Leena Lehtolainen: Turmanluoti ja Minne tytöt kadonneet

Luin tässä kesällä huvituksekseni omasta hyllystä pari Leena Lehtolaisen Maria Kallio -kirjaa. Ensin kaivoin esiin pienoisromaanin Turmanluoti, jonka kirjakauppiaat jakoivat Kirjan ja ruusun päivän kirjaostoksien kylkiäisenä viime vuonna. Jostain syystä se on jäänyt hyllyn koristeeksi, vaikka olen aikaisemmin viihtynyt hyvin Maria Kallion seurassa. 

Turmanluodissa komisario Maria Kallion aviomies Antti Sarkela alkaa kaikkien ihmetykseksi harrastaa ampumista ja suorittaa metsästäjäntutkinnon. Ei aikaakaan, kun hän pääsee mukaan hirviporukkaan ja ensimmäiseen jahtiinsa kokeneen konkarin vierelle. Saalista ei sillä kertaa saada. 

Toisessa jahdissaan Antti tähtää ja osuu hirveen. Ampuminen ei jää kuitenkaan siihen: joku ampuu myös Antin lähellä passissa olevaa metsästäjää, jonka luoti tappaa. Kenen kivääristä turmanluoti tuli?  Ampuiko Antti kahdesti ja osui toisen kerran metsästäjään? Oliko se harhalaukaus vai oliko jollakin syytä tappaa menehtynyt metsästäjä? Kenellä? Vai pitikö kohteen olla joku muu?

Kun Anttiakin epäillään, Maria Kallion on vaikea pysytellä jutusta erossa, vaikka tutkintaa hoitaa Raaseporin poliisi. Eikä Maria edes työskentele rikospoliisissa tätä nykyä, hän on Länsi-Uudenmaan poliisilaitoksen Lasten ja nuorten yksikön johtaja.

Ampumistapaus selviää, mutta sitä ennen on kieputeltava epäiltyjä ja motiiveja muutamaan kertaan. Antti kärvistelee syyllisyydentuntoisena, eikä asiaa auta viimeistä lukioluokkaa käyvän Iida-tyttären kommentit eläinten oikeuksista ja metsästämisen epäeettisyydestä. Hauskaa tässä kirjassa on se, että tapahtumia kerrotaan vuoroin Marian, vuoroin Antin kertomana, ja oman vuoronsa saavat kerran myös Iida ja häntä muutaman vuoden nuorempi Taneli.

            Leena Lehtolainen: Turmanluoti, 127 s
            Kustantaja: Kirjakauppaliitto 2018
            Kansi: Noora Iloranta

Ennen Turmanluotia olen kuunnellut kymmenen Maria Kallio -dekkaria äänkirjoina. Sarjan viidestä ensimmäisestä osasta olen kirjoittanut blogiin täällä ja täällä, viisi seuraavaa jäi tuomatta blogiin, vaikka nekin olivat hyvää ja viihdyttävää matkaseuraa. Turmanluoti kuitenkin viittasi tapahtumiin, joista en ollut tietoinen ja joiden on täytynyt tapahtua kymmenennen kirjan jälkeen, joten houkutuin lukemaan heti perään 11. teoksen Minne tytöt kadonneet, joka löytyi omasta hyllystä.

Kirjan prologissa Maria Kallio on Afganistanissa palaamassa autosaattueessa Kabuliin maan uuden poliisikoulun avajaisista. Matkalla räjähtää tienvarsipommi, ja hyökkäyksessä kuolee useita ihmisiä, myös saksalaisia poliisikouluttajia, joista Ulrikesta on tullut Marian ystävä. Maria oli kutsuttu avajaisiin, koska hän oli opettanut afganistalaisia poliiseja kansainvälisellä poliisiopettajakurssilla Tampereella. Kurssin päätyttyä hänen oppilaansa olivat palanneet kotimaahansa perustamaan poliisikoulua, joka nyt oli otettu käyttöön.

