakkoon, isä taisteli rintamalla ja nuorimmainen sai turvapaikan naapurimaasta parivuotiaana. Vuodet kuluivat, ja Ingerin, sillä niin hänen nimensä kuului Ruotsin puolella, äitinä ja isänä olivat rakkaat mamma ja pappa. Koti oli hienossa Nygårdin kartanossa, jossa oli runsaasti palvelijoita ja alustalaisia ja elämä hienoa ja ylellistä. 

Ingerin ollessa kuusivuotias hänen oikeat vanhempansa Suomessa pyysivät tytön takaisin, sillä suomalaisen äidin ikävää ei helpottanut enää mikään. Inger joutui jättämään mamman ja papan ja matkustamaan lentokoneella maahan, jonka kielen hän oli unohtanut kokonaan. 

Inkeri palasi Ruotsista ilmestyi ensimmäisen kerran 1947, heti sotien jälkeen, joten aiheeltaan se oli siihen aikaan varsin ajankohtainen monille suomalaisille perheille. Kirja kertoo tunteikkaasti ja koskettavasti Inkerin paluusta suomalaiseen maalaiskylään kotiin, jossa isommat sisarukset riitelevät ja vanhemmat häärivät maatalon töissä aamusta iltaan. Yhteistä kieltä ei ole, ja Inkerillä on lohduton ikävä mamman ja papan luo ja samalla varmuus siitä, että mamma tulee hakemaan hänet takaisin Ruotsiin. Mamma tuleekin, mutta vasta seuraavana kesänä, lähes vuoden kuluttua, ja siihen mennessä Inkeri on oppinut puhumaan suomea, tappelemaan veljensä kanssa, auttamaan äitiään maatalon töissä. Ja on syntynyt Töpö-varsa, jonka isä antaa hänelle nimikoksi päivänä, jolloin Inkeri alkoi puhua suomea.

Inkeri palasi Ruotsista kirjoitettiin lastenromaaniksi. En osaa sanoa, miten se istuisi nykylasten lukutuokioihin, mutta minulle se oli herkkä ja avartava kuvaus sotalapseudesta niin lapsen kuin kummankin perheen kannalta. Kirja oli sujuva luettava, vaikka kielestä aistikin, että se on kirjoitettu jo - niin, melkein 70 vuotta sitten.

KIRJAN lainasin kirjaston varastosta. Haasteosallistus: Ihminen sodassa -lukuhaaste.

Aili Konttinen: Inkeri palasi Ruotsista, 185 s.
Kustantaja: WSOY 1964, 3. painos (1. painos 1947).

Kansi: Maija Karma

Linda Boström Knausgård: Helioskatastrofi

Helioskatastrofi jäi mieleeni arvoituksellisena ja surullisena kirjana. Sen kertojana on 12-vuotias tyttö, Anna, joka joutuu eroon isästään tilanteessa, joka näyttäytyi minulle epäselvänä ja traagisena. Isä viedään sairaalaan, ja Anna otetaan huostaan ja sijoitetaan perheeseen Pohjois-Ruotsin Skellefteåån. 

Kirjan ensimmäisessä osassa Annan kertomus alkaa hänen erostaan isästä ja kuvaa hänen asettumistaan kasvatuskotiin. Sen pojista tulee hänelle läheisempiä, mutta vanhemmat jäävät vieraiksi. Anna viettää lähes kaiken aikansa yksin, omassa huoneessaan, ja kun tuntuu oikein vaikealta, hän hiihtää. Kouluun hän ei mene. Elämään kuuluu myös paikkakunnan helluntaiseurakunta, jossa perhe käy ja jossa Anna joutuu erikoisen julkiseen rooliin, kun hänen päätetään osaavan puhua kielillä.

Toisessa osassa Anna joutuu romahduksen jälkeen sairaalaan, ja kirjan loppuosa kuvaa hänen päiviään ja öitään, hänen mielenmaisemaansa ja elämän harmaata soljumista. Kieli on sujuvaa ja kaunista, hyvin tiivistä ja merkityksiä täynnä.

Linda Boström Knausgårdin - kyllä, SEN Knausgårdin vaimon! - ensimmäinen romaani on taitava kuvaus erikoisen lapsen sisäisestä maailmasta. Näin yhdellä lukemisella en voi sanoa päässeeni siihen syvällisesti sisälle tai ymmärtäneeni kaikkea, mutta se on varmaan enemmän ansio kuin vika tälle kirjalle: se antaa sanat sille, mille sanoja ei tahdo löytyä, ja kuvaa herkästi mielen järkkymistä.

