Ragnar Jónasson: Saari

Luin islantilaisen Ragnar Jónassonin pari poliisiromaania pitkäksi venähtäneen blogitauon aikana. Niistä Hulda-trilogian aloittava Pimeys meinasi pudottaa tuolilta loppuratkaisullaan, joka pääsi yllättämään täydellisesti. Erikoista sarjassa on sekin, että kirjojen tapahtumat on kirjoitettu ajallisesti nykyajasta taaksepäin. Pimeys kertoo rikostutkinnasta aikana, jolloin päähenkilö Hulda on pian jäämässä eläkkeelle. Puoli vuotta ennen sitä hänen esimiehensä patistaa hänet pois töistä, muutaman päivän varoitusajalla. Toisessa osassa Saari Hulda on viisikymppinen ja kolmannessa osassa Sumu kymmenen vuotta sitäkin nuorempi.

Nyt luin Saaren. Siinä reykjavikilainen rikosetsivä Hulda Hermansdóttir saa tutkittavakseen nuoren naisen kuoleman. Neljä ystävystä on mennyt viikonlopuksi eristyneelle saarella. Kouluiässä he olivat läheisiä toistensa kanssa, mutta siitä on kymmenen vuotta eivätkä he ole tavanneet toisiaan koko ryhmänä pitkään aikaan. Nyt kokoontumisella on erityinen tarkoitus: he haluavat muistella ryhmänsä viidettä jäsentä, joka murhattiin kymmenen vuotta sitten.

Viikonloppu päättyy tragediaan: yksi nuorista aikuisista löytyy kuolleena kallionkielekkeeltä pudonneena. Vai alas työnnettynä? Huldan intuitio sanoo, että nuoret eivät kerro kaikkea vaan salaavat jotain. Kun hän keskustelee tapaukseen liittyvien henkilöiden kanssa, esiin nousee vanha murhatutkimus. Se ratkaistiin aikoinaan, mutta Hulda alkaa ihmetellä siinäkin yhtä ja toista. 

Hulda on turhaan odottanut urallaan etenemistä. Vaikka hän tietää olevansa kokenut ja pätevä ja saavansa tuloksia aikaan, aina sopivan viran tullessa avoimeksi joku mies valitaan siihen. Siksi Huldalle on hyvin tärkeää, että hän onnistuu selvittämään, mitä saarella kuolleelle nuorelle tapahtui. 

Henkilökohtaisessa elämässään Hulda matkustaa ensimmäistä kertaa Amerikkaan tarkoituksenaan löytää isänsä. Hulda on yksinhuoltajaäidin ainoa lapsi, ja hän tietää vain, että hänen isänsä on amerikkalainen sotilas. Mies oli komennuksella Islannissa pian toisen maailmansodan jälkeen, ja hänellä oli lyhyt romanssi Huldan äidin kanssa. Äiti ei koskaan halunnut mitään yhteyttä mieheen tämän palattua kotimaahansa ja kertoi Huldalle vain miehen etunimen ja kotiosavaltion. Nyt äidin kuoltua viisikymppinen Hulda on vapaa etsimään isänsä. 

Saari ei ollut yhtä yllättävä kuin Pimeys, mutta kirjan juoni kyllä tempasi mukaansa. Ragnar Jónasson kirjoittaa vetävästi ja pitää taitavasti hyppysissään hyppelyn kahden aikatason  ja kahden tutkinnan välillä. Ja Islantihan nyt on kiehtova tyyssija millaiselle tarinalle tahansa

          Ragnar Jónasson: Saari, 297 s.
          Kustantaja: Tammi 2021.
          Islanninkielinen alkuteos: Drungi (2016). Suomentanut Oona Nyström

               englanninkielisestä käännöksestä The Island.

Menneellä viikolla on vietetty jo perinteistä dekkariviikkoa. Kirjablogeissa on luettu dekkareita ja kirjoitettu niistä. Lukuvinkkejä voi etsiä vaikka Kirsin kirjanurkan tekemästä koosteesta, josta löytyvät viikolle osallistuvat blogit ja linkit luettuihin kirja-arviointeihin.

#dekkariviikko

Arnaldur Indriðason: Haudanhiljaista

Kirjablogien dekkariviikko on taas täällä, alkoi maanantaina, ja sitä vetää Yöpöydän kirjat -blogin Niina. Olen mukana muutamalla kirjalla. Olen joskus aikaisemmin kirjamatkaillut dekkariviikolla muihin maihin ja niin aion tehdä nytkin. Lähden kirjalliselle maailmanympärysmatkalle, vaikka luulen, että tässä menee kauemmin kuin yksi viikko nykyisellä bloggaustahdillani.

Ensimmäisenä etappina on Reykjavik Islannissa ja kirjana vanhan tutun Arnaldur Indriðasonin Haudanhiljaista, joka on hänen Erlendur-sarjansa toinen suomennettu osa. Ja kylläpä on hyvä rikosromaani, hyvin kirjoitettu, josta kiitos myös kääntäjälle Seija Holopaiselle, ja taitavasti punotusta juonesta ei puutu yllättäviä käänteitä.

Kun luin Erlendur-sarjan edellisen osan Räme, pidin siitäkin kovasti, kirjoitin blogiin, että "harvinaisen hyvä ja koukuttava dekkari". Siinä kaikki tapahtui sateisena syksynä, ja se oli tunnelmaltaan synkähkö. Tämä seuraava osa, Haudanhiljaista, ei tunnu yhtä synkältä, vaikka siinäkin kaivellaan (ihan konkreettisesti!) vanhoja ja kammottavia salaisuuksia.

Reykjavikin laitamilla rakennetaan uutta asuinaluetta. Eräänä päivänä leikkivät lapset löytävät perustusten kaivuupaikalta luun. Lähelle sattuu lääkäriksi opiskeleva mies, joka tunnistaa sen heti ihmisen luuksi. Ympäristöä tutkittaessa joku huomaa hiekasta nousevan ihmiskäden. Rakennusfirman harmiksi paikka eristetään, ja sitä tulevat ensin tarkastelemaan rikospaikkatutkijat ja sen jälkeen poliisin kutsumat arkeologit.

