perjantai 30. tammikuuta 2015

Anneli Kivelä: Kotiin Katajamäelle

Minne on yksinhuoltajaäiti, joka saa kuulla menettävänsä työpaikkansa. Samalla kun huoli selviämisestä nousee pintaan, oven takana odottaa uusi yllätys: Minnen kummisetä kuolee ja jättää hänelle perinnöksi Pihlajan torpan Katajamäellä. Koska Anneli Kivelän kirjoittamassa Katajamäki-sarjassa ilmestyy tänä vuonna jo kymmenes osa, ei liene suurikaan juonipaljastus, että tässä sarjan ensimmäisessä kirjassa Kotiin Katajamäelle Minne pohdiskelun jälkeen päättää myydä asuntonsa Tampereella ja muuttaa asumaan maalle Pihlajaan 8-vuotiaan poikansa Joonan kanssa. Työasiatkin järjestyvät, kun Minnen opiskeluaikainen ystävä tarjoaa etätyötä käännöstoimistossaan.


Muutto Katajamäelle tapahtuu alkukesällä Joonan koulun loputtua. Pihlajan mökki on hyväkuntoinen, eikä aikaakaan, kun Miina on saanut sen kodikkaan sieväksi. Joona löytää pian naapurista ikäisensä kaverin ja viihtyy erinomaisesti. Naapurin Arto-isäntä, jonka Minne muistaa lapsuuden Pihlajassa vietetyistä kesistä kaverinsa Annan isoveljenä, rakentaa Joonalle oman huoneen yläkertaan.

Kotiin Katajamäelle oli kepeää kuunneltavaa työmatkoilla. Maallemuuton ja Katajamäelle asettumisen mausteena kukkii romantiikka, vipinää tuovat koulun komea opettaja, joka kuuleman mukaan on paikkakunnan tavoitelluin poikamies, sekä naapurin salskea leskimiesisäntä. 

Kesän jälkeen seuraa syksy ja talvi, ja sekä Minne että Joona ovat erittäin tyytyväisiä elämänmuutokseensa. Lumikinokset koituvat onnettomuudessa pelastukseksi ja tapauksella on yllättävät seuraukset. Tai yllättävät ja yllättävät, itse asiassa lukija ei hämmästy, sillä jotain tällaista loppua kirjalta voi odottaakin. 

Kepeästä tyylistä huolimatta kirja heijastelee vakavampiakin sävyjä ja nykyajan ongelmia. Näitä ei jäädä filosofisesti pohtimaan, mutta henkilöiden arjessa ne näkyvät: irtisanominen, työttömäksi jääminen ja yksinhuoltajan toimeentulo, maallemuutto ja etätyön tekeminen sieltä, maaseudun sinnittely väen muuttaessa työn perässä kaupunkeihin ja toisaalta nyt takaisinkin luonnonmukaisemman elämän perässä.


KIRJAN kuuntelin äänikirjana. Kirjaston hyllyllä oli pari muutakin sarjan osaa äänikirjoina, mutta ne ovat kahdesta (toistaiseksi) viimeisimmästä. Nytpä edessä onkin ongelma, ottaako ne kuunneltavaksi vai ehtisinkö ja jaksaisinko lukea välissä olevat osat ensin. Hmmm. Tämä oli oikein parahultaista automatkaseuraa, piti mielenkiintoa yllä ja loppui mukavan onnelliseen ja positiiviseen vireeseen. Nyt jää tietysti mieltä kaivelemaan, mitä kaikkea ihmeellistä voi vielä tapahtua kahdeksan kirjan verran ja vielä siinä kymmenennessäkin, jonka pitäisi tänä vuonna ilmestyä.

Anneli Kivelän oikea nimi on Anne Seppälä, ja sillä nimellä hän on kirjoittanut lastenkirjoja. Hän on syntynyt Tampereella, missä osa kirjasta tapahtuu, joten saan tästä suorituksen MarikaOksan Kiekkokaupunkien kirjakierrokselle (Tampere/Tappara) ja samoin Marilen Maalaismaisemia-haasteeseen.

