Terttu Autere: Sen edestään löytää

Läänin rikosetsivä Juhani Kuikka on kutsuttu itäsuomalaiseen asemakylään. Apteekkarilla töissä ollut apteekkioppilas Elias Sorri on murhattu omaan sänkyynsä, ja tutkinnanjohto on annettu läänin rikospoliisille. Kuikka joutuu heti eroon Onervastaan, jonka kanssa meni kesällä naimisiin. Nyt he asuvat  Viipurissa, missä kummallakin on työpaikka. Aika on 1930-luvun loppupuolen lokakuu.

Murhatutkimus polkee paikallaan. Elias Sorri oli komea - kauniiksi häntä kylän vanhemmat naiset sanoivat - sekä kohtelias ja ystävällinen, apteekissa ja erityisesti sen naisasiakkaiden keskuudessa kovasti pidetty. Juhani Kuikka asuu vierailunsa ajan asemapäällikön kodissa ja pyöräilee kymmenen kilometriä kirkonkylään tapaamaan nimismiestä, tuomaria ja muita Sorrin tunteneita ja hänen viimeisestä illastaan jotain tietäviä.

Huhut kertovat, että kylän nuoret miehet eivät ole kovin tyytyväisiä siihen, että naisväki on alkanut tehdä tikusta asiaa ja käydä aikaisempaa useammin apteekissa nuoren harjoittelijan tultua paikkakunnalle. Kenelläkään ei kuitenkaan tunnu olleen erityistä syytä tukehduttaa Sorri. Kuikka alkaa tutkia Sorrin aikaisempia vaiheita, aikaa ennen farmasian opintoja, kun nuori mies opiskeli seminaarissa ja sen jälkeen työskenteli opettajana parissakin koulussa. Kuikan vanhempi kollega muistuttaa, että kannattaa olla kärsivällinen, sillä joku tietää jotain, vaikkei tiedä, että tietää. 

Sen edestään löytää on Terttu Autereen viides Juhani Kuikka -sarjan kirja. Mielestäni sen voi hyvin lukea itsenäisesti, vaikka etsivän siviilielämä eteneekin osa osalta. Ensimmäisessä kirjassa hän tapaa Onerva Ojalan, josta neljännessä osassa tulee hänen vaimonsa. Rikostapaukset ovat kuitenkin erillisiä ja tapahtuvat eri kaupungeissa tai kylissä, ja niiden nimiä kirjailija ei vahingossakaan paljasta. Lukijana arvuuttelen, mikä paikkakunta on kulloinkin kyseessä, ja siitä on tullut osa sarjan viehätystä. Tästä kirjasta täytyy sanoa, etten tiedä, missä asemakylä ja kirkonkylä ovat, mutta se ei ole ihme, sillä tunnen huonosti luovutetun Karjalan pitäjiä. Kaukana Viipurista ei kuitenkaan olla. Muu osa sarjan viehätystä on sen sutjakassa ja napakassa kerronnassa sekä nostalgisessa ajankuvassa.

Juhani Kuikka -sarjan aikaisemmat osat:
            Kuka murhasikaan rouva Holmin? (2014)
            Kuolema Eedenissä (2016)
            Kaunis mutta kuollut (2017)
            Kuokkavieraana kuolema (2019)

                  Terttu Autere: Sen edestään löytää, 243 s.
                  Kustantaja: Karisto 2020
                  Kansi: Pirta Syrjänen

KIRJA on kirjastosta. MUUALLA: Mummo matkalla, Sinimarjan matkassa 
Helmet-haaste: 2. Kirjan on kirjoittanut opettaja

Enni Mustonen: Sotaleski

Viime aikoina olen lukenut Enni Mustosen Sotaleskeä. Syrjästäkatsojan tarinoiden aikaisemmat osat ovat imaisseet niin mukaansa, että olen ahminut jokaisen nopealla tahdilla, mutta tämän kanssa olen viipyillyt. Teos on yhtä houkutteleva kuin edellisetkin kirjat, mutta oma aika ja keskittyminen on viime aikoina tuhraantunut koronauutisten seuraamiseen ja joihinkin omiin projekteihin. Nyt viikonloppuna otin lomaa koronasta tai ainakin sen uutisoinnista, ja taidan jatkaa kohtuulinjalla tällä pääsiäisviikollakin.