Maata kaivettaessa alkaa paljastua aikuisen luuranko, joka on vuosia tai vuosikymmeniä vanha. Erlendur ryhmineen joutuu selvittämään, kuka on asunut alueella toisen maailmansodan aikana, sitä ennen ja sen jälkeen. Siellä on ollut huonokuntoinen mökki, jonka omistajan morsian katosi aikoinaan jäljettömiin ennen häitä. Sodan aikaan mökissä asui viisihenkinen perhe, jonka elämässä kaikki ei ollut kohdallaan. Lähistöllä sijaitsi brittiarmeijan sotilasparakkeja ja varikko, jotka siirtyivät amerikkalaisille joukoille brittiarmeijan siirtyessä pois Islannista.

Samalla kun Erlendur paneutuu maasta löytyneen kuolleen tapaukseen, hänellä on kova hätä tyttärestään, joka joutuu huonossa kunnossa sairaalaan. Erlendur käy katsomassa tytärtään päivittäin ja juttelee hänelle lääkärin kehotuksesta, aluksi meneillään olevasta rikostutkinnasta ja myöhemmin omasta lapsuudestaan ja avioliitostaan, vaikka ei tiedä, kuuleeko tiedottomana makaava tyttö häntä. Lukijalle Erlendurin puhe on merkityksellistä - selviää Erlenduria painava lapsuuden tragedia sekä hänen purkautuneen avioliittonsa tarina ja se, miksei isä ole pitänyt yhteyttä lapsiinsa.

Arnaldur Indriðason liikkuu romaanissaan kiinnostavasti ajassa. Nykyajassa (tai siis tämän vuosituhannen alussa, jolloin kirja julkaistiin) tehdään rikostutkimusta, jotta saataisiin selville, kuka kauan sitten kuollut vainaja on ja kuoliko hän rikoksen uhrina. Samalla poliisi joutuu kaivautumaan menneeseen, sota-ajan tapahtumiin, ja saa tässä apua myös brittien suurlähetystöltä ja Yhdysvaltojen joukoissa palvelleelta upseerilta, joka jäi sodan jälkeen Islantiin asumaan. Lukija tietää kaiken aikaa enemmän, sillä aina välillä hypätään sota-aikaan, ja yksi mökissä asuneista lapsista kertoo perheensä silloisista tapahtumista.

Pidän paljon Arnaldurin tavasta yhdistää dekkareihinsa maansa historiaa, rikosten psykologisia motiiveja sekä yhteiskunnallisia ongelmia. En ollut yllättynyt siitä, että kirjailija toi juoneen mukaan Islannin aseman sodan aikana, jolloin se oli liittoutuneiden miehittämä. Se on tuttua kirjailijan kolmesta 1940-luvulle sijoittuvasta rikosromaanista, joissa rikoksia ratkovat islantilainen poliisi Flóvent ja kanadanislantilainen sotilaspoliisi Thorson: Varjojen kujat, Saksalainen talo ja Petsamo.

Haudanhiljaista voitti Arnaldurille Lasiavain-palkinnon parhaana pohjoismaisena rikosromaanina vuonna 2003. Hän sai edellisenkin vuoden palkinnon romaanista Räme. Lisäksi vuonna 2005 Haudanhiljaista sai Britannian rikoskirjailijoiden yhdistyksen (CWA) pääpalkinnon eli Kultaisen tikarin (Gold Dagger) vuoden parhaana rikosromaanina.

Helmet-haaste: 45. Kirjan on kirjoittanut pohjoismaalainen kirjailija.

          Arnaldur Indriðason: Haudanhiljaista, 284 s.
          Kustantaja: Blue Moon 2006 (2. painos pokkari, 1. painos 2004)
          Alkuperäinen: GrafarÞögn, 2001; suomentaja Seija Holopainen

Arnaldur Indriðason: Petsamo

Kun rikosromaanilla on nimenä Petsamo, se ei voi olla herättämättä uteliasta kiinnostusta, jos lukija on jo valmiiksi kallellaan historiallisten dekkareiden suuntaan. Petsamosta kirja alkaakin, Suomen pohjoisesta kolkasta, sillä sinne, vuoden 1940 syksyyn, on islantilainen Arnaldur Indriðason kirjoittanut rikosromaaninsa yhden juonteen alun.

Islantilainen nainen, jonka nimi selviää vasta kirjan lopussa, on opiskellut Tanskassa sairaanhoitajaksi ja on syksyllä 1940 erikoistumiskurssilla Ruotsissa. Silloin tulee tieto, että Skandinaviassa ja Euroopassa olevat islantilaiset evakuoidaan kotimaahansa. Siihen on saatu lupa Natsi-Saksan Tanskassa ja Norjassa olevalta sodanjohdolta. Itämeri on sodan sulkema, mutta Esja-laiva hakee islantilaiset Suomen Petsamosta, Liinahamarin satamasta. Nainen lähtee heti matkaan Jäämerta kohti ja odottaa tapaavansa siellä Kööpenhaminassa lääkäriksi opiskelevan sulhasensa.

Esja lähtee halkomaan merta ainutkertaiselle matkalleen, jonka turvallisuuden ovat luvanneet sekä Saksan että liittoutuneiden joukot, joiden taistelulaivat ja sukellusveneet kyntävät Pohjois-Atlanttia. Naisen sulhanen ei kuitenkaan ole mukana. Sen sijaan niin ikään Tanskassa opiskellut Ingimar kertoo kuulleensa huhuja, että naisen sulhanen tovereineen olisi pidätetty Kööpenhaminassa syytettyinä osallistumisesta tanskalaiseen vastarintaliikkeeseen. Matkan aikana Ingimar katoaa. Hänen uskotaan pudonneen mereen, eikä kukaan tiedä, oliko se onnettomuus vai hyppäsikö hän tarkoituksella aaltoihin.

