Ann Cleeves: Kuin tuhka tuuleen

 

Brittiläisen Ann Cleevesin dekkarit ovat ihastuttaneet ja koukuttaneet seuraansa. Keväällä luin Shetlanti-sarjasta Kuin tuhka tuuleen. Siinä Lontoossa opiskeluaikana toisensa löytäneet ystävykset matkustavat Shetlantiin Unstiin juhlimaan yhden häitä. Yöllä Eleanor, yksi vieraista, katoaa kuin tuhka tuuleen. Seuraavana päivänä hänen ystävänsä saa itsemurhaviestin. Kaikki kynnelle kykenevät etsivät Eleanoria meren rannasta ja kallioilta, ja lopulta hänen ruumiinsa löytyy.

Shetlanti-sarjasta tuttu rikospoliisi Jimmy Perez tutkii Eleanorin kuolemaa työtoverinsa Willow Reevesin kanssa. Jimmy on vasta palannut töihin rakastettunsa ja kumppaninsa traagisen kuoleman jälkeen, koska haluaa muuta ajateltavaa. Hän on myös kumppaninsa tyttären huoltaja ja ottaa lapsen mukaansa tapaamaan isovanhempiaan, kun Eleanorin tapaus vie hänet Lontooseen perehtymään ystäväporukan vaiheisiin ja ihmissuhteisiin.

Ann Cleeves osaa juonen kieputtelun taidon. Poliisien epäilykset siirtyvät henkilöstä toiseen sen mukaan, mitä uusia johtolankoja he löytävät. Lukijana minun on pakko jatkaa lukemista, jotta saan tietää, miten syyllinen selviää. Kirjailija kirjoittaa hyvin ja kiinnostavasti, ja suomentajakin on tehnyt valtaosaltaan hyvää työtä. Pidin siitä, miten kirjan nimeen on löydetty sopiva suomenkielinen ilmaisu vastaamaan englannin idiomia "into thin air". Sen sijaan en ole varma, miten onnistunut käännös on "nukkuminen on aina sujunut sen verran mallikkaasti, että sammuin kuin saunalyhty". Kuulostaa suomalaisiin korviin tutulta, mutta en pääse mihinkään ajatuksesta, että mahtaako Shetlanninsaarten asukkailla olla aavistustakaan siitä, mikä saunalyhty on. Tai sillä lontoolaisella, jonka suuhun sana on laitettu.

Kuin tuhka tuuleen on Shetlanti-sarjan kuudes osa. Aikaisemmin olen kirjoittanut sarjan avausosasta Musta kuin yö. Kaikkiaan sarjassa on kahdeksan osaa. Ilmeisesti lukijoille tai kirjailijalle on tullut ikävä Jimmyä, sillä luin jostain, että kirjailijalta julkaistaan lokakuussa uuden Jimmy Perez & Willow Reeves -sarjan ensimmäinen kirja The Killing Stones, joka sijoittuu Skotlannin Orkneysaarille. Sen suomennosta odotellessa.

         Ann Cleeves: Kuin tuhka tuuleen, 354 s.

          Kustantaja: Karisto 2019.

          Englanninkielinen alkuteos: Thin Air (2014), suomentaja Annukka 

               Kolehmainen.

Tällä viikolla vietetään perinteistä dekkariviikkoa jo 11. kertaa. Kirsin kirjanurkka luotsaa teemaviikkoa, jonka aikana blogeissa luetaan dekkareita ja kirjoitetaan niistä. Lukuvinkkejä voi viikon jälkeen tutkia koosteesta (lisään linkin myöhemmin), kiitos Kirsin kirjanurkka!

#dekkariviikko

Terttu Autere: Sen edestään löytää

Läänin rikosetsivä Juhani Kuikka on kutsuttu itäsuomalaiseen asemakylään. Apteekkarilla töissä ollut apteekkioppilas Elias Sorri on murhattu omaan sänkyynsä, ja tutkinnanjohto on annettu läänin rikospoliisille. Kuikka joutuu heti eroon Onervastaan, jonka kanssa meni kesällä naimisiin. Nyt he asuvat  Viipurissa, missä kummallakin on työpaikka. Aika on 1930-luvun loppupuolen lokakuu.

Murhatutkimus polkee paikallaan. Elias Sorri oli komea - kauniiksi häntä kylän vanhemmat naiset sanoivat - sekä kohtelias ja ystävällinen, apteekissa ja erityisesti sen naisasiakkaiden keskuudessa kovasti pidetty. Juhani Kuikka asuu vierailunsa ajan asemapäällikön kodissa ja pyöräilee kymmenen kilometriä kirkonkylään tapaamaan nimismiestä, tuomaria ja muita Sorrin tunteneita ja hänen viimeisestä illastaan jotain tietäviä.

Huhut kertovat, että kylän nuoret miehet eivät ole kovin tyytyväisiä siihen, että naisväki on alkanut tehdä tikusta asiaa ja käydä aikaisempaa useammin apteekissa nuoren harjoittelijan tultua paikkakunnalle. Kenelläkään ei kuitenkaan tunnu olleen erityistä syytä tukehduttaa Sorri. Kuikka alkaa tutkia Sorrin aikaisempia vaiheita, aikaa ennen farmasian opintoja, kun nuori mies opiskeli seminaarissa ja sen jälkeen työskenteli opettajana parissakin koulussa. Kuikan vanhempi kollega muistuttaa, että kannattaa olla kärsivällinen, sillä joku tietää jotain, vaikkei tiedä, että tietää. 

Sen edestään löytää on Terttu Autereen viides Juhani Kuikka -sarjan kirja. Mielestäni sen voi hyvin lukea itsenäisesti, vaikka etsivän siviilielämä eteneekin osa osalta. Ensimmäisessä kirjassa hän tapaa Onerva Ojalan, josta neljännessä osassa tulee hänen vaimonsa. Rikostapaukset ovat kuitenkin erillisiä ja tapahtuvat eri kaupungeissa tai kylissä, ja niiden nimiä kirjailija ei vahingossakaan paljasta. Lukijana arvuuttelen, mikä paikkakunta on kulloinkin kyseessä, ja siitä on tullut osa sarjan viehätystä. Tästä kirjasta täytyy sanoa, etten tiedä, missä asemakylä ja kirkonkylä ovat, mutta se ei ole ihme, sillä tunnen huonosti luovutetun Karjalan pitäjiä. Kaukana Viipurista ei kuitenkaan olla. Muu osa sarjan viehätystä on sen sutjakassa ja napakassa kerronnassa sekä nostalgisessa ajankuvassa.

Juhani Kuikka -sarjan aikaisemmat osat:
            Kuka murhasikaan rouva Holmin? (2014)
            Kuolema Eedenissä (2016)
            Kaunis mutta kuollut (2017)
            Kuokkavieraana kuolema (2019)

                  Terttu Autere: Sen edestään löytää, 243 s.
                  Kustantaja: Karisto 2020
                  Kansi: Pirta Syrjänen

KIRJA on kirjastosta. MUUALLA: Mummo matkalla, Sinimarjan matkassa 
Helmet-haaste: 2. Kirjan on kirjoittanut opettaja

Ann Cleeves: Musta kuin yö

Kun kuuntelin Ann Cleevesiä Helsingin kirjamessuilla pari vuotta sitten, päätin, että alan lukea jotain hänen dekkarisarjaansa. Sitä ennenkin oli houkutusta siihen suuntaan ollut, mutta  epäröin. Olin katsonut televisiosta sekä Vera Stanhopen tutkimuksia että Shetlantiin sijoittuvaa sarjaa, ja vaikka pidin niistä kovasti, en ollut innokas lukemaan samoista rikoksista enää kirjoissa. Mutta messuilla kirjailija jutteli kirjoistaan ja kirjoittamisestaan niin sympaattisesti ja innostavasti, että päätin heti sopivan hetken tullen tarttua hänen kirjoihinsa.