Sotaleski ei päästänyt pakoon kriisiaikaa. Kirjan tapahtumat alkavat kesästä 1939 ja jatkuvat vuoden 1944 loppuun ja sijoittuvat siten sellaiseen jaksoon Suomen historiassa, johon korona-aikana on viitattu: "Viimeksi sota-aikana." "Ei koskaan ennen, ei edes sota-aikana." Ja kummasti nykyinen elämänmeno herkistää huomaamaan asoita, jotka olivat totta 1940-luvun Suomessa. En nimittäin tiennyt aikaisemmin, että keväällä 1944 koulunkäynti lakkautettiin osassa eteläistä Suomea sen jälkeen, kun Helsinkiä oli pommitettu rankasti. Toki Mustosen kirja on fiktiota, mutta olen tottunut siihen, että historioitsija on tarkka yksityiskohdissa.

   "Seuraavana aamuna Olga lähti takaisin kaupunkiin. Viena, jolla oli koulussa kokeet, lähti myös aamupimeällä omaan kouluunsa, mutta palasi sieltä jo parin tunnin kuluttua. 

   - Koulu on suljettu koko kevääksi, hän kiukkusi ja viskasi laukkunsa eteisen lattialle. - En saa enkun numeroa nostetuksi enkä takuulla pääse syksyllä mihinkään lukioon. 

   Päiväuutisissa vahvistettiin, että kaikki rannikolla tai sen läheisyydessä sijaitsevien kaupunkien ja muiden isompien paikkakuntien koulut pysyvät suljettuina koko kevään."

Sotaleski kertoo sodasta, mutta ei miesten taisteluista, vaan kotirintaman naisista ja lapsista. Naisten miehet - aviomiehet, isät, veljet, pojat ja vävyt - taistelevat ensin talvisodassa ja sitten jatkosodassa. Heidän puolestaan naiset pelkäävät, vaikka Suomen virallinen sotapropaganda uutisoi jatkuvista suomalaisen armeijan voitoista ja vihollisen tappioista. Ilmahälytysten tullessa syöksytään kellariin tai kaupungilla lähimpään väestösuojaan, joskus tuntikausiksi.

Kaatuneista sankarivainajista ja haavoittuneista sotainvalideista huolimatta elämä jatkuu poikkeusoloissakin. Käydään töissä ja koulussa, milloin voidaan, häitä vietetään ja lapsia syntyy. Kivitalo, jossa Kirstin muotiliike Parisienne sijaitsee, pommitetaan maan tasalle ja Kirstin ystävä ja työntekijä Ludmila kuolee. Kirstille avautuu uusi työpaikka Tyttöjen valmistavassa Ammattikoulussa pukuompelun opettajana, ja jatkosodassa asemasodan aikaan hän toimii samassa tehtävässä Äänislinnan lähistöllä, jonne suomalaiset ovat perustaneet opiston karjalaisille nuorille kädentaitojen oppimista varten. Karjalassa Kirsti saa olla miehensä Iivon luona tämän kotiseudulla ja tutustua tämän muamoon ja siskoon.

Vaikka Kirsti on teoksen näkökulmahenkilö, sarjan alkuosien päätähdellä äiti-Idalla on iso rooli kirjassa. Idan vieraanvaraisuus on hämmästyttävän ja ihailtavan sydämellistä, sillä hänen kotoaan saa majapaikan niin talvisodan pommituksissa kotinsa menettänyt kalliolainen Olga lapsineen kuin Metsäpirtin evakot Peltoset. Ida on myös viisas äiti, joka saa Kirstin ymmärtämään, miksi hänen avioliittonsa Iivon kanssa on väljähtynyt. Se ehkä helpottaa myös Kirstin saaman yllätyslahjan vastaanottoa, vaikka se samalla kirpaiseekin. - Sarjan seuraava osa Pukija julkaistaan nyt huhtikuussa.