Kirjan toinen ja kolmas juonne tapahtuvat Islannissa. Vuonna 1943 rannalta löydetään hukkunut mies eikä hänestäkään tiedetä, tekikö hän itsemurhan vai tapahtuiko  onnettomuus. Tapaus osoittautuu murhaksi, jota alkaa tutkia rikospoliisi Flovént. Samanaikaisesti toisaalla tapetaan raa'asti nuori, sotilaan pukuun pukeutunut mies, ja pahoinpitelyä selvittää kanadanislantilainen sotilaspoliisi Thorson. Flovént ja Thorson ovat tehneet yhteistyötä jo kahdessa aiemmassa kirjassa (Varjojen kujat ja Saksalainen talo), ja jälleen kummankin työn alla on rikos, johon liittyy niin islantilaisia kuin liittoutuneiden miehitysjoukkojen sotilaita.

Arnaldur Indriðason kuljettaa taidolla kahta aikatasoa. Esjen kannella tapahtunut saa jatkoa, kun kadonneen Ingimarin veli alkaa ottaa selvää, mitä laivalla oikein tapahtui. Rannalta löytynyt mies on murhattu tavalla, johon tarvitaan asiantuntemusta, jota ei kaikilla ole. Flovéntilla on psykologista silmää ja tarkka vainu, joten hän alkaa yhdistellä kuulemiaan asioita toisiinsa. Samanaikaisesti Thorson tarvitsee Flovéntin apua, ja kuoliaaksi pahoinpidellyn nuorukaisen tapaus näyttää liittyvän kadonneeksi ilmoitetun naisen kohtaloon. Mitä miehitysjoukkojen tukikohdassa oikein tapahtuu?

Pidän Arnaldurin rikosromaaneista kovasti. Tässä Flovent & Thorson -sarjassa Islannin sodanaikainen miehitys on kiinnostava tausta tapahtumille. Toivottavasti sarja saa jatkoa, vaikka nyt ei näytäkään siltä, sillä kirjailija on Petsamon jälkeen kirjoittanut kaksi kirjaa uudempaa Konrað-sarjaa. Sitä ei ole suomennettu - vielä. Toivossa on kuitenkin hyvä elää. Varjojen kujissa yhtenä päähenkilönä oli jo eläkkeellä oleva Konrað-niminen poliisi, joten olisikohan hän tuon uuden sarjan sankari?

          Arnaldur Indriðason: Petsamo, 304 s.
          Kustantaja: Blue Moon 2018
          Alkuperäinen: Petsamo, 2016; suomentaja Tapio Koivukari
          Kannen kuva: Seppo Helle / Vastavalo.fi

KIRJA on kirjastosta. Muualla: Mummo matkalla, Oksan hyllyltä, Tuijata

Helmet-haasteessa kirja sopii vaikka kohtiin 10. Kirja sijoittuu maahan, jossa on vähemmän asukkaita kuin Suomessa, 25. Kirjassa ollaan saarella, 32. Kirja on alun perin julkaistu kielellä, jota et osaa.
Kirja käy myös Joken kirjanurkan Rauhan haasteeseen, jossa luetaan toiseen maailmansotaan jollain tapaa liittyviä kirjoja.
Ja kyllähän kirja käy myös Nannan kirjakimaran Kirjoja ulapalta -haasteeseen, sen verran isossa osassa Esjan matkan tapahtumat ovat ja muutenkin kirjassa ollaan meren äärellä monessa kohtaa.

Rikos Reykjavikissa: Saksalainen talo

Tänään alkaa Dekkariviikko, ja sen aikana luetaan rikos- ja jännityskirjoja. Blogissani saa ensimmäisenä vuoron yksi rikoskirjailijasuosikeistani, islantilainen Arnaldur Indriðason. Keväällä luin hänen kirjansa Varjojen kujat, jossa nykyajassa tapahtuva rikos johdatti eläköityneen poliisin tutkimaan Reykjavikissa vuonna 1944 tapahtunutta murhaa, jota silloin tutkivat Islannin ainoa rikospoliisi Flóvent ja miehitysjoukkojen sotapoliisi, kanadanislantilainen Thorson.

"Reykjavik oli lyhyessä ajassa kokenut valtavan muutoksen, se kuhisi ihmisiä, brittisotilaita matkalla Euroopan taistelutantereille, uusia miehittäjiä Atlantin takaa lännestä, maalaisia jotka olivat muuttaneet pääkaupunkiin nousukauden tarjoaman patemman elämän toivossa, sekä niin nuoria kuin vanhempia reykjavikilaisia, jotka tuskin olivat tajunneet  mitä heidän ympärillään oli runsaassa vuodessa tapahtunut."

Varjojen kujat saa jatkoa romaanissa Saksalainen talo. Se on sarjan toinen osa, mutta sijoittuu aloitusosaa varhemmaksi, vuoteen 1941, jolloin brittiarmeija on miehittänyt Islannin ja on jo siirtymässä pois, ja amerikkalaiset joukot ovat saapuneet heidän tilalleen. Flóvent on hiljattain aloittanut rikospoliisina ja saa selvitettäväkseen raa'an ja epätavallisen murhan. Reykjavikilainen kauppamatkustaja on ammuttu teloitustyyliin eräässä asunnossa. Koska aseena on käytetty amerikkalaista Coltia, sotapoliisi Thorson avustaa Flóventia. Miehet tutustuvat tapausta tutkiessaan, se on heidän ensimmäinen yhteinen rikoksensa.

Alussa näyttää siltä, että kuollut mies on asunnon vuokralainen, kauppamatkustaja Felix Lunden. Pian selviää, että ammuttu onkin tämän kouluaikojen ystävä Eyvindur, joka työskentelee niin ikään kauppamatkustajana. Mitä hän oikein teki Felixin asunnossa ja miksi hänet surmattiin? Kuka sen teki, Felixkö? Ja missä Felix oikein on?

Flóvent ja Thorson saavat kääntää yhden jos toisenkin kiven, ennen kuin he saavat kysymyksiinsä vastauksia. Vähän ampumista ennen Eyvindurin naisystävä oli jättänyt tämän ja muuttanut muualle brittisotilaan auttamana. Ehkä murhan motiivina on mustasukkaisuus? Thorson etsii yhteyksiä sotilaisiin.