Hyvä oli, että tartuin, vaikka pari vuotta siinä meni. Musta kuin yö imaisi heti mukaansa, eikä loppuratkaisu ollut mitenkään selvä ennakolta. Kirjan edetessä ehdin epäillä yhtä jos toistakin rikoksesta, kuten asiaan kuuluu, mutta vasta lopussa syyllinen ja hänen motiivinsa paljastuivat.

Musta kuin yö aloittaa Shetlanti-sarjan, jonka päähenkilö on komisario Jimmy Perez. Ei pidä antaa tv-sarjan sankarin ulkomuodon hämätä itseään, vaikka hän jatkuvasti tuppautuu mielikuviin, sillä tämännäköinen Ann Cleevesin luoma Perez on:

"Hän näki miehen kasvot kuin impressionistisena maalauksena, lasiin kertyneen höyryn ja lian hämärtäminä, villin mustan hiuspehkon ja voimakkaan koukkunenän, mustat kulmakarvat. Ulkomaalainen, hän ajatteli."

Jimmy Perez on syntyisin Shetlannin eteläisimmältä Fair Islen saarelta, mutta sukutarina kertoo yhden hänen varhaisen esi-isänsä rantautuneen saarelle Espanjasta. Jimmy opiskeli ja työskenteli pitkään Aberdeenissä Skotlannissa, mutta avioeron jälkeen hän palasi Shetlanninsaarille, komisarioksi Lerwickin kaupunkiin. Äiti yrittää houkutella häntä takaisin Fair Islelle maanviljelijäksi, eikä ihan turhaan, sillä poliisityö rauhallisilla saarilla on alkanut tuntua hieman pitkästyttävältä. Kunnes tapahtuu rikos, joka haastaa Jimmyn ryhmän ja Skotlannista tulevien vahvistusten taidot.

Fran Hunter on yksinhuoltajaäiti, joka on vienyt pikkutyttärensa Cassien tammikuun alun aamuna kouluun. Hän on taidemaalari, ja maiseman hehkuvat värit lumoavat hänet, punaisena nouseva aurinko, sädehtivä vastasatanut lumi ja sen yläpuolella villisti lentävät mustat korpit. Hän haluaa nähdä, miksi korpit kokoontuvat pellolle, ja havaitsee kaukaa jotain punaista maassa. Puoliksi lumeen peittyneenä makaa naapurin teini-ikäinen Catherine kuristettuna omalla punaisella huivillaan.

Catherinen murhan selvittäminen osoittautuu mutkalliseksi ja haastavaksi. Ravenswickin kyläläiset muistavat hyvin, että kahdeksan vuotta aikaisemmin kymmenvuotias tyttö, Catriona, hävisi tietymättömiin eikä häntä löydetty koskaan. Catrionan perhe asui silloin samassa talossa, missä Catherine on nyt asunut isänsä kanssa. Catrionan katoamisesta epäiltiin naapurissa asuvaa vanhaa ja yksinkertaisena pidettyä miestä, jonka kotona Catriona oli käynyt. Käy ilmi, että Catherinekin oli käynyt miehen luona kuolemaansa edeltävänä päivänä. Ihmiset pitävät varmana, että vanhus on syypää Catherinen kuolemaan, mutta poliisi viivyttelee hänen pidättämisessään.

 

Ann Cleevesin teos on psykologinen rikosromaani, jossa murhaa ratkotaan poliisityöllä ja rikoksen syihin pureutuen. Jimmy Perez on sympaattinen hahmo, ja ympärillä on  monipuolinen kattaus rauhallisen kyläyhteisön ihmissuhteita, joita käsittämätön rikos ravistelee. On koululapsia, Catherine ja hänen ystävänsä lukiosta, nuorten seurustelusuruja, Englannista muuttaneita ja siksi ulkopuolisia, paikallisia. Kaikki tuntevat kaikki, ja siksi ajatus murhaajasta heidän keskuudessaan herättää pelkoa. 

Shetlanninsaarten luonto ja kulttuuri tarjoavat hurmaavan miljöön Cleevesin sarjalle. Kirjailija lopettaa tämän aloitusosan koukkuun, jonka on täytynyt olla ehdottoman kiinnostava kakkososaa odotellessa: Koko kirjan ajan Perez on miettinyt kotisaarelleen muuttamista ja palaamista suvun elinkeinoon, mutta ei ole saanut soitetuksi äidilleen asiasta. Catherinen surman ratkettua Perez palaa Lerwickiin, ja kirjan viimeinen lause on: "Ennen asemalle menoa hän pistäytyi kotona soittamassa äidilleen." Toki lukijalle annetaan vihjeitä siitä, mikä Jimmyn vastaus äidille on.

Ihana sarja, jossa on onneksi runsaasti lukemista jäljellä: englanniksi sarja on kasvanut kahdeksan osan mittaiseksi. Löysin kirjailijan nettisivuilta Shetlanninsaarten kartan, johon on merkitty sarjan jokaisen kirjan tapahtumapaikka, myös tämän romaanin kuvitteellinen Ravenswickin kylä!

 

              Ann Cleeves: Musta kuin yö, 336 s. (pokkari)

              Kustantaja: Karisto 2010 (2. painos; 1. p. 2007) 

              Alkuteos: Raven Black, 2006, suomentaja Annukka Kolehmainen

KIRJAN sain Bookcrossingin kautta. 

MUUALLA: Hemulin kirjahylly, Kirsin kirjanurkka, Tarukirja

Helmet-haaste: 13. Kirjassa eksytään (Franin tyttö eksyy äidistään väkijoukkoon.)

Kaksi kertaa majatalo

Kävi taas, kuten kirjojen kanssa usein käy. Ihan sattumalta ja tarkoittamatta ne asettuvat lukupoluksi, puhuvat samoista asioista tai muuten vain linkittyvät lomittain. Niin kuin nuo pääsiäisen lukumaratonin kirjatkin. Kahdessa romaanissa aloitettiin majatalon pito, mutta miljöö niissä oli melkoisen erilainen. Toinen majatalo perustettiin maaseutukylän vanhaan kouluun, jonnekin Tampereen lähiseudulle, ja toinen taas 50-luvulla Neuvosto-Viron Saarenmaalle.

Paula Havasteen Vierashuoneet on teoksista vakavampi. Jo sarjan edellisestä osasta Pronssitähdestä tutut Vilja ja Villem Talvik asuttavat Villemin suvulle kuulunutta maatilaa, jonka maista ja eläimistä jouduttiin luovuttamaan suurin osa, kun Virosta tuli osa Neuvostoliittoa. Viljalle myönnetään lupa pitää majataloa, mutta ei vain mitä tahansa majataloa, vaan sellaista, johon lähetetään kulttuurialan ihmisiä Tallinnasta. He tulevat ennen kaikkea saadakseen työskennellä maaseudun rauhassa, etäällä kaupungin keskeytyksistä. Ensin pitää kuitenkin rakentaa kolme huonetta vieraitten käyttöön. Siihen tarvitaan Viljan Anna-tädin vaikutusvaltaa, sillä rakennusprikaatin piti tulla töihin jo monta kuukautta sitten, mutta kunnanjohtaja halusi sen rakentamaan uusia asuintaloja työväelle.