Anneli Kivelä: Kotiin Katajamäelle, äänikirja
Kustantaja: Karisto 2011 (paperiversio 1. painos 2007)
Lukija: Pinja Flink, 1 CD-levy (MP3 formaatti), 8 t 27 min
Muualla: Kirjakaapin avain, Sivujen sanat,

lauantai 24. tammikuuta 2015

Anne B. Ragde: Erakkoravut - trilogian kakkonen

Juuri kun pääsin ihmettelemästä Vera Valan taitoa lopettaa kirjansa niin, että ne jäävät kutkuttamaan ja saavat odottamaan jatkoa, törmäsin norjalaisen Anne B. Ragden kirjassa viimeiseen sivuun, joka jättää kaiken sillä tavalla kesken, että en kerta kaikkiaan malttaisi odottaa seuraavan osan saamista hyppysiini. Onneksi se on jo kirjoitettu, ilmestynyt ja ollut kirjaston hyllyllä puoli vuosikymmentä.

Vai mitä sanotte lopusta, jossa sikatilan emakot ja possut kiljuvat paniikissa sikalassaan ja isännän tytär sen kuullessaan ryntää pelästyneenä paikalle? Lukija tietää enemmän, sillä edellisenä iltana asiat olivat saaneet odottomattoman käänteen, mutta silti jää kaivelemaan tapahtumien jatko. Tapahtuiko se, minkä lukija luuli tapahtuneen, vai jotain ihan muuta? Ja mitä tämän jälkeen?

Anne B. Ragden trilogian ensimmäisessä osassa Berliininpoppelit esiteltiin Neshovin tilan veljekset ja heidän perheensä. Perheen äidin kuolema toi yhteen miehet, jotka eri syistä olivat katkaiseet välinsä toistensa kanssa. Hautajaisten jälkeinen joulunvietto paljasti kaikille suvun salaisuuden, minkä jälkeen elämä jatkuu vähän erilaisena.

Erakkoravut, sarjan toinen osa, on arkinen kirja lopun draamasta huolimatta. Berliininpoppeleista tutuiksi tulleet henkilöt alkavat lähentyä toisiaan ja huolehtia toisistaan, vaikkakin välimatkojen takaa, on lämpöä, puhelinsoittoja ja tilan asioihin osallistumista tai puuttumista, näkökulmasta riippuen. Sikatilalla asuvat Tor ja vanhus kahdestaan, ja kun vanhus kaipaa hoitolaitokseen, paikkaa ei löydy, mutta tilalla alkaa käydä kodinhoitaja, mikä saa Torin raivon partaalle. Margidon säntillinen elämä saa uusia sysäyksiä, ja hän ryhtyy asuntonsa remonttiin saadakseen pienen ylellisyyden, josta on kauan haaveillut. Erlendin puoliso Krumme kertoo haluavansa lapsen. Ja Torunn kohtaa uuden vuoden yönä koiravaljakon omistajan.

Mutta elämä osaa yllättää. Samalla kun se soljuu eteenpäin tavalliseen tapaan, se tuo eteen onnettomuuksia ja päätöksiä, joiden myötä kaikki voi muuttua. Jokainen kirjan henkilöistä joutuu miettimään, mitä ihan oikeasti haluaa ja mikä on tärkeää, niin ihmissuhteissa kuin sikatilalla. Kun Tor loukkaa itsensä ja on kykenemätön hoitamaan tilaa toipilasaikanaan, veljet ja Torunn eivät voi jättää tilannetta sikseen, vaan ainakin kaikkien ajatukset ovat Neshovin tilalla. Perheenjäsenten välinen yhteys on vielä hauras, mutta se on. Torunn saapuu paikalle auttamaan sikojen kanssa, ja hänen päätöksensä on vaikein. Mutta sitten tulee aamu, jolloin hän havahtuu eläinten paniikkikiljuntaan.