Samanaikaisesti Flóvent jäljittää Eyvindurin ja Felixin yhteyksiä. He olivat luokkatovereita koulussa, jossa Felixin isä, saksalainen lääkäri Rudolf Lunden, ilmeisesti teki useilla pojilla salaisia kokeita. Tohtori Lunden oli siihen aikaan tunnettu natsi, ja hänen veljensä teki Buchenwaldin leirillä ihmiskokeita vangeilla. Felixin isä jätti sittemmin natsiaatteen, mutta samaa ei voi sanoa Felixistä. Onko hänellä edelleen yhteyksiä saksalaisiin, liittoutuneiden vihollismaahan? Liittyykö Eyvindurin surma kouluaikojen tapahtumiin?

Arnaldur Indriðason sekoittaa rikoskeitokseensa annoksen toisen maailmansodan aikaista historiaa ja sotivien valtioiden strategiaa. Kirjailija kieputtaa juonta ja rikostutkimusta tuttuun tapaan, ja vaikka pidin edellisestä osasta ja sen psykologisemmasta otteesta enemmän kuin Saksalaisesta talosta, jossa en meinannut pysyä kaikkien vakoilukuvioiden kyydissä, seuraava osa on varmasti tulossa lukuun, onhan sen nimikin suomalaiselle houkuttelevasti Petsamo.

          Arnaldur Indriðason: Saksalainen talo, 296 s.
          Kustantaja: Blue Moon 2018
          Alkuperäinen: Þýska húsið, 2015; suomentaja Seija Holopainen
          Kansi: Riitta Weijola / Vastavalo.fi

KIRJA on kirjastolaina. MUUALLA: Mummo matkalla, Sinimarjan matkassa

Helmet-haasteessa kirja sopii kohtiin 2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä, 15. Kirjassa käsitellään jotain tabua (islantilaisnaisten ja miehityssotilaiden suhteet), 37. Pienkustantamon julkaisu.
Kirjankansibingossa ruksaan ruudun "Piirroskuva".

Dekkariviikkoa vietetään 10.-16.6.2019. Kirjabloggarit osallistuvat viikon viettoon lukemalla ja bloggaamalla rikoskirjoista. Blogistaniassa teemaviikkoa junailee Lukeva peikko, ja hänen sivultaan löytyvät osallistuvat blogit ja ohjeet osallistumiseen.

Tarkoitukseni on kirjoittaa viikolla rikoksista, jotka tapahtuvat eri kaupungeissa Suomessa ja muualla. Saattaa mukaan ehtiä jokin maaseudulle sijoittuva mysteerikin.

Arnaldur Indriðason: Varjojen kujat

Lukeminen kannattaa. Rikoskirjoista(kin) voi oppia kaikenlaista. Kuten että Islanti itsenäistyi vasta vuonna 1944, maailmansodan vielä riehuessa. Sitä en tiennyt. Että sitä ennen se oli ollut osa Tanskaa. En tiennyt. Ja että se side katkesi sodan aikana, kun Saksa miehitti Tanskan ja liittoutuneet Islannin, ensin maahan saapui sotilaita Iso-Britanniasta ja sitten Yhdysvalloista. En tiennyt. 

Arnaldur Indriðasonin romaani Varjojen kujat  sijoituu kirjailijan kotikaupunkiin Reykjavikiin kuten ilmeisesti hänen muutkin dekkarinsa. Varjojen kujat ei kuitenkaan ole osa suosittua Erlendur-sarjaa, vaan alkaa uuden sarjan, jossa rikoksia tutkiva kaksikko toimii toisen maailman sodan aikaan. Toisena aikatasona on nykyaika, 2010-luku.

Nykyajassa erään iäkkään miehen naapuri soittaa poliisiasemalle ja ilmoittaa huolestuneensa, koska ei ole huomannut naapurinsa liikkuneen kotoaan minnekään moneen päivään. Poliisi saapuu paikalle ja toteaa miehen kuolleeksi. Kuolema vaikuttaa luonnolliselta, onhan mies jo yli 90-vuotias, kunnes ruumiinavaus paljastaa jotain muuta. Miehen nimi on Thorson. Eläkkeellä oleva poliisi Konráð kuulee tapauksesta ja alkaa tutkia sitä auttaakseen entistä kollegaansa Martaa, joka kamppailee poliisin henkilöstöpulan kanssa.

Vuonna 1944 Reykjavikin Kansallisteatterin takaa löytyy tytön ruumis. On mahdollista, että joku amerikkalainen sotilas on sotkeutunut tapaukseen, joten islantilaista rikospoliisi Flóventia avustaa Yhdysvaltain armeijan sotilaspoliisi Thorson. Hän on lännenislantilainen, Islannista Kanadaan muuttaneiden vanhempien poika, joka puhuu islantia sujuvasti. Yhdessä miehet jututtavat tytön löytäneitä, hänen sukulaisiaan ja työtovereitaan. Käy ilmi, että surmattu tyttö, Rósamunda, oli raiskattu jokin aika sitten. Hän itse syytti siitä piilokansaa, islantilaisten kansantarujen kivien ja kallioiden sisällä asuvia ja kauniita ihmisen näköisiä olentoja.

- Kukaan ei tiedä varmuudella mitä tytölle tapahtui, Flóvent sanoi. 

- Hän on ihan hyvin voinut nähdä piilokansaa, vaikka me emme usko sellaiseen, sinä ja minä. Jostain syystähän meillä on niin paljon tarinoita kalliomaahisista, valokeijuista, peikoista ja kummittelijoista. En väheksyisi tyttöä sen takia tai pitäisi mielenvikaisena.

Konráð syntyi vuonna 1944 ja asui lähellä sitä paikkaa, mistä Rósamunda löytyi kuristettuna. Hän kuuli isältään tapauksesta. Tämä oli avustanut huijari-meediota, jonka luokse tytön kasvatusvanhemmat olivat tulleet saadakseen yhteyden kuolleeseen tyttäreensä. Kun Konráð tajuaa, että Flóventia avustanut Thorson on sama mies kuin asunnossaan surmattu vanha mies ja kun Thorsonin luota löytyy vanhoja lehtileikkeitä, jotka kertovat Rósamundan kuolemasta, hän ymmärtää, että Thorson on jostain syystä alkanut uudelleen tutkia yli 70 vuoden takaista rikosta. Oliko se syy hänen tukehduttamiseensa?

