Joel Haahtela: Perhoskerääjä

Luin Joel Haahtelan pienoisromaanin Perhoskerääjä, joka julkaistiin jo 2006. En yhtään ihmettele, että kirja on aikoinaan ollut Runeberg-palkintoehdokkaana, sillä se on kerrassaan hieno kirja.

Minäkertojan vaimo Eeva lähtee usean kuukauden työmatkalle ulkomaille. Sillä välin mies saa tietää, että hänelle täysin tuntematon mies, Henri Ruzicka, on kuollut ja testamentannut hänelle koko omaisuutensa. Mies käy katsomassa saamaansa huonokuntoista taloa ja löytää sieltä huomattavan laajan perhoskokoelman sekä joitain vanhoja kirjeitä. Miksi tuo Suomeen muuttanut saksalaismies oli jättänyt perinnön hänelle? Kertoja ei muista koskaan tavanneensa miestä tai edes kuulleensa tästä.

Asianajaja vakuuttaa, ettei erehdyksen mahdollisuutta ole. Edesmennyt todella halusi jättää kaiken kertojalle. Mies tulee uteliaaksi ja päättää selvittää, kuka oli Henri Ruzicka ja mikä yhteys heillä on elämässä ollut. Hän kirjoittaa Saksaan naiselle, jonka kirjeitä hän on löytänyt talosta. Hänen yllätyksekseen vanha nainen asuu edelleen samassa osoitteessa ja vastaa hänelle. Kun kesä tulee, kertojamies ottaa lomaa työstään museossa ja lähtee Saksaan Dresdenin lähelle tapaamaan naista, Anna Prinziä. 

Vähitellen Henri Ruzickan elämänkulku alkaa raottua, vaikka paljon jää vielä pimentoon. Hänen intohimonsa olivat perhoset. Miksi hän yhtäkkiä, hyvästejä kenellekään sanomatta, oli paennut länteen ja asettunut lopulta Suomeen? Anna Prinz ja kertoja puhuvat paljon muistoista ja  muistamisesta.

"Tuskin kukaan voi mitään sille, että muistot alkavat kerrostua toistensa päälle, sekoittua toisiinsa, kunnes on mahdoton erottaa mikä omasta elämästä on ollut muiden kertomaa, muille tapahtunutta, mikä luettua, mikä valokuvista muistettua ja mikä todella omaa."

Samalla kun kertoja kaivautuu Ruzickan elämän arvoituksiin, hän muistaa unohtuneita asioita omasta lapsuudestaan. Kumpikin mies on menettänyt äitinsä ollessaan vielä lapsi ja kummankin isä on vaiennut siitä, mitä äidille on tapahtunut. Lapsuuden suru on unohtunut, mutta jättänyt jälkeensä asioista puhumisen vaikeutta.

Saksasta matka jatkuu Ruzickan jalanjäljissä Italiaan Garda-järvelle ja Kreetan saarelle. Kertoja tapaa ihmisiä, jotka muistavat vielä perhosmiehen, ja hän saa tietää, missä hänen ja saksalaismiehen elämät ovat aikaisemmin leikanneet toisensa.

Joel Haahtela kirjoittaa kauniisti ja kuulaasti, hänen tyyliään on joku sanonut impressionistiseksi. Hän ei tyydy pintatapahtumiin, vaan antaa päähenkilönsä mennä syvälle oman elämänsä mysteereihin, niihin joista kaipaus ja intohimot - tai pakkomielteet - nousevat. Perhoskerääjässä on jotain samaa kuin viime vuonna lukemassani Adélen kysymyksessä: mies, jonka vaimo on työmatkalla, ja sillä aikaa mies matkustaa yksin ulkomaille ja samalla omiin lapsuudenmuistoihinsa ja oivallukseen lapsuuden jäljistä omassa tavassaan olla elämässä ja läheisten hmisten kanssa.

Pidin Perhoskerääjästä, kovasti. Sen tunnelmassa on jotain intensiivistä ja mystistä, joka vetää vastustamattomasti mukaan henkilöidensä tarinaan.