Niin kirjan alku kuin loppukin jäivät askarruttamaan ja jättivät lukijan omille tulkinnoille ja ajatuksille tilaa. Kaiken kaikkiaan kirjasta jäi surullinen olo, vaikka paljon siinä puhuttiin valosta ja sen kautta, kerran, toivosta.

KIRJAN lainasin kirjastosta. Sitä on luettu monissa blogeissa: Assyriologin lifestyle-blogi vertaa Annaa antiikin Kreikan Athene-jumalattareen, Kulttuuri kukoistaa -blogissa intensiivinen tunnelma jäi päällimmäisenä mieleen, ja P. S. Rakastan kirjoja -blogissa kirja oli positiivinen yllätys. Sieltä löytyy linkkejä myös muihin arvioihin.

Linda Boström Knausgård:: Helioskatastrofi, 138 s.
Kustantaja: Like 2013
Alkuteos: Helioskatastrofen, 2013. Suomentaja. Petri Stenman
Kannen kuva: Benjamin Goss

F. E. Sillanpää: Hiltu ja Ragnar

Näinä lyhyitten kirjojen viikkoina tartuin klassikkoon, jonka on kirjoittanut oma nobelistimme Frans Emil Sillanpää. Hiltu ja Ragnar on pieni kirja, mutta kirjailija itse piti sitä parhaimpana teoksenaan, mikäli Wikipediaa on uskominen.

Lukija tietää heti alusta lähtien, että kaikille ei kirjassa käy hyvin. Ei liene juonen paljastamista lainata tässä yhtä lausetta, jossa loppuratkaisuun viitataan, sillä kirjailija on sijoittanut sen aivan tekstinsä alkuun:

"Tämä oli nyt juuri sama rehtorska, jonka huvilaan Toivolan Juhan Hiltu-tytär äsken oli joutunut palvelukseen ja joka palvelus sitten niin pian - rehtorskan ollessa tällä samalla matkalla - päättyi järven kuutamoisiin laineisiin." (s. 8-9)

Tuossa lyhyessä katkelmassa tuli pingoitetuksi jänne kirjan alusta loppuun. Hiltu on hyvin nuori ja hyvin kokematon tyttö, joka tulee maaseudulta Tampereelle rehtorin lesken talouteen piiaksi. Rehtorskalla on yksi poika, opiskeleva Ragnar, joka tulee kesäksi Pyynikin huvilalle. Äiti pyrkii kaikin tavoin varjelemaan poikaansa naisseikkailuilta, mutta Hiltu on äidin silmissä niin täysin mitätön ja vaaraton, että rehtorska päättää lähteä sisarensa luo kauan aikomalleen vierailulle muutamaksi päiväksi, ja Ragnar ja Hiltu jäävät kahdestaan huvilalle.

Koko kirjan ajan lukijalla väikkyvät mielessä nuo alussa mainitut Pyhäjärven laineet. Ne näkyvät huvilan ikkunoista auringonpaisteessa, kun Hiltu kattaa nuorelle herralle saliin ateriaa. Niitä katsoo niin kokematon Ragnar, kun hän ajattelee Hiltu-piikaa ja mitä hän haluaisi saavuttaa mamman poissa ollessa, kuin viaton Hiltukin, kun hän kuuntelee itsessään heräävän naisen ajatuksia ja odottaa koko päivän Ragnaria kotiin kaupungista ja jatkaa odotustaan kuun valossa, kun nuori herra nukkuu humalaansa.

Paitsi heräävä miehisyys ja naiseus ja niihin sisältyvät oudot uudet ajatukset, halut ja tunteet Sillanpään teemana kirjassa on yhteiskunnallinen eriarvoisuus. On iso juopa palvelusväen ja herrasväen välissä, ja Sillanpää kuvaa terävästi, miten porvarissääty kohtelee alempiaan. Kun Ragnarin kaupungilla kohtaamat opiskelukaverit tulevat ryyppyreissun jatkoille huvilalle, yksi heistä paasaa tavallisesta kansasta i l m i ö n ä, kun Hiltu tuo herroille kahvia:

"Siinä on ihana voima, uskokaa minua, olen tuntenut sen joka solussani. Kansa, ilmiönä, ajatelkaa. Ei silti, kyllä minä aion herrana pysyä, mutta narrina en aio olla..." (s. 65)

Hiltu ja Ragnar on rakenteeltaan jäntevä. Lukija odottaa kaiken aikaa jotain tapahtuvaksi. Hiltu ja Ragnarkin odottavat, kumpikin tahoillaan, ja asioita tapahtuukin, mutta pääosan kirjassa saavat heidän kummankin ajatukset ja mielikuvat, jotka sitten siirtyvät tekoihin. Vaikka tiesin järven laineista koko ajan, silti kirjan loppu ja koko tarina jäi pohdituttamaan.

Sillanpään kieli on rikasta, mutta hitaanoloista ja vanhahtavaa. Erinomaisen hyvin hän osaa kuvata niin nuoren miehen kuin naisenkin mielenliikkeitä ja -hämmennystä sekä eri yhteiskuntaluokkien ajatustapoja. Kyllä hän on kirjallisuuden Nobel-palkinnon (v. 1939) ansainnut. Kirjan takakannen mukaan Hiltua ja Ragnaria "voidaan pitää eräänlaisena Hurskaan kurjuuden sivunäytöksenä", joten täytyypä ottaa tuo kansalaissodan vaiheisiin sijoittuva kirja lukuun jossain vaiheessa; ilmeisesti siinä pääosassa on Hiltun isä torppari Juho Toivola. Hiltun ja Ragnarin tapahtumat sijoittuvat aikaisemmaksi, kesään 1906, kuten Sillanpää kirjan viimeisellä sivulla kirjoittaa. Aikaisemmin olen lukenut Sillanpäältä ainakin kirjat Nuorena nukkunut, Ihmisiä suviyössä ja Elokuu, mutta siitä on jo aikaa.

KIRJAN lainasin kirjastosta. Lukuneuvoja luki sen viime kesänä. Korkkaan sillä Jokken kirjanurkan luotsaaman 14-haasteen, jossa luetaan kirjoja nobelisteilta. Tämä oli vuoden ensimmäinen lukemani kirja Nobel-palkinnon voittaneelta kirjailijalta, ja saavutan sillä noviisinobelisti-bloggarin arvomerkin! Tavoittelen satunnaisen nobelisti-bloggarin arvomerkkiä 2-5 kirjalla.


F. E. Sillanpää: Hiltu ja Ragnar, Kertomus kahdesta ihmislapsesta, 99 s.

Kustantaja: Otava 1981, 1. painos 1923

Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär

Huomaan viettäväni lyhyiden kirjojen kuukautta, vaikken mitään sellaista varsinaisesti suunnitellut. Yksi blogielämän ulkopuolinen Projekti vaatii nyt kaiken huomion maaliskuussa, joten en uskalla tarttua paksuihin opuksiin siitä pelosta, että ne imaisevat sisään tarinoihinsa. Mutta lyhyen kirjan voi lukea sivu ja luku kerrallaan, aivoja tuulettaakseen tai junamatkalla.

Tove Janssonin Kuvanveistäjän tytär sopii erinomaisesti lyhyiden kirjojen kuukauden lukemiseksi. Ensinnäkin, koska se on - lyhyt, vain127 sivua. Toisekseen se koostuu lyhyistä, muutaman sivun mittaisista luvuista, jotka ovat itsenäisiä kertomuksia, eikä haittaa, jos kertomusten väliin jää taukoa muutama minuutti, jokunen tunti tai kokonaisia päiviä. Ja kolmanneksi kertomukset sisältävät mielikuvitusta, viisaita oivalluksia ja huumoria, jotka tehokkaasti tuulettavat niitä harmaita soluja.

Kuvanveistäjän tytär on viehättävä kirja, jonka kertomuksissa näkyy kirjailijan lapsuuden maisemat Helsingin Katajanokalta - Luotsikatu mainitaan useaan kertaan - ja saaristossa vietetyistä kesistä. Henkilöitä ovat isä, äiti, kodissa vierailevat taiteilijat, saareen soutava vaari ja monet muut. Kirjan takakansi kutsuu kertomuksia lapsuuden "muistelmiksi", lainausmerkeissä, ja sellaisia ne ovat. Lukija ei useinkaan tiedä, mikä on oikeasti tapahtunut ja mikä on lapsen mielikuvituksen värittämää tai satua. Joskus mielikuvitushenkilö häviää, kuten kertomuksessa Merenlahdet, kun kertoja lähtee kävelylle meren lahtiin ennen muiden heräämistä. Hän kohtaa luotsin, joka huomaa hänet ja kuuntelee häntä arvostavasti. Mutta sitten:

"Sitten minä en saanut häntä pysymään. 