Syrjästäkatsojan tarinat I-VI: Paimentyttö, Lapsenpiika, Emännöitsijä, 
Ruokarouva, Ruokarouvan tytär & Taiteilijan vaimo 

         Enni Mustonen: Sotaleski : Syrjästäkatsojan tarinoita VII, 525 s.
         Kustantaja: Otava 2019
         Kannen suunnittelu: Timo Numminen

KIRJA on kirjastolaina.
Helmet-haasteessa kirja sopii kohtiin 15. Fiktiivinen kertomus, jossa mukana todellinen henkilö, 37. Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa, 46. Kirjassa on sauna.
Rauhan haaste

Virpi Hämeen-Anttila: Kirkkopuiston rakastavaiset

Kirjasarjan lukeminen on seurustelua tuttavaksi tulleen ihmisen kanssa. Joskus tutustuminen kestää aikansa, joskus sarjaan ja sen päähenkilöön ihastuu välittömästi ensimmäistä osaa lukiessa. Kummassakin tapauksessa uuden kirjan ilmestyminen merkitsee kuulumisten päivitystä vanhan tutun seurassa.

Virpi Hämeen-Anttilan 1920-luvulle sijoittuvan Karl Axel Björk -sarjan uusimmassa Björk on saatu taas Suomen kamaralle. Piipahdus työtehtävissä Berliinissä ja iljettävän rikollisen saaminen vastaamaan tekosistaan siellä oli toki miljööltään mukavan erilainen Björk-kirja, mutta olen niin tykästynyt 20-luvun Helsinkiin, että tervehdin ilolla Karl Axelin paluuta tutuille kulmille.

Sarjan kuudennessa osassa Kirkkopuiston rakastavaiset Karl Axel Björk aloittelee työuraansa Gustav-setänsä yrityksessä. Valtion virkamiehen tehtävät olivat jääneet taakse, kun Björk sai sedältään työtarjouksen selvittää Berliinin toimiston asioita. Nyt Helsingin konttorissa Björkistä sukeutuu varsin hyödyllinen liikemies, apulaisjohtaja, joka osaa vakuuttaa asiakkaat puheillaan ja hankkii setänsä firmalle isoja sähkösopimuksia. 

"... hän tunsi hyvin ihmiset ja osasi neuvotella ja hieroa kauppoja, vaikka hän ei ollut kovin seurallinen, vaan pikemminkin yksinänsä viihtyvä. Ja hänellä oli terävä pää: hän oppisi sen, minkä tahtoi oppia."

Vapaa-ajalla Björk jatkaa yksityisetsiväharrastustaan eikä malta jättää rikollisia rauhaan silloinkaan, kun Vanhan kirkon kirkkopuistosta löydetään nuoripari kuolleena. Asetelma tuo mieleen Romeon ja Julian: kaksoisitsemurha, jossa nuori mies on ensin ampunut neidon ja sitten itsensä.

Karl Axel Björk ei kuitenkaan usko neiti Fredrika Walkendorfin ja apteekkarinpoika Erik Ahlmanin kaksoisitsemurhaan, eikä niin tee hänen poliisiystävänsä Martti Ekmankaan, sillä kuolintapauksessa on jotain mieltä askarruttavaa. Björkin tutkimukset vievät hänet parikin kertaa pois Helsingistä, toisen kerran Lappeenrantaan ja toisen Kotkaan, joissa kummassakin hänellä on Gustav-sedän liikeasioita. Neiti Walkendorfin ja hänen isäpuolensa menneistä vaiheista alkaa paljastua yhtä ja toista epäilyttävää. Käy ilmi, että herra Walkendorf on jo vuosien ajan sotkeutunut inhottaviin rikollisiin puuhiin yhdessä varsin korkeitten tahojen kanssa. Näistä tekemisistä perille pääseminen tietää hengenvaaraa jokaiselle, joka sitä yrittää. Ja kun yksityisetsivä Björk kaivautuu salaisuuksiin, hän huomaa, että tietyt rikolliset tulevat liian lähelle hänen setänsä liikeyritystäkin.

