torstai 9. heinäkuuta 2020

Jari Järvelä: Tyttö ja pommi

Metro on 19-vuotias tyttö. Hän jakaa aamuöisin lehtiä kotkalaisiin koteihin ja maalaa sitä ennen yön pimeydessä graffiteja poikaystävänsä Rustin ja muutaman muun kanssa. Hän unelmoi taideopinnoista ja Helsinkiin muutosta, mutta Taikin pääsykokeissa hän ei selviytynyt ensimmäisestä vaiheesta jatkoon. 


Metrolle elämä on Rust ja graffitit. Erityisesti junavaunut vetävät Metroa puoleensa: monta kymmentä metriä tyhjää pintaa taideteoksiin! Junat tuovat mieleen kongolaisen isän, joka jätti Metron äidin kanssa kahden, kun Metro oli vielä pieni. Isä ei kestänyt enää suomalaisten rasistisia asenteita ja hyökkäyksiä, vaan muutti Berliiniin.

"Syyskuu oli täydellistä maalausaikaa, yöt olivat jo mustia ja pimeitä, eikä kukaan huomannut, kun liikuimme katuvalojen kehän ulkopuolella. Elokuussa ihmiset viettävät vielä aikaa terasseilla ja hortoilevat myöhään ulkona, ne koettavat kalastaa pakenevasta kesästä viimeiset sametinpehmeät yöt jaksaakseen kulman takana huohottavat koleat kuukaudet."
Metro ja Rust ovat maalaamassa satama-alueella seisovia tavarajunavaunuja. Kaikki valmistelut on tehty hyvin, mutta varovaisia heidän pitää olla, sillä kaikkialla vaanivat Rotat, turvallisuuspalvelun työmiehet, jotka kiinni saadessaan hakkaavat ja pahoinpitelevät graffitintekijät. Metro ja Rust eivät tiedä, että tänä syksyisenä yönä Rotat ovat virittäneet graffitintekijöille ansan. Tavallisen kahden sijaan vartijoita on kätkeytynyt alueelle toistakymmentä. VR ja turvallisuuspalvelu ovat kerta kaikkiaan päättäneet saada töhrijät kiinni ja edesvastuuseen.

Yksi Rotista on kätkeytynyt satamanosturiin tarkkailemaan aluetta ja ennen pitkää hän näkee Metron ja Rustin. Sitten on enää vain ajan - ja varovaisen hivuttautumisen - kysymys, milloin verkko on tarpeeksi kireällä kiinniottoa varten. Graffitintekijät ovat kuitenkin nopeita ja nokkelia ja tottuneet liikkumaan ratapihalla. Kumpikin heistä melkein pääsee pakoon. Melkein. 

Jari Järvelä alkaa esikoisjännärinsä Tyttö ja pommi keskeltä toimintaa. Graffitintekijöiden maailma on omanlaisensa, sitä sävyttää taiteentekemisen, maalaamisen, intohimo ja kapina rahan hallitsemaa arvomaailmaa vastaan. Vähitellen Järvelä lisää vauhtia ja jännitettä, ja tapahtumat kiihtyvät hätkähdyttävään lopputulokseen. Samaa voi sanoa viimeisen luvun poikkeuksellisesta miljööstä, mikä nostaa kiinnostuksen tietää Metron vastaisistakin vaiheista. Niitä riittää kahden kirjan verran, sillä Järvelä kirjoitti graffitintekijöistä trilogian. Tyttöä ja pommia seuraavat Tyttö ja rotta sekä Tyttö ja seinä, jotka menevät lukulistalle.

Tyttö ja pommi on hyvä, vaikuttava. Siinä on syvempiä tasoja kuin tavanomaisessa toimintajännärissä, yhteiskunnallinen ja psykologinen. Järvelä vaihtaa näkökulmaa ja kertojaa Metron ja Jeren, turvallisuuspalvelun työntekijän, välillä. Lukija seuraa mukana ja  antaa myötätuntonsa laskeutua milloin Metron ja Rustin, milloin Jeren puoleen. Kuka on syyllinen ja mihin? Ja mihin koston kierre voi ihmisen syöstä?

Jari Järvelä on taitava sanankäyttäjä. Suomen dekkariseura myönsi Tyttö ja pommi -jännärille Vuoden esikoisdekkari -kunniakirjan. Aikaisemmin olen lukenut Järvelän Finlandia-ehdokkaan Kosken kahta puolta, joka katsoo sisällissodan tapahtumia ja jakolinjoja aikalaisten lasten ja nykypojan silmin.

KIRJA on omasta hyllystä (ostos alelaarista).
MUUALLA: Kirsin kirjanurkka, Luettua elämää, Oksan hyllyltä

        Jari Järvelä: Tyttö ja pommi, 261 s
         Kustantaja: CrimeTime 2014
         Kannen suunnittelu: Jussi Kaakinen 

tiistai 30. kesäkuuta 2020

Vuosi kuvina - Kesäkuu 2020

29.6.2020
Ehdinpäs ottaa kuukauden kuvan eilen, kun aurinko vielä paistoi eikä sateesta näkynyt pisaraakaan. Toukokuun lopun jälkeen lammen rantojen viimevuotiset kuivuneet kaislat ovat antaneet tilaa uudelle vihreälle kasvulle. Kesäkuussa ei ollut enää pelkoa yöpakkasista, joten suihkulähde pääsi kesätöihinsä. Istuin hetkeksi penkille koivun vasemmalle puolelle kuuntelemaan veden mukavan rauhallista ääntä.

Kuvan oikeassa laidassa näkyy sillan pieltä. Sillan alla virtaa vesi Vantaanjoesta lampeen  kaivettua kanavaa pitkin. Alla on kuva kanavan ylittävästä kävelysillasta. Yläkuva on otettu alakuvan vasemmasta reunasta koivun juurelta.


sunnuntai 14. kesäkuuta 2020

Christina Larsson: M-ryhmä II & III

Nuori poliisi Nora Feller on päässyt erityisiä rikoksia tutkivaan M-ryhmään. Ensimmäinen rikostutkinta, johon hän uudessa ryhmässään osallistuu, on Varbergin kunnanjohtajan murha, joka selviää vähän liiankin helposti löytyvien todisteiden ansiosta. Sen tapauksen Christina Larsson kertoo teoksessa M-ryhmä I ja jatkaa Noran ja M-ryhmän tarinaa teoksissa M-ryhmä II ja M-ryhmä III.


Varbergin murhan jälkeen Nora saa niin sanotusti levätä laakereillaan kolme viikkoa. Hänelle ei anneta uusia työtehtäviä M-ryhmässä, vaan hän saa luvan kanssa pitää lomaa. Sitten tulee kutsu uuteen tutkimukseen, ja Nora toteaa jossain vaiheessa, että joko hänelle ei anneta mitään työtä tai sitten hän saa painaa ympäripyöreitä päiviä. 

Liikenainen Louise Brobacke on löydetty kotinsa uima-altaasta hukkuneena kädet ja jalat nippusitein sidottuina. M-ryhmä kutsutaan tutkimaan murhaa paikallisen poliisin harmiksi. Brobackella on miehensä kanssa useita liikeprojekteja ja nyt myös kiistanalainen sopimus saastuneen ranta-alueen puhdistuksesta.