Surullista, kun ne alkavat sumentua ja häipyvät. Vaikka sanoo kaiken ihan oikein, ne häipyvät kuitenkin. Eikä silloin kannata jatkaa, siitä syntyy vain jotakin hassua ja sitten tulee niin yksinäinen olo." (s. 45)

Itse asiassa Tove Janssonin lapsuuden muistelukset sopivat ehkä paremminkin hitaaseen lukuun kuin ahmimiseen. Silloin jää aikaa makustella ja mietiskellä löytyviä helmiä. Yksi sellainen oli minulle tämä: Joskus Muumi-kirjat tuntuvat minusta synkiltä ja pelottavilta. Mutta niitä pelottavia voi kuunnella ja lukea pelkäämättä, kun tuntee olevansa täydellisen turvassa. Tove Jansson kirjoittaa kertomuksessa Pimeys:

"Ateljeen valot sammutetaan ja me istumme valkean edessä ja äiti sanoo: oli kerran pieni tyttö joka oli niin tavattoman kaunis, ja hänen äitinsä piti hänestä niin tavattomasti... Jokaisen kertomuksen täytyy alkaa samalla tavalla, sitten ei enää ole niin väliä. Lempeä, verkkainen ääni lämpimässä pimeydessä, ja minä tuijotan tuleen eikä mikään ole vaarallista. Kaikki muu on ulkona eikä pääse sisään. Ei nyt eikä milloinkaan." (s. 18) 

"Ja korven synkän pimennossa myrskypilven pauhatessa kulki pieni lapsonen yöllä yksin samoten yö pitkä oli loputon ja korpi kolkko valoton lapsi kulki itkien suruissansa aatellen koskaan en ma kotihin pääse äidin luo vilu nälkä pimeä mulle kuolon tuo. Erittäin mieltätyydyttävää. Tällaista oli kun me telkesimme kaiken vaarallisen ulos." (s. 19-20)

Haasteosallistus: Valkoisen kirahvin Opuscolo-blogin Janssonin kirjakiusaus -lukuhaaste ja Reetan les! lue! -blogin Tove 100 -lukuhaaste.

Minulla on muuten Tove Janssonin kirjojen kanssa kovia luokitteluongelmia. Haluaisin ikiomassa haastelistassani laittaa Tove 100 -vuoden kirjat mukavasti Janssonin kirjakiusauksen mukaisiin lokeroihin. Mutta onko Kuvanveistäjän tytär elämänkerta ja kuuluuko se Hemuleille vai onko se Muumipappojen aikuisproosaa? Samalla tavoin mietin aikaisemmin lukemaani Muumit ja suuri tuhotulva -kirjaa: onko se kuvakirja ja Nipsu vai hieman paksumpi muumikirja ja Nuuskamuikkunen? Olen ne Homssun lailla asetellut omille hyllyilleen, toistaiseksi, mutta todennäköisesti muutaman ajan - tai kirjan - jälkeen vaihdan niiden paikkaa.

KIRJA on omasta hyllystä oma ostos. Sitä on luettu viime aikoina esim. blogeissa Erjan lukupäiväkirja ja Kirjojen keskellä sekä jo aikaisemmin blogeissa Lumiomena ja Lurun luvut, joista löytyy linkkejä muihin blogeihin.


Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär, 127 s.
Kustantaja: WSOY 2008. 9. painos. (1. p. 1969.)
Suomentaja. Kristiina Kivivuori
Kansi: J. S. Karjalainen. Kannen kuva: C-G. Hagström
Alkuteos: Bildhuggarens dotter. 1968.

Haasteessa Muumikirjat ja minä

Lähdin alkuvuodesta kirjalliselle matkalle. Paatin nimi on Janssonin kirjakiusaus ja matkaseurana muita Tove Janssonin kirjoista ja 100-vuotisjuhlavuodesta innostuneita purjehtijoita. Matkan varrella turinoimme ja tutustumme, siis lukemisen ja kirjoista bloggaamisen lisäksi.