Vahvimmin kirjasta jää mieleen maaseudun naisten työteliäs ja rankka elämä sekä neuvostovallan alati häilyvä uhka kaikkien yllä. Vilja tekee kaikki keittiön ja maatilan työt, siivoaa, keittää, tiskaa, säilöö, pyykkää, hoitaa eläimet, lapsen, miehen, kaksi apumiestä ja Tallinnan vieraat. 1950-luvun virolaisten miesten mieleenkään ei tule, että mies voisi auttaa vaimoa raskaimpien töitten kanssa. Tai edes sitä, että mikään talon töistä olisi vaimolle raskasta. Mutta Vilja ei valita. Hän rakastaa Villemiä ja on onnellinen emännän asemastaan nyt, kun anoppi on kuollut. Hän on ylen tyytyväinen, kun hänen ei tarvitse enää mennä sovhoosiin töihin, vaan majatalon vieraista huolehtiminen katsotaan hänen osuudekseen työstä. On miehissä yksi toisinajattelevakin:

"Se oli ensimmäinen kerta, kun Vilja katsoi toveri Arua suoraan silmiin. Että joku mies, tuollainen tarkastajan oloinen, saattoi sanoa noin mutkattomasti naisia taitaviksi. Voisiko tuollaisia miehiä olla enemmän, jotka arvostivat ihmistä taitojen perusteella, vaikka nämä olisivat pelkkiä laihoja kalastajakylän naisia?"

Sanojaan saa Vilja varoa koko ajan. Ettei tule ilmi, mistä kylästä hän on kotoisin. Ettei mitään sanaa tai elettä voida pitää vallanpitäjien arvosteluna. Silti Viljasta löytyy siviilirohkeutta auttaa metsäveljiä, salaa mieheltäänkin, kun siihen tulee tarve. Samaa varovaisuutta saa Villem noudattaa kirjailijana. Hänellä on työn alla romaani, ja majatalon ensimmäinen vieras on tarkastaja, joka lähetetään ohjaamaan Villemin kirjoittamista. On hyvä kuvata maaseudun rehtiä työväkeä, joka onnellisena ahertaa ja saavuttaa sille asetetut työtavoitteet. Kun Villem kirjoittaa odotusten mukaisesti, hänellä on toivoa päästä kirjailijaliiton jäseneksi ja saada apurahoja.

Uhan, pelon ja varovaisuuden maailmassa on myös kaunis, kesäinen maaseudun luonto, kukat ja eläimet. Maailma on muuttunut toiseksi, mutta vanhat laulut, runot ja uskomukset tuovat kaikuja vanhasta maailmasta. Kirjan lopussa Vilja ottaa taloonsa traumatisoituneen nuoren tytön, Aiven, josta kuullaan varmaan lisää. Sarjan seuraava osa Morsiusmalja on julkaistu tänä keväänä.

               Paula Havaste: Vierashuoneet, 341 s.
               Kustantaja: Gummerus 2019
               Kansi: Eevaliina Rusanen

KIRJA on kirjastosta.
Helmet-haasteessa laitan sen kohtaan 41. Kirjassa laitetaan ruokaa, sillä se mainitaan lähes joka luvussa. Kirjan lopussa on myös majatalon viikon ruokalista, johon on kirjattu tarjottavat päivän neljällä aterialla.

*** *** *** *** *** *** *** *** *** ***

Amanda Vaaran Pientä fiksausta vailla on tempoltaan vauhdikkaampi kuin Havasteen 1950-luvun virolaiskylä, mutta onpa aikakin toinen. Päähenkilö, 35 vuoden kieppeillä oleva Venla Linna, elää tätä päivää. Hän on toipumassa burnoutista ja päättänyt tehdä elämässään täyskäännöksen. Hän jättää kaupungin ja kiihkeärytmisen työnsä kiinteistönvälittäjänä ja muuttaa maalle lastensa kanssa. Taakse jää myös avioero ja hankala ex-mies. Venla ostaa vanhan kyläkoulun. Lapsista 9-vuotias Lauri löytää heti naapurista kaverin ja asettuu, mutta 13-vuotias Eedla haluaa palata kaupunkiin isänsä luo. 

Vanhasta koulusta tulee majatalo Villa Venla, ja sen emäntä alkaa elää unelmaansa. Tilat on remontoitu, Venla pitää lifestyle-blogia "Pientä fiksausta vailla" ja kertoo paitsi elämästään, myös Villa Venlasta. Asiakkaat lukevat paikasta sosiaalisesta mediasta ja löytävät tiensä sen viihtyisiin huoneisiin. Yksi heistä on rastatukkainen Jörn, joka aikoo viipyä pitemmän aikaa, osallistuu majatalon käytännön hommiin ja saa Venlan sydämen pamppailemaan ihan uudella tavalla.

Amanda Vaara on kirjailiija Niina Hakalahden viihteellisempi alter ego. Pientä fiksausta vailla on kevyttä luettavaa (tai kuunneltavaa), mutta ei kaihda elämän vastoinkäymisiäkään: huoltajuuskiistoja avioeron jälkeen, huolta ja vääntöä teini-ikäisen kanssa, hankaluuksia uusien naapurien kanssa. Vastapainoksi löytyy hauskoja kotieläimiä sekä iloisia ja vauhdikkaita sattumuksia ja toinen naapuri, ihana taiteellinen Ilona, josta tulee Venlan ystävä. Hänen uskallustaan elää eläkevuosina omannäköistään elämää Venla ihailee. 

Mainio kirja vaikka koronaeristykseen, milloin kaipaa kirjan verran pakoa arjesta. Pientä fiksausta vailla on jo saanut jatkoa kahden teoksen verran: Yösähköä ja Heti vapaa. Saatanpa ottaa nekin kuunteluun lähiaikoina.

         Amanda Vaara: Pientä fiksausta vailla
         Kustantaja: Karisto 2017
         Lukija: Merja Takatalo; äänikirja 7 t. 5 min.
         Kansi: Terhi Ekebom

ÄÄNIKIRJAN kuuntelin Storytel-palvelusta.
Helmet-haasteessa laitan sen kohtaan 35. Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa (koska blogi ja facebook).

Timo Saarto: Kivikalmisto

Timo Saarto kirjoittaa rikoskirjasarjaa, jonka tapahtumat sijoittuvat yksiin Suomen historian kohtalonvuosiin. Aloitusosassa Kuoleman kuukausi rikostapausta selviteltiin kuukauden ajan vuoden 1917 marraskuusta joulukuun kuudenteen päivään. Toisessa osassa Kevään varjo näyttämönä on edelleen Helsinki, joka huhtikuussa 1918 on punaisten hallussa, kunnes valkoiset joukot yhdessä saksalaisten kanssa valtaavat kaupungin. Koska Saarto lopettaa kirjansa kiehtoviin koukkuihin, tässä kirjoituksessa saattaa olla jotain, joka spoilaa edellisen osan koukun, jos sitä ei ole vielä tullut luetuksi. 

Kolmannen osan, Kivikalmiston, alku vie erääseen elokuun päivään vuonna 1916. Silloin suutari Haapa löysi kalareissullaan rannan kaislikosta nuoren kauniin naisen henkihieverissä ja vei hänet kaupunkiin toipumaan. Varsinaisesti teoksen tapahtumat sijoittuvat kesä- ja heinäkuuhun 1918. Edellisistä osista tuttu entinen miliisi Leo Waara on punavankina Viaporissa, mutta pääsee sieltä vapaaksi kirjan alussa. Pian sen jälkeen Viaporin vartiopäällikkö Lanius murhataan, ja etsivän poliisin päällikkö Asp syyttää siitä Waaraa, joka aiotaan vangita uudelleen. 

Anders Autio, entinen poliisi, teki aikoinaan eräässä jutussa yhteistyötä Leo Waaran kanssa. Autio on varma, ettei Waara ole surmannut vartiopäällikköä, ja todistaakseen sen hän päättää selvittää, kenellä oli syy tappaa Lanius. Tutkimuksissaan Autio joutuu menemään Kulosaareen, joka ei tuolloin vielä kuulu Helsingin kaupunkiin, vaan on osa maalaiskuntaa. Sinne pääsee kätevästi raitiotievaunulla, joka ajaa Sörnäisissä lautalle ja ylittää sillä meren Kulosaareen.