Arnaldur Indriðason osaa punoa jännittävän rikosjuonen, jossa ei kuitenkaan pelata vauhdilla eikä vaarallisilla tilanteilla. Varjojen kujissa hän kuljettaa taiten kahta aikatasoa rinnakkain: Flóvent ja Thorson puhuttavat ihmisiä ja seuraavassa luvussa Konráð on samojen ihmisten tai heidän lastensa juttusilla. Tulee vaikutelma kahdesta tiestä, toinen 40-luvulta ja toinen 2010-luvulta, jotka lähenevät toisiaan, kunnes risteävät kirjan lopussa, kun kummankin murhan salaisuus paljastuu, kiitos sympaattisen Konráðin. Romaanissa on vahva psykologinen ote ja pohdintaa etsivien syyllisyydentunteista, ja islantilaisella mytologialla ja salatieteillä on oma pieni roolinsa juonikuvioissa.

Olen lukenut Arnaldurin Erlendur-sarjan suomenkielisen aloituksen Räme, josta olen kirjoittanut, että se on harvinaisen hyvä ja koukuttava dekkari. Jatko on kuitenkin jäänyt lukematta ihan siitä syystä, ettei kotikaupungin kirjastossa ole seuraavaa osaa Haudanhiljaista, vaikka sarjan muut kirjan löytyvät. Ilmeisesti se on kadonnut jossain vaiheessa - ehkä naapurikaupungista löytyy. Kaksikko Flóvent ja Thorson jatkavat tutkimuksiaan Varjojen kujien jälkeen uusissa kirjoissa, joista on suomennettu Saksalainen talo ja Petsamo. Minua kiinnostaa erityisesti romaanien sijoittuminen toisen maailmansodan aikaan. Arnaldur on paitsi kirjailija ja toimittaja, myös historiantutkija, joten hänellä on oikea ote Islannin historiaan. Oletan Petsamon liippaavan myös Suomen historiaa.

          Arnaldur Indriðason: Varjojen kujat, 295 s.
          Kustantaja: Blue Moon 2015
          Alkuperäinen: Skuggasund, 2013; suomentaja Seija Holopainen
          Kansi: Tuula Roos/Vastavalo.fi

KIRJA on kirjastosta.
MUUALLA: Hemulin kirjahylly, Kaksi sivullista, Kirja hyllyssä ("hidastempoista etsivätyötä, miellyttäviä hahmoja"), Kirja vieköön, Sinisen linnan kirjasto ja Tuijata

Helmet-haasteessa kirja sopii muun muassa kohtiin 18. Eurooppalainen kirjailija, 27. Pohjoismainen mytologia ja 37. Pienkustantamo.
Maaliskuussa Kuukauden kieli -haasteen kielenä on islanti.

Sjón: Argon lastu

Argon lastu on kiemurainen ja kiehtova kirja, joka yhdistää nykyaikaa ja muinaistaruja. Tai, no, ei nyt ihan nykyaikaa, sillä vuosi on 1949, mutta nykyajaksi senkin voi laskea, kun vierellä kulkevat antiikin taruolennot ja skandinaavisten saagojen henkilökaarti. En väitä pysyneeni kaiken aikaa kartalla, mutta osasin olla välittämättä siitä, ja annoin kirjailija Sjónin viedä.

Argon lastussa islantilainen Valdimar Haraldsson on vanha mies, joka asuu Kööpenhaminassa. Hän on vakuuttunut siitä, että kalojen syöminen on tehnyt pohjoiset kansat muita kookkaammiksi ja kaikin puoli ylivertaisemmiksi, ja on julkaissut pientä tanskankielistä aikakauslehteä "Fisk og Kultur", jossa hän on julkaissut tieteellisiä artikkeleita asiasta. Nyt vuonna 1949 Haraldsson saa kutsun rahtilaivan neitsytmatkalle ensin Tanskasta Norjaan hakemaan paperimassaa, joka viedään Turkkiin, ja sen jälkeen noutamaan Neuvosto-Georgian Potista teetä Tanskaan.

Haraldsson lähtee matkaan ja ihailee tuliterää laivaa ja kapteenin vieraalle järjestämää ylellistä hyttiä. Kapteenin pöydässä toinen perämies Kaineus on innokas kertomaan pöytäseurueelle tarinoita merimiesmatkoiltaan. Ateria toisensa jälkeen hän painaa korvalleen pienen puupalan, kuuntelee ja sitten kertoo puulta kuulemansa seikkailun. Puupala on myyttisen Argo-laivan keulasta veistetty lastu, ja Argo-laivalla Kaineuskin purjehti yhtenä sen argonauttina. Hän kertoo myös omasta historiastaan: ennen kuin hänestä tuli väkivahva merimies ja soturi, johon mikään teräase ei pysty, hän oli nuori kaunis prinsessa, jonka meren jumala Poseidon raiskasi. Sen jälkeen jumala lupasi toteuttaa tytön yhden toivomuksen ja sen hän tekikin, muutti prinsessan mieheksi, joka kukaan ei voita.

Huikeinta Sjónin kirjassa on tarinan sisältämän tarinan sisältämä tarina, monta kerrosta, joissa aikakaudet ja eri maiden tarustot sekoittuvat vinkeästi keskenään. Kehyskertomuksessa on islantilaisen vanhuksen matka rahtilaivalla Tanskasta Norjaan. Sen sisällä perämies Kaineus kertoo seikkailuistaan argonauttien kanssa kreikkalaisesta mytologiasta tutulla Argo-laivalla. Ja yhdessä Kaineuksen tarussa Argo rantautuu naisten saarelle Lemnokseen, jonka juhlissa runonlaulaja laulaa historiallisen runon. Se on peräisin pohjoisen kansoilta, ja niin runon sankarit kuin tapahtumatkin ovat peräisin islantilaisista / skandinaavisista sankaritaruista.

Tarinoiden lomasta löytyy arkista realismia, kun laiva joutuu odottamaan paperimassapaalien lastaamista norjalaisen vuonon rantamilla ja todistaa maissa lastauksessa tapahtuvaa työtapaturmaa ja sen jälkiseuraamuksia. Sodasta on kulunut vasta vähän aikaa, ja siihenkin viitataan: "Neljä vuotta oli kulunut suuren sodan loppumisesta, emmekä vieläkään uskoneet, että ihmisyys oli voittanut."