Erilaisten pätkätöiden jälkeen Kallio on palannut Espoon poliisiin, jossa hän on saanut komisarion paikan uudessa epätyypillisten rikosten yksikössä. Se tutkii erilaisia pimeitä juttuja, kuten koulusurmauhkauksia, ja väkivaltarikoksia, joissa on rasistisia motiiveja. Yksikön ensimmäinen tapaus on tutkia kolmen nuoren maahanmuuttajanaisen katoamista. Näiden perheet vakuuttavat, ettei heillä ole mitään tietoa siitä, minne heidän tyttärensä ovat menneet.

Maria Kallion yksikkö joutuu puhuttamaan kunkin tytön sukulaisia, heidän afganistanilaisia, bosnialaisia ja sudanilaisia perheitään. Kukaan tytöistä ei ole matkustanut Suomesta omalla nimellään, ja jokainen heistä on käynyt ainakin joskus espoolaisessa Tyttökerhossa, jossa Marian 13-vuotias tytär Iidakin käy. Nyt on avuksi Marian kokemus perheväkivallasta sekä keskustelut afganistanilaisten poliisien kanssa. Onko tytöille tapahtunut jotain, onko heidän kimppuunsa hyökätty? Ovatko perheet vihastuneet heidän suomalaisista poikaystävistään? Lähettäneet heidät kotimaihinsa, jotta heidät voitaisiin naittaa jollekin vanhalle miehelle? Sitten löydetään neljäs muslimityttö murhattuna.

Minne tytöt kadonneet tarjoaa ajankohtaisen rikostarinan, joka kytkeytyy maahanmuuttajiin sekä perinteiden, uskontojen ja arvojen yhteentörmäykseen. Sukupolvien väliset jännitteet ovat riipaiseviakin - vanhemmat ja isovanhemmat edellyttävät omasta lähtömaastaan tuotua elämänmallia, kun taas nuorempi väki on suomalaistunut, tytöt haluavat käydä koulua ja opiskella sekä valita omat poikaystävänsä ja puolisonsa. Teos on puheenvuoro maahanmuuttajajatyttöjen ja -naisten oikeuksien puolesta.

            Leena Lehtolainen: Minne tytöt kadonneet, 342 s
            Kustantaja: Tammi 2010
            Kansi: Markko Taina

KIRJAT ovat omasta hyllystä, Turmanluoti saatu kirjakaupasta kylkiäisenä ja Minne tytöt kadonneet on joululahja muutaman vuoden takaa.

Kumpikin kirja on oman Kirjahyllyn aarteita. Kirjankansibingossa ruksaan ruudun "Ei kuvaa" (Turmanluoti). Näin saankin kaksi bingoriviä samalla kertaa, violetin pystyrivin ja harmaan vinorivin.

Yhdeksän kotimaista dekkarisarjaa

Olen koukussa dekkarisarjoihin. Tai pikemminkin olen koukussa siihen, että kun alan lukea jotain kirjasarjaa sen ensimmäisestä osasta, sarjaa on jatkettava julkaisujärjestyksessä. Olen yrittänyt tolkuttaa itselleni, että kirjoja voi lukea sekalaisessakin järjestyksessä, mutta turhaan. Tosin tuo järjestykseen koukkuuntuminen edellyttää sitä, että dekkarisarjan päähenkilö on jollain tapaa kiinnostava, hänen henkilöhahmonsa joko kehittyy johonkin suuntaan tai hänen henkilökohtaisessa elämässään jokin kehittyy tai muuttuu kirjasta toiseen. Esimerkiksi Agatha Christien rikosromaaneja voin lukea missä järjestyksessä vain; Hercule Poirot tai Miss Marple pysyvät samoina ja jokainen heidän ratkaisemansa mysteeri on oma irrallinen tapauksensa.