Onko Brobacken liiketoimissa kaikki laillista ja onko kaupungin johtotehtävissä olevat sotkeutuneet suhmurointiin heidän kanssaan? Brobacken firma on käyttänyt henkilöstönvuokrausyritystä, joka on tuonut heille työmiehiä Latviasta. Nyt miehet ovat äkillisesti kadonneet paikkakunnalta, kun poliisi on alkanut etsiä Louise Brobacken murhaajaa ja tutkia heidän liikeasioitaan. Oliko jollakin syy vaientaa Louise? Miksi?

Nora Feller saa myös yllättäen puhelun Ulrikilta, työtoverilta entisestä työpaikasta Katrineholmista. Hän haluaa puhua Noran kanssa tapauksesta, jota he tutkivat yhdessä, ennen kuin Nora siirtyi M-ryhmään. Nora oli silloin varma, että erään kuolleena löytyneen miehen tapauksessa oli jotain hämärää, vaikka rikostutkimus aikanaan keskeytettiin. Nyt Ulrik on vakuuttunut siitä, että Nora oli silloin oikeassa, mutta Nora ei halua alkaa kaivella menneitä.


Heti samaan syssyyn M-ryhmä kutsutaan Katrineholmiin, jonka poliisilaitoksella Nora työskenteli ennen M-ryhmää. Oikeuslääkäri on julmasti tapettu. Nora onkin kaupungissa sopivasti, sillä hänen äitinsä on saanut aivoinfarktin ja on sairaalassa hoidettavana. Lisäksi Nora kuulee, että Ulrik on kuollut, pudonnut jyrkänteeltä. Hänen jäljiltään löytyy itsemurhaviesti, mutta Ulrikin vaimo ja appi ovat varmoja, ettei Ulrik ollut aiheuttanut omaa kuolemaansa.

M-ryhmä löytää oikeuslääkärin elämästä ja kuolemasta yllättäviä asioita, mutta jälleen murhaan syyllinen ja todisteet löytyvät liian sopivasti. Lavastaako joku johtolankoja? Miksi? Mikä M-ryhmässä ja sen jäsenissä on oikein vialla? Ja miten oikeuslääkärin ja Ulrikin kuolemat liittyvät toisiinsa?

M-ryhmän taustalla olevat voimat ovat yhteiskunnan vaikuttajia, ja koko kuvio osoittautuu suuremmaksi ja monimutkaisemmaksi kuin Nora osaa aavistaa. Tai edes saa tietää, ennen kuin hän irtisanoutuu työstään M-ryhmässä. Lukijallle tilanne selviäää lopussa, mutta joutuvatko oikeat syylliset rangaistaviksi mistään M-ryhmän tutkimista rikoksista? Niin M-ryhmän kuin Norankin tulevaisuus jää auki.

M-ryhmän osat ovat kieltämättä koukuttavia kuunneltavia, mutta rikokset niissä ovat liian kuvottavia ollakseen minun makuuni. En tiedä, jatkaako Larsson M-ryhmän tai Noran tarinaa uusissa kirjoissa, mutta minun tekee seuraavaksi mieleni etsiytyä vähän tavallisempien (ja vähemmän julmien ja sairaiden) rikosten pariin, kun jännitys alkaa taas  vetää puoleensa.

          Christina Larsson: M-ryhmä I ja M-ryhmä II, äänikirjat
          Kustantaja: Word Audio Publishing 2020

          Alkuperäiset: Sektion M II & Sektion M III 2019, suom. Pirjo Lintuniemi
          Lukija: Karolina Kudjoi, 5 t 57 min & 6 t 10 min
          Kannet: Nils Olsson


ÄÄNIKIRJOIHIN sain kuunteluoikeuden kustantajalta. Kiitokset!

Osallistun kirjalla kirjablogien dekkariviikkoon. 
Lista muista mukaan ilmoittautuneista blogeista löytyy luetut.nyt -blogista.

Aikaisemmin viikolla kirjoitin Sujata Masseyn 1920-luvun eksoottiseen Intiaan sijoittuvasta rikosromaanista Satapurin jalokivi.

torstai 11. kesäkuuta 2020

Sujata Massey: Satapurin jalokivi

Korona-aikaan julkaistiin sentään uusia kirjoja, vaikkei niitä saanutkaan kirjastosta ennen toukokuun puoliväliä. Onneksi olin varannut hyvissä ajoin Sujata Masseyn Intiaan sijoittuvan historiallisen mysteerin Satapurin jalokiviPerveen Mistry tutkii -sarjan ensimmäinen osa Murha Bombayssa oli koukuttava ja tutustutti minut Intian ensimmäiseen naispuoliseen asianajajaan Perveen Mistryyn, joka on kuvitteellinen hahmo, mutta saanut inspiraationsa tosielämän asianajajasta Cornelia Sorabjista.



Satapurin jalokivessä Perveen Mistry saa jälleen lainopillisen tehtävän sukupuolensa takia. Tällä kertaa hän joutuu matkustamaan Bombaysta pieneen Satapurin ruhtinaskuntaan vuoristoiselle maaseudulle. Satapurin maharadža on kuollut pari vuotta sitten ja hänen alaikäinen poikansa vuosi sitten. Kuolleen prinssin nuorempi veli, vasta kymmenvuotias Jiva Rao, on tuleva hallitsija, mutta hän nousee valtaistuimelle vasta kahdeksantoistavuotiaana. Siihen asti hänen valtakuntaansa hallitsee pääministeri yhdessä englantilaisen poliittisen asiamiehen kanssa. 

Asiamies on myös prinssin edunvalvoja, joka vastaa hänen sekä hänen pikkusiskonsa ja äitinsä, edesmenneen maharadžan lesken, hyvinvoinnista. Asiamiehen tehtävä on haastava, sillä häntä ei edes päästetä palatsiin. Niin Jiva Raon leskiäiti kuin hänen leski-isoäitinsäkin noudattavat nimittäin purdah-sääntöjä ja elävät eristyksissä palatsissaan. He eivät voi puhua kenenkään ulkopuolisen miehen kanssa.

Niinpä Perveen Mistry, vuonna 1921 Intian ainoa naisasianajaja, ottaa vastaan toimeksiannon brittihallinnolta. Jiva Raon äiti ja isoäiti ovat riitautuneet siitä, missä Satapurin tulevan hallitsijan tulisi käydä koulua. Äiti haluaisi lähettää pojan Englantiin sisäoppilaitokseen, isoäiti taas pitäisi pojan palatsissa yksityisopettajan opetuksessa. Perveenin tehtävä on haastatella kumpaakin maharania, tutustua poikaan ja antaa suositus pojan koulunkäynnistä brittiläisen edunvalvojan puolesta.

Perveen matkustaa junalla ja postihevosen vaunuissa vuoristoon ja majoittuu englantilaisten vierastaloon. Hänen yllätyksekseen asiamies, Colin Sandringham, on naimaton mies, ja Perveen miettii, mitä mieltä hänen vanhempansa olisivat hänen yöpymisestään poikamiehen vieraana, vaikka talossa onkin vierashuoneita pitkä rivi ja palvelijoita eri tehtäviin. Seuraavana päivänä Perveen kannetaan kantotuolissa viidakon läpi Satapurin palatsiin, jonne matka kestää pari tuntia. 

Satapurin palatsissa tunnelma on ankea, sillä kaikki tuntuvat surevan vielä maharadžan ja hänen poikansa kuolemaa. Maharadža kuoli koleraan auttaessaan sairaita kyläläisiä, mutta oliko hänen poikansa metsästysretkellä tapahtunut kuolema onnettomuus vai jotain muuta? Pojan äiti on varma, ettei hänen poikaansa raadellut tiikeri tai leopardi, kuten sanottiin, vaan että hänet murhattiin. Siksikin hän haluaa lähettää nuoremman poikansa Englantiin, jossa hän olisi turvassa palatsissa vaanivalta pahalta.