Hieman aikaisemmin jotkut pojat ovat löytäneet Kulosaaren naapurista Herttonaisista hiidenkiukaan ja innostuneet viskomaan sen kiviä syrjään. Kivien alta paljastuukin yllättäen kätketty vainaja. Kuka vainaja on, miten hän on kuollut ja kuka ja milloin on hänet hiidenkiukaaseen piilottanut? Murhattu vartiopäällikkö Lanius omisti jossain vaiheessa huvilan Kulosaaressa, ja jututtaessaan Kulosaaren huviloiden nykyisiä asukkaita Anders Autio törmää tämän tästä kevään ja kesän 1916 tapahtumiin. Hän alkaa aavistella jonkinlaista yhteyttä hiidenkiukaan vainajan ja Laniuksen murhan välillä, mutta vielä on muutama pala kadoksissa, ennen kuin koko kuvio selviää.

Kaikissa kolmessa Saarron romaanissa yksi hahmoista on Mirjam Drifva. Kuoleman kuukaudesta kirjoitin näin: "Yksi kirjan henkilöistä on neiti Mirjam Drifva, joka näyttäytyy melkoisen ristiriitaisena henkilönä. [...] hän toimii horrossaarnaajana, ennustaa tulevia tapahtumia ja vaikuttaa ajatustenlukijalta. [...] Neiti Drifva jää kirjassa mysteeriksi ainakin minulle. Hän tuo kirjaan henkisen ulottuvuuden..."

Kivikalmistossa Mirjam Drifvasta tulee yksi päähenkilöistä. Hän liittyy vuoden 1916 tapahtumiin, ja hänen menneisyyttään ja horrossaarnaajaksi ryhtymistään avataan. Mystisyys hänen ympärillään hälvenee, mutta varsin ristiriitainen hän edelleen on. Nyt hänelle avautuvat ovet Helsingin kirkkoihin, joihin virtaa sankoin joukoin ihmisiä kuuntelemaan hänen horrossaarnojaan. Kirkoissa hän puhuu hyvin hengellisesti, mutta joihinkin seuraajiinsa hän tekee vaikutuksen paljon maallisemmilla keinoilla, ja hänen saarnaamansa uusi oppi on melkoisen tarkoitushakuinen. Kun eräässä kirkkoillassa Drifva julistaa saaneensa ilmoituksen, että hiidenkiukaan surmatyön tekijä on kirkossa, häntä ammutaan myöhemmin kadulla. Romaani päättyy Mirjam Drifvaan liittyvään koukkuun, joka antaa ymmärtää, että hänestä kuullaan vielä.

Sarjan aikaisempien osien tapaan Helsinki on yksi teoksen hahmoista. Paikat ovat kirjailijalle tutut, hän on perehtynyt kaupungin historiaan ja saa sekasortoisen ajan elämään kirjansa sivuilla. Romaani päättyy heinäkuun 1918 loppuun. Jään odottelemaan jatkoa.

     Timo Saarto: Kivikalmisto, 240 s.
      Kustantaja: Karisto 2019
      Kansi: Mika Kettunen ; Kannen kuva: I.K. Inha/Suomen valokuvataiteen museo 

KIRJA on kirjastosta. MUUALLA: Kirjarouvan elämää, Kirsin kirjanurkka

Helmet-haasteessa Kivikalmisto sopii ainakin kohtiin 7. Kirjassa rikotaan lakia, 25. Kirjassa ollaan saarella (Kulosaari, Viapori), 37. Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa.

Anne Brontë: Agnes kotiopettajatar (Klassikkohaaste 9)

Brontën kirjailijasisaruksista Anne on jäänyt minulle tuntemattomaksi, joten valitsin hänen esikoisromaaninsa Agnes kotiopettajatar tämänkesäiseen Klassikkohaasteeseen. Kirjapolkujen muodostuminen on minulle mysteeri, ja väitän, ettei minulla ole mitään tietoista tekemistä sen kanssa, että naistenviikolle luin Minna Canthin novellin Agnes ja että olen juuri kuunnellut Pirjo Tuomisen tuoreen epookkiromaanin Opettajatar (tulossa blogiin pikapuoliin)!

Anne Brontën teos Agnes kotiopettajatar julkaistiin vuonna 1847, kun kirjailija oli 27-vuotias. Kirjailijan on sanottu saaneen siihen aineksia omista kokemuksistaan. Agnes on köyhtyneen maalaispapin tytär. Kun isä menettää kaiken omaisuutensa kauppalaivan haaksirikossa, Agnes päättää kantaa kortensa kekoon ja etsiä itselleen kotiopettajattaren paikan, onhan sivistynyt äiti opettanut kumpaakin tytärtään hyvin.

Ensimmäisen paikkansa Agnes löytää lehti-ilmoituksesta. Kokemus on kaikkea muuta kuin innostava: hänen pikkuoppilaansa ovat varsinaisia kauhukakaroita, jotka ovat tottuneet saamaan kaiken, mitä haluavat, ja joiden mieltä ei vanhempien mielestä tule mitenkään pahoittaa. Vähän ennen koettelevan lukuvuoden loppua Agnes saa lähteä toimestaan ja hän palaa kesäksi isän pappilaan kotikylään. 

Syksyn lähestyessä Agnes haluaa jälleen palvelukseen auttaakseen varatonta perhettään ja tällä kertaa hän laatii itse paikanhakuilmoituksen lehteen. Uudessa paikassa hänen oppilaansa ovat varttuneempia, jo nuoria herroja ja neitejä, joista kaksi poikaa lähetetään pian kouluun. Tytöt jäävät Agneksen oppilaiksi, eivätkä he ole juuri paremmin kasvatettuja kuin ensimmäisenkään perheen lapset. 16-vuotias Rosalie on hyvin sievä ja kehittyy kaunottareksi, mutta "[h]änelle ei ollut koskaan selvästi opetettu eroa oikean ja väärän välillä, [...] koska häntä oli aina hemmoteltu, niin hän oli saanut tahtonsa läpi joka asiassa, hän oli usein oikukas ja arvaamaton". 14-vuotias Matilda on todellinen rasavilli, "luonteeltaan huoleton, itsepäinen, kiivas ja piittaamaton".

Agnes viipyy tässä kotiopettajattaren paikassa kaksi vuotta. Koti-ikävä vaivaa, mutta hänellä on vapaa-aikaa enemmän kuin pikkulasten opettajana. Joskus hän kävelee tapaamaan kylän mökkiläisiä ja lukemaan eräälle sairaalloiselle leskelle. Yhdellä sellaisella käynnillä hän tapaa seurakunnan uuden apulaispapin, josta hän on kuullut ihmisten kertovan paljon hyvää. Nuori pappi on vakavahenkinen ja ystävällinen ja välittää seurakuntalaisistaan toisin kuin ylhäinen kirkkoherra. Agneksen orastavista romanttisista ajatuksista kirjailija kertoo viktoriaaniseen tapaan.

Romanttisista säikeistään huolimatta en pidä kirjaa rakkausromaanina, vaan kirjana kotiopettajattaren elämästä ja työstä. Kummassakin palveluspaikassaan Agnes jää kotiopettajattarena yksin ja hemmotellun jälkikasvun riepottelemaksi, eikä vanhemmilta tulee mitään tukea. Agnes ei kuulu perheeseen, vaan paljon alemmas, mutta ei hän ole palveluskuntaakaan. Häneltä odotetaan mahdotonta oikukkaiden kasvattien sivistämisessä ja koulimisessa. Tämä kaikki vertautuu hienosti Agneksen seuraavaan elämänvaiheeseen, kun isän kuoltua äiti ja Agnes perustavat yhdessä koulun johonkin Englannin kylpyläkaupunkiin. He vuokraavat talon ja ottavat sinne muutaman tytön asumaan ja käymään koulua. Lisäksi heillä on päiväoppilaita.