Rakkausasioissa Karl Axel Björk huojuu edelleen kahden naisen välillä. Lisbet-serkku on viehättävä ja älykäs ja vetää Björkiä puoleensa ja Gustav-sedän perheeseen. Toisaalta Ida Helanderkin on ihana, ja Björk saa ihailla hänen nokkeluuttaan, kun kutsuu hänet Lappeenrantaan kumppanikseen selvittämään Fredrika Walkendorffin ja hänen isäpuolensa viime vuosien oloja. Kummastakin naisesta Björk tietää, ettei tule koskaan rakastamaan heitä samalla palolla kuin Katjaa, mutta aika Berliinissä osoitti jälleen, että Katjaa hän ei voi saada. Se jos mikä on omiaan alakuloistuttamaan miehen mieltä. Naisasiat jäävät sen verran kesken tässä Karl Axel Björk-sarjan kuudennessa osassa, että lisää rikosselvittelyjä - ja naisasioita - on epäilemättä luvassa lukijoitten iloksi.

Björk-sarjan teokset:
     1. osa: Yön sydän on jäätä (2014)
     2. osa: Käärmeitten kesä (2015)
     3. osa: Kuka kuolleista palaa (2016)
     4. osa: Koston kukat (2017)
     5. osa: Tiergartenin teurastaja (2018)
     6. osa: Kirkkopuiston rakastavaiset (2019)


          Virpi Hämeen-Anttila: Kirkkopuiston rakastavaiset, äänikirja
          Kustantaja: Otava 2019 (painettu kirja 2019)
          Lukija: Aku Laitinen, 8 h 51 min

ÄÄNIKIRJAN kuuntelin Storytel-palvelusta. MUUALLA: Kirjavinkit ("iso suositus"), Vantaan Sanomat ("me-too-henkeä 20-luvun Helsingissä")

Helmet-haasteessa laitan tämän kohtaan 41. Kirja sijoittuu aikakaudelle, jolla olisit halunnut elää, sillä 20-luvussa on mielestäni jotain puoleensa vetävää. Itsenäisyys on uutta, kaikki kehittyy ja reipastuu sodan jälkeen, toista maailmansotaa ei vielä ounastella.

Terttu Autere: Kuokkavieraana kuolema

Väitän, että dekkari voi olla aurinkoinen. Jonkin laajalle levinneen kirjoittamiskäytännön mukaan Pohjolassa (lue: Suomessa ja Skandinaviassa) julkaistun rikoskirjan sankarin tulee olla yksin elävä ihminen (lue: eronnut tai leski), jolla on jonkin sortin ongelma tai useampia (lue: alkoholi- tai muu riippuvuus, työnarkomania, avioeroprosessi päällä) ja joka yksinään tai työtoverin kanssa synkeässä säässä pohtii rikostapauksen sisäistä dynamiikkaa ja motivaatiota. Poikkeuksia toki löytyy. Aurinkoinen dekkari taas on kerrassaan toista maata.

Kolkosta nimestään huolimatta Terttu Autereen rikoskirja Kuokkavieraana kuolema on aurinkoinen, ja siihen löytyy ilmiselviä syitä.

Kirja alkaa häillä, ja miten kesähäät idyllisessä järvenrantakaupungissa voisivat olla muuta kuin aurinkoiset, kun kaksi toisiaan rakastavaa ihmistä saa toisensa. Tätä tiedettiin jo odottaa, sillä Autereen edellisen kirjan Kaunis mutta kuollut lopussa jo sovittiin hääpäivästä. Sopijina olivat lääninrikospoliisin etsivä Juhani Kuikka ja hänen morsiamensa, äidinkielenopettaja Onerva Ojala. Ja vaikka yksi häävieraista lyyhistyy hengettömänä viinilasinsa ääreen, sitä pidetään valitettavana sairauskohtauksena, ja onneksi hääpari oli siinä vaiheessa jo ehtinyt lähteä viettämään kuherruskuukauttaan.

Pian selviää, että kuolleen naisen, rouva Enni Lundenin, kohtaloksi ei tullut sairaus, vaan myrkky, jonka joku oli tipauttanut hänen lasiinsa. Murha on vakava rikos, mutta teoksen aurinkoisuutta ei pysty pimentämään se,  että siinä kuolee henkilö, joka esitetään varsin epämiellyttävänä. Rikospoliisissa on huono tilanne: yksi etsivistä on lomalla ja tavoittamattomissa - eletään 30-lukua eikä kännyköistä edes uneksita vielä - ja toinen työkyvytön vasta operoidun umpilisäkkeen jäljiltä. Niinpä Juhani Kuikka velvoitetaan remmiin, ja hän keskeyttää kuherruskuukauden, jota on ollut viettämässä nuorikkonsa kanssa täysihoitolassa, joka tuli heille kummallekin tutuksi kirjassa Kuolema Eedenissä.