Pidän Anne B. Ragden tavasta kirjoittaa. Vaikka hän kuvaa tavallista elämää, sen onnea ja onnettomuuksia, hän tekee sen lämmöllä ja ymmärtäen ja tuo esiin myös monia isompia teemoja kuten vanhuksista huolehtiminen, elämä kaupungissa ja maaseudulla, erilaisuuteen suhtautuminen, maaseudun poikamiehet, sateenkaariperheet. 

KIRJAN lainasin kirjastosta. Luetut, lukemattomat -blogissa luettiin se viime vuonna. Osallistun sillä Annamin järjestämään Kirjalliseen retkeen Pohjoismaissa (Norja) ja sen myötä liityn myös Marilen alkamaan Maalaismaisemia-lukuhaasteeseen.


Anne B. Ragde: Erakkoravut, 300 s.
Kustantaja: Tammi 2009 (pokkari) (1. kovakantinen painos 2008)
Alkuperäinen: Eremittkrepsene, 2005, suomentaja Tarja Teva

lauantai 17. tammikuuta 2015

Vera Vala: Villa Sibyllan kirous

Kun talvi tuiskuaa, mikäpä sen mukavampaa kuin kääriytyä sohvannurkkaan lämpimään torkkupeittoon ja antaa kirjan viedä Roomaan, sen historiaa ja hellettä hohkaville kesäkaduille ja puoliksi suomalaisen yksityisetsivän Arianna de Bellisin uusimman tapauksen selvittämiseen.



Vera Valan kolmas Arianna-dekkari alkaa siitä, mihin edellinen, Kosto ikuisessa kaupungissa, niin kutkuttavan jännittävästi päättyi. Tällä kertaa yksityisetsivää tarvitsee varakkaan perheen äiti Katia Levrini, jonka sisaren Arianna oli kouluaikoina tuntenut. Nyt Katia on pienen pojan äiti ja kärsii synnytyksenjälkeisestä masennuksesta. Kaikki ei ole hyvin, sillä hän on alkanut saada uhkauskirjeitä ja pyytää Ariannaa selvittämään niiden lähettäjän. Onko hän tai hänen perheensä todellisessa vaarassa?

Merkillistä on, että Katian miehen, Lorenzon, ensimmäinen vaimokin alkoi saada uhkauskirjeitä saatuaan ensimmäisen lapsensa, ja ne ajoivat hänet itsemurhaan. Hän, Giulia, epäili kirjeitten lähettäjäksi Katiaa, joka kuului perheen ystäväpiiriin.

Toimeksiantonsa kautta Arianna törmaa ikivanhaan mithra-kulttiin, joka on säilynyt salassa tuhansia vuosia, mutta elää ja voi hyvin. Mitä tekemistä Katian ja Lorenzon perheellä on mithra-kultin kanssa, miten mithra-kultti liittyy järjestäytyneeseen rikollisuuteen ja rahanpesuun, entä liittyykö pankinjohtajana työskentelevä Lorenzo rikollisuuteen tai liittyykö hänen ja Giulian jo aikuistunut poika Roberto? Ariannan päässä pyörii monia vastausta vailla olevia oletuksia ja kysymyksiä. Kun Katia löytyy hukuttautuneena, poliisi pitää tapausta itsemurhana, mutta Arianna ei ole vakuuttunut.

Käsi kädessä työn arvoitusten kanssa Ariannan oman menneisyyden peittävää verhoa raotetaan. Muistaakseni ensimmäistä kertaa kirjasarjassa hän käy vanhempiensa luona syömässä, ja lukija pääsee kurkistamaan hänen lapsuuden perheeseensä. Lisäksi Arianna on usein ollut tuskainen ja ahdistunut niiden kolmen vuoden tähden, joiden ajalta hänen muistikuvansa ovat hauraita, häilyviä ja pelottavia, mutta nyt löytyy henkilö, joka osaa kertoa, mitä kaikkea tuolloin tapahtui. Kun myös Ariannan miesystävän, ulkoministeri Bartolomeon, menneisyys alkaa avautua, kirjaa on vaikea laskea kädestään. Vera Vala taitaa cliff hangerin käytön kirjojensa lopussa - taas en voi olla miettimättä, mihin suuntaan Ariannan elämä seuraavaksi kääntyy, sillä varmastikaan se ei voi jatkua samanlaisena.