Jotain pahaenteistä palatsissa on Perveeninkin mielestä, ja hän varmistuu kruununprinssiä uhkaavasta vaarasta, kun hän itse joutuu myrkytysyrityksen uhriksi. Kun kruununprinssi katoaa palatsista, Perveen kiirehtii selvittämään asiaa. Onko Jiva Rao kaapattu vai lähtenyt omille teilleen? Pahat aavistukset mielessään Perveen ratsastaa viidakkoon löytääkseen pojan, ennen kuin on liian myöhäistä, ja joutuu uudelleen hengenvaaraan. Lopussa kaikki salaperäiset tapahtumat saavat selityksensä.

Ilmassa on romantiikkaakin, ainakin melkein, kun Perveen ja komea Colin Sandringham  ovat kiinnostuneita toisistaan. Mutta voi, Perveenhän on jo naimisissa, kuten Murha Bombayssa -kirjan lukeneet tietävät. Vaikka hän asuu erossa miehestään eivätkä he tule enää palaamaan yhteen, Perveen ei tule saamaan avioeroa. Parsinaiset saavat eron vain, jos heidän miehensä ovat pahoinpidelleet heitä niin tuntuvasti, että he ovat menettäneet esimerkiksi jalkansa tai silmänsä. Kirjan loppu enteilee kuitenkin orastavalle romanssille jatkoa. Näin mikäli Jiva Raon äidin suunnitelmiin on luottamista.

Satapurin jalokivi on kiehtovan eksoottinen lukukokemus, joka sijoittuu 1920-luvulle, Intian viidakoihin ja palatseihin. Enpä tiennyt juuri mitään Intian historian siitä ajasta, jolloin britit hallitsivat osaa siitä, ja kirjan hahmoissa henkilöityvät erilaiset suhtautumistavat eurooppalaisiin hallitsijoihin ja heidän asiamiehiinsä. 

         Sujata Massey: Satapurin jalokivi : Perveen Mistry tutkii, 407 s.
         Kustantaja: Gummerus 2020
         Alkuperäinen
The Satapur Moonstone 2019 
         Suomentaja: Maija Heikinheimo  ;  Kansi: Anja Reponen


KIRJA on kirjastolaina. 
MUUALLA: Kirjavinkit/Marja-Liisa, Ruusun nimi

Osallistun kirjalla kirjablogien dekkariviikkoon, jota vietetään parhaillaan. luetut.net -blogista löytyy luettelo viikkoon ilmoittautuneista blogeista.

Helmet-haasteessa kirja sopii kohtiin 30. Kirjassa pelastetaan ihminen, 41. Kirjassa laitetaan ruokaa, 49. Vuonna 2020 julkaistu kirja.

sunnuntai 31. toukokuuta 2020

Äänikirjamatkailua Burmaan ja Pariisiin

Olen tänä keväänä kuunnellut äänikirjoina pari romaania, joista kumpikin on saksalaisen kirjailijan kirjoittama. Se hieman hämmästyttää, sillä toisessa tapahtumat sijoittuvat Burmaan (nykyään Myanmar) sekä Yhdysvaltoihin ja toisessa taas Pariisiin ja muualle Ranskaan. Kumpikin on viihteellinen, mutta ei räväkällä chick lit -tyylillä, vaan mietiskelevällä ja psykologisella otteella.


Jan-Philipp Sendkerin kirjassa Sydämenlyönneissä ikuisuus burmalainen ja amerikkalainen kulttuuri kohtaavat. Julia on burmalaissyntyisen isän ja amerikkalaisen äidin tytär New Yorkissa. Hänen isänsä Tin Win on menestyvä lakimes, joka yhtenä päivänä työmatkalle lähdettyään ei saavu sovittuun tapaamiseen eikä sen jälkeen kotiinsa, vaan katoaa mystisesti vaimonsa ja aikuisten lastensa elämästä sanaakaan sanomatta. Julia on juuri isän katoamista edeltävänä päivänä valmistunut oikeustieteen opinnoista ja saanut hyvän työpaikan. Perhe selvittää, että isä lensi Aasiaan, mutta Bangkokissa hänen jälkensä häviävät.

Muutama vuosi myöhemmin Julia löytää vanhan, isänsä kirjoittaman rakkauskirjeen, jota hän ei ollut koskaan lähettänyt burmalaisnaiselle, Mimille. Isä ei liioin ollut koskaan kertonut perheelleen elämänsä ensimmäisistä kahdestakymmenestä vuodesta. Isä on ollut kadoksissa jo neljä vuotta, mutta nyt Julia päättää lähteä etsimään häntä siitä burmalaisesta kylästä, joka mainitaan kirjeessä ja jossa tuo tuntematon burmalainen nainen asui ainakin kirjeen kirjoitusaikaan.

Matkalla Julia kuulee uskomattomia tarinoita isänsä lapsuudesta ja nuoruudesta sekä niistä olosuhteista, jotka veivät isän Yhdysvaltoihin vuosikymmeniksi. Sydämenlyönneissä ikuisuus on tarina elämää suuremmasta rakkaudesta, ja se sisältää itämaista viisautta elämän tärkeistä asioista. Matka muuttaa työkeskeisen Julian maailmankuvaa perusteellisesti.

Kirja on filosofinen ja lempeä nojatuolimatka Burmaan sekä tunteikas tarina rakkauden voimasta. Sopii kuunneltavaksi, kun kaukokaipuu iskee tai muuten vain haluaa hetkeksi pois arjesta. Hieman sain kuuntelemisen kanssa olla tarkkana, kun tarina seurasi toistaan, ja burmalaisten nimien kanssa oli vaarana hukata se, kenestä ja mistä ajankohdasta kukin tarina kertoo. Marcus Bäckmanin ääni sopi kyllä hyvin kirjan mietteliääseen tempoon.

ÄÄNIKIRJAN kuuntelin Storytel-palvelusta. Helmet-haasteessa sijoitan sen kohtaan 6. Kirjan nimi alkaa ja päättyy samalla kirjaimella.

      Jan-Philipp Sendker: Sydämenlyönneissä ikuisuus. Äänikirja.
      Kustantaja: Gummerus 2017 (suomenkielinen painettu kirja 2016)
      Alkuperäinen: The Art of Hearing Heartbeats, 2002
      Suomentaja: Anuirmeli Sallamo-Lavi
      Lukija: Marcus Bäckman, 9 t 5 min.


Toinen kuuntelemani äänikirja on Nina Georgen Pieni kirjapuoti Pariisissa. Sen päähenkilö on viisikymppinen Jean Perdu, joka omistaa Pariisissa Seinen varrelle pysäköidyn kirjakauppalaivan. Hän kutsuu alustaan kaunokirjallisuusapteekiksi, sillä hänellä itsellään on taito nähdä, millaisen kirjan kukin asiakas tarvitsee. Hän jopa kieltäytyy myymästä kirjaa, jonka hän tietää masentuneelle liian lannistavaksi.