                  Joel Haahtela: Perhoskerääjä, 189 s.
                  Kustantaja: Otava 2011 (Seven-pokkari. 1. painos 2006)

                  Kansi: Päivi Puustinen

KIRJAN sain luettavaksi BookCrossingin kautta.
MUUALLA: Lumiomena

Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 21. Pidät kirjan ensimmäisestä lauseesta, sillä sen aloittava lause kutkuttelee sopivasti mielkuvitusta ja houkuttelee lukemaan pitemmälle: "Huhtikuun kolmantena päivänä vuonna 1991 sain kirjeen, jossa ilmoitettiin, että olin saanut perinnön."

Rikos Turussa: Pirulainen

Tomas Gadsin poliisiromaani Pirulainen on varsin pirullinen kirja. Kaikki alkaa siitä, kun polttariseurue löytää merikropan Turun saaristosta Nötön edustalta. Se on lionnut lämpimässä vedessä pitkään, eikä tunnistaminen onnistu heti. Hampaista vainajaksi todennetaan Alvar Wilenius, joka oli ilmoitettu kadonneeksi muutamaa viikkoa aikaisemmin. Hän oli bioteknologian alalla toimivan Finsta-konsernin omistaja ja toimitusjohtaja, monimiljonääri, pioneeri alallaan ja palkittu vuoden vientiyrittäjänä.

Tapausta alkaa tutkia komisario Halme ja vasta perustettu Lounais-Suomen poliisin erikoistiimi. Halme on itse valinnut ryhmänsä henkilöt heidän erikoisosaamisensa sekä yhteistyökykynsä perusteella. Ryhmä Halmeen tehtävänä on tutkia outoja piirteitä sisältäviä, haastavia ja vakavia juttuja. Komisario Halme on aikaisemmin opiskellut ja tehnyt uraa ulkomailla, mutta palannut Suomeen ollakseen lähempänä iäkästä äitiään, vaikka jokin vetää häntä yhä käymään New Yorkissa tämän tästä. Tiiminsä hän on koonnut ajatuksella ja tarkoituksella.

"Siltä istumalta hän oli alkanut kasata porukkansa kokoonpanoa miettimällä, minkälaista osaamista tarvittaisiin, jotta tiimi olisi mahdollisimman monipuolinen suhteessa laitoksen ulkopuoliseen maailmaan, jossa rikokset enimmäkseen tehtiin. Mietittyään osaamiset hän alkoi miettiä henkilöitä."

"Vanhat ja uudet tiimin jäsenet katselivat toisiaan. Ei voinut ainakaan väittää, että vanhat sen kummemmin kuin uudetkaan olisivat olleet keskenään samanlaisia. Siinä Halmeen suunnitelma näytti toimivan: pitkän linjan psykologi, pörssiyhtiön ammatinvaihtaja, itäsuomalainen rajapoliisi ja digitaalinen ihmepoika. Se riski, että ryhmä syyllistyisi ryhmäajatteluun, katsoisi asioita liian kapeasti tai olisi liian yksimielinen, oli minimoitu."

Pirulaisessa on eniten esillä rikosylikonstaapeli Ann-Mari Forsman, vähän aikaa sitten miehensä auto-onnettomuudessa menettänyt leski ja alakouluikäisen Lindan äiti. Entisessä elämässään hän oli ollut talousalan huippujohtaja, joka sitten yllättäen oli vaihtanut ammattia ja lähtenyt poliisikouluun. Ann-Marin osaaminen yritysmaailmassa on paikallaan, kun Ryhmä Halme tutkii tunnetun vientiyrityksen johtajan kuolemaa. Siviilissä Ann-Mari taiteilee yksinhuoltajuuden ja vaativan työn välissä, ja öisin hän on alkanut miehensä kuoleman jälkeen pelata nettipelejä.

Kun selviää, ettei Alvar Wileniuksen kuolema ollut luonnollinen, Ryhmä Halme alkaa etsiä syyllisiä ja miettiä motiiveja. Finsta-konsenin asiat ja henkilökunta joutuvat tarkkaan tutkintaan, samoin kuolleen miehen leski Kristiina Wilenius, tunnettu biologi. Kaikki ei ole siltä, miltä se ulospäin näyttää, vaan Ryhmä kohtaa paljon vaiettua pelkoa ja salailua.