Kiinnostava kirja, joka kieputti päätä suuntaan jos toiseenkin ja jätti jälkeensä hinkua tutustua lähemmin antiikin Kreikan ja Skandinavian muinaistaruihin. Kirjan lopussa on mainittu ne teokset, joihin kirja pohjautuu.

Islantlainen kirjallisuus on jäänyt minulle tuntemattomaksi, vain yhden Arnaldur Indriðasonin rikosromaanin (Räme) olen lukenut sieltä päin. Sjónin kirjoja on käännetty suomeksi useita, ja näinä päivinä julkaistaan hänen uusin romaaninsa CoDex 1962, joka sekin yhdistää toisiinsa historiaa, satua ja myyttejä.

               Sjón: Argon lastu, 142 s.
               Kustantaja: Like 2008

               Alkuperäinen: Argóarflísin, 2005, suomentaja Tuomas Kauko 

               Kannen kuvitus: Gunnar Karlsson, piirustus Johannes Hevelius (1611-87)

KIRJA on kirjastolaina.
MUUALLA: Anni Viitasaari/Kiiltomato, Erkki Kanerva/TS, 

Helmet-haasteessa kirja sopii useaan kohtaan, esimerkiksi 16. Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla, 27. Pohjoismaisesta mytologiasta ammentava kirja, 46. Kirjassa on trans- tai muunsukupuolinen henkilö (Kaineus).
Kuukauden kieli -haasteessa maaliskuun kieli on islanti.

Justin Go: Katoava aika

Tristan on 23-vuotias, vasta valmistunut amerikkalainen asianajaja, kun hän saa mykistävän tiedon Lontoosta. Sikäläinen asianajotoimisto on saanut käsiinsä asiakirjan, jonka mukaan Tristan perii huomattavan omaisuuden, jos hän pystyy osoittamaan, että hän on erään 80 vuotta sitten kuolleen englantilaisen vuorikiipeilijän rakastetun jälkeläinen. Tuo englantilainen, Ashley Walsingham, kuului Mount Everestin retkikuntaan ja katosi vuonna 1924 yrittäessään vuoren valloitusta.

Mutta mitä tekemistä Tristanilla ja Ashleyllä on toistensa kanssa? Käy ilmi, että Tristanin Charlotte-mummon äidillä, Eleanorilla, oli sisar Imogen Soames-Anderson. Juuri Imogen oli Ashleyn rakastettu, jolle mies testamenttasi enimmän osan suuresta omaisuudestaan. Sitä on hoidettu lähes 80 vuotta trustissa, eikä Imogen itse tai kukaan hänen mahdollisista jälkeläisistään ole ikinä ilmestynyt vaatimaan omaisuuttaan. Imogen on kadonnut, mutta onko Tristan hänen jälkeläisensä?

Tristan lähtee Lontooseen selvittämään asiaa, ja hänen sukunsa arvoitus vie hänet Ruotsiin, Ranskaan, Saksaan ja Islantiin. Ruotsiin, koska Eleanorin ja Imogenin isä oli ruotsalainen ja koska Charlotte syntyi 1917 Ruotsissa. Ranskaan, koska Ashley palveli Ranskassa brittiarmeijan luutnanttina ensimmäisessä maailmansodassa ja kirjoitteli kirjeitä Imogenille, johon oli ehtinyt tutustua viikon verran ennen sotaan lähtöään syyskesällä 1916. Saksaan, koska Ranskasta Tristan löytää viittauksia kirjeisiin, joita Ashley kirjoitti Everestiltä Imogenille Berliinin poste restanteen. Ja Islantiin, koska Berliinissä Tristan näkee samanlaisen korun, jonka hän on nähnyt isoäitinsä tavaroiden joukossa. Korun on valmistanut islantilainen korutaiteilija ja on enemmän kuin todennäköistä, että korun on ostanut joku Islannissa suoraan taiteilijalta, kaiverruttanut siihen isoäidin nimikirjaimet ja lahjoittanut tälle.

"Seikkailukertomus", sanoo Justin Gon kirjoittaman esikoiskirjan takakansi. Mutta Katoava aika on seikkailu, jonka kiihkeimmät käänteet Tristan kokee Euroopan eri maiden arkistoissa ja museoissa sekä vanhojen talojen ullakoilta löytyvien tomuisten ja puoliksi palaneiden kirjeiden sivuilla. Niiden päätyminen Tristanin käsiin on hänen asianajajan perusteellisuudella tekemänsä tutkimustyön ja silkkojen onnellisten sattumuksien yhteistulos.

"Voi olla, ettet pysty  löytämään todisteita siitä, että hän olisi tullut tänne, mutta vastaavasti et voi tietää, että hän ei olisi tullut. Rekistereitä on ihan liikaa. Jos ajatellaan, että tietäisit naisen nimen, asuinpaikan, ja -ajan, niin etsisit tietenkin syntymät, kuolemat ja avioliitot. Mutta sitten olisivat vielä väestölaskennat, kirkonkirjat, tuomioistuimet. vero- ja omaisuusrekisterit, sanomalehdet, sairaskertomukset, matkustajaluettelot --" (s. 476)

Katoava aika on rakkausromaani, jossa Ashleyn ja Imogenin tarina ja kaunis ja intohimoinen rakkaussuhde vuosikymmenten takaa vuorottelevat kerroksittain Tristanin nykyajassa tapahtuvan kiihkeän etsinnän kanssa. 

"Ja silti heidän rakkautensa oli ollut erilaista. yhdessä he olivat olleet enemmän kuin erilliset itsensä, ja heitä yhteen vetäneen voiman vahvuus oli antanut heille lainaksi jotain myyttistä, viikon, joka oli niin hehkuva ja elävä, että se teki heistä yksin osallisia maailman kätkettyihin ihmeisiin." (s. 373)

Kirja on arvoitusromaani, joka tempasi minut mukaansa jännittämään, mitä Tristan Euroopasta löytää, selviääkö hänen syntyperänsä ja saako hän perinnön. Osa kysymyksistä saa vastauksensa, osa jää ihanan kiusallisen avoimeksi. Lukijan mielikuvitukselle jätetään sopivasti tilaa niin menneisyyden tulkinnan kuin Tristanin tulevaisuudenkin osalta. Jäin pohtimaan eri vaihtoehtoja, mikä on aina hyvä merkki kirjan lukemisen jälkeen. 