Anne Brontë on kirjailijana jäänyt sisartensa varjoon. Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaani on ollut teini-ikäisestä asti iki-ihana suosikkini - pitäisikin lukea uudelleen ja tunnustella, vieläkö lumo on jäljellä - ja Emily Brontën Humiseva Harju teki sekin aikoinaan suuren vaikutuksen. En pidä Anne Brontën Agnesia niiden veroisena, mutta sisältää se kyllä hyvän ja mielenkiintoisen kuvauksen kotiopettajattaren työstä ja asemasta 1800-luvun Englannissa, jossa luokkaerot ovat vahvat ja säätyläispiireissä ihmisiä kohdellaan näiden aseman mukaan, alhaisena pidettyjä alhaisesti ja ylhäisenä pidettyjä arvostaen - tai hännystellen. Kirjailja nostaa sydämen ja muun sivistyksen sekä kristilliset hyveet ja arvomaailman kevytmielisyyden ja periaatteettomuuden yläpuolelle.

            Anne Brontë: Agnes kotiopettajatar, 294 s.
            Kustantaja: Karisto 1988 (5. painos)
            Alkuperäinen: Agnes Gray 1847 ;  Suomentaja: Kaarina Ruohtula

KIRJA on oman hyllyn aarteita (ostettu kirjaston poistomyynnistä).

Osallistun kirjalla 9. Klassikkohaasteeseen, jota luotsaa Tuntematon lukija -blogin Hande.  Kooste kaikista haasteeseen luetuista kirjoista on täällä. Klassikkohaaste 10 on taas tuttuun tapaan puolen vuoden päästä 31.1.2020, Taikakirjaimet-blogissa voi ilmoittautua mukaan.

Helmet-haasteessa kirja sopii kohtiin 12. Kirja liittyy Isoon-Britanniaan ja 32. Kirjan nimessä on ammatti.

Kirjankansibingossa ruksaan ruudun "Huonekalu" (koska keltainen nojatuoli) ja lisään kirjan Joka päivä on naistenpäivä -haasteeseen ja Kirjahyllyn aarteisiin.

Aikaisemmat Klassikkohaaste-kirjani:

    Klassikkohaaste 1: Juhani Ahon Papin rouva
    Klassikkohaaste 2: Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen
    Klassikkohaaste 3: Tšingiz Aitmatovin Valkoinen laiva
    Klassikkohaaste 4: Maria Jotunin Arkielämää
    Klassikkohaaste 5: F. E. Sillanpään Hurskas kurjuus
    Klassikkohaaste 6: Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri
    Klassikkohaaste 7: Lee Harperin Kuin surmaisi satakielen
    Klassikkohaaste 8: Pearl S. Buckin Hyvä maa

Anneli Kanto & Noora Katto: Virtaset huvipuistossa

Tuli tarve etsiä kolme vuotta täyttävälle pikkutytölle syntymäpäivälahjaa, ja koska olen viime aikoina pyrkinyt hankkimaan suvun pikkuväelle kirjalahjoja, suuntasin kirjakauppaan. Vietin hyvän tovin lastenkirjahyllyn tuntumassa, ja viimein valinta kohdistui Anneli Kannon ja Noora Katon iloiseen kuvakirjaan Virtaset huvipuistossa. Tämä on ensitutustumiseni "Viisi villiä Virtasta" -kirjasarjaan, joka osoittautuukin hauskaksi tuttavuudeksi. Kyseinen teos on sarjan kymmenes kirja.

Valintaan vaikuttivat huvipuistomiljöö, isot, värikkäät kuvat, joissa oli paljon yksityiskohtia, arvioni mukaan sopiva määrä tekstiä, tarina ja huumori, joka sattui silmiin jopa teosta kaupassa selatessa, sekä ensimmäinen sivu, jolla esitellään Kastehelmi, 3 vuotta ja 101 senttiä pitkä. Sillä saa jo oman rannekkeen huvipuistoon.

Virtasten viisi lasta ovat olleet kilttejä ja ahkeria kevään mittaan. Vanhemmat ovat luvanneet palkaksi reissun huvipuistoon. Kastehelmille on riittänyt kilttinä oleminen, mutta isommat lapset ovat ulkoiluttaneet koiraa, siivonneet kissan vessalaatikkoa, kitkeneet ja järjestäneet leluja. Viimein koittaa päivä, jolloin mennään huvipuistoon. Kaikilla on samanvärinen lippis päässään.

Perillä Kastehelmi pettyy kovasti, sillä hän ei pääsekään kaikkiin hurjiin kieputtimiin, vaikka on ollut tosi kiltti. Hän kiukustuu niin paljon, että lähtee omille teilleen huvipuiston vilinään, kun kukaan ei huomaa. Perhe huolestuu todella, kun he huomaavat Kastehelmin lippiksen kellumassa puiston läpi virtaavassa joessa. Kaikki päättyy hyvin: Kastehelmi löytyy, hän pääsee moniin pienillekin sopiviin hauskoihin laitteisiin, ja koko perhe herkuttelee päivän kunniaksi. Virtaset huvipuistossa kirjoittaa lapsille tutuista asioista lasten tasolta ja tarjoaa samaistumispintaa jokaiselle, joka ensin odottaa kovasti jotain hauskaa ja jota sitten harmittaa, kun ei saa tehdä kaikkea sitä, mitä isommatkin lapset. 

Anni Swan -mitali 2018 myönnettiin Anneli Kannolle kolmesta edellisestä "Viisi villiä Virtasta" -kuvakirjasta, ja samassa tilaisuudessa julkistettiin Virtaset huvipuistossa teos. Palkintoraati luonnehti kirjojen kieltä rikkaaksi ja houkuttelevaksi. "Teksti on monitasoista, tunteita koskettavaa ja monenlaisia ajatuksia herättävää, ja soveltuu erinomaisesti tunnekasvatukseen." "[M]yös leikki-ikäisille voi kirjoittaa kirjoja vaikeista aiheista kaunokirjallisten arvojen ja tarinan kiehtovuuden kärsimättä." (Lainaukset Grafomania-blogista.)

            Anneli Kanto & Noora Katto: Virtaset huvipuistossa, 32 s.
            Kustantaja: Karisto 2018
            Kuvitus: Noora Katto 

KIRJA on oma ostos (lahjaksi annettavaksi).
MUUALLA: Kirjavinkit, Luetaanko tämä?

Helmet-haasteessa tämä sopii kohtiin 2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä, 13. Kotimainen lasten- tai nuortenkirja, 47. Kirjassa on alle 100 sivua.

Osallistun kirjalla Kirjaostos-haasteeseen, joka on käynnissä Tuijata-blogissa vielä muutaman päivän eli helatorstaihin asti. #kirjaostos

Terttu Autere: Kuokkavieraana kuolema

Väitän, että dekkari voi olla aurinkoinen. Jonkin laajalle levinneen kirjoittamiskäytännön mukaan Pohjolassa (lue: Suomessa ja Skandinaviassa) julkaistun rikoskirjan sankarin tulee olla yksin elävä ihminen (lue: eronnut tai leski), jolla on jonkin sortin ongelma tai useampia (lue: alkoholi- tai muu riippuvuus, työnarkomania, avioeroprosessi päällä) ja joka yksinään tai työtoverin kanssa synkeässä säässä pohtii rikostapauksen sisäistä dynamiikkaa ja motivaatiota. Poikkeuksia toki löytyy. Aurinkoinen dekkari taas on kerrassaan toista maata.