Villa Sibyllan kirous oli edellisten Valan kirjojen tapaan viihdyttävä ja mukaansa tempaava dekkari. Kirjan puolivälin jälkeen silmä pysähtyi harmillisen monta kertaa tarpeettomiin kirjoitusvirheisiin ja toistoihin. Kirjaa olisi mielestäni voinut myös vähän tiivistää, sillä nyt teemoja oli mielestäni aika lailla alkaen Ariannan omista henkilösuhteista ja päätyen antiikin kulttiin ja rikosliigojen soluttautumiseen maailman valta- ja talouseliittiin.

KIRJA on arvostelukappale, kiitos Blogat. Tätä on luettu paljon blogeissa, ja arvioita löytyy kirjailijan blogista kirjan omalta sivulta.

Vera Vala: Villa Sibyllan kirous, 426 s.
Kustantaja: Gummerus 2014
Kannen kuvat: ISTOCK


sunnuntai 11. tammikuuta 2015

Sirpa Kähkönen: Graniittimies

Sirpa Kähkösen uusin, Graniittimies, vei mennessään heti ensi sivusta alkaen. Varsinkin alkupuoliskolla oli vaikea laskea sitä käsistään edes pientä taukoa varten. Jälkipuoli oli filosofisempi, pohdiskelevampi, synkempi, ja siinä lukuvauhti hidastui. Mikä Graniittimiehessä sitten houkutti ja viehätti? Tässä joitain koukkuja:

   1. koukku oli kirjan juoni, joka oli erinomaisen kiinnostava. Vastanaineet Ilja ja Klara hiihtävät 20-luvulla Kuopiosta Petrogradiin rakentamaan uutta yhteiskuntaa, jossa he olisivat vapaita ja tasa-arvoisia. Alku ei ole helppo, mutta vähitellen heille muodostuu toveripiiri, joka tulee Suomeen jääneen perheen tilalle ja johon voi turvata missä tilanteessa tahansa. Työtä tehden ja opiskellen elämä kohentuu, heillä on varaa hankkia vaatimattomia huonekaluja, ruokaa, vaatteita. 1924 Leninin kuoltua Petrogradista tulee Leningrad. Elämällä on mieli, mutta Klaraa painaa, että hän oli lähtenyt Suomesta salaa, sanomatta sanaakaan edes äidilleen. 30-luvulle tultaessa on elämänsä aatteelle antaneidenkin poltettava kaikki mahdolliset paperit ja muistot, sillä koskaan ei tiedä, ketä pidetään entisenä ihmisenä uusien ihmisten kaupungissa.

   2. koukku on Leningradin kaupunki, joka eli kirjassa 20- ja 30-lukuaan. Vallankumouksen ja sisällissodan melskeiden raunioittamat talot saivat uuden elämän, kun Ilja ja muut rakensivat niistä kouluja ja asuintaloja asunto kerrallaan. Vanha autioitunut palatsi muuntui katulapsien päiväkeskukseksi, Ilon sepiksi, josta Klara löysi elämäänsä ilon ja mielekkään työn. Vanhat kadut ja aukiot saivat uusien ihmisten antamat uudet nimet, ja ne oli kaikkien opittava. Minua ilahdutti kirjan loppuun koottu paikannimien sanasto, joka rinnasti teoksessa käytetyt katujen ja aukioiden nimitykset ja nykynimet. Pietarin keskustassa aikanaan paljon liikkuneena luin kirjaa ja vilkuilin luetteloa ja sieluni silmillä näin kaupungin. Oivallista!