Paikoin kuvaukset tuntuivat hieman pitkiltä, mutta niiden vastapainona romaanissa on hieno kerroksellinen rakenne, jossa sotakuvauksien lomassa kuvataan Tristanin pitkittyvää etsintää ja ajatuksia. Välillä lukija tietää enemmän kuin kirjan kertoja Tristan, paikoitellen lukija kuulee vasta Tristanin lukemista kirjeistä, mitä oli tapahtunut.

Justin Go on kirjoittanut hienon esikoisen. Mukana romanttisessa juonessa on ensimmäisen maailmansodan historiaa ja islantilaisia saagoja. Jotenkin ne kaikki löytävät oikean paikkansa. Kaiken kruunaa se tunne, joka Ashleyn ja Imogenin välillä kipinöi ja joka sekä liitti heidät toisiinsa että, niin uskon, erotti kaksi itsenäistä ja omansalaista elämää etsinyttä ihmistä toisistaan. Jussi Kaakisen kansi on upea ja sopii kirjan sisältöön valtavan hyvin.


Justin Go: Katoava aika, 558 s.
Kustantaja: Tammi 2015
Alkuperäinen: The Steady Running of the Hour (2014). 
Suomentaja Anna Lönnroth.
Päällys: Jussi Kaakinen

KIRJAN lainasin kirjastosta.

MUUALLA: Annelin lukuvinkit kertoo myös kirjailijan elämäkertatietoja, Kaisa Reetta T:n mielestä kirja kuuluu muhkeisiin, täyteläisesti kirjoitettuihin lukuromaaneihin ja on viehättävä lukukokemus, Lumiomenalle kirja ei toiminut ollenkaan, Ullan Luetut kirjat on harvoin lukenut yhtä hyvin kirjoitettua eri aikatasojen kirjaa.

Joulutarinoita ja kylmiä väreitä

Joulutarinoita ja kylmiä väreitä on kokoelma pohjoismaisia novelleja. Tunnelma niissä ei ole kovinkaan jouluinen, mieli ei ole hellä eikä olo rauhaisa. Enin osa tarinoista liikkuu rikosten maailmassa; yhtä lukuunottamatta tapahtumat sijoittuvat joulunalusviikoille ja se yksikin heti loppiaisen jälkeen. Monissa sataa vettä, räntää, lunta ja on hytisyttävän kylmä.

Kokoelmassa on kaikkiaan 11 novellia. Niiden kirjoittajat ovat eri Pohjoismaista, ja moni on tunnettu rikoskirjailija, mutta mukaan mahtuu nimiä, jotka ovat minulle entuudestaan täysin tuntemattomia.  

Suomalaisin
novelleista on epäilemättä Leena Lehtolaisen "Valkoinen prinssi", joka ainoana edustaa Suomea. Siinä liikutaan kirjallisuuden maailmassa: tunnettu kirjailija syyttää toista raiskauksesta, ja tämä vakuuttaa molempien olleen suostuvaisia. "Vastakkain oli kaksi tarinankertojaa, kaksi ammattivalehtelijaa. Todisteet tukivat kummankin kertomusta." (s. 13) Kun toinen osapuolista surmataan, tapausta tutkivan Maria Kallion jouluvalmistelut jäävät kiireen jalkoihin. Onneksi on kirjakauppa, josta löytyvät joulun lahjat. Rikokset saavat aikaan mediamylläkän, julkkiksista kun on kysymys, ja medialle vuodettu tieto auttaa jutun ratkaisua.   

Yllättävin
loppu on kokoelman ainoalla islantilaisella novellilla, joka on Viktor Arnar Ingólfssonin kirjoittama "Joulukuusen ryöstö". Perheenisä joutuu onnettomuuteen kuusenostomatkalla. "Ilma oli tyyni, taivas sees ja pakkanen napakka. Lumi, kuu ja revontulet paljastivat kalpealla valonkajollaan onnettomuuspaikan." (s. 34) Kun kuusi ryöstetään, se käynnistää yllättävän tapahtumaketjun, mutta sen jälkeenkin kirjailija onnistuu yllättämään lukijansa. -- Hakukone ei onnistunut löytämään yhtään suomeksi käännettyä Ingólfssonin rikoskirjaa eli niitä ei liene suomennettu, tätä novellia lukuunottamatta?

Eksoottisin
tapahtumapaikka on tanskalaisen Jørn Rielin novellissa "Jouluhanhi", jossa grönlantilaisen tutkimusaseman tanskalainen työntekijä kaipaa pöytäänsä jouluhanhea. "Mitä olisikaan joulu ilman hanhea! Mutta hanhea ei saisi ammuttua millään ilveellä näin keskellä pimeintä talvea. Jouluna syötäisiin sydämiä kermakastikkeessa jota meillä oli kolme annosta erikoistilanteita varten..." (s. 186) Mutta tulee toukokuu ja hanhet...

Humoristisin
novelli, ainakin jos pitää mustasta huumorista, on  ruotsalaisen Håkan Nesserin "Shit happens". Burman-niminen poliisi joutuu vahtimaan jouluaattona putkassa olevaa taparikollista, joka on niellyt koruja sievoisen summan edestä tavaratalon jalokiviosastolla. Putkassa on potta... Sanottakoon vain, että novellin nimeen on syynsä! 

Jouluisin
kertomus on osa isompaa kokonaisuutta, sillä norjalaisen Jostein Gaarderin "15. joulukuuta" on kappale hänen Joulumysteerio-teostaan. Siinä pyhiinvaeltajat matkaavat Norjasta Betlehemiin ja samalla joka etapilla ajassa taaksepäin nykyajasta parin tuhannen vuoden taakse. Kokoelmaan valitussa otteessa ollaan ehditty Venetsiaan ja vuoteen 797. Gaarderin kertomuksessa ei ollut samaa jännitettä kuin monissa muissa novelleissa, mutta eipä sitä oltu alun perin tarkoitettukaan luettavaksi tämän mittaisena tarinana. Joulumysteerion idea vaikuttaa sen verran kiehtovalta, että voisin ajatella lukevani sen jonain tulevana joulunaikana.