Jokaisella Ryhmä Halmeen jäsenellä on tilaisuus tuoda osaamisensa tutkintaan. Rikosylitutkija Markus Mehtonen on psykologi, joka liikkuu seurapiireissä kuin kotonaan. Nuori poliisikokelas Niklas Lindholm on it-alan diplomi-insinööri ja pelienkehittäjä, joka tekee väistöskirjaa viihdepeleistä ja niiden vaikutuksista. Hänelä on kyky ajatella toisin, "out of the box". Tiiminsä viimeisen vahvistuksen Halme käy hakemassa Lappeenrannasta, ja vastentahtoisesti ylikonstaapeli Sergei Petrov muuttaa Karjalasta Turkuun. Sergei on syntynyt Petroskoissa, mutta poikana adoptoitu Suomeen, ja Halme vaikuttuu hänen havainto- ja ajattelukyvystään sekä taidosta tehdä päätöksiä ja toimia nopeasti.

"Rikostutkijalta vaadittiin pitkäjänteisyyttä ja johdonmukaisuutta. Toisilla sitä oli enemmän ja toisillä vähemmän. Tiimissä tarvittiin sekä hinkua että hermoa, kykyä kestää keskeneräisyyttä ja omista ideoista luopumista. Wileniuksen tapaus oli haaste. Siinä katsottaisiin, miten porukka saataisiin samalle sivulle jääkiekkojoukkueen apuvalmentaja Teppo Nummista mukaillen."

Pirulainen on taitava ja koukuttava dekkari. Siitä tekee erilaisen sen psykologinen näkemys ja koko ryhmän nostaminen rikostutkinnan keskiöön. Tapahtumien edetessä tiimi alkaa hitsautua yhteen, vaikka kaiken selvittyä Halmeella onkin aihetta moittia ryhmäänsä liiasta sooloilusta ensimmäisessä tapauksessaan. Rikoksen ja rikollis(t)en sisäiseen maailmaan ja ihmissuhteisiin kaivautuminen paljastaa mielen synkimpiä puolia, ja mukana on pirullista henkistä väkivaltaa, josta kerrotaan terapeutille. Välillä kirja päästää rikoksen suunnittelun näkyviin, välillä taas ollaan terapeutin vastaanotolla. Näissä monissa äänissä menin jossain vaiheessa ymmälleni, ja vaikka lopussa kaikki selviää, moniäänisyyttä (ja samalla hienoista sekavuutta) olisi mielestäni voinut karsia.

Psykologisen otteen ja työryhmän kehityksen ymmärtää, kun tietää, että kirjailijanimen Tomas Gads taakse kätkeytyy sosiaalipsykologikaksikko Kaisa Nummela ja Satu Roos. Kustantajan sivulle on merkitty "SARJA - Ryhmä Halme 1", joten lisää turkulaisia rikostutkimuksia on luvassa. Onko sarjan kaikissa osissa Ann-Mari eniten esillä vai saako seuraavaksi vuoron joku muu tiimin jäsenistä? He jäivät nyt vähän vieraammiksi, mutta jään kiinnostuneena odottamaan, miten lopun kirjaimellisesti jäätävä tilanne ratkeaa.

            Tomas Gads: Pirulainen, 333 s.
            Kustantaja: Bazar 2019
            Kansi: Sanna-Reeta Meilahti


KIRJAN lainasin kirjastosta. MUUALLA: Amman lukuhetki, Kirjanmerkkinä lentolippu, Kirjasähkökäyrä, Kirjojen kuisketta. Ylen radio-ohjelmassa 25.5.19 kirjailijakaksikko kertoo kirjansa luomisesta.

Osallistun kirjalla kirjabloggareitten Dekkariviikkoon.

Helmet-haasteessa kirja käy kohtiin 7. Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt (Turku), 35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä, 42. Kirjailijan nimi viehättää sinua (kuten aina, kun kaksi kirjailijaa keksii yhteisen kirjailijanimen, ja tähän nimeen on otettu mukaan psykologia ja luonnontieteet, kuten Ylen ohjelma paljastaa).
Kirjankansibingossa ruksaan ruudun "Mies".