Seppo Jokisen Koskinen-sarja
Mutta otetaan nyt vaikka Seppo Jokisen tamperelaispoliisi Sakari Koskisesta kirjoittama sarja, josta on juuri ilmestynyt  22. osa Vakaasti harkiten. Aloin lukemalla tai kuuntelemalla viisi ensimmäistä osaa (Koskinen ja siimamies, Koskinen ja raadonsyöjä ja yhteispostaus kolmesta seuraavasta), ja olin ihan sitä mieltä, että seuraavaksi voin tarttua mihin tahansa Koskis-kirjaan, koska komisarion jo tunnen. Mutta niin vain kävi, että parin vuoden tauon jälkeen tartuin kuudenteen kirjaan. Hukan enkelit päättyy siihen, että eronnut Koskinen aprikoi parin eri naisihmisen välillä, keneen alkaisi tutustua paremmin. No, siinä sitä nyt sitten ollaan. En mitenkään voi hypätä seitsemännen osan yli, sillä täytyyhän minun saada tietää, rohkaiseeko Sakari Koskinen mielensä ja jääkö kiihkeältä rikollisten jahtaamiselta aikaa ihmissuhteisiin.

Seppo Jokisen kirjasarjassa kiehtoo kiinnostavien ja yllätyksellisten rikosselvittelyjen lisäksi inhimillinen ote sekä tavallisen tuntuinen suomalainen poliisimies, tavallisen tuntuinen suomalainen työyhteisö ja tavallisen työssä käyvän suomalaisen arjen kuvaus.

Leena Lehtolaisen Maria Kallio -sarja
Leena Lehtolaisen rikoskirjoja olen vuosien varrella lukenut yhden sieltä, toisen täältä, mutta kyllä vain nautin, kun viime vuonna kuuntelin hänen Maria Kallio -sarjaansa järjestyksessä alusta alkaen. Neljästä ensimmäisestä kirjoitin blogiini yhteisesti, viidennestä Kuolemanspiraali erikseen, mutta kuuntelin kirjoja pari muutakin. Sarjassa kiehtoo pitkälti samat asiat kuin Koskinen-sarjassakin: kiinnostavasti, taitavasti ja viihdyttävästi kirjoitetut rikosmysteerit ja suomalaisen poliisin perhearjen(kin) kuvaus. Sarjan kuluessa Maria Kallio tapaa Antin rikosta ratkaistessaan, seurustelee, menee naimisiin, saa lapsia... Eihän niistä nyt voi sikin sokin lukea, kun kaikella on oma elämänmukainen järjestyksensä, eikö? Vaikka kyllä kirjat viihdyttivät silloinkin, kun niitä yksittäin luin, enkä osannut edes kaivata edellistä osaa kirjan rinnalle.

Kati Hiekkapellon Anna Fekete -sarja
Kati Hiekkapellon dekkarisarjassa on ilmestynyt kolme osaa, ja olen lukenut ne kaikki (Kolibri, Suojattomat ja Tumma). Anna Fekete on syntyperältään serbianunkarilainen, joka muutti lapsena Jugoslaviasta Suomeen äitinsä ja veljensä kanssa. Suomalaisessa poliisikunnassa mamu-taustainen konstaapeli on harvinaista herkkua, ja kirjailija tuo sarjaan vankan tietämyksensä maahanmuuttajien tunnoista ja ongelmista. Henkilökohtaista väriä kirjoihin antaa Annan veljen sopeutumattomuus Suomeen ja heidän isänsä kuoleman arvoitus, joka sitten sarjan myötä selviääkin.

Jostain luin, ettei Kati Hiekkapelto jatkaisi enää sarjaa, vaan työn alla on jotain muuta. Sen verran taitavaa ja koukuttavaa tekstiä hän kirjoittaa, että jään mielenkiinnolla odottelemaan. Jonkin yhteiskunnallisen juonteen uumoilen hänellä säilyvän jatkossakin, ja hyvä niin.