Viime viikolla Janssonin kirjakiusauksen kippari Valkoinen kirahvi Opuscolo-blogista heitti aatteen matkalaisille, jotta kertoilisimme Muumi-kirjaelämästämme. Otin Muumikirjat ja minä -haasteesta kopin, ja tässä muistoja ajalta ennen tämän vuoden matkaa.

Muumit ovat tulleet elämääni vasta aikuisena eikä minulla ole yhtään mielikuvaa niistä lapsuudesta. Olin ehkä opiskelemassa, kun luin Kuka lohduttaisi Nyytiä? ensimmäisen kerran, ja se oli ihastusta ensisilmäyksellä: Nyyti oli ihana kirja. Silti en koskaan mieltänyt sitä Muumi-kirjaksi, niin kummalliselta kuin se kuulostaakin. Siihen aikaan en lukenut lasten kirjoja, joten Muumit jäivät katveeseen.

Sitten jossain vaiheessa ulkomaista elämääni eräs ystäväni lahjoitti minulle joulu- tai syntymäpäivälahjaksi Muumi-kirjan - englanniksi. Jotain supisuomalaista, jonka voisin jakaa kansainvälisten ystävien kanssa. Sain toisenkin kirjan, ja kolmannen, kaikkiaan viisi. En muista, mikä niistä oli ensimmäinen, mutta suurimman vaikutuksen minuun teki Moominland Midwinter eli Taikatalvi. Siihen liittyy ihan oma tarinansa.

Asuin silloin Pietarissa ja perehdytin työpaikkaamme tulevia ulkomaalaisia työhön, maahan ja kulttuuriin. Kerran oli pieni joukko untuvikkoja koolla, joku kotoisin maasta, missä hän ei ollut koskaan nähnyt lunta tai pohjoista talvea, ja kaikkea muutakin uutta ja yllätyksellistä oli koettu. Jonkin sessiomme alkuun luin pätkän Tove Janssonilta:

"But the Snork Maiden had come across the first brave nose-tip of a crocus. It was pushing through the warm spot under the south window, but wasn't even green yet. 

'Let's put a glass over it,' said the Snork Maiden. 'It'll be better off in the night if there's a frost.' 

'No, don't do that,' said Moomintroll, 'Let it fight it out. I believe it's going to do still better if things aren't so easy.'" (Moominland Midwinter)

Jokainen ryhmässä halusi lainata ja lukea kirjan Moominland Midwinter. Hiljattain löysin netistä arvion Taikatalvesta Kirjavinkeistä. Siinä Joni Sundström mainitsee: "Tietyt kohdat kirjasta voisi poimia vaikka perehdyttämisoppaaseen." Ymmärrän täysin!

Muuten näissä englanninkielisissä Muumeissa minua häiritsi suunnattomasti, kun en tiennyt, kuka kukin on. Onneksi jotkut ovat helppoja: Too-ticky, Moominmamma, Hemulen, Little My. Mutta kuka on Sniff tai Toft tai Mymble? Siksi taidan pitäytyä suomenkielisissä Muumeissa tämän vuoden matkalla, niin saan Muumimaailman kaikkineen järjestykseen päässäni. Ehkä. Taikatalvi jo houkuttelee kovasti uusintalukuun. Nyt kun on vielä vähän lunta ja jäätä jossain.

***

Muumikirjat ja minä -haasteessa heitän kapulan edelleen kolmelle seuraavalle:
         MarikaOksa Oksan hyllyltä
         sannabanana Pinon päällimmäinen
         Kaisa Reetta Kaisa Reetta T

Haasteen säännöt kopioin suoraan Opuscolo-blogista:

- Kirjoita Tove Janssonin Muumi-kirjoista ja siitä, miten ja missä vaiheessa ne ovat kuuluneet elämääsi. Tee omaelämäkerrallinen teksti aiheesta ja julkaise se blogissasi.
- Lähetä haaste kolmelle sellaiselle kirjabloggaajalle, joita aihe voisi kiinnostaa.
- Mainitse haasteen alkuperä tekstissäsi.

Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta

Inka Nousiaisen viime vuonna julkaistu Kirkkaat päivä ja ilta oli hieno kirja, jonka lukemisesta tuli tyytyväinen olo siitä, että oli nauttinut jotain hyvää ja mieltä kiehtovaa. Teoksessa kolmen henkilön palasina kerrotut elämäntarinat kietoutuivat yhteen yllätyksellisellä tavalla ja muodostivat yhtenäisen kokonaisuuden, joka jätti lukijan mielikuvituksellekin tilaa.