Jean Perdu ymmärtää alakuloa ja surua, sillä hänen oma sydämensä särkyi, kun hänen suuri rakkautensa Manon jätti hänet kaksikymmentä vuotta aikaisemmin. Sen yli ei Jean ole koskaan päässyt, tyttöystävän nimeäkään hän ei suostu lausumaan, ja tämän käyttämän huoneen hän on lukinnut asunnossaan. Kaikki alkaa muuttua, kun samaan kerrostaloon muuttaa Catherine, jolla ei ole mitään. Jean antaa naiselle lipaston lukitusta huoneesta, ja Catherine löytää sen laatikosta kaksikymmentä vuotta vanhan kirjeen. Viimein Jean suostuu lukemaan sen, ja samalla selviää, ettei Manon hylännyt Jeania, vaan hänellä oli ihan muu syy lähtöönsä. Jos Jean vain olisi suostunut lukemaan kirjeen silloin, kun Manon sen jätti pöydälle. Nyt on jo kaksikymmentä vuotta liian myöhäistä.

Kirje aiheuttaa sellaisen tunnemyrskyn Jeanissa, että hän luopuu kirja-apteekistaan ja ottaa ja lähtee proomullaan etelään kohti Provencea,josta Manon oli tullut Pariisiin. Proomun jo irtautuessa laiturista mukaan hyppää nuori kirjailija Max Jordan, ja yhdessä miehet kokevat monta seikkailua ja tapaavat  kiehtovia ihmisiä. Hyvän mielen kirjojen tapaan kaikki päättyy lopussa hyvin. Max Jordan selättää kirjoitusjumin ja kohtaa kauniin ja kiinnostavan traktorinajajan. Jean Perdu taas uskaltaa kohdata ne tunteet, jotka Manon ja hänen lähtönsä aikanaan herättivät ja jotka hän antoi koteloitua sisälleen, niin rakkauden kuin raivonkin. Vasta sitten Jean on valmis uuteen rakkauteen.

Tarina soljui hyvin ja koin sen viihdyttävänä - ja vähän ärsyttävänä samaan aikaan. Ajatuksessa kirjakauppalaivasta ja sen kauppiasapteekkarista on jotain hellyttävää. Kukapa ei haluaisi täsmäkirjaa kuhunkin suruun ja ahdistukseen tai ilon hetkeen. Ja ihmistä, joka osaa lukea sisintä niin hyvin, että tietää tarkkaan, mikä kirja tarvitaan kussakin sieluntilassa. Toisaalta kirjailija pudottelee mietelauseiksi käyviä ajatelmia elämästä, ihmissuhteista ja kirjoista siihen malliin, että ensin sen ihastuttaa ja saa haluamaan äänivirran hidastumista. Sitten se alkaa kyllästyttää. En tiedä, miltä olisi tuntunut kirjan tekstin lukeminen omaan tahtiin, näihin mietelmiin pysähdellen.

Pieni kirjapuoti Pariisissa on sekin oivaa pakoa arjesta, jos ei kaihda tunnemyllerryksiä ja mutkallisia ihmissuhteita. Sen lukee yksi suosikkilukijoistani Erja Manto.

ÄÄNIKIRJA on aikaa sitten tehty oma ostos Elisa-kirjasta. Helmet-haasteessa sijoitan sen kohtaan 16. Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli. Osallistun myös kirjalliseen Pariisi-Dakar -ralliin.

      Nina George: Pieni kirjapuoti Pariisissa. Äänikirja.
      Kustantaja: Bazar 2018 (suomenkielinen painettu kirja 2016)
      Alkuperäinen: Das Lavendelzimmer, 2013
      Suomentaja: Veera Kaski ;  Lukija: Erja Manto, 11 t 48 min.

keskiviikko 27. toukokuuta 2020

Vuosi kuvina - Toukokuu 2020

27.5.2020

Muissa blogeissa on aina silloin tällöin  harrastettu vuoden kulun kuvaamista. Viimeksi sellaisen olen bongannut Oksan hyllyltä -blogissa, jonka viime kuviin pääsee linkkiä klikkaamalla. Keväthuumassa Kirjan pauloissakin innostuttiin asiassa, joten luvassa on 12 kuvaa samasta paikasta, noin kuukauden välein.

Riiihimäellä Peltosaaren kaupunginosassa on lampi, joka saa vetensä lähellä virtaavasta Vantaanjoesta. Lampi on rautatieaseman ja keskustan lähellä, ja sen ympäri kulkee kävelypolku, jonka varrella on penkkejä, joilla lepuuttaa jalkojaan tai vain nauttia aurinkoisesta päivästä ja luonnon vedestä.

Vaikka lammen vesi on luonnon vettä, itse lampi ei ole luonnon muovaama, vaan se on kaivettu ihmisvoimin. Paikalla sijaitsi v. 1926-1956 Riihimäen ensimmäinen maauimala, uimalaitos, jossa naisten ja miesten puoli oli erotettu veden alla olevalla seinäkkeellä. (Lähde: Kartsalla/Maauimala). Uimalaitoksen toiminta lakkasi, kun uusi moderni maauimala valmistui 1956, mutta sen jälkeenkin kaupunkilaiset uivat vielä lammessa ja kävivät siinä mattopyykillä. Vähitellen lampi kävi uimakelvottomaksi. Nykyiseen asuunsa se on kunnostettu tällä vuosituhannella.

Kuvauspäivänä lammen vastarannalla kukkivat voikukat ja tuomet.

sunnuntai 24. toukokuuta 2020

Pirkko Arola: Tuuliköynnös

- Sinä taidat osata lukea tyttö, mummu toisti ja huokasi. Taas mummulla oli se ilme, jossa oli verho kasvoilla ja mummu katsoi jonnekin. 
- Olet ollut liikaa yksin, hän sanoi. 
Esteri ampaisi sireenimajaan, yksinpaikkaan. Hän vaihtoi oloa kahden penkin välillä ja nojasi pöytään. Tuuli kahisutti sireenin oksia ja lehtiä. Sireenin kukkiessa oli kuin tuoksupussissa.
Esteri syntyy Tampereen Nekalassa joskus 40-luvun lopussa. Kolmivuotiaana tyttö ihmettelee, minne äiti on mennyt heidän luotaan ja miksi hänen laukkunsa ja vaatteensa ovat kuitenkin vintillä. Esteri asuu mummunsa ja isänsä kanssa, ja äidin mentyä heillä käy vain Sylvia-täti. Täti se viimein kertoo pienelle tytölle, ettei äiti ole lähtenyt, hän on ollut niin sairas, että on kuollut. Sunnuntaisin Esteri haluaa Tuomiokirkkoon, vaikka Viinikan kirkko olisi lähempänä, sillä Tuomiokirkossa ovat kuvat, se haavoittunut enkelikin, jota pojat kantavat.

Yksinäinen tyttö piirtää kaikkea, mitä näkee, ja saa taidoistaan tunnustusta koulussa. Isompana hän haaveilee taideopinnoista, mutta päätyy opiskelemaan proosallisempaa sosiaalialaa Helsingin yliopistoon. Vähän ennen valmistumistaan Esteri tapaa Tuuren, lentäjän, ja naimisiin mennään pikavauhtia, vaikka Esteri muistelee vielä Skotlannissa kielikurssilla tapaamaansa ensirakkauttaan.