Jyrki Heinon Carl Wennehielm -sarja
Jyrki Heino on samoin kirjoittanut kolme dekkaria ja vielä itselleni sopivalla tahdilla. Kun kirjoja ilmestyy vain joka toinen vuosi, sen varmemmin luen ne ennen uuden osan ilmestymistä. Kirjasarjan ehdottomana koukkuna on sen sijoittuminen 1700-1800-lukujen vaihteen Turkuun. Ruotsin vallan loppuvuosien sääty-yhteiskunta tapakulttuureineen ja Ruotsin hoviin liittyvine vehkeilyineen luo oivallisen taustan rikostapauksille. Jotain tapahtuu luutnantti Wennehielmin omassakin elämässä. Sarjan kuluessa hän viettää poikamieselämää (Kellari), rakastuu (Kello) ja saa perheeseensä pienen Sofia Eleonoran (Kelmit). 

Jyrki Heino tuo kirjoihinsa myös mystisiä elementtejä, 1700-luvun hengessä. Kakkososassa harrastetaan alkemiaa ja yritetään valmistaa kultaa, kolmososassa suuremman luokan petkuttaja järjestää näytöksiä, joissa ihmiset voivat saada yhteyden kuolleisiin rakkaihinsa ja saada heiltä viestejä. Taikakonstit eivät minua isommin innosta, mutta kokonaisuutena sarja on oivallisen viihdyttävää historiallista luettavaa. Olenpa oppinut yhtä ja toista Ruotsin vallan ajan historiasta sarjaa lukiessani.

Vera Valan Arianna de Bellis -sarja
Vera Valan dekkarisarja ihastutti minut seuraansa ja luin sitä kolmen kirjan verran (Kuolema sypressin varjossa, Kosto ikuisessa kaupungissa ja Villa Sibyllan kirous). Kirjojen Italia on auringonhehkuinen, valmistuvat ruuat nostavat veden kielelle ja maisemat herättävät matkakuumetta, mutta silti kynnys tarttua muhkeisiin jatko-opuksiin nousi liian korkeaksi. Ehkä kirjoissa on liikaa kaikkea, ja kaikessa viihdyttävyydessään ne vaativat keskittymistä, että sekä antiikin ajan kultit että maailman talouspolitiikka pysyvät edes jollain tapaa selkeinä mielessä. Ehkä vielä palaan Vera Valan kirjojen pariin.

Virpi Hämeen-Anttilan Karl Axel Björk -sarja
Virpi Hämeen-Anttilan dekkarisarja vie herkullisesti 1920-luvun Helsinkiin. Karl Axel Björk on juristi ja sisäasiainministeriön virkamies, joka harrastaa salapoliisitoimintaa vapaa-ajallaan. Kolme kirjaa olen jo lukenut (Yön sydän on jäätä, Käärmeitten kesä ja Kuka kuolleista palaa), neljäs on juuri ilmestynyt Koston kukat, ja saan sen huomenna kirjastosta. 20-luku on kuohuvaa aikaa, itsenäisyys on nuori ja rauha hento, vakoilijoita pelätään, ja yhteiskuntarauhan rikkoontumista. Kirjailija on tehnyt paljon taustatyötä kirjojaan varten, ja se näkyy tekstissä. Björkin oman perheenkin vaiheita seurataan. Kulttuurientutkija isä oli kaukana Siperiassa, kun Venäjällä valta vaihtui ja syntyi Neuvstoliitto, ja siitä pitäen isän kohtalosta ei ole kukaan tiennyt mitään varmaa. Sarjan kolmannessa kirjassa asia selviää.

Timo Sandbergin Otso Kekki -sarja
Otso Kekki on lahtelainen poliisi, joka ratkoo pulmallisia rikoksia niin ikään 20- ja 30-luvuilla, jolloin sisällissodasta on kulunut vasta vähän aikaa ja yhteiskunnassa rajalinjat punaisiin ja valkoisiin ovat vielä selvät, myös poliisivoimissa. Olen lukenut sarjan aloitusosan Mustamäki  ja pidin lukemastani, mutta silti jatko-osiin Häränsilmä ja Murhakuja ei ole tullut vielä tartutuksi. Kun Hämeen-Anttilan 20-lukulaiset ovat enemmän sivistyneistöä ja paremmassa asemassa olevia ihmisiä, Sandbergin poliisi- ja muut henkilöhahmot ovat tavallisen kansan piiristä.