Anne B, Ragden novellissa "Yksi pistooli sinne tai tänne" näkökulma on ensikertalaisen rikollisen, Arne Dahlin "Delta" kertoo meksikolaisen komisarion Alberto Reyesin kummallisesta rikostutkinnasta, Leif Davidsenin "Joulukortti menneisyydestä" sisältää lähes kylmän sodan tunnelmia, kun Amerikkaan muuton alla tanskalaismies haetaan kuulusteluihin opiskeluaikojensa Moskovan matkoista, Anna Janssonin "Joulusinkku" kertoo erään avioliiton päättymisestä, Fredrik Skagenin "Mustaa magiaa" on tarina nuoresta avioliitosta ja ensimmäisen lapsen syntymästä, Åke Edwardsonin "Jääkausi" on taidokas pienoisdekkari, jossa henkirikos melkein jää ratkaisemattomaksi.

Joulutarinoita sisälsi kohtuullisen viihdyttäviä, yllättäviä, vaihtelevia tarinoita. Silti en oikein tiedä, ovatko novellinmittaiset rikokset ja ratkaisut minun juttuni. Taidan olla enemmän sellaisten 200-300 -sivuisten rikosromaanien ystävä ja joskus hyvien yksilöiden sattuessa kohdalle jopa paksumpienkin jännäreiden. 

Muualla: Nenä kirjassa -blogissa tämä luettiin viime joulukuussa. Osallistun tällä Ullan Talven lukuhaasteeseen. 

Leena Lehtolainen, Håkan Nesser, Åke Edwardson ja muita kertojia: Joulutarinoita ja 
          kylmiä väreitä. 194 s.

Kustantaja: Helmi Kustannus 2006
Kannen suunnittelu: Eevaliina Rusanen

Jännitystä Pohjolassa - Räme Islannista

Räme oli harvinaisen hyvä ja koukuttava dekkari. Luen monenlaisia (sala)poliisiromaaneja, jos ne vain eivät sorry mässäilemään rankoilla kuvauksilla tai ronskilla kielellä, ja osa lukemistani on hyviä, osa taas - no, perusdekkareita, viihdyttäviä lukupaketteja jännityksen nälkään. Joskus osuu tielle myös sellaisia, jotka laimentavat kiinnostuksen mahdollisiin jatko-osiin. Tällä kerralla lukemani islantilaisen Arnaldur Indriðasonin kirjoittama Räme kuuluu minulla ehdottomasti noihin hyviin dekkareihin ja houkuttaa lukemaan seuraavatkin sarjan kirjat.

Rämeessä koukutti sen juoni. Vanha mies löydetään surmattuna kellariasunnostaan. Rikosta tutkittaessa hänen menneisyydestään paljastuu yhtä sun toista ikävää, ja vanha valokuva johdattaa poliisit pienen perinnölliseen sairauteen kuolleen tytön haudalle. Tytön ja hänen äitinsä järkyttävä tarina kietoutuu kuolleen miehen menneisyyteen, ja poliisilla on täysi työ selvittää, miten mennyt oikein liittyy murhaan ja kuka sen on tehnyt. Tavallisena tapauksena alkava murhamysteeri laajenee kuin veteen heitetyn kiven aikaan saamat renkaat. Juuri kun lukija arvelee, että tässä oli kirjan rikos ja kohta tiedetään sen tekijä, juttuun tulee uusi arvaamaton ulottuvuus, joka vie mennessään.

Pohjoismaisista poliisiromaaneista tuttuun tapaan tässäkin päähenkilö, islantilainen rikospoliisi Erlendur Reykjavikista, on keski-ikäinen eronnut mies, joka asuu yksin ja jonka elämänhallinnassa olisi kohentumisen varaa. Hän pohdiskelee rikollisten tekojen taustalla olevia psykologisia ja yhteiskunnallisia tekijöitä, ja hänen oman tyttärensä huumeongelma lisää synkkiä sävyjä. Erlendur ei ole kuitenkaan kokonaan työnsä paaduttama, vaan kokee myötätuntoa niitä kohtaan, jotka ovat joutuneet kokemaan väkivaltaa ja kärsineet siitä koko elämänsä. Kirjassa kajotaan sellaisiin aiheisiin kuin naisten kokema väkivalta ja sen seuraukset, abortin tekemisen oikeutus, perinnölliset sairaudet ja geenitutkimuskeskus. Sukua harrastavana mieltäni lämmittää, että sukututkijatkin mainitaan kirjassa, kun puhutaan perinnöllisten sairauksien tutkimisesta. Se ei ole ihme, sillä kirjailijalla on historiantutkijan koulutus.

Arnaldur Indriðasonin kirjassa sataa kaiken aikaa ja sumu kietoo harmauteensa. Poliisi Erlendur tuntuu kuitenkin sympaattisen inhimilliseltä ja turvalliselta, vaikka joutuukin selvittämään rankkoja rikoksia. Räme on ensimmäinen Erlendur-sarjan kirjoista ja ensimmäinen milloinkaan suomennettu islantilainen dekkari. Se sai Lasiavain-palkinnon vuonna 2002 parhaana pohjoismaisena rikosromaanina.

Vuoden alussa suunnittelin kevääksi teemalukemista ja teemaksi pohjoismaisia dekkareita. Nyt on tullut niitten aika, ja bloggailen vappuun mennessä yhden itselleni vielä lukemattoman dekkaristin kirjan jokaisesta viidestä Pohjolan maasta. Räme pääsi vuoroon ensimmäisenä. 

KIRJAN lainasin kirjastosta. Haasteosallistus: sheferijm-blogin Mikä minusta tulee isona -lukuhaaste: rikospoliisi.

Arnaldur Indriðason: Räme, 270 s.
Kustantaja: Blue Moon 2003
Alkuperäinen: Mýrin, 2000; suomentaja Seija Holopainen