Yhteinen koti perustetaan Suomenlinnaan Tuuren lapsuudenkotiin, josta hänen vanhempansa muuttavat eläkeasuntoon Katajanokalle. Pian syntyy Aarne, jonka hoitamiseen Esteri keskittyy. Vuodet vierivät, Esteri ja Tuure vieraantuvat toisistaan, eivät kai koskaan ole oppineet puhumaan avoimesti. Sitten Esterille paljastuu yksi Tuuren salaisuuksista. Kun jo viisikymppinen Esteri jää vuorotteluvapaallle työstään, hän muuttaa kesäksi lapsuudenkotiinsa Tampereelle ja alkaa remontoida sitä jo aikuisen Aarnen kanssa. Onko pojan vanhempien avioliitto tullut matkansa päähän?
Kotimatkalla Erätielle Esterin mieleen tuli Haavoittunut enkeli. Sehän oli heidän avioliittonsa. He kantoivat sitä vielä, mutta katseet kärsivinä, yksin kumpikin. Enkeli nuokkui maata kohti. Unohtunut kukkakimppu pysyi vaivoin sen kädessä. Taivas oli ohentunut olemattomaksi, eikä kukaan sitä katsonutkaan.
Tuuliköynnös on Pirkko Arolan ensimmäinen julkaistu romaani, mutta esikoiskirja se ei ole, sillä Arola on aikaisemmin kirjoittanut useita runo-, laulu- ja aforismikokoelmia sekä näytelmiä. Runoilijan kädenjälki näkyy Tuuliköynnöksessä, kirjassa on kolme tekijän runoa. Muutenkin teksti on paikoin hyvin kaunista arkisesta sisällöstään huolimatta. Se soljuu rauhallisesti, sen mukana on helppo solahtaa Esterin elämään, hänen mietteisiiinsä itsestään, miehestään, kummankin perhetaustasta ja heidän avioliitostaan. Kirjassa ei hötkyillä ja rimpuilla, vaan kasvetaan Esterin kanssa lapsuudesta keski-ikään, etsitään apua kipeitten muistojen ja solmujen purkamiseen, kypsytään.

Pidin kirjasta kovin, se on kevyt lukea, mutta syvällinen kaikissa Esterin oivalluksissa ja ajatuksissa, niin kuin aforistin romaanille sopiikin. Kirjailija on sisällyttänyt kirjaan myös Esterin äidin sota-ajan päiväkirjan, jonka Esteri löytää lapsuudenkotinsa kirjahyllystä. Kirjan lähdetietojen mukaan päiväkirja perustuu todelliseen päiväkirjaan. Kirjailijan äidinkö?  Tuuliköynnöksen jälkeen Pirkko Arola on kirjoittanut kaksi muutakin romaania, Kuun päivä ja Ruusa, jotka ovat nyt lukulistallani.

             Pirkko Arola: Tuuliköynnös153 s.
            Kustantaja: Hai 2018


KIRJA on kirjastolaina.
Helmet-haasteessa kirja sopii esimerkiksi kohtiin 25. Kirjassa ollaan saarella, 34. nimessä on luontoon liittyvä sana, 39. lennetään ja 42. on isovanhempia.

sunnuntai 10. toukokuuta 2020

TaoLin: Kaunis maailma


Ensi silmäyksellä näen Kauniin maailman kannessa vain kukkia, jotka olen tunnistavinani elämänlangoiksi. Kun alan lukea, heti ensimmäisessä novellissa on kohtaus, joka alkaa kauniisti. Jatko sävähdyttää ja on mielestäni kaikkea muuta kuin kaunis. Vasta silloin huomaan kannen kukkien lomassa luikertavan käärmeen.

Kaunis maailma on TaoLinin ensimmäinen novellikokoelma. Sitä ennen hän on kirjoittanut kaksi romaania ja kaksi runokokoelmaa. Olen lukenut hänen ensimmäisen romaaninsa Suomen taivaan alla, joka on sekä kieleltään kaunis ja sujuva että sisällöltään kiinnostava, sillä se antaa mahdollisuuden kurkistaa suomalaiseen elämänmenoon ulkopuolisin silmin. Romaanin kiinalainen päähenkilö muuttaa Suomeen suomalaisen miehensä luo ja asettuu elämään täällä. Kirja kertoo hänen ensimmäisestä Suomen vuodestaan. 

En voi mitään sille, että aloittaessani Kaunista maailmaa mielessäni on kiinalaissyntyisen kirjailijan ensimmäinen romaani ja sen maahanmuuttajan näkökulma. Hämmästyn, että novellikokoelma on niin - no, suomalainen. Ensimmäinen novelli alkaa näin:
"Merja teki rutiiniretkensä. Taivas oli kirkas ja päivä upea. Lämpötila oli lähellä nollaa, vaikka oli syvä talvi. Metsä oli rauhallinen ja maa lumen peittämä, aurinko heijastui lämpimänä puiden riveistä. Puiden oksat välkkyivät hopeisina keskellä valkoista hiljaisuutta." (Novellista "Retki")
Kokoelmassa on kaikkiaan 18 lyhyttä novellia sekä prologi ja epilogi. Novellit on jaettu neljään ryhmään, joiden otsikot ovat "Muistoja", "Rooleja", "Kirjaimia" ja "Kaunis maailma". 

Ensimmäisen osan novelleista "Retki" kertoo Merjan hiihtoretkestä, joka tuo mieleen kokemuksen koulukiusaamisesta, "Bussimatka" taas kertoo Allin matkustamisesta, jolloin hän muistaa lapsuutensa matkan äidin kanssa, ja seuraavassa, "Vanhainkoti", Merja ja Alli ovat naapurihuoneissa vanhainkodissa. Novelleissa on kauneutta, johon kietoutuu jotain rumaa ja kipeää, joskus karkeaa tai noloakin.

"Rooleja" osan novellit kertovat kaikki oman roolin ottamisesta, oli se sitten näytelmässä tai omassa elämässä. Novelli "Viimeinen tunti" kertoo historian opettajasta, joka tulee uuteen kouluun valmiina auttamaan jokaista oppilasta oppimaan niin oppiaineen asiat kuin sosiaalisia taitojakin. Todellisuus osoittautuu haasteelliseksi. Novelli "Risteytys" alkaa:
"Olen lampaasta ja sudesta syntynyt. En havainnut aikaisemmin, ehkä en yksinkertaisesti ollut kypsä tajuamaan sitä. Olen risteyksessä, en tiedä enää kumpi minä olen: lammas vai susi?" (Novellista "Risteytys")
Useissa novelleissa on jotain vinkeää, toisissa filosofista, ja joskus mennään maagisen realismin puolelle. Kaikissa katsotaan asiaa uusista näkökulmista, ja tässä epäilemättä auttaa kirjailijan oma historia kahden kulttuurin kansalaisena. Erityisen kiinnostavia minusta olivat osan "Kirjaimia" novellit, sillä ne liikkuvat kirjoittamisen maailmassa. Novellissa "Inhokkikirjailija" Mikko on varma, että hänestä tulee kirjailija, ja hän osallistuu kirjoittamisen mestarikurssille. Yhtenä harjoitustehtävänä on kirjottaa oman suosikkikirjailijan ja inhokkikirjailijan profiilit. Kun se on tehty, luennoitsija sanoo, että tehtävässä tärkeintä on projisointi: omat torjutut tai käsittelemättömät ominaisuudet herättävät ärtymystä, kun he nähdään muissa. Samalla tavoin muiden ihaillut ominaisuudet ovat meissä läsnä ja ohjaavat kirjoittamisen suuntaa. Mikko lukee kirjoittamansa inhokin profiilin uusin silmin.

TaoLinin novellit ovat nopealukuisia, mutta ne sysäävät ajatuksia liikkeelle moneen suuntaan. Siksi niitä ei halua lukea kovin monta peräjälkeen. Suosittelen Kaunista maailmaa jokaiselle, joka haluaa tulla yllätetyksi ja nähdä asiat eri vinkkelistä kuin tavallisesti. 

Kirjalija viimeistelee nyt uutta romaaniaan (kirjailijan kotisivu Taon teehuone). 