   3. koukku on Sirpa Kähkösen luoma historiallinen romaani, jossa Lokakuun vallankumouksen jälkeen Neuvostoliittoon paenneet suomalaiset ja heidän elämänsä heräävät eloon uskottavanoloisesti. Minulle historiallinen romaani on hyvä, kun se herättää kiinnostuksen aikakauteen ja tapahtumiin, herättää myötätuntoa ajan ihmisten kokemuksiin ja panee hakemaan lisää tietoja. Graniittimiehellä oli tuo vaikutus. Oli riipaisevaa, miten kirkasotsaisten paremman yhteiskunnan rakentajien maailma muuttui ajan myötä, miten aatetovereista ei enää tiennyt, ovatko he ystäviä, ja miten aatteen tähden kaiken antaneet alettiin nähdä uhkana ilmapiirin vaihtuessa.

   4. koukku on Graniittimiehen pieni, mutta selkeä linkki Kähkösen aikaisempaan kirjaan Mustat morsiamet, jonka luin loppuvuodesta ja joka sekin sijoittui 20-luvulle, Kuopioon. Oli kuin olisi tuttava tullut vastaan, kun Graniittimiehissä tapasi Mustista morsiamista tutuksi tulleen Laurin, Annan miehen, joka on armeijassa Petrogradissa, tosin tässä kirjassa Mustia morsiamia edeltävältä ajalta. Yhteys on kuitenkin sellainen, ettei ole väliä, kummassa järjestyksessä kirjat lukee.

   5. koukku on Sirpa Kähkösen kieli, josta nautin kovasti. Se on vivahteikasta ja vaihtelevaa ja siinä on itselleni uusia sanoja, joista en tiedä, ovatko ne itäisemmän Suomen yleisiä sanoja vai luoko kirjailija uusia ilmaisuja. Joka tapauksessa nautin siitä, miten Kähkösen sanasto ilmaisee ääniä, liikettä, tunnelmia, tunteita. 

Graniittimies oli hyvä ja antoisa lukuromaani, ja sen viime vuoden Finlandia-palkintoehdokkuus oli paikallaan.

KIRJAN lainasin kirjastosta. Sitä on luettu blogeissa runsaasti, tässä linkit muutamiin arvioihin ja kirjailijan haastatteluun.
     Sirpa Kähkönen vieraana YLEn Aamu-tv:n viikon kirjassa.
     Kirsin kirjanurkka
     Illuusioita. Askelia alppipolulla
     Kirjasähkökäyrä jossa lisää linkkejä

Sirpa Kähkönen: Graniittimies. 334 s.
Kustantaja: Otava 2014
Kannen suunnittelu: Timo Numminen
Kannen kuva: All Over Press / Corbis

tiistai 6. tammikuuta 2015

Poliisiromaani Istanbulista: Belsassarin tytär

Istanbuliin sijoittuva dekkari! Se piti oitis laittaa lukulistalle, kun etsin syyskuun matkakohteeseen sopivaa lukemista, ja niinpä tulin tutustuneeksi brittikirjailijaan, joka oli minulle ennestään täysin tuntematon.



Barbara Nadel on kirjoittanut runsaasti poliisiromaaneja, joissa istanbulilainen rikoskomisario Çetin İkmet polttaa ketjussa, naukkailee estottomasti konjakkia työaikanaan tulematta humalaan ja ratkoo visaisia rikoksia työtovereineen. Pohjoismaisia fiktiivisiä kollegoitaan hän muistuttaa siinä, että työn imu on sellainen, ettei oman ulkonäön kohentamiseen tai terveelliseen elämään juuri jää aikaa tai kiinnostusta, mutta toisin kuin nämä, hän ei ole sinkku, eronnut eikä leski, vaan varsin onnellisesti naimisissa Fatmansa kanssa, joka odottaa heidän yhdeksättä lastaan tämän ensimmäisen kirjan alussa.