Terttu Autereen Juhani Kuikka -sarja
Vielä kolmaskin kirjailija on sijoittanut rikoskirjansa viime vuosisadan alkupuolelle, sillä Terttu Autereen kirjoissa eletään 30-lukua. Kuka murhasikaan rouva Holmin? aloittaa sarjan, jota suosittelen kaikille kodikkaiden vanhanaikaisten murha-arvoitusten ystäville, joita viehättää nostalginen pikkukaupunkitunnelma sekä ripaus romantiikkaa. Lääninetsivä Kuikka tutkii murhia apunaan äidinkielenopettaja  Onerva Ojala, joten heidän suhteensa kehittyy sarjan edetessä, ja 30-luvun oppikoulujen maailma tulee tutuksi. Sarjan kakkososassa Kuolema Eedenissä ollaan merenrannan tuntumassa täysihoitolassa, joten kesä taitaa olla sille ihan parahultaista lukuaikaa. Viimeksi on ilmestynyt kolmas osa Kaunis mutta kuollut.

Eppu Nuotion Ellen Lähde -sarja
Eppu Nuotiolta olen kuunnellut äänikirjoina kuusiosaisen Pii Marin -sarjan. Siinä rikoksia ratkoo toimittaja Pii Marin, joka tummaihoisena saa paljon rasistista palautetta. Hänenkin tansanialaisen isänsä arvoitus kulkee koko sarjan läpi. Nyt Eppu Nuotio on aloittanut uuden dekkarisarjan, jonka ensimmäinen osa Myrkkykeiso on juuri julkaistu. Sarjan päähenkilö on 58-vuotias Ellen Lähde, innokas martta ja puutarhaihminen, joka nauttii elämästään täysillä. Olen juuri aloittanut kirjan, joten palaan siihen, kunhan saan sen luetuksi. (Päivitys 18.6.: Myrkkykeiso on luettu!)

Eivätköhän nämä riitä näin aluksi, vaikka moni suosittukin dekkarisarja jää luettelosta pois? Osallistun kirjablogien dekkariviikolle, jota vietetään tänä kesänä 12.-18.6.2017. Yöpöydän kirjat -blogi esitteli teemaviikon ja tekee viikolla luetusta yhteiskoosteen.

Tänään maanantaina dekkariviikko käynnistyy tempauksella, jossa tasan tunnin välein, ainakin 12 tunnin ajan, julkaistaan uusi dekkariaiheinen kirjoitus jossain blogissa. Oman kirjoitukseni ajastan ilmestymään klo 12. Edellisen kirjoituksen julkaisi Hurja hassu lukija -blogi, seuraava ilmestyy Kirjojen elämänmullistava taika -blogissa. Yöpöydän kirjat -blogista selviää muut tempaukseen osallistuvat blogit. Dekkariviikon esitteeseen on koottu alkuvuonna ilmestyneet dekkarit.

Salaperäistä ja jännittävää dekkariviikkoa 2017!

Leena Lehtolainen: Kuolemanspiraali

Jo pitemmän aikaa olen automatkojen ratoksi kuunnellut Leena Lehtolaisen Maria Kallio -sarjaa, jota on kiitettävän ahkerasti julkaistu äänikirjoina. Osan niistä olen aikoinaan lukenut painettuina kirjoina, mutta siitä on sen verran aikaa, etten muista enää rikostapausten loppuratkaisuja. Paremmin tunnun muistavan Marian henkilökohtaisen elämän tapahtumia! Neljästä ensimmäisestä sarjan kirjasta kirjoitin keväällä, nyt naistenviikon Leenan päivänä on vuorossa viides eli Kuolemanspiraali.