Kolkosta nimestään huolimatta Terttu Autereen rikoskirja Kuokkavieraana kuolema on aurinkoinen, ja siihen löytyy ilmiselviä syitä.

Kirja alkaa häillä, ja miten kesähäät idyllisessä järvenrantakaupungissa voisivat olla muuta kuin aurinkoiset, kun kaksi toisiaan rakastavaa ihmistä saa toisensa. Tätä tiedettiin jo odottaa, sillä Autereen edellisen kirjan Kaunis mutta kuollut lopussa jo sovittiin hääpäivästä. Sopijina olivat lääninrikospoliisin etsivä Juhani Kuikka ja hänen morsiamensa, äidinkielenopettaja Onerva Ojala. Ja vaikka yksi häävieraista lyyhistyy hengettömänä viinilasinsa ääreen, sitä pidetään valitettavana sairauskohtauksena, ja onneksi hääpari oli siinä vaiheessa jo ehtinyt lähteä viettämään kuherruskuukauttaan.

Pian selviää, että kuolleen naisen, rouva Enni Lundenin, kohtaloksi ei tullut sairaus, vaan myrkky, jonka joku oli tipauttanut hänen lasiinsa. Murha on vakava rikos, mutta teoksen aurinkoisuutta ei pysty pimentämään se,  että siinä kuolee henkilö, joka esitetään varsin epämiellyttävänä. Rikospoliisissa on huono tilanne: yksi etsivistä on lomalla ja tavoittamattomissa - eletään 30-lukua eikä kännyköistä edes uneksita vielä - ja toinen työkyvytön vasta operoidun umpilisäkkeen jäljiltä. Niinpä Juhani Kuikka velvoitetaan remmiin, ja hän keskeyttää kuherruskuukauden, jota on ollut viettämässä nuorikkonsa kanssa täysihoitolassa, joka tuli heille kummallekin tutuksi kirjassa Kuolema Eedenissä.

Niinpä etsivä Kuikka palaa vaimonsa kanssa tämän kotikaupunkiin ja anoppinsa lihapatojen äärelle. Hän tutkii murhatapausta kaupungin konstaapelien Kämäräisen ja Kiiskisen kanssa. Jututetaan rouva Lundenin miestä ja palveluskuntaa, sisarta, ja hääpaikan, Seurahuoneen, henkilökuntaa. Puitteet ovat valoisat: kaunis kesäkaupunki järven rannalla, aurinkoa ja uintiretkiä, lämpöä ja elokuun samettisia iltoja, jolloin tuore aviopari tekee pitkiä kävelyretkiä tai kuhertelee puutarhakeinussa. Rikostutkinta junnaa päiväkausia paikallaan. Ilmeisiä epäiltyjä on yksi, mahdollisia muutama muukin, mutta vasta kirjan lopussa selviää, miten rikos tapahtui, kuka on syyllinen ja miksi.

Onervan kotikaupunki, häitten ja rikoksen tapahtumapaikka, on idyllinen kesäkaupunki, johon virtaa matkailijoita. Terttu Autere sijoittaa rikoskirjansa eri paikkakunnille, joita hän ei nimeä, mutta kertoo niistä kyllä riittävästi, jotta ne on mahdollista tunnistaa. Tai ainakin kuukkelin avulla arvata. Tämän kirjan paikkakunta oli minulle taas helpompi keksiä, kunhan olin muistuttanut itseäni siitä, että oltiin Itä-Suomessa 1930-luvulla, jolloin itäraja oli kartalla toisessa kohtaa kuin nykyisin. Lukijana saan siis toimia salapoliisina ja jäljittää tapahtumapaikan annettujen vihjeiden perusteella. Hauskaa!

Sarjan akaisemmissa osissa Onerva on osallistunut aktiivisesti rikosten ratkaisuun, mutta nyt hän jää siitä syrjään. Hänen äitinsä sen sijaan ei malta olla utelematta tutkinnan kulusta, kun kerrän vävy, läänin rikosetsivä, nyt asuu hänen talossaan ja syö hänen herkkuruokiaan, mutta Juhani toimii ammatillisesti eikä paljasta salaisuuksia tunnetusti juoruilunhaluiselle anopilleen.

"Maistui oikein hyvältä, kiitos", Juhani Kuikka sanoi, vaikka vallan hyvin tiesi, mitä anoppi tarkoitti. Anoppi piti nyt vaan alusta asti saada ymmärtämään, että mitään tietoja ei herunut ulkopuolisille, ei edes anopille, ennen kuin tutkimukset oli saatu loppuun. Tutkimusten alku oli aina ärsyttävää hapuilua, neulan etsimistä heinäsuovasta. Jossain vaiheessa tutkimukset sitten lähtivät kuin lentoon. Ja lopuksi löytyi ratkaisun avain. Mutta se vei aikansa, vaati kärsivällisyyttä ja sitkeyttä."

Aurinkoinen ja viihdyttävä välipalakirja sellaiseen hetkeen, kun haluaa uppoutua menneeseen maailmaan ja hyvähenkiseen vanhan ajan rikoskirjaan. Suosittelen kesälomalukemiseksi, mikäli cozy crime -henkiset dekkarit maistuvat. Teoksella on mainion nostalginen kansi, Pirta Syrjäsen suunnittelema. Jatkoa sarjaan odotellessa.

Juhani Kuikka -sarjassa julkaistut kirjat:
            Kuka murhasikaan rouva Holmin? (2014)
            Kuolema Eedenissä (2016)
            Kaunis mutta kuollut (2017)
            Kuokkavieraana kuolema (2019)

      Terttu Autere: Kuokkavieraana kuolema, 281 s.
      Kustantaja: Karisto 2019
      Kansi: Pirta Syrjänen

KIRJAN lainasin kirjastosta.
MUUALLA: Luetut kirjat ("Huikea ja tyylikäs vanhanajan rikostutkinta Komisario Palmu -hengessä.")
Helmet-haasteessa tämä sijoittuu hyvin kohtiin 1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot, 49. Vuonna 2019 julkaistu kirja.

L. M. Montgomery: Sininen linna

Lucy Maud Montgomery (1874-1942) ja ihanat Anna- ja Runotyttö-kirjat! Kukapa ei olisi lukenut niitä, ainakaan jos on ollut vähänkään kallellaan romanttisiin tyttökirjoihin päin. Paljon vähemmän tunnettuja ovat lukuisat kirjailijan kirjoittamat romaanit ja novellit, joista useita on suomennettu vasta tällä ja viime vuosikymmenellä. Nyt lukemani Sininen linna on kuitenkin vanhempaa tuotantoa, sillä sen ensimmäinen suomenkielinen laitos ilmestyi jo 1930.

Valancy Sterling täyttää 29 vuotta ja on sinä päivänä yhtä onneton kuin kaikkina päivinä ennen sitä. Hän asuu yhdessä äitinsä ja serkkunsa kanssa kodissa, jossa tärkeintä on täsmällisyys ja säädyllisten tapojen noudattaminen ja suvun totteleminen kaikessa. Koko elämänsä ajan Valancy on saanut kuulla, että hän on ruma ja että hänellä on heikko terveys. Elämä on harmaata ja tyhjää äidin tiukassa komennossa, jossa ei suvaita yhtään joutilasta hetkeä päivän mittaan.