Niinpä etsivä Kuikka palaa vaimonsa kanssa tämän kotikaupunkiin ja anoppinsa lihapatojen äärelle. Hän tutkii murhatapausta kaupungin konstaapelien Kämäräisen ja Kiiskisen kanssa. Jututetaan rouva Lundenin miestä ja palveluskuntaa, sisarta, ja hääpaikan, Seurahuoneen, henkilökuntaa. Puitteet ovat valoisat: kaunis kesäkaupunki järven rannalla, aurinkoa ja uintiretkiä, lämpöä ja elokuun samettisia iltoja, jolloin tuore aviopari tekee pitkiä kävelyretkiä tai kuhertelee puutarhakeinussa. Rikostutkinta junnaa päiväkausia paikallaan. Ilmeisiä epäiltyjä on yksi, mahdollisia muutama muukin, mutta vasta kirjan lopussa selviää, miten rikos tapahtui, kuka on syyllinen ja miksi.

Onervan kotikaupunki, häitten ja rikoksen tapahtumapaikka, on idyllinen kesäkaupunki, johon virtaa matkailijoita. Terttu Autere sijoittaa rikoskirjansa eri paikkakunnille, joita hän ei nimeä, mutta kertoo niistä kyllä riittävästi, jotta ne on mahdollista tunnistaa. Tai ainakin kuukkelin avulla arvata. Tämän kirjan paikkakunta oli minulle taas helpompi keksiä, kunhan olin muistuttanut itseäni siitä, että oltiin Itä-Suomessa 1930-luvulla, jolloin itäraja oli kartalla toisessa kohtaa kuin nykyisin. Lukijana saan siis toimia salapoliisina ja jäljittää tapahtumapaikan annettujen vihjeiden perusteella. Hauskaa!

Sarjan akaisemmissa osissa Onerva on osallistunut aktiivisesti rikosten ratkaisuun, mutta nyt hän jää siitä syrjään. Hänen äitinsä sen sijaan ei malta olla utelematta tutkinnan kulusta, kun kerrän vävy, läänin rikosetsivä, nyt asuu hänen talossaan ja syö hänen herkkuruokiaan, mutta Juhani toimii ammatillisesti eikä paljasta salaisuuksia tunnetusti juoruilunhaluiselle anopilleen.

"Maistui oikein hyvältä, kiitos", Juhani Kuikka sanoi, vaikka vallan hyvin tiesi, mitä anoppi tarkoitti. Anoppi piti nyt vaan alusta asti saada ymmärtämään, että mitään tietoja ei herunut ulkopuolisille, ei edes anopille, ennen kuin tutkimukset oli saatu loppuun. Tutkimusten alku oli aina ärsyttävää hapuilua, neulan etsimistä heinäsuovasta. Jossain vaiheessa tutkimukset sitten lähtivät kuin lentoon. Ja lopuksi löytyi ratkaisun avain. Mutta se vei aikansa, vaati kärsivällisyyttä ja sitkeyttä."

Aurinkoinen ja viihdyttävä välipalakirja sellaiseen hetkeen, kun haluaa uppoutua menneeseen maailmaan ja hyvähenkiseen vanhan ajan rikoskirjaan. Suosittelen kesälomalukemiseksi, mikäli cozy crime -henkiset dekkarit maistuvat. Teoksella on mainion nostalginen kansi, Pirta Syrjäsen suunnittelema. Jatkoa sarjaan odotellessa.

Juhani Kuikka -sarjassa julkaistut kirjat:
            Kuka murhasikaan rouva Holmin? (2014)
            Kuolema Eedenissä (2016)
            Kaunis mutta kuollut (2017)
            Kuokkavieraana kuolema (2019)

      Terttu Autere: Kuokkavieraana kuolema, 281 s.
      Kustantaja: Karisto 2019
      Kansi: Pirta Syrjänen

KIRJAN lainasin kirjastosta.
MUUALLA: Luetut kirjat ("Huikea ja tyylikäs vanhanajan rikostutkinta Komisario Palmu -hengessä.")
Helmet-haasteessa tämä sijoittuu hyvin kohtiin 1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot, 49. Vuonna 2019 julkaistu kirja.