Kuolemanspiraalin teemana ja miljöönä on taitoluistelu. Kirjan alussa Marja Kallio on katsomassa taitoluisteluesitystä, missä hänen esimiehensä tytär luistelee. Vähän sen jälkeen yksi luistelijoista, 16-vuotias Noora, löytyy julmasti surmattuna erään aivan sivullisen auton tavaratilasta.

Surmattu tyttö oli lupaava pariluistelija ja menestynyt hyvin kansainvälisissäkin kilpailuissa parinsa Jannen kanssa. Maria Kalliota pyydetään johtamaan tutkintaa, sillä esimies on esteellinen, koska tytär luistelee samassa seurassa surmatun kanssa. Leena Lehtolainen marssittaa näyttämölle luistelijoiden lisäksi heidän valmentajansa sekä taitoluisteluseuran vahvatahtoisen puuhanaisen ja surmatun tytön perheen sekä äidin entisen poikaystävän. Kaikkia epäillään vuoron perään, niinkuin arvoitusdekkareissa on tapana. Ratkaisu oli itselleni yllätys, mutta Lehtolainen solmii lopussa kaikki langanpäät loogisesti ja taidolla yhteen.

Pitkin matkaa arvuutellaan myös sitä, kuka perii Maria Kallion osaston esimiehen vakanssin, mikäli tämä valitaan uuteen, korkeampaan virkaan. Rikosylikomisarion vakanssia ovat hakeneet sekä Maria että hänen ainainen kiistakumppaninsa Pertti Ström. Päätös asiasta ehtii tulla ennen Marian lomalle jäämistä. Yksityiselämässä Maria Kallio on varsin onnellisesti varsin raskaana, ja pitkin kirjaa hän toivoo tapauksen selviävän ennen äitiyslomaa. Kiintoisia ovat kirjaan tuodut näkemykset Marian mieskollegoiden suhtautumisesta hänen raskauteensa ja varsinkin hänen poliisityöhönsä raskauden aikana. Kirja päättyy koskettavaan kuvaukseen uuden elämän syntymisestä.

ÄÄNIKIRJAN lainasin kirjastosta.
MUUALLA tämän ja pari sarjan edellistä kirjaa on kuunnellut Marile. 

Leena Lehtolainen: Kuolemanspiraali, äänikirja
Kustantaja: Tammi/BTJ äänikirjat 2014 (painettu 1997)
Lukija: Krista Putkonen-Örn, 10 CD-levyä, 12h 28m

Leenan päivää vietetään 22.7. Osallistun Naistenviikko kirjablogeissa -haasteeseen, jonka aloitti Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogi.

Neljä kertaa Lehtolainen

Olen viime aikoina kuunnellut Leena Lehtolaisen rikosromaaneja työmatkoillani. Neljä kuunneltua teosta on osoittanut, miten hyvin hänen kirjansa sopivat kuunneltaviksi. Yksi syy on hänen sujuva ja konstailematon kielensä ja tekstin juoksutuksensa, jota on helppo seurata, vaikka katse seuraa samaan aikaan tiiviisti liikennettä. Lisäksi kirjoissa on henkilöitä sopivan rajallinen määrä ja heidät esitellään lukijalle, siis kuuntelijalle, vähitellen. Niin paljon kuin pidänkin Agatha Christien dekkareista, niiden kuunteleminen äänikirjoina on melkoisen työlästä, sillä tyypillisesti hän tuo koko epäiltyjen kavalkadin romaaninsa alkulukuihin, ja minusta tuntuu hankalalta pitää henkilöt ja nimet yhdessä kirjan alkupuolella, kun äänikirjan selaaminen ei ole kovin kätevää.