            TaoLin: Kaunis maailma, 113 s.
            Kustantaja: Enostone 2019
            Kansi: Katri Niinikangas


KIRJA on lukukappale, kiitokset kustantajalle!
MUUALLA: Kirjasähkökäyrä, Mummo matkalla

sunnuntai 3. toukokuuta 2020

Tove Jansson: Muumipappa ja meri


Edellisestä Tove Janssonin Muumi-kirjasta on jo aikaa. Nyt lukuun tuli Muumipappa ja meri, ja jälleen äänikirjana, vaikka Muumipapan urotyöt kuunneltuani tuumin, että seuraavan Muumi-kirjan luen taas ihan painettuna kirjana. Ja täytyy todeta, että olisi se varmaan nytkin ollut antoisampaa. Tove Jansson kuvaa luontoa ja sen yksityiskohtia niin herkullisesti, että sen sävyt tulevat parhaiten esiin ihan paperilta nautiskellen ja makustelemaan pysähdellen. Toisella kertaa sitten. Jos haluaa uppoutua juoneen ja seikkailuihin, siihen Ahti Jokisen tulkitsema äänikirjaversiokin tarjoaa kyllä mainion ja eläytyvän mahdollisuuden.

Muumipappa on tylsistynyt ja apea. Kaikilla muilla perheen jäsenillä on puuhansa ja toimensa, mutta hän kokee itsensä vallan tarpeettomaksi. Siihen vaivaan löytyy oiva lääke, kun Muumipappa päättää viedä perheensä pienelle majakkasaarelle ja ryhtyä päälliköksi ja sankariksi. Elämä saarella ei kuitenkaan ole niin hohdokasta, kuin se vaikutti Muumipapan kuvitelmissa. Hän ei osaa sytyttää majakkaan valoa eikä tehdä monia muitakaan saaren vaatimia töitä, mutta onneksi mukana on tasainen, taitava ja viisas Muumimamma. Saarella riittää tutkittavaa, eikä niistä vähäisin ole se, miksi majakanvartija sammutti majakkansa jä häipyi pois.
"Mitä jos saari irtoaisi pohjastaan ja äkkiä, jonakin aamuna se liplattelisikin kotilaiturin lähettyvillä. Tai mitä jos se ajelehtisi kauemmas ja purjehtisi vuosikausia, kunnes luiskahtaisi maailman laidan yli kuin kahvikuppi liukkaalta tarjottimelta..." 
"Ja saari tuli yhä levottomammaksi. Puut kuiskailivat ja hytisivät, variksenvarpujen yli kävi pitkiä väristyksiä kuin meren laineita. Rantakaura rapisi ja painautui litteäksi, se yritti riuhtaista juurensa irti päästäkseen pakoon." 
Muumipappa ja meri -kirjassa minua ihastuttaa kovasti Tove Janssonin tapa tehdä meri- ja saaristoluonto eläväksi, jopa inhimilliseksi, kuten sadun maailmassa kuuluukin. Meri ei ole minulle kovinkaan tuttu elementti, mutta Tove Janssonin seurassa siihen on helppo rakastua. Meri ja saari ovat kauniita ja niissä on paljon tutkittavaa, mutta myrskyn puhjetessa leikki on kaukana. Tosin rajuilma voi olla hyödyllinenkin.

Kuten aina, tämäkin Muumi-kirja on täynnä seikkailua ja jännittäviä käänteitä. Samalla se tarjoaa tarkkoja huomioita elämästä ja perheenjäsenten keskinäisistä suhteista, merestä ja saaresta sekä omien pelkojen voittamisesta. Tarkasti sanoitetut ajatushelmet ovat aikuisellekin riemastuttavaa ja oivalluttavaa lukemista.

Ensimmäisen muumikirjan, Muumit ja suuri tuhotulva, julkaisemisesta on tänä vuonna kulunut 75 vuotta. Moomin Charcters ja John Nurmisen säätiö ovat yhteistyössä rakentaneet tämän vuoden kestävän #MEIDÄNMERI-kampanjan, jonka nettisivun kautta voi halutessaan osallistua Itämeren puhdistamiseen ja suojelemiseen.

Aikaisemmin lukemani Muumi-kirjat (ruotsinkielisten kirjojen julkaisujärjestyksessä): Muumit ja suuri tuhotulva (1945/1991), Muumipapan urotyöt (1950/1963), Taikatalvi (1967/1968).

      Tove Jansson: Muumipappa ja meri. Äänikirja.
      Kustantaja: WSOY 2011. (Suomenkielinen painettu kirja 1965.)
      Alkuperäinen: Pappan och havet, 1965. Suom. Laila Järvinen
      Lukija: Ahti Jokinen, 5 t 46 min.
      Kansi: Tove Jansson.

ÄÄNIKIRJAN kuuntelin Storytel-palvelussa.


Osallistun kirjalla - myöhästyneesti - Kian Luetaanko vielä tämä? -blogin Muumi-kirjojen lukuhaasteeseen, jossa suojellaan Itämerta lukemalla. Haasteen kooste on täällä.

Helmet-haasteessa kirja sopii esimerkiksi kohtiin 9. Kirjassa kohdataan pelkoja, 20. Luonnon monimuotoisuutta käsittelevä kirja, 25. Kirjassa ollaan saarella, ja 34. Kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana.

Kesän 2020 Kirjoja ulapalta -haaste Nannan kirjakimarassa.

perjantai 24. huhtikuuta 2020

Tapani Bagge: Pikku enkeli

Suomen etelärannikon pieni kaupunki herää syyskuiseen aamuun. Pikkupoikkien leikki keskeytyy, kun he löytävät nuoren lukiolaistytön vatsallaan ojasta, kasvot vedessä. Samana aamuna paikallisen lehtitalon toimiston ala-aulasta löytyy nuori vartija hengettömänä, ilmeisesti toisen kerroksen kaiteen yli pudonneena - tai työnnettynä. Kumpikin tapaus osoittautuu henkirikokseksi, ja pikkukaupungin poliisilla on kädet täynnä työtä. Henkirikoksia ei tule eteen kovin usein, onneksi, ja nyt niitä on kaksi samaan aikaan.

Tapani Bagge aloittaa Pikku enkeli -kirjalla Elviira Noir -sarjan. Kaupungin nimi romaanissa on tosiaankin Elviira, se on Porvoon naapurikaupunki, ja nimelle annetaan - kieli poskessa - historiallinen selitys. Anna, ojaan hukkunut, oli edellisenä iltana lähtenyt lentopallojoukkueen treeneistä eikä palannut koskaan kotiin. Poliisi puhuttaa vanhempia, koulu- ja lentiskavereita, valmentajaa, koulun rehtoria, löytöpaikan lähellä asuvaa itsensäpaljastajaa. Poliisilla riittää työtä. Annan kynsien alta löytyy ihoa, joten yhden jos toisenkin käsivarsia tutkitaan, kun etsitään naarmuja.

Lehtitalon vartijan kuolema on arvoituksellinen sekin. Miksi vartija oli hälytetty paikalle aamuyön tunteina? Kuka muu oli paikalla ja miksi? Kun poliisin rikospaikkatutkimus keskeytyy pommiuhan takia, asia muuttuu vain mutkikkaammaksi. Onko asialla joku muutama vuosi aikaisemmin erotettu ja siksi katkeroitunut työntekijä? Ja oliko joku toimittajista erotettu siksi, että oli erehtynyt kirjoittamaan johtoportaalle liian kiusallisista asioista, jotka viittaavat talousrikoksiin.