Sillä Belsassarin tytär aloittaa Komisario İkmet -sarjan, jossa on jo 17 osaa, niistä neljä ensimmäistä on suomennettu. Istanbulin juutalaiskorttelissa surmataan julmasti 90-vuotias Leon Meyer, joka on elänyt varsin yksinäistä juopon elämää. Surmapaikan seinälle on maalattu hakaristi, joten pian epäilykset kohdistuvat natsisympatioistaan 1940-luvulla tunnettuun saksalaissyntyiseen Reinhold Smitsiin, jonka palveluksessa Meyer aikoinaan oli, kunnes sai lähtöpassit juutalaisuutensa takia. Juonikuviota monipuolistaa Leon Meyerin historia: nuoruudessaan hän oli juutalaissyntyinen bolshevikki, joka pakeni Venäjältä, Permistä Uralin takaa, vallankumouksen maininkien keskeltä vuonna 1918 ja päätyi Istanbuliin mukaansa ottaman Marian, varakkaan venäläisperheen tyttären, kanssa.

Mutta mitä tekemistä on Marialla sekä hänen venäläisen aristokraattisesti kasvatetuilla lapsillaan ja lapsenlapsillaan Leon Meyerin surman kanssa? Tai Istanbulissa englantia opettavalla britillä, Robert Corneliuksella, joka on nähty Meyerin asunnon lähistöllä surmatyön aikoihin ja johon İkmet törmää tuon tuosta rikosta selvitellessään? Kirjassa historialliset tapahtumat Venäjällä 1918 ja Saksassa 1940-luvulla kietoutuvat yhteen ottomaanien valtakunnan ja Turkin historian kanssa, ja kaiken taustalla on monivärinen ja valloittava Istanbulin kaupunki, jonka kirjailija tuntuu tuntevan varsin hyvin.


Çetin İkmet on varsin sympaattinen poliisi, rentun näköinen ja oloinen, mutta ratkoo rikoksia sitkeällä uurastuksella, intuitioonsa luottaen, hauskannäköisestä konstaapelista Mehmet Suleymanista ja muista alaisistaan huolehtien ja vaimoaan rakastaen. Hänen tyylinsä on sen verran omintakeinen ja Istanbul sen verran ihastuttava, että tähän sarjaan tulee varmasti tartutuksi toisenkin kirjan verran, vaikka tämä ensimmäinen hipoi uskottavuuden rajoja mielikuvituksellisilla käänteillään. Eikä vähiten siksi, että taustalla kuhisee äänekäs, värikäs ja monimuotoinen Istanbul.

KIRJAN lainasin kirjastosta. Alkuperäinen englanninkielinen kirja ilmestyi jo vuonna 1999, mutta suomennos julkaistiin vasta 2010. Sen on arvioinut mm. Dekkarihylly. Sopivasti Aino alkoi sheferijm-blogissa Idän pikajuna -lukuhaasteen, johon tämä dekkari sopii Istanbulin aseman suoritukseksi.

Barbara Nadel: Belsassarin tytär, 470 s.
Kustantaja: Moreeni 2010
Alkuperäinen: Belshazzar's Daughter, 1999; suomentaja Anna Rantanen

lauantai 3. tammikuuta 2015

Syksyn luettuja ja vuosikatsaus


Menneelle syksylle en asettanut kovia lukutavoitteita. Arvelin kuitenkin lukevani 

  • Kultarinnan (odottaa vielä hyllyssä...)
  • kotimaisia uusia dekkareita (luin Hiekkapeltoa ja Vala on loppusivuilla)
  • muumikirjoja: sarjakuva-albumi jäi lukematta, mutta Taikatalvi ihastutti
  • jotain ranskalaista (luin Makinen ja vuodenvaihteessa Modianon)
  • jotain turkkilaista (Pamuk odottelee vielä)
  • kotimaista historiallista (luin useita)
  • oikean sotakirjan (luin Esa Sirénin Aunuksen terässade)

Ja sitten vuoden lukusaalista numeroina, suluissa vuoden 2013 lukemat:

  • luin 63 kirjaa, osa jäi bloggaamatta (65 kirjaa)
  • näistä oli rikoskirjoja tai dekkareita 18 (15)
  • lasten ja nuorten kirjoja 10 (13)
  • sarjakuvia 3 ja tietokirjoja 3 (1 + 1), loput romaaneja
  • englanninkielisiä 2 (1), loput suomenkielisiä
  • kotimaisia/ulkomaisia kirjoja 44/19  (56/9)
  • paperikirjoja 55, äänikirjoja 7, e-kirjoja 1 (56 + 8 + 1). 
Vuoden aikana lukemistani nostan kolme kirjaa omaan Top 3 -parhaimmistooni: Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme, Tommi Kinnusen Neljäntienristeys ja L. M. Montgomeryn Anne of Green Gables.

Huhti-toukokuussa haastoin itseni lukemaan dekkarin jokaisesta pohjoismaasta ennestään tuntemattomalta kirjailijalta. Muihinkin haasteisiin olen osallistunut - hmmm! - vähintään riittävästi: olen lukenut
venäläistä ja ranskalaista kirjallisuutta, kirjoja rikoksista, sodista ja vankiloista, olen huomioinut eri ammatteja kirjoissa ja maistellut makupaloja Tove Janssonin sekä nobelistien kirjoista. Hauska oli myös kesäinen kirjabingo, jota pelasin ensin yhden rivin ja sitten vielä toisenkin.

Tammikuussa aikomukseni on viimein lukea Kultarinta ja koko vuoden ajan pohjoismaisten kirjailijoiden kirjoja. Muita tavoitteita en aseta itselleni, mutta lukemistani kerrytän kirjoja jo liittymiini talven haasteisiin, joita ovat Ullan kirjablogin Talven lukuhaaste, MarikaOksan KKKK eli Kiekkokaupunkien kirjakierros ja Annamin Kirjallinen retki Pohjoismaissa. Yritän rajoittaa haastehysteriaani ja olla viimevuotista maltillisempi niihin tarttumisessa. Kuinka monta haastetta kerrallaan on sopiva määrä?


torstai 1. tammikuuta 2015

Patrick Modiano: Kehäbulevardit ja nobelisteja koosteessa

Hyvää uutta vuotta 2015! Illalla sain luetuksi menneen vuoden viimeisen kirjan, tuoreen nobelistin Patrick Modianon pienoisromaanin Kehäbulevardit, jonka olin napannut lukupinoon kirjaston esittelyhyllyltä.



Rakenteeltaan kirja on yksi pitkä kertojaminän yksinpuhelu, jota ei ole jaettu lukuihin, vaan se on jaksotettu ajan tai paikan siirtymissä tyhjillä riveillä. Dialogia kirjassa toki on. Modianon romaanin sivumäärä jää alle sadan, sillä kirjassa on Tuukka Kangasluoman kirjoittama esipuhe, joka avaa laajemminkin Modianoa kirjailijana.