Marisha Rasi-Koskinen: Vaaleanpunainen meri : Novelleja

Novellit ovat tiiviitä lukukokemuksia, tykästyn niihin enemmän kokoelma kokoelmalta, ja siitä kiitos kuuluu ainakin novellihaasteille, jotka ovat saaneet minut laajentamaan lukureviiriäni. Toki kaikissa novelleissa ei ole samanlaista imua, mutta monissa löytämissäni on ollut lähes taianomainen vetovoima, joka houkuttelee maailmaansa, tihentää tunnelman ja sitten kiepsauttaa maailman ylösalaisin. Tai ainakin uuteen asentoon, vähän kallelleen.

Juuri luin tällaisen novellikokoelman, Marisha Rasi-Koskisen Vaaleapunaisen meren, jonka hän on omistanut isälleen. Useimmat teoksen seitsemästä novellista kertovat isistä ja lapsista, ja joskus vähän äideistäkin siinä sivussa. Isät ovat erilaisia ja eri-ikäisiä ja niin ovat lapsetkin. Jokaisessa novellissa on todellisuuden taso ja sitten se toinen, joka saa minut aprikoimaan, mikä on totta ja mitä oikein tapahtui ja miksi. Toden taso heilahtaa surun, humalan, sairauden tai pelkän ajan kulumisen ja etääntymisen takia eikä lopussa kaikki olekaan niin kuin se oli novellin alussa tai keskellä.

Niin kuin novellissa Toinen maailma, jossa Lauri Niitty, maalaistalon isäntä, kaipaa poikaansa Santeria, jonka isän sanat, ettei tästä tule koskaan mitään, ajoivat maatalousoppilaitoksesta tekniseen korkeakouluun ja saalistamaan aina vain parhaita arvosanoja. Tie urkeni maailmalle, lahjakkaasti, nyt Santeri asuu ulkomailla perheensä kanssa eikä ole käynyt kotitalossaan vuosikausiin. Sitten Santeri Niitty päättää käydä Suomessa, yksin, ja kaikki onkin muuttunut. Novellissa Isänpäivä pieni Joona karkaa kaupungille isänpäivän aamuna. Kotona äiti asuu Tommin kanssa eikä Tommi ole isä. Joona sieppaa mukaansa Tommille tarkoitetun isänpäivälahjan, videokameran, ja etsii isän samalta tutulta paikalta, antaa hänelle lahjansa. Karkumatka päättyy hyvin, mutta kaikki ei ole ollenkaan sitä, miltä se ensin näyttää.

Novellit ovat surullisia, koskettavia, eri syistä. Marisha Rasi-Koskinen kirjoittaa hyvin, rakentaa psykologista mielenmaisemaa, joka koettelee toden ja kuvitellun rajoja. Viimeinen kokoelman novelleista, Mehiläiskuninkaan neljä vuodenaikaa, on surullinen ja huvittava yhtä aikaa. Tragikooominen. Siinä isä on kuin duracellpupu, aina jokin projekti meneillään täysillä, kunnes se lakkaa kiinnostamasta ja on aika siirtyä seuraavaan. Tänä keväänä isä ryhtyy mehiläistarhaajaksi rivitalokodin takapihalla. Yritystä seuraavat perheen kolme poikaa kiinnostuksella ja avunannolla, heistä nuorin on viisivuotias, mutta novellin kertoja Daniel jo kouluikäinen. Opettajaäiti ei ole ollenkaan innoissaan, ja hänen suhtautumistaan isän mehiläisinnostukseen Daniel huomioi tarkkanäköisesti:

"Isä tarkoitti sanansa äidille, mutta äiti ei kuullut koska imuroi juuri tuulikaappia. Äiti siivosi aina kun oli vihainen. Sinä kesänä meillä oli tosi puhdasta, ainakin alkukesästä." (s. 166) 

"Kun hän [isä] tuli takaisin, auton tavaratilassa oli kolme pesää rinnakkain ja takapenkillä kaksi. Sinä päivänä äiti imuroi ja pyyhki pölyt jopa jääkaapin takaa." (s. 169)

Mehiläistarhaus alkaa hyvin, taloyhtiön muutkin asukkaat lientyvät viimeistään hunajasadon aikaan järjestetyissä hunajajuhlissa. Talvi on tulossa, ja isän mielessä muhii jo jatko: ensimmäisenä maailmassa hän onnistuisi pitämään pesän aktiivisena ja tuottamaan hunajaa talven yli. Siihen tarvitaan sisätilaa. Silloin jokin napsahtaa.