Pikku enkelin rikostapaukset ratkaistaan peruspoliisityöllä. Kirja ei äidy kovin jännittäväksi, mutta kyllä lukijakin saa pähkäillä, poliisien kanssa, mahdollisia tekijöitä ja heidän motiivejaan. Rikospoliisin työryhmä, rikoskomisario Sundman ja hänen konstaapelinsa, on hitsautunut yhteistyöhön vuosien varrella, sillä jotkut heistä ovat tutustuneet toisiinsa jo poliisikoulussa vuosikymmeniä sitten. Heidän keskinäinen sanailunsa on mukavan rentoa ja humoristista, ja jokaisen siviilielämäänkin päästään kurkistamaan hieman. Kovin syvällisesti ei heihin perehdytä eikä kukaan ryhmästä tule kovin lähelle lukijaa.

Pikku enkeli on kepeä ja nopealukuinen dekkarivälipala. Elviira Noir -sarjan seuraavat kirjat ovat Pirunsaari (2017) ja Pitkä kosto (2019). Tämä on ensimmäinen lukemani Tapani Baggen kirja, vaikka mies on kirjoittanut yli sata teosta. Oli siis jo aika tehdä tuttavuutta.

               Tapani Bagge: Pikku enkeli, 213 s.
               Kustantaja: Crime Time 2016
               Kansi: Jussi Kaakinen


KIRJA tuli minulle Bookcrossing-kierrätyskirjana.
MUUALLA: Kirsin kirjanurkka, luetut.net, Tuijata
Helmet-haasteessa kirja käy esimerkiksi kohtiin 7. Kirjassa rikotaan lakia, 24. Kirjailija on kirjoittanut yli 20 kirjaa, 38. Kirjan kannessa on puu.

lauantai 18. huhtikuuta 2020

Kaksi kertaa majatalo

Kävi taas, kuten kirjojen kanssa usein käy. Ihan sattumalta ja tarkoittamatta ne asettuvat lukupoluksi, puhuvat samoista asioista tai muuten vain linkittyvät lomittain. Niin kuin nuo pääsiäisen lukumaratonin kirjatkin. Kahdessa romaanissa aloitettiin majatalon pito, mutta miljöö niissä oli melkoisen erilainen. Toinen majatalo perustettiin maaseutukylän vanhaan kouluun, jonnekin Tampereen lähiseudulle, ja toinen taas 50-luvulla Neuvosto-Viron Saarenmaalle.



Paula Havasteen Vierashuoneet on teoksista vakavampi. Jo sarjan edellisestä osasta Pronssitähdestä tutut Vilja ja Villem Talvik asuttavat Villemin suvulle kuulunutta maatilaa, jonka maista ja eläimistä jouduttiin luovuttamaan suurin osa, kun Virosta tuli osa Neuvostoliittoa. Viljalle myönnetään lupa pitää majataloa, mutta ei vain mitä tahansa majataloa, vaan sellaista, johon lähetetään kulttuurialan ihmisiä Tallinnasta. He tulevat ennen kaikkea saadakseen työskennellä maaseudun rauhassa, etäällä kaupungin keskeytyksistä. Ensin pitää kuitenkin rakentaa kolme huonetta vieraitten käyttöön. Siihen tarvitaan Viljan Anna-tädin vaikutusvaltaa, sillä rakennusprikaatin piti tulla töihin jo monta kuukautta sitten, mutta kunnanjohtaja halusi sen rakentamaan uusia asuintaloja työväelle.

Vahvimmin kirjasta jää mieleen maaseudun naisten työteliäs ja rankka elämä sekä neuvostovallan alati häilyvä uhka kaikkien yllä. Vilja tekee kaikki keittiön ja maatilan työt, siivoaa, keittää, tiskaa, säilöö, pyykkää, hoitaa eläimet, lapsen, miehen, kaksi apumiestä ja Tallinnan vieraat. 1950-luvun virolaisten miesten mieleenkään ei tule, että mies voisi auttaa vaimoa raskaimpien töitten kanssa. Tai edes sitä, että mikään talon töistä olisi vaimolle raskasta. Mutta Vilja ei valita. Hän rakastaa Villemiä ja on onnellinen emännän asemastaan nyt, kun anoppi on kuollut. Hän on ylen tyytyväinen, kun hänen ei tarvitse enää mennä sovhoosiin töihin, vaan majatalon vieraista huolehtiminen katsotaan hänen osuudekseen työstä. On miehissä yksi toisinajattelevakin:
"Se oli ensimmäinen kerta, kun Vilja katsoi toveri Arua suoraan silmiin. Että joku mies, tuollainen tarkastajan oloinen, saattoi sanoa noin mutkattomasti naisia taitaviksi. Voisiko tuollaisia miehiä olla enemmän, jotka arvostivat ihmistä taitojen perusteella, vaikka nämä olisivat pelkkiä laihoja kalastajakylän naisia?"
Sanojaan saa Vilja varoa koko ajan. Ettei tule ilmi, mistä kylästä hän on kotoisin. Ettei mitään sanaa tai elettä voida pitää vallanpitäjien arvosteluna. Silti Viljasta löytyy siviilirohkeutta auttaa metsäveljiä, salaa mieheltäänkin, kun siihen tulee tarve. Samaa varovaisuutta saa Villem noudattaa kirjailijana. Hänellä on työn alla romaani, ja majatalon ensimmäinen vieras on tarkastaja, joka lähetetään ohjaamaan Villemin kirjoittamista. On hyvä kuvata maaseudun rehtiä työväkeä, joka onnellisena ahertaa ja saavuttaa sille asetetut työtavoitteet. Kun Villem kirjoittaa odotusten mukaisesti, hänellä on toivoa päästä kirjailijaliiton jäseneksi ja saada apurahoja.

Uhan, pelon ja varovaisuuden maailmassa on myös kaunis, kesäinen maaseudun luonto, kukat ja eläimet. Maailma on muuttunut toiseksi, mutta vanhat laulut, runot ja uskomukset tuovat kaikuja vanhasta maailmasta. Kirjan lopussa Vilja ottaa taloonsa traumatisoituneen nuoren tytön, Aiven, josta kuullaan varmaan lisää. Sarjan seuraava osa Morsiusmalja on julkaistu tänä keväänä.

               Paula Havaste: Vierashuoneet, 341 s.
               Kustantaja: Gummerus 2019
               Kansi: Eevaliina Rusanen

KIRJA on kirjastosta.
Helmet-haasteessa laitan sen kohtaan 41. Kirjassa laitetaan ruokaa, sillä se mainitaan lähes joka luvussa. Kirjan lopussa on myös majatalon viikon ruokalista, johon on kirjattu tarjottavat päivän neljällä aterialla.

*** *** *** *** *** *** *** *** *** ***

Amanda Vaaran Pientä fiksausta vailla on tempoltaan vauhdikkaampi kuin Havasteen 1950-luvun virolaiskylä, mutta onpa aikakin toinen. Päähenkilö, 35 vuoden kieppeillä oleva Venla Linna, elää tätä päivää. Hän on toipumassa burnoutista ja päättänyt tehdä elämässään täyskäännöksen. Hän jättää kaupungin ja kiihkeärytmisen työnsä kiinteistönvälittäjänä ja muuttaa maalle lastensa kanssa. Taakse jää myös avioero ja hankala ex-mies. Venla ostaa vanhan kyläkoulun. Lapsista 9-vuotias Lauri löytää heti naapurista kaverin ja asettuu, mutta 13-vuotias Eedla haluaa palata kaupunkiin isänsä luo. 