Kuuntelin peräkkäin Lehtolaisen Maria Kallio -sarjan neljä ensimmäistä romaania, en tosin ilmestymisjärjestyksessä, mutta kun päähenkilö on entuudestaan tuttu, järjestyksestä poikkeaminen ei ollut ongelma. Sarjan kirjoissa on kussakin oma itsenäinen rikostapauksensa, mutta Maria Kallion siviilielämä jatkuu ja ihmissuhteet kehittyvät kirjasta toiseen. 

Tässä luonnehdin lyhyesti kuuntelemani dekkarit.

Ensimmäinen murhani alkaa Maria Kallio -sarjan. Heri ensimmäisestä kirjasta lähtien sarjassa on yhteisiä piirteitä, jotka toistuvat kirjasta toiseen, siis visaisten murhatutkimusten lisäksi. Jokaisessa kirjassa on ainakin yksi kissa yhtenä sivuhenkilönä. Ja jokaisessa kirjassa Maria Kallion yksityiselämä ja ihmissuhteet ovat tärkeässä osassa, hän miettii paljon ihmiselämän arkisia kysymyksia, sukulaissuhteita ja naisen elämää.

Ensimmäistä murhatapausta tutkiessaan Maria Kallio on töissä kesälomasijaisena Helsingin rikospoliisissa. Hänet hälytetään Vuosaareen tutkimaan nuoren miehen kuolemaa. Joukko opiskelijoita oli kokoontunut osakunnan kuoron jäsenen huvilalle harjoittelemaan, ja isäntä oli löytynyt aamulla kuolleena merestä.

Maria Kallio huomaa tuntevansa osan kuorolaisista omalta opiskeluajaltaan. Se tekee rikostutkimuksesta vaikeaa, hän joutuu kuulustelemaan ja epäilemään ihmisiä, jotka ovat hänen ystäviään. Tutkinta laajenee pelkästä pikaistuksissa annetusta iskusta huumeisiin ja ihmiskauppaan. Kallio selvittää tapauksen intuitionsa, päättelykykynsä ja ahkeran poliisityön tuloksena. Tapausta tutkiessaan hän myös tutustuu Antti Sarkelaan, yliopistolla työskentelevään matematiikan laitoksen assistenttiin, joka oli surmatun hyvä ystävä ja pitkään häilyi epäiltyjen kirjoissakin.

Päällys: Markko Taina

Harmin paikka -romaaniin pääsee itsensä Agatha Christien luoma Hercule Poirot'n hahmo, kun Maria Kallio tuntee tarvitsevansa belgialaisetsivän harmaita aivosoluja. Itse asiassa hän ratkaisee murhatapauksen mietittyään, miten Poirot menettelisi tilanteessa.

Harmin paikassa Maria Kallio ei työskentele poliisina, vaan vastavalmistuneena asianajajana asianajotoimistossa Espoossa. Kun hänen lähipiirissään tapahtuu murha ja Antin, poikaystävän, siskon miehen veli pidätetään, Maria pyydetään pidätetyn asianajajaksi. Hän on vakuuttunut siitä, ettei Kimmo ole syyllinen, ja poliisi hänessä nousee pintaan, kun hän päättää selvittää, kuka murhan teki. Asia saa lisää kierrettä, kun Maria vakuuttuu siitä, että Kimmon puolitoista vuotta aiemmin kuollut sisko ei tehnytkään itsemurhaa, vaikka kaikki niin uskoivat, vaan hänet surmattiin.

Asiat etenevät myös Maria Kallion yksityiselämässä. Hän muuttaa kesäksi Antin kanssa tämän vanhempien taloon Tapiolaan, ja pari miettii tulevaisuutta yhdessä.