Valancylla on kaksi pakopaikkaa elämässään. Toinen on Sininen linna, jonka hän on unelmoinut mielikuvituksessaan kaikkia yksityiskohtia ja siellä asuvia henkilöitä myöten. Hän itse on linnan valtiatar, valtiaan olemus taas muuttuu samalla kun Valancy kasvaa pikkutytöstä teini-ikäiseksi ja nuoreksi naiseksi. Toinen pakopaikka on John Fosterin luontokirjojen lukeminen, milloin siihen vain tarjoutuu pieni hetki, mitä tapahtuu aivan liian harvoin tiukan työteliäässä ja kurinalaisessa taloudessa.

Sitten Valancy huomaa olevansa ajoittain huonovointinen ja saavansa kivuliaita kohtauksia, jotka ottavat sydämestä. Hän menee salaa kaikilta lääkäriin ja saa kuulla olevansa vakavasti sydänsairas ja elävänsä korkeintaan vuoden. Kuolema ei pelota Valancya, kun vain olisi ehtinyt elää sitä ennen! Tuo hetki on kuitenkin ratkaiseva hänen elämässään, hän saa rohkeuden elää sukulaisten ja tuttavien mielipiteistä välittämättä ja tehdä asioita, joita itse haluaa. Kuten ottaa työpaikka juopottelevan rakennusmiehen aikuisen, keuhkotautisen tyttären hoitajana tämän viimeisinä elinviikkoina. Miten paheksuttavaa sivistyneelle naiselle.

Ensimmäistä kertaa elämässään Valancy on onnellinen, joku tarvitsee häntä. Ja vieläkin suurempi onni tulee hänen osakseen, ja unelmien sinisestä linnasta tulee totta, tavallaan.

Kirjan alussa Sininen linna oli lähes tympeä, enkä olisi jaksanut lukea niin pitkään, miten koko suku pompotteli ja nujersi Valancya ja miten tärkeintä tuntui olevan vain se, mitä seurapiirit pitivät säädyllisenä ja sopivana. Tarina sai kuitenkin uutta potkua Valancyn saatua tohtorilta "kuolemantuomion". Hän sai rohkeutta elää omannäköistään elämää, sukulaistensa kauhuksi, ja samalla kirjailija tuuletti reilusti aikansa keskiluokkaista naiskuvaa ja tekopyhyyttä. 

Ja kyllä Sinisestä linnasta löytyy se tuttu Montgomeryn tarinoiden lumo ja luontokuvausten herkkyys ja kauneus, kun vauhtiin päästään. Kirjasta sukeutuu varsin romanttinen rakkausromaani, josta löytyy monta yllätystä. Hupaisinta minulle oli, kun Valancyn lukiessa ja siteeratessa pätkiä John Fosterin kirjoista yritin etsiä netistä tietoja tuosta kirjailijasta, ilmeisesti Montgomeryn suosikista. Nauratti, kun kirjan loppupuolella kävi ilmi, miksen ollut löytänyt netistä mitään. 

Pidin kirjasta, vaikkei se mielestäni Anna-kirjojen tasolle ylläkään. Hienointa oli Valancyn kehitys arasta, nujerretusta hiirulaisesta rohkeaksi ja onnelliseksi naiseksi. Ja olihan lopputilanne ihanan romanttinen, jos kohta ei kovin uskottava kaikkine käänteineen. Vaan onhan välillä mukavaa ja tarpeellistakin vain uppoutua suloiseen tarinaan ja antaa sen viedä.

               L. M. Montgomery: Sininen linna, 280 s.
               Kustantaja: Karisto 1987 (7.painos; 1. p. 1930)

               Alkuperäinen: The Blue Castle, 1926, suomentaja A. J. Salonen

               Kansi: Matti Kota

KIRJA on oman hyllyn aarre, voitettu blogiarvonnassa. Kiitos Aino!
MUUALLA sitä on luettu laajasti, kuten klassikolle sopiikin, esimerkiksi: Jokken kirjanurkka, Kirjojen kamari, Oksan hyllyltä, Tarukirja

Helmet-haasteessa sopii kohtiin 1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot, 6. Rakkausromaani ja 11. Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa. 
Muita haasteita: Joka päivä on naistenpäivä (naisklassikkoja), Montgomery (L. M. Montgomeryn kirjoja tai kirjoja hänestä), Kirjahyllyn aarteet (oman hyllyn aarteita).

Seppo Jokiselta Piripolkkaa Vilpittömässä mielessä

Lukaisin jälleen pari vanhempaa Seppo Jokisen dekkaria. Komisarioksi edenneen tamperelaisen Sakari Koskisen seuraan on turvallista hakeutua, ei ole odotettavissa yksityiskohtaisia kuvauksia väkivallasta tai verenvuodatuksesta, vaikka poliisit ratkovatkin visaisia murhia ja kohtaavat kaikenlaista raadollista ja raakaakin.

Piripolkassa joukko hervantalaisia nuoria on ajautunut huumeisiin. He herättävät poliisin kiinnostuksen, kun pari nuorista pahoinpitelee vanhuksen sairaalakuntoon ja varastaa tämän auton, jonka he hurjan ajomatkan päätteeksi polttavat Hervannan liepeillä. Kun yksi tytöistä löydetään surmattuna ja toinenkin kuolee, Koskisella ja hänen tiimillään on kädet täynnä työtä. Keneltä nuoret, joista yksi on vasta 15-vuotias, saavat aineita? Kenellä on syytä surmata heitä? Kuka on Peppi Pitkätossu, jonka nimen useampikin kuulusteltava mainitsee? Entä Äntee, Nicholas Telkkä?

Turhaan ei puhuta huumehelvetistä, sitä se on yhtä lailla yhä kovenevien aineitten koukuttamille kuin huumerikoksiin sortuneille. Piripolkassa nuoret tanssivat huumeporhojen ja heidän renkiensä tahtiin, ja näiden murrosikäisten vanhemmat ovat ihmeen sokeita ja hyväuskoisia. Piripolkka vie yhden nuoren kauas Kainuuseen turvataloon, koska hän on luvannut todistaa huumekauppiaita vastaan, mutta onko hän loppujen lopuksi turvassa sielläkään?

Juoni kääritään lopussa siististi kokoon, ja tällä kertaa pääsyyllinen ei päässyt yllättämään, mutta ainahan on kiintoisaa seurata, mistä Koskinen ja kumppanit pääsevät jutussa kärryille. Sen sijaan yksityiselämän puolella Koskisen naisjutut ovat vähemmän siististi kokoon käärittyjä, joten ei ihme, että hänen lähimmät työtoverinsakin leukailevat niistä. Yleensä pidän dekkareissa siitä, että poliisi(e)n yksityiselämä kulkee rikosten ratkaisun rinnalla, mutta tässä kuviot olivat sen verran sekavat, että vähempikin olisi riittänyt.

Vilpittömässä mielessä on kahdeksas Sakari Koskinen -sarjan dekkari, ja vaikka se julkaistiin 15 vuotta sitten, sen teemat ovat melkoisesti tätä päivää ja voisivat näkyä uutisissa minä tahansa iltana.

Kirjan alussa Tammerkosken syövereistä, aivan Tampereen keskustassa, löytyy kuollut mies. Heti kohta poliisi kuulee todistajaa, joka sanoo nähneensä miehen hypänneen veteen. Toisaalla pari pikkupoikaa vakuuttaa nähneensä jonkun tuupanneen miehen koskeen. Poliisi saa selville, että miehelle oli soitettu työpaikalle vähän aikaisemmin, minkä jälkeen hän oli lähtenyt juoksujalkaa ruokatauolle. Oliko mies ottanut hengen itseltään vai oliko virkavallalla käsissään murha?

Ei kulu kauankaan, kun samoilta kulmilta Finlaysonin alueelta löytyy pahoinpidelty mies, joka viedään tajuttomana sairaalaan. Käy ilmi, että tämäkin mies oli saanut puhelinsoiton ja heti sen jälkeen rientänyt jonnekin. Kummankaan miehen lähipiiri ei keksi mitään tai ketään, joka olisi voinut haluta vahingoittaa hukkunutta tai pahoinpideltyä.