Katja Kärki: Jumalan huone

Jumalan huone on Katja Kärjen tuore esikoisromaani, joka on jo ehtinyt saada blogisavuja siellä täällä. Se kertoo pohjoiskarjalaisesta Martikaisen suvusta, ja ajallisesti kirja ulottuu 1930-luvulta tälle vuosituhannelle.

Sukutarina
Katja Kärjen teos on sukutarina, jonka kirjailija kertoo kolmen eri-ikäisen naisen valintojen kautta. Iäkkäin heistä on 20-luvulla syntynyt Aili, perheetön täti, jolla nuorena on ollut  ensin poika ja sitten mies, ja kummastakin hän on joutunut luopumaan. Nyt keski-iässä hänestä tulee alaikäisen tytön huoltaja ja tämän sisarusten äitihahmo kriisin keskellä, kun näiden oma äiti Vieno, Ailin sisko, saa surmansa. Aililla on omat piinansa ja kiusansa elämässä, eivätkä ne päästä häntä helpolla.

Maria, Vienon ja Maurin tytär, on 60-luvulla vain 6-vuotias, kun äiti kuolee ja hänestä tulee Ailin tyttö. Marialla on unelmia ja haaveita, mutta haave omasta miehestä ja lapsesta on kipeä. Hän muuttaa vaaroilta Joensuuhun, opiskelee ammatin ja päätyy opettamaan maahanmuuttajille suomea. Mariasta kasvaa kirjassa sävyisä ja tasainen nainen, joka opetustyössään joutuu kohtaamaan erilaisuutta ja omassa elämässään alkaa kyseenalaistaa monia aikaisemmin selkeitä näkemyksiä ja arvoja.

Elsa on Marian kummityttö ja tämän vanhemman siskon, Kaisan, tytär. 80-luvulla  syntyneellä Elsalla on pienestä alkaen sydänystävä, jonka elinpiiri on hyvin erilainen kuin Elsan omalla perheellä, ja pikkutytöstä kasvaakin ensin rajusti kapinoiva teini-ikäinen ja sitten vielä rajummin bilettävä opiskelija. Kun Elsa ilmestyy kotiin pinkissa siilitukassa, isä osoittaa ovea, ja sanoo, ettei takaisin ole tulemista, niin kauan kuin tukka on tuonnäköinen. Ja Elsa lähtee, muuttaa Jyväskylään opiskelemaan ympäristötiedettä. Lähtiessään hän poistaa kaikkien perheenjäsenten puhelinnumerot kännykästään.

Hengellinen yhteisö
Jumalan huone on Kärjen kirjalle osuva nimi, sillä Jumalan huone, lestadiolaisen yhteisön rukoushuone, on kuin yksi kirjan henkilöistä. Sinne mennään perheittäin ja suvuittain seuroihin sunnuntaisin, siellä tavataan naapureita ja ystäviä, siellä ihastutaan, solmitaan avioliittoja ja siunataan vainajia. Saarnoineen ja yhteisen normin mukaisine elämäntapoineen rukoushuoneesta tulee toisille turvallinen, joskin tiukasti kiinni pitävä äidin syli, josta ei haluta tai voida pyrkiä pois. Toiselle se on kuristava kahle, jonka otteesta on joko liu'uttava pois tai joka on väkivalloin murrettava.

Teoksen hengellistä yhteisöä tarkastellaan heidän kauttaan, jotka siitä pyrkivät pois. Teini-ikäinen Elsa ei halua mennä enää seuroihin perheensä kanssa, ja lukioiässä hän tekee listan synneistä, joita hän päättää tehdä matkallaan omannäköiseen elämäänsä. Kaikki kaksitoista kohtaa hän pystyy kuittaamaan listaltaan, ja sen toteutumista kuvataan sen verran pitkään yksityiskohtaisesti, että alkaa haukotuttaa muuten mukaansa tempaavassa kirjassa. Oman identiteetin etsintä ei ole helppoa sellaiselle, joka on kasvanut ahtaassa ja suljetussa yhteisössä. Railakkaassa opiskelijaelämässäkin Elsa kokee olevansa sinne kuulumaton.