Päällys: Markko Taina

Kolmannessa kirjassa Kuparisydän Maria Kallio palaa työttömyysjaksolta poliisin tehtäviin, tällä kertaa puoleksi vuodeksi kesänimisnaiseksi lapsuudenaikaiseen kotikaupunkiin Arpikylään Pohjois-Karjalaan. Maria Kallion rauhallinen pikkukaupunkielämä saa tylyn lopun, kun hänelle tuttu taiteilija löydetään kuolleena kuparikaivoksen tornin juurelta. Kuten edellisessä kirjassa kaikki epäillyt ovat Marialle tuttuja, heidän joukossaan nuoruuden ihastus Johnny, joka saa sydämen vieläkin pamppailemaan, ja kuolleen taiteilijan veli Jaska, joka oli aikoinaan Marian bändikaveri. Tapaus on kinkkinen, toinenkin tuttu surmataan, ja tehtävä melkein koituu Marian oman pään menoksi. 

Nimisnaisen yksityiselämä on kirjassa varsin runsaasti esillä, mikä rikastuttaa Maria Kallion henkilökuvaa. Poikaystävä Antti on ollut Amerikassa jo muutaman kuukauden. Suhde mietityttää Mariaa. Antti haluaisi perustaa perheen, Mariaa pelottaa sitoutuminen. Arpikylässä asuvat Marian opettajavanhemmat, joiden mökillä saa hyvää ruokaa ja makoisat löylyt. Ja asuinpaikaksi sijaisuuden ajaksi Maria saa Pentti-sedän talon maalla, kun setä itse on sairaalassa toipumassa sydänkohtauksesta. Sedän Mikko-kissa tulee asunnon mukana.

Päällys: Markko Taina

Tähän mennessä jokaisessa sarjan kirjassa Maria Kallio on ollut eri paikassa työssä. Neljäs romaani, Luminainen, ei ole poikkeus, sillä vielä Arpikylässä ollessaan Maria saa työtarjouksen Espoon poliisista. Naispoliisina hän saa kutsun tulla kertomaan poliisin työstä Rosbergin kartanoon Nuuksioon, se toimii naisten terapiakeskuksena, jonne miehiltä on pääsy kielletty. 

Jonkin ajan kuluttua yksi naisista katoaa ja löytyy metsästä jäätyneenä. Maria Kallio työtovereineen tutkii tapausta, ja selvittelyissä hän törmää niin tunnettuun runoilijaan, lestadiolaisyhteisöön ja heidän elämäntapaansa kuin astroterapeuttiinkin. 

Yksityiselämässä Maria ja Antti vihitään heti kirjan prologissa. Keskustelut eri lailla uskovien ihmisten kanssa laittavat Maria Kallion miettimään, mikä hänen oma suhteensa on uskontoon.

Luminainen palkittiin vuonna 1997 Suomen Dekkariseuran Vuoden Johtolanka -palkinnolla.

Suosittelen Leena Lehtolaisen Maria Kallio -sarjaa kenelle tahansa, joka kaipaa mutkatonta, hyvin kirjoitettua, viihdyttävää poliisiromaania, jossa arvoitusdekkarin hengessä ratkaistaan murhia ja jossa poliisi elää tavallisen työssä käyvän suomalaisen naisen arkea. Onneksi kirjoja on lisääkin äänikirjoina.


ÄÄNIKIRJAT ovat kirjastolainoja.

Leena Lehtolainen: Ensimmäinen murhani, äänikirja
Kustantaja: Tammi 2006 (alkuperäinen painettu kirja 1993)
Lukija: Erja Manto, 7 CD-levyä, 7 h 48 min

Leena Lehtolainen: Harmin paikka, äänikirja
Kustantaja: Tammi 2007 (alkuperäinen painettu kirja 1994)
Lukija: Erja Manto, 7 CD-levyä, 7 h 48 min

Leena Lehtolainen: Kuparisydän, äänikirja
Kustantaja: Tammi 2007 (alkuperäinen painettu kirja 1995)
Lukija: Erja Manto, 7 CD-levyä, 8 h 19 min

Leena Lehtolainen: Luminainen, äänikirja
Kustantaja: Tammi 2009 (alkuperäinen painettu kirja 1996)
Lukija: Erja Manto, 1 MP3-CD, 11 h