Samaan aikaan tämän kaiken kanssa yksinäinen tietokone-ekspertti kirjoittelee sähköposteja sydämensä valituille, jotka hän on tavannut internetin chat-huoneessa, mutta ei koskaan kasvotusten. Viestittelijä on varma, että heillä on yhteinen tulevaisuus, kunhan hän raivaa onnen tieltä esteet. Valittunsa hän tuntee hyvin, sillä hän on hakkeroinut taitavasti kaikkien turvamuurien läpi ja selvittänyt naistensa asiat eri rekistereistä.

Toisaalla Tampereen poliisin väkivaltajaosto tutkii maahanmuuttajanaisen surmaa. Lehtien otsikot kirkuvat kunniamurhaa, ja komisario Koskisella on täysi työ pitää alaisensa asiallisina. Hekin ovat valmiita pitämään tekoa kunniamurhana, vaikkei tutkimukset ole edenneet kovinkaan pitkälle. Lisäksi poliisilaitokselta löytyy rasisti, jonka tölväisyt saavat komisarion menettämään malttinsa.

Ja sitten Raija, Koskisen neljä vuotta aiemmin eronnut vaimo, ottaa yhteyttä ja haluaa tavata ex-miestään.

Seppo Jokisella on poliisiromaanissaan monta juonikuviota samaan aikaan, mutta niiden perässä pysyy kyllä hyvin. Poliisilaitoksen väki on tullut tutuksi jo aiemmissa kirjoissa, ja sarjan tässä osassa Koskisen naiskuviot säilyvät maltillisina. Jokisella on tässä kirjassa vahva psykologinen ote, jossa on paljon myötätuntoa niin rikoksentekijöitä kuin maahanmuuttajiakin kohtaan. Jossain kohtaa tuli norjalainen dekkaristisuosikkini, Karin Fossum, mieleen.

             Seppo Jokinen: Piripolkka, 330 s.
             Kustantaja: Karisto 2008 (6. painos; 1. p. 2002)

             Seppo Jokinen: Vilpittömässä mielessä, 280 s.
             Kustantaja: Karisto 2006 (5. painos; 1. p. 2003)

KIRJAT lainasin kirjastosta. 
MUUALLA Piripolkka: Tarukirja, Ritva Sorvali
MUUALLA Vilpittömässä mielessä: 365 kulttuuritekoa
HAASTE: Osallistun kirjoilla sarjakirjojen Jatkumo-haasteeseen (Sakari Koskinen -sarjan osat 7 ja 8).

Timo Saarto: Kevään varjo

Vuosi 1918. Huhtikuun alku Helsingissä. Sateisen yön pimeydessä kuuluu laukaus puutalokorttelin pihalta Pikku Robertinkadulla. Kivijalan vieressä lojuu nuori surmansa saanut mies sinellissä. Venäläinen asepuku osoittautuu kuitenkin hämäykseksi, ammuttu mies paljastuu suomalaiseksi jääkäriksi. Mutta onko hän valkoinen vai loikannut punaisten puolelle?

Ampumistapausta alkaa tutkia punainen miliisin etsivä Leo Waara, jonka mielestä tapauksessa on jotain hämärää. Waara on tuttu jo Timo Saarron edellisestä dekkarista  Kuoleman kuukausi, joka voitti tänä vuonna Suomen dekkariseuran Vuoden johtolanka -palkinnon. Teos päättyi Suomen itsenäistymiseen, joten kirjojen välissä on ehtinyt kulua nelisen kuukautta, suurin osa siitä on käyty sisällissotaa. Helsinki on punaisten hallussa.  

Uudessa rikosromaanissa Kevään varjo Leo Waara selvittelee ammutun jääkärin taustaa ja tapaa tämän vanhemmat ja jääkäritoverin, josta sittemmin on tullut punainen. Tutkimusten aikana Waaran huomio kiinnittyy Pohjoissatamassa olevaan venäläiseen laivaan, jonne menee pari keskenään Suomea puhuvaa miestä. Toinen näistä on edellisestä kirjasta tuttu virasta erotettu valkoinen poliisi Anders Autio, jonka raportoitiin kuolleen pakomatkalla Ruotsiin. Tässä hän kuitenkin on, täysparran kasvattaneena ja venäläisessä sinellissä, neuvottelemassa laivan ja sen sisältämän ison aselastin ostamisesta valkoisille, ennen kuin punaiset ehtivät ottaa aseet haltuunsa. Tästä kaikesta etsivä Waara ei tiedä mitään, hän ei edes tunnista Autiota tämän peiteasussa, mutta häntä kummastuttaa rapistunut laiva ja sen vieraat.

Sitten Leo Waara saa puhelun Meilahdesta Toivolan huvilasta, jonka omistaa Anders Aution appi ja jonne Aution vaimo ja tytär ovat kaupunkiasunnostaan paenneet aviomiehen kuoleman jälkeen. Soittaja on Waaran tuttu, huvilassa palvelijana työskentelevä Betty Blom, joka hädissään kertoo punaisten löytäneen huvilasta kätkettyjä aseita ja vieneen talon isäntäväen huvilasta mennessään. Waara selvittää, etteivät punaiset ole olleet sieppauksen takana. Mutta kuka sitten? Ja minne perhe on viety?

Kevään varjo rakentuu Leo Waaran rikostutkimusten ja Anders Aution valkoisille tekemän salaisen valmistelutyön ympärille. Kiinnostavaa on seurata parin huhtikuisen viikon ajan sisällissodan etenemistä Helsingissä. Punaisten taistelutahtoa pidetään yllä lehtiuutisilla saavutetuista voitoista eri rintamilla ja uskomuksilla (tai valheilla) pienestä Helsinkiä piirittävästä lahtarien joukosta. Samaan aikaan asioista perillä oleva punaisten esikunta jättää Helsingin. Saksalaiset joukot marssivat ripeästi Hangosta kohti Helsinkiä ja suuret sotalaivat lähestyvät kaupungin satamaa. Valkoiset ja saksalaiset valtaavat kaupungin muutamassa päivässä punaisten paetessa sekasorron vallassa alta pois.

Timo Saarto tallentaa ajankuvan hämmentävän aidon tuntuiseksi. Tässä kirjassa rikostutkimukset eivät ole mielestäni aivan yhtä jänteviä kuin Kuoleman kuukaudessa, mutta jotenkin hämmennys, poukkoilu ja piilottelu sopii vuoden 1918 sekaviin oloihin. Kirjan lopussa eri juonikuviot solmitaan yhteen ja selviää montakin yllättävää asiaa.

Leo Waara on kiintoisa päähenkilö. Hän on punainen, miliisin palveluksessa ja sitkeä selvittämään hämäriä tapauksia ja siksi edennyt rivimiliisistä etsiväksi. Hänellä on hyvät suhteet moniin valkoisiin. Hänen kohtalonsa punaisten kukistuessa jää sen verran täpärään tilanteeseen, että luulen sarjalle olevan tulossa jatkoa. Tuon ajan Helsinki on ehdottoman kiinnostava dekkarin miljöö, joten seuraavaa osaa odotellessa.

      Timo Saarto: Kevään varjo, 264 s.
       Kustantaja: Karisto 2018
       Kansi: Mika Kettunen       

KIRJA on kirjastolaina. MUUALLA sen ovat lukeneet Kirsi ja Nettimartta.
Helmet-haasteessa kuittaan kohdan "30. Kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan". Osallistun myös pian päättyvään 1918-haasteeseen sekä sarjakirjojen Jatkumo-haasteeseen (Leo Waara -sarja, osa 2).