Marian tie on tasaisempi. Hänellä on elämä kaupungissa, työkavereita ja oppilaita, ja sunnuntaisin vielä vapaaehtoistyötä rukoushuoneella, mutta vähitellen hän huomaa alkavansa ajatella eri lailla kuin valtaa pitävät vanhat miehet yhteisössä. Hän hakeutuu ihan tavalliseen seurakunnan jumalanpalvelukseen, alkaa miettiä teologian opintoja, mutta saa nuhteita ja ojennusta siitä, että poikkeaa yhteisön hyväksymästä hengellisyydestä.

Rakenne
Kirja on kerroksellinen ja moninäkökulmainen, ja vaikka olen viime aikoina kaivannut ihan suoraviivaisesti etenevää tarinointia, tässä nautin siitä, miten Kärki on toteuttanut nuo aika- ja henkilösiirtymät selkeästi ja sulavasti. Pääosassa olevat henkilöt kehittyvät romaanin kuluessa, heidän elämänsä lomittuvat, kerros kerrokselta sukusalaisuudet kuoriutuvat esiin. Minun on helppo pitää Mariasta kaikessa tavanomaisuudessaan ja rehellisessä, poukkoilemattomassa etsinnässään.

Katja Kärki on kirjoittanut hienon esikoiskirjan, joka on kiinnostava ja kieleltään vivahteikas ja sujuva. Pohjoiskarjalainen murre pilkahtelee mukavasti dialogeissa.

               Katja Kärki: Jumalan huone, 463 s.
               Kustantaja: Bazar 2019
               Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

KIRJA on kirjastolaina.

Helmet-haasteessa kirja sopii esimerkiksi kohtiin 15. Kirjassa käsitellään jotain tabua (esim. perheväkivalta), 43, Kirja seuraa lapsen kasvua aikuiseksi (Elsa), 49. Vuonna 2019 julkaistu kirja.

Aura Koivisto: Sivusaalista

Luinpa itselleni tuntemattoman kotimaisen kirjailijan dekkarin noin niin kuin maistelumielellä. Kysymyksessä on Aura Koiviston Pohjois-Karjalaan nimeämättömälle paikkakunnalle sijoittuva 

Sivusaalista. Maaseudun sivukylän rauhallinen ja tapahtumaton arki alkaa väreillä, kun yksi asukkaista kuolee. Unilääkkeitten liika-annostus, kuuluu lausunto. Vainajan löytänyt naapurin kuusikymppinen Saimi ei oikein lausuntoa niele, ja niin tämä Eero-koiran ulkoilutusta ja puutarhanhoitoa harrastava osa-aikainen kirjastonhoitaja alkaa tehdä omia tutkimuksiaan, kun naapurissa kuolee toinenkin ihminen, sinne piipahtanut vieras, ja sen jälkeen vielä muutama muu.

Kirja on kieltämättä sujuvasti kirjoitettu, mutta päällimmäiseksi siitä jää tunne erinomaisen epäuskottavasta juonesta. Ihmisiä kuolee yhä kiihtyvällä tahdilla, ja lyhyistä tuntemattoman murhaajan ajatuskuluista käy ilmi, että jokaisen kohdalla on tarkoitus ollut tappaa toinen henkilö, mutta aina on teko osunut väärään kohteeseen. Lisäksi paikkakunnan poliisi ei kiinnostu tapauksista; hyvä vain kun juopot listivät toisiaan, niin on yhteiskunnalla vähemmän harmia.

En tiedä, onko epäuskottavuus vahinko vai peräti tarkoitettua, näpäytys yhteiskunnalle huono-osaisiin suhtautumisesta, mutta niin tai näin, minulle surmatöitä, niiden tekijän tunarointia ja poliisin yliolkaisuutta on liikaa yhteen kirjaan. Rauhalliseksi dekkarivälipalaksi se kuitenkin käy. Ja ainahan on mukava lukea kirja, joka liittyy jotenkin kirjastoon.