Peukutan Mehiläiskuninkaan neljä vuodenaikaa -novellia sen juonen takia. Luin sitä kuin parhainta jännityskertomusta, sillä halusin tietää, mihin tämä hulvaton hullutus päätyy ja miten se loppuu, sillä alusta alkaen oli selvää, että loppukin sille täytyy koittaa.

Vaaleanpunainen meri oli Runeberg-palkintoehdokas vuonna 2015.


       Marisha Rasi-Koskinen: Vaaleanpunainen meri, 197 s.

       Kustantaja: WSOY 2014

       Kansi: Jussi Karjalainen

KIRJAN lainasin kirjastosta. Sen ovat lukeneet myös Kaisa / Kannesta kanteen,  Kirjavaras, Omppu, 
Helmet-lukuhaasteessa 2018 sijoitan Vaaleanpunaisen meren kohtaan "42. Kirjan nimessä on adjektiivi". Osallistun sillä myös Novellihaaste 2:een, johon kokoan 7 novellia lisää.

Karin Fossum: Marraskuun neljännen vastainen yö

Kun 17-vuotias Jonna Moe huikkaa vanhemmilleen eteisessä ja kertoo lähtevänsä Louisen luo, vanhemmille ei ole aavistustakaan, mitä on tapahtumassa. Kun Jonnaa ei kuulu kotiin eikä hän ole ollut Louisellakaan, Magnhild ja Jon Moe huolestuvat ja ilmoittavat poliisille tyttönsä katoamisesta.

Sen yön vanhemmat istuvat olohuoneessa ja tuijottavat ikkunasta ulos pihatielle, jota pitkin Jonna tulisi kotiin. He istuvat tai seisovat samalla tavalla seuraavat illat ja yöt, sitten viikot ja kuukaudet. Poliisi etsii Jonnaa aikansa, mutta ainoa havainto tytöstä on sillalta, jota opettaja näki hänet ylittämässä katoamisiltana.

Karin Fossum on mestari kirjoittamaan psykologista jännitystä, ja vaikka Marraskuun neljännen vastainen yö ei olekaan mielestäni rikosromaani, taustalla häilyvä rikoksen todennäköisyys tai mahdollisuus on siinä vahva elementti. 

Kirjan psykologinen jännite tulee siitä, mitä Jonnan katoaminen tekee hänen vanhemmilleen. Miten selviää äiti, joka on tottunut aina järjestämään, hoitamaan ja päättämään kaiken, kun ei olekaan mitään, mitä hän voi tehdä? Miten selviää isä, joka on hiljainen, rauhallinen ja tottumaton puhumaan sisäisistä tunnoistaan, kun hänen mielikuvituksensa luo kauheita kuvia siitä, mitä Jonnalle on voinut tapahtua?

Puolisot ajautuvat yhä etäämmälle toisistaan. Kauheitten mielikuvien rinnalla nousee ahdistavia ajatuksia siitä, että jos Jonna onkin lähtenyt heidän takiaan. Koska he ovat olleet huono isä tai huono äiti, eivät ole osanneet nähdä jotain, jonka Jonna on yrittänyt kertoa heille.

Piinaavat kuukaudet kuluvat. Tulee Jonnan kahdeksastoista syntymäpäivä. Äiti haluaa pitää muistotilaisuuden kirkossa ja samaan aikaan kutoo villapuseroa Jonnalle tämän lempiväreistä. Kauheitten mielensisäisten kuvien rinnalla isä tietää, että Jonnan palatessa hänen ensimmäiset sanansa olisivat: Minä tiesin, että sinä tulisit takaisin.

Kun vuosi on kulunut, Magnhild ja Jon Moe ovat kumpikin tahoillaan tulleet ratkaisuun parisuhteessaan, ja he puhuvat siitä marraskuun neljännen päivän iltana. Siitä illasta tulee käänne, jossa kumpikin joutuu kohtaamaan oman elämänsä ja avioliittonsa kipukohtia. Käänteen lopputulema jää kirjassa avoimeksi, lukijan oman ajattelun varaan, mutta kirjan loppu antaa toivoa.