Vanhasta koulusta tulee majatalo Villa Venla, ja sen emäntä alkaa elää unelmaansa. Tilat on remontoitu, Venla pitää lifestyle-blogia "Pientä fiksausta vailla" ja kertoo paitsi elämästään, myös Villa Venlasta. Asiakkaat lukevat paikasta sosiaalisesta mediasta ja löytävät tiensä sen viihtyisiin huoneisiin. Yksi heistä on rastatukkainen Jörn, joka aikoo viipyä pitemmän aikaa, osallistuu majatalon käytännön hommiin ja saa Venlan sydämen pamppailemaan ihan uudella tavalla.

Amanda Vaara on kirjailiija Niina Hakalahden viihteellisempi alter ego. Pientä fiksausta vailla on kevyttä luettavaa (tai kuunneltavaa), mutta ei kaihda elämän vastoinkäymisiäkään: huoltajuuskiistoja avioeron jälkeen, huolta ja vääntöä teini-ikäisen kanssa, hankaluuksia uusien naapurien kanssa. Vastapainoksi löytyy hauskoja kotieläimiä sekä iloisia ja vauhdikkaita sattumuksia ja toinen naapuri, ihana taiteellinen Ilona, josta tulee Venlan ystävä. Hänen uskallustaan elää eläkevuosina omannäköistään elämää Venla ihailee. 

Mainio kirja vaikka koronaeristykseen, milloin kaipaa kirjan verran pakoa arjesta. Pientä fiksausta vailla on jo saanut jatkoa kahden teoksen verran: Yösähköä ja Heti vapaa. Saatanpa ottaa nekin kuunteluun lähiaikoina.

         Amanda VaaraPientä fiksausta vailla
         Kustantaja: Karisto 2017
         Lukija: Merja Takatalo; äänikirja 7 t. 5 min.
         Kansi: Terhi Ekebom

ÄÄNIKIRJAN kuuntelin Storytel-palvelusta.
Helmet-haasteessa laitan sen kohtaan 35. Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa (koska blogi ja facebook).

perjantai 10. huhtikuuta 2020

Pääsiäisen lukumaraton (päivittyvä postaus)



Valmistelua perjantai-iltana 10.4.


Ajattelin viettää tätä pääsiäistä lukien ja osallistua lukumaratonille, kun Kirjaimia-blogin LauraKatarooma sellaisen sopivasti järjestää. Maratoonata voisi peräti neljä päivää putkeen, mutta ajattelin tyytyä kahteen päivään, 48 tuntiin, mikä sekin on minulle tosi paljon kerralla. Aloittelen jossain vaiheessa lauantain iltapäivää ja jatkan maanantain iltapäivään.

Maratonin ohjeet voi lukea Kirjaimia-blogista, mutta tiivistän tässä:

  • kaikki 24-96 tunnin (1-4 vuorokauden) aikana luettu lasketaan mukaan
  • taukoja saa pitää, mutta ne lasketaan mukaan maratonin aikaan
  • luettu sivumäärä / kuunneltu aika lasketaan ja ilmoitetaan Kirjaimia-blogissa

Aion kyllä tehdä muutakin kuin lukea ja otan lukemisten kanssa rennosti. Olen varannut lukupinoon lyhyttä, kepeää, hiljentävää, klassista ja tarinallista luettavaa. Ja hyllystä löytyy lisää niin kirjastosta rohmuttuja kuin oman hyllyn aarteitakin.

Päivitän tähän samaan kirjoitukseen maratonin kulkua ja sen, mitä loppujen lopuksi päätyy luettavaksi ja kuunneltavaksi pääsiäisen aikaan. Samalla toivotan blogin lukijoille hyvää pääsiäistä.



Aloitus lauantai-iltapäivänä 11.4. klo 15.30


Heti maratonin alkuun poikkean eilisistä suunnitelmista. Minulla on nimittäin kesken Antti Tuurin Kuinka kirjoitan romaanin, ja se on sen verran mielenkiintoista luettavaa, että jatkan hetken sen parissa. Eilen luin jakson "Ideoiden maailma", jossa kirjailija kertoilee, mistä hän on saanut ideat moniin romaaneihinsa. Seuraavana on vuorossa jakso "Materiaalin kerääminen". Käyn myös kävelylenkillä ja kuuntelen äänikirjana Amanda Vaaran Pientä fiksausta vailla.

Päivitys sunnuntaiaamuna 12.4. klo 9.30


Eilen aloitin Tuurin kirjalla ja luin pari lukua siitä, miten hän hankki aineistoa kirjoihinsa Pohjanmaa ja Talvisota. Sitten Amanda Vaaran kepeä äänikirja veikin niin mennessään, etten malttanut siirtyä mihinkään toiseen kirjaan enää.

Lukusaldo tähän mennessä:
Antti Tuuri: Kuinka kirjoitan romaanin (s. 53-76), yhteensä 24 s.
Amanda Vaara: Pientä fiksausta vailla, äänikirjaa yhteensä n. 6 t.

Pääsiäisaamu valkeni eteläisessä Hämeessä räntäsateisena. Aloitan venäläisen Aleksands Menin kirjalla Ihmisen poika, jota olen mielinyt jo monena  pääsiäisenä luettavaksi. Jossain vaiheessa siirryn Tuurin ja Vaaran teoksiin.

Päivitys sunnuntaina klo 16


Yhä ripsottaa vettä, taivas on harmaa. Olen lukenut, väliin pysähtynyt miettimään, sitten kuunnellut äänikirjan reippaasti loppuun. Valikoimani tälle hetkelle on vaatinut pysähtymistä, siksi sivuja ei ole hurjasti kertynyt. Taidan jatkaa Tuurin kirjan loppuun, se on kiinnostava, ja jäljellä on kolmisenkymmentä sivua. Sitten tartun ehkä lasten seikkailukirjaan tai Paula Havasteen sodanjälkeiselle Saarenmaalle sijoittuvaan romaaniin Vierashuoneet.

Lukusaldo alusta alkaen tähän mennessä:
Antti Tuuri: Kuinka kirjoitan romaanin (s. 53-118), yhteensä 65 s.
Amanda Vaara: Pientä fiksausta vailla, äänikirja kokonaan 7 t 5 min.
Aleksandr Men: Ihmisen poika (s. 1-55), yhteensä 55 s.

Päätös maanantaina 13.4.klo 15.30


Aurinkoinen pääsiäismaanantai, ainakin toistaiseksi. Illalla jaksoin lukea vain Tuurin kirjan loppuun, tänään aloittelin hitaanlaisesti ja tauotellen Havasteen romaania. Listaan tähän alle suoritukseni koko haasteen ajalta, ja palaan kirjoihin toisella kertaa.

Lukusaldo haasteen koko ajalta:
Antti Tuuri: Kuinka kirjoitan romaanin (s. 53-151, kirja loppuun), yhteensä 99 s.
Amanda Vaara: Pientä fiksausta vailla, äänikirja kokonaan 7 t 5 min.
Aleksandr Men: Ihmisen poika (s. 1-55), yhteensä 55 s.
Paula Havaste: Vierashuoneet (osa, s. 1-183), yhteensä 183 s.

Yhteensä:
Luettu 337 s. painettuja kirjoja
Kuunneltu 7 t 5 min äänikirjaa

Haaste sujui leppoisasti ja turhia yrittämättä. Kiitos sen järjestämisestä, LauraKatarooma!