On Edla, joka elää ikääntyneen naisen elämäänsä kerrostalokodissaan tässä ajassa. Hän tassuttelee parvekkeelle ja valittaa ruokapalvelun lähetille ruuasta vain saadakseen tämän sanomaan enemmän kuin kolme sanaa. Muistot ovat lähellä, lapsuuden perhe ja sotavuodet lääkintälottana. Yhtenä päivänä hän lähtee pitkästä aikaa ulos kävelemään ja havahtuu yhtäkkiä keskellä risteystä siihen, että joku nuori mies taluttaa hänet turvaan tööttäilevien autojen keskeltä.

On Viljami. Hänestä tulee Edlan tuttu ja kodissa vierailija päivänä, jolloin hän on aamulla kuullut tulevansa isäksi. Hämmästys valtaa hänet, hehän ovat Veeran kanssa ystäviä, kuin sisko ja veli, ja vain kerran tapahtui se, mitä kumpikaan ei oikeastaan halunnut. Nyt hän kuulee Edlan tarinan ja Edlan siskon tarinan.

On Iida. Edlan vanhempi sisko on valmistunut kansakoulunopettajaksi ja on ensimmäisessa opettajan paikassaan kaukana lapsuudenkotoaan. Eletään talvisotaa edeltävää vuotta, ja Iidan sillalla kohtaama mies valtaa nuoren naisen ajatukset, tunteet ja elämän niissä muutamassa kohtaamisessa, jotka heillä on ennen Eliaan rintamalle lähtöä. Kirja on mielestäni eniten juuri Iidan tarina, vaikka niin Edla kuin Viljamikin ovat tärkeitä.

Inka Nousiaisen pienoisromaani valloitti minut, pidin kovasti sen tarinasta ja kauniista kielestä. Taitavasti ja eleettömästi avautui sisarusten ja sukupolvien tarina kerros kerrokselta, ja tunteet ja teot tulivat liki. Eri kertojien äänet ja aikatasot vuorottelivat kirjassa, ja kertojan vaihdos näkyi tekstin asettelussakin: Viljamin luvut alkoivat aina tavallista suuremmalla alkukirjaimella, Edlan luvuissa ensimmäinen lause oli aina kursivoitu, kummatkin ilman otsikkoa. Iidan lukujen ensimmäiset lauseet oli painettu otsikoiksi kuin ne olisi kirjoitettu vanhalla kirjoituskoneella, samalla fontilla kuin sanat kirjan kannessakin.

KIRJAN lainasin kirjastosta. Haasteosallistus: Ihminen sodassa -lukuhaaste, jossa etenen alokkaasta sotamieheksi, sekä Mikä minusta tulee isona? -haaste, jossa kirjaan opettajan ammatin Iidan koulutyön kuvausten kunniaksi ja pääsen kolmannella kirjalla oppipojaksi.

Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta, 125 s.
Kustantaja: Siltala 2013

Graafinen suunnittelu: Satu Ketola

Eeva Virtanen: Tyttö Monrepoon nurkalta

On vuosi 1939 Viipurissa, kevät ja kesä ja syksy, ja tyttö täyttää 13 vuotta. 

Keväällä tyttö odottaa koulun loppumista, muuttaa äidin ja sisarusten kanssa uuteen kotiin, lähtee mukaan tyhmänrohkeisiin tempauksiin kuten junanradalla kävelemiseen, kun juna jo tulee. Vaikka ei se ole hän, vaan joku toinen, ja hän itse seuraa kaikkea sivusta. Aikuiset päivittelevät, miten jälleen päästettiin sota valloilleen Euroopassa, ja toivovat, ettei se leviäisi Suomeen asti. Miehiä kutsutaan linnoitustöihin rajalle.

Kesällä on koulusta lomaa, ja tyttö ui Viipurin lahdissa ja kävelee Monrepoon puistossa, hoitelee kasvimaata ja saa ikioman kissanpennun, Mirrin, jonka pihan lapset sanovat olevan koditon kulkukissa. Omituisena pidetty Aatu houkuttelee tytön kotiinsa katsomaan pullossa olevaa laivaa, mutta kun Aatu laittaa oven lukkoon ja lähestyy tyttöä kiilto silmissään, tämä heittää pullon Aatua päin ja pakenee raollaan olevasta ikkunasta pihalle. Aatu joutuu sairaalaan.