Karin Fossum on yksi lempidekkaristeistani ja olen ihastunut hänen Konrad Sejer -sarjaansa, josta olen lukenut kaikki sarjan alkupään kirjat. Vain viimeisimmän, Carmen Zita ja kuolema, olen lukenut blogiaikana. Marraskuun neljännen vastainen yö on jännittävä ja ahdistava, siinä keskiössä ei ole rikoksen ratkaisu, vaan vanhempien tuska ja suru, heidän sisäiset ja keskinäiset jännitteensä, joita Fossum kuvaa taidolla ja ymmärtäen. Ja kyllähän lukijaa jännittää, selviääkö se, mitä Jonnalle oikein tapahtui.

KIRJAN lainasin kirjastosta.

MUUALLA se on luettu ainakin blogeissa Cilla In Wonderland ja Kirjoitan ja luen, siis olen ja Kuristava kirsikka - lukupäiväkirja ja Tässä kaupungissa tuulee aina

Karin Fossum: Marraskuun neljännen vastainen yö, 194 s.
Kustantaja: Johnny Kniga 2005 
Alkuperäinen: Natt til fjerde november (2003), suomentaja Katriina Savolainen
Kansi: Kirsi Kujansuu

Outi Pakkanen: Julma kuu (äänikirja)

Tartuin ensimmäisen kerran Outi Pakkasen rikosromaaniin ja yllätyin. Kirjaksi valikoitui Julma kuu, ja kuuntelin sen äänikirjana. Teoksen loppupuolelle asti odotin, milloin joku enemmän tai vähemmän sympaattinen suomalainen rikoskomisario astuu kehiin ja alkaa tutkia rikosta. Sitä ei tapahtunut. Sillä Julma kuu

• on kirja rikoksesta - tai rikoksista - mutta lukijan itse pääteltäväksi jää, onko se rikosromaani vai ei. Psykologista jännitystä riittää kyllä.
• on kirja naisista ja naisten keskinäisestä ystävyydestä, välittämisestä ja huolehtimisesta. Naisista, jotka tarvitsevat kuuntelevaa ystävää ja myötäelävää sisaruutta, tuli se sitten hyvältä pitkäaikaiselta ystävältä tai naapurin vanhemmalta, ennestään tuntemattomalta naiselta.
• on kirja parisuhdeväkivallasta ja sen vaikutuksista.
• on kirja siitä, miten täysin sivullisenkin välittäminen ja arkirohkeus voi muuttaa tapahtumien kulun ratkaisevasti ja ehkä pelastaa elämän.
• sisältää hieman kuuhulluutta.

Helsingin Stockmannin kosmetiikkaosastolla työskentelevä Johanna Lind kohtaa elämänsä miehen, niin ihanan, ettei sellaisia olekaan. Myös vastapäisen naapuritalon ikkunasta elämää ja ihmisiä tarkkaileva nainen ja hänen valtava valkoinen kissansa näkevät, mitä Johannalle tapahtuu, nainen aavistaa pahaa ja päättää toimia. Johannan ystävätär ja uskottu käy omia kipujaan avioliitossaan, kun mies kertoo, että haluaa eron.

Helsingin keskustaan ja sen tuttuihin paikkoihin sijoittuva romaani oli mielenkiintoinen tuttavuus, mutta tämän perusteella en sijoittaisi Pakkasta lempidekkaristieni kirjavaan kastiin. En oikein tiedä, olinko pettynyt vai en, kun sitä rikospoliisia tai vähintään jotain muuta rikosta selvittelevää ei missään vaiheessa ilmestynytkään, mutta sen verran uteliaan olon tämä jätti, että kokeilen varmasti Pakkasta vielä toisenkin kirjan verran.

Elokuvien ystävä löytää tästä monia klassikkoja, sillä vastapäisen talon tarkkailija tuntee hyvin vanhempia elokuvia ja hakee niistä tosielämän vertailukohtia kerran jos toisenkin.

     Outi Pakkanen: Julma kuu, äänikirja
     Kustantaja: CrimeTime 2012 (alkuperäinen paperikirja 2012)
     Lukija: Marja Myllylä, 1 CD-levy (MP3 formaatti), 8 h 5 min
     Kotelon kuvat: Timo Ahola

ÄÄNIKIRJAN lainasin kirjastosta.