Kehäbulevardien kertojamies etsii isäänsä. Kun mies on 17-vuotias, isä ilmestyy hänen elämäänsä ja etsii pojan käsiinsä lukiosta, jota poika tuolloin kävi. Sen jälkeen isä häviää taas. Nyt kymmenen vuotta myöhemmin poika itse etsii isän ja löytääkin, seurailee tätä paikkoihin, joissa isä viettää aikaansa hämäräperäisten liikemiesten kanssa, istuu ravintolan viereisessä pöydässä ja hakeutuu majatalossa miesten tuttavuuteen väärällä nimellä. Isä ei tunnista poikaansa, ja ajottain en ollut varma, tapahtuivatko nämä kohtaamiset oikeasti vai etsikö poika isäänsä vain aikuiseksi kasvaneen pojan mielen sisällä.
"Hän vilkaisi minua vaivihkaa. Tunnistiko hän minut? Halusin kysyä sitä häneltä mutta muistin kuinka helposti hän vältti kiusalliset kysymykset." (s. 47)
"Kun hän avasi portin, minut valtasi huimaava ajatus: taputtaa häntä olkapäälle ja kertoa hänelle yksityiskohtaisesti kaikki vaiva jonka olin nähnyt löytääkseni hänet. Mitä se olisi auttanut? Hän kulki hitaasti pitkin puutarhakujaa uupuneen miehen askelin. Hän pysähtyi pitkäksi aikaa porrastasanteelle. Kaukaa nähtynä hänen silhuettinsa vaikutti muodottomalta. Kuuluiko se ihmiselle vai yhdelle niistä hirviömäisistä olennoista joita ilmestyy kuumeöiden uniin."" (s. 49)
Isän ja samalla oman identiteetin etsinnästä tulee yksi kirjan vahvoja teemoja. Poika on ranskalainen, isällä ei ole muita henkilöllisyyspapereita kuin Nansenin passi, kansainliiton myöntämä pakolaispassi, joka luotiin niille Venäjältä vallankumouksen jälkeen paenneille, joilla ei ollut minkään maan passia osoittamaan henkilöllisyyttään. Pojan etsinnän taustalla sykkii Pariisi ja koko Ranska "näinä epävarmoina aikoina", kirjan sanoja käyttääkseni, jossa isä ja poika elävät keinottelulla ja jossa ihmiset huvittelevat kilpailemalla, kuinka monta juutalaista he tunnistavat kadulla kulkiessaan. 

Nansenin passilla kulkeva juutalainen ei ole turvassa, jos hänet tunnistetaan. Koskettavaa onkin, kun poika tunnustaa isänsä tämän kiinni ottaville oman kiinni jäämisensä uhallakin. Jo aiemmin hän on ollut valmis paljoon isäänsä puolustaakseen.
"Minä olen hallin perällä, hissin lähellä, eivätkä he ole huomanneet minua. Voisin painaa nappia. Nousta ylempiin kerroksiin. Odottaa. Mutta menen heitä kohti ja lähestyn gabardiinitakkista tyyppiä. 
-- HÄN ON ISÄNI." (s. 116)
Kehäbulevardit ei ole mikään helposti aukeava kirja. Se muistutti minua aika tavalla toisesta ranskalaisnobelistin kirjasta, jonka luin viime vuonna, J. M. G. Le Clézion Alkusoitosta, jossa tapahtuma-aika oli sama ja teemana selviäminen toisen maailmansodan Ranskassa.

Patrick Modiano: Kehäbulevardit, 117 s.
Kustantaja: WSOY 2014 (1. p. 1976)
Alkuperäinen: Les Boulevards de Ceinture, 1972; suomentaja Jorma Kapari


*** *** *** *** ***


Viime vuonna Jokken kirjanurkka lanseerasi kiinnostavan 14 haasteen, jossa luettiin Nobelin palkinnon saaneiden kirjoittajien kirjoja. Haaste päättyi eilen, mutta halusin oikein kovasti, että tämäkin nobelistin kirja päätyisi siihen, vaikke sitten kooste tulee alkaneen vuoden puolella.

Haasteessa tavoittelin satunnaisen nobelisti-bloggarin arvoa ja sen saavutinkin neljällä teoksella. En ole kovin paljon lukenut nobelisteja, joten olen tyytyväinen saavutukseen.

Ja olen oikein tyytyväinen haasteeseen, kiitokset Jokkelle, sillä tämä antoi kipinän jatkaa nobelistien teosten lukemista tänäkin vuonna. Tarttunen niihin edelleen satunnaisen lukijan otteella. Tässä lukemani neljä nobelistin kirjaa:



1. F. E. Sillanpää: Hiltu ja Ragnar (1923/1981)
2. J.M.G. Le Clézio: Alkusoitto (2009) (Ritournelle de la faim 2008)
3. John Steinbeck: Helmi (1949/1996) (The Pearl 1947)
4. Patrick Modiano: Kehäbulevardit (1976/2014) (Les Boulevards de Ceinture 1972)