Syksyllä alkaa koulunkäynti uudessa koulussa. Kasvimaalta kerätään lantut ja perunat talteen. Pihan lapset kyselevät, kenen kotona on alettu varastoida kahvia tai sokeria. 

-- Turhaan äitisi sokeria haali, eihän sitä mukaan kuitenkaan voi ottaa, jos täältä pitää vaikka lähteä, hän sanoi Kaukolle. 

-- Minne me sitten lähdetään? kysyi Mirja. 

-- Maalle jonnekin, niin kuin Mare, sanoi tyttö. 

-- Et sinä mitään tiedä, luulet vaan, sanoi Kauko vihaisesti. 

-- Eikä me maata anneta, me tapellaan, huusi Erkki. (s. 97)

30.11. tyttö on koulussa, kun tulee tieto, että neuvottelut ovat kariutuneet. Kun hälytyssireenit soivat, koululaiset juoksevat suojakoloon maisterin kanssa. Illan tultua kaikki sentään pääsevät kotiin. Pian tyttö ja äiti pakkaavat laukut ja lähtevät maalle, pakoon toistuvia ilmahälytyksiä, pommituksia ja tulipaloja - sotaa.

Eeva Virtasen tyttöromaani Tyttö Monrepoon nurkalta kuvaa Tytin viimeistä kesää Viipurissa. Kirjan tempo on rauhallinen, kasvavan tytön mielenliikkeet ja ajatukset ovat pääosassa ja kuvataan verkkaisesti, taustalla väreilee sotia edeltävä Viipuri. Kirjailija käyttää päähenkilöstä aina sanaa "tyttö", mikä tuntuu erikoiselta ratkaisulta, mutta ehkä se voimistaa vaikutelmaa tytön yksinäisestä vaeltelusta ja elämän tarkkailusta. Vain kirjan toisten henkilöiden puhutellessa tyttöä dialogeissa he käyttävät hänen nimeään "Tytti". Sota on läsnä aikuisten peloissa, joita tyttö ei ymmärrä, kunnes kirjan loppuosassa siitä tulee todellisuutta kaikille kaupungin asukkaille. Tyttökin joutuu jättämään rakkaan Mirrin taakseen lähtiessään äidin kanssa evakkomatkalle.

Eeva Virtasen kirja on ensimmäinen kirja Weilin + Göösin alkamassa sarjassa "WGTyttöromaaneja". Se on sujuvasti kirjoitettu, nostalginen ja surumielinen, ja sopinee paremmin hieman jo ikää kartuttaneille nuorille. Erityisesti pidin siinä oivaltavasta kuvauksesta nuoren tytön kokemasta sodan uhasta ja alusta. Kirjailija itse syntyi Viipurissa, mutta on asunut Tampereella vuodesta 1944.

KIRJA löytyi omasta hyllystä, olen saanut sen joskus nuorena lahjaksi. Se on myös ensimmäinen suoritukseni Suketuksen blogissaan aloittamaan Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen, jossa luetaan sotiin liittyvää kirjallisuutta eri kategorioissa ja sotilasarvoja tavoitellen. Omissa lukuaikeissani on jo ennestään useita teemaan sopivia kirjoja, joten olen mukana haasteessa. Luullakseni tulen lukemaan enimmäkseen kirjoja Sodan liepeillä -kategoriasta, jossa kerrotaan sotakokemuksia erityisesti taistelujen ulkopuolella, kotirintamalla ja ennen sekä jälkeen sotien. Varattuna on muitakin kirjoja, joiden pääosassa on lapsia sodan jaloissa. Toiseksi kategoriaksi suunnittelen Sisällissotia, sillä se on sukuharrastuksen myötä kiinnostuksen kohteena. Tosin luvassa on muutakin kuin Suomeen sijoittuvaa sisällissotaa ja kapinaa. -- Tavoittelen kuutta kirjaa ja kersantin natsoja - 14 kirjalla ylenisi kenraaliksi asti, mutta se taitaa jäädä muiden saavutettavaksi.

Eeva Virtanen: Tyttö Monrepoon nurkalta, 126 s.
Kustantaja: Weilin + Göös 1965

Päällys: Tarina Lounasmaa