MUUALLA: Dekkaripäivät, Kirjavinkit, Booking It Some More, Nenä kirjassa

Liane Moriarty: Hyvä aviomies

Joskus ihmettelen suomalaisten kustantajien käännöskirjoille antamia nimiä, siis lähinnä silloin, kun en itse keksi mitään syytä, miksi kirjan alkuperäinen nimi suomeksi käännettynä ei ole kelvannut. Minusta nimittäin australialaisen Liane Moriartyn kirjoittama The Husband's Secret, eli 'Aviomiehen salaisuus', olisi sopinut oikein hyvin suomalaisenkin kirjan nimeksi. Se on kuitenkin julkaistu tänä vuonna nimellä Hyvä aviomies. Ei sekään huono nimi ole, mutta minusta tuo alkuperäisen käännös olisi ollut osuvampi.

Hyvä aviomies kertoo Cecilia Fitzpatrickistä, Sydneyssä asuvasta tehokkaaasta ja pirteästä, keski-ikäisestä Tupperware-konsulentistä, jonka elämä on viimeistä piirtoa myöten onnellista ja järjestyksessä. Ihana, rakastava aviomies, John Paul. Kolme tervettä, ihanaa tytärtä. Kaunis, hohtavan puhdas koti. Elämän ruuhkavuosia, mutta Cecilia pystyy pitämään kaikki langat erinomaisesti hyppysissään.

Kunnes eräänä päivänä Cecilia löytää ullakolta kenkälaatikosta itselleen osoitetun kirjeen, jonka John Paul on kirjoittanut ja joka tulisi avata vasta miehen kuoleman jälkeen. Tarpeetonta sanoakaan, että jonkin ajan kuluttua Cecilia avaa kirjeen ja tulee tietämään aviomiehensä salaisuuden ja samalla osalliseksi siitä.

Cecilian ja John Paulin perheen tarina risteää kahden muun perheen tarinan kanssa. On Tess, joka pakenee avioliittonsa ongelmia Melbournesta Sydneyyn äitinsä luokse pienen Liam-poikansa kanssa. Liam menee uuteen kouluun, jonka voimistelunopettaja on Tessin vanha poikaystävä ja jossa luokkatoverina on Fitzpatrickien Polly-tytär. Kolmas kirjan perhe on Rachelin, Liamin ja Pollyn koulun kanslistin, jonka tytär on kuollut väkivaltaisesti 28 vuotta aikaisemmin. Tyttären poikaystävä oli mies, joka on koulun nykyinen liikunnanopettaja.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat yhdelle viikolle, pääsiäisviikolle, ja asioista kerrotaan vuorotellen Cecilian, Tessin ja Rachelin näkökulmasta. Minulta kesti tovin keksiä, miten perheet liittyvät toisiinsa ja tarinaan. Mutta kun se tapahtui, en voinut enää laskea kirjaa käsistäni, vaan tarina koukutti todella. Paitsi jännittävän juonen Hyvä aviomies sisältää vakavampaakin pohdintaa fiktion keinoin: millainen on hyvä ihminen ja paha ihminen ja mikä erottaa toisen toisesta; millaisia salaisuuksia meillä kaikilla on, lähimmiltäkin piilossa, ja mitä tapahtuu, kun ne paljastuvat; miten selvitä syyllisyyden kanssa ja miten sovittaa omat virheensä; onko oikeampaa selvittää salaisuudet niiden kanssa, jotka ovat kärsineet salailusta, vai jatkaa salaamista, jos oman perheen ja lasten tuleva hyvinvointi riippuu siitä.

Hyvä aviomies oli mielestäni hyvä kirja. Se oli sopivasti jännittävä ja koukuttava ja sisälsi myös syvällisempiä teemoja. En voinut olla miettimättä, mitä itse tekisin, jos olisin Cecilian, Tessin tai Rachelin tilanteessa.

KIRJAN lainasin kirjastosta. Sitä on luettu paljon ja siitä on blogattu mm. näissä:
Eniten minua kiinnostaa tie
Kasoittain kirjoja
Kirjasähkökäyrä (jossa lisää linkkejä arvioihin)
Kirjavinkit
Kirsin kirjanurkka
Kujerruksia
Leena Lumi
Sonjan lukuhetket

Liane Moriarty: Hyvä aviomies, 444 s.
Kustantaja: WSOY 2014
Alkuperäinen: The Husband's Secret, 2013; suomentaja Helene Bützow