             Aura Koivisto:  Sivusaalista, 191 s.
             Kustantaja: Nordbooks 2016

KIRJA on kirjaston hyllyltä. Se on luettu myös Kirjavinkeissä ja Kirsin kirjanurkassa sekä Mummo matkalla -blogissa.

Eeva Kilpi: Talvisodan aika - Lapsuusmuistelma

Muisti on merkillinen asia. Hiljattain lukemassani kirjeenvaihdossa 1918 - Matkoja muistin rintamiilla Risto Lindstedt ja Eero Ojanen pohtivat sisällissotaa ja sen muistamista sekä muistamisen ja muistelemisen merkityksiä. Nyt heti sen perään törmäsin muistiin ja muistoihin Eeva Kilven hienossa ja koskettavassa teoksessa Talvisodan aika - Lapsuusmuistelma.

Lähes viisikymmentävuotta talvisodan jälkeen kirjailija Eeva Kilpi muistelee syksyä 1939 ja senjälkeistä talvea. Syyskuun ensimmäisenä päivänä koulu alkaa totuttuun tapaan. Kirjan nimettömäksi jäävä tyttö, minäkertoja, on 11-vuotias ja menee yhteiskoulun toiselle luokalle. Samaan aikaan aikuiset puhuvat, että sota siitä vielä tulee. Koulua käydään Elisenvaarassa lokakuulle, sitten koulu otetaan puolustusvoimien käyttöön, ja tyttö jää päiviksi kotiin Hiitolaan. Auttelee äitiä, käy Hiitolan asemalla ravintolaa pitävän mummon luona lukemassa lehtiä, kulkee tutuissa metsissä ja lammen rannalla. Seuraa otsikoista sodan uhan kasvua.

Sitten tulee päivä, jolloin alkaa sota. Ensimmäisen kerran pommikoneet pudottavat lastinsa Hiitolaan sodan toisena päivänä. Tyttö keikkuu rattailla äidin ja pikkusiskon sekä mummon, halvaantuneen pipitädin ja Koivistolta tulleiden kälytädin ja serkun kanssa. Kymmenen kilometrin päästä isä on järjestänyt heille turvallisemman paikan kauempana radasta. 

Isän oli määrä huolehtia Hiitolan kautta ohjautuvasta siviiliväestön evakuoinnista, mutta samana iltapäivänä hän saikin jostain syystä määräyksen rintamalle. Äiti ja me lapset läksimme pommitusta pakoon, niin kuin tätä meidän ensimmäistä lähtöämme nimitettiin. Se kaikki, tiedon saapuminen, päätökset, järjestelyt, eroaminen, lähtö, matka kilometrien päähän metsäkylään on tapahtunut muutamien tuntien aikana. En muista siitä mitään.

Asetutaan isän ruotukaverin luo, piharakennukseen, jossa he kaikki neljä naista ja kaksi lasta mahtuvat kahteen pieneen huoneeseen, ja myöhemmin vielä nuoritäti päälle. Ahtautta kestetään ja siedetään, sillä on sota, täytyy olla urhoollinen, kotirintamalla. Joka tapauksessa tätä ei kestäisi kauan, sota loppuu, sodan jälkeen päästään palaamaan kotiin. Hiitolaa ja Elisenvaaraa pommitetaan rajusti, rataa ja radan risteyskohtaa. Asema palaa. Jotain hauskaakin talven pakkasilla tapahtuu. Tulee joulu. Loppiaiseksi pääsee Hiitolan apupappi lomalle  rintamalta, ja nuoritäti vihitään hänen kanssaan. Tyttö pääsee häihin. 

Sotatoimet kiihtyvät, helmikuun loppupuolella evakot joutuvat siirtymään sisämaahan, äiti, tyttö ja sisko menevät Kolkontaipaleelle Savoon, jossa äiti oli ollut nuorena. Sodan päättymistä odotetaan, toivotaan ja rukoillaan edelleen, ja kotiin pääsemistä. Sitten tulee 13.3.-40. Tulee rauha. Ja sen jälkeen järkytys: koti on luovutetulla alueella, koko Hiitola on, ja Karjala.

Muistot osoittautuvat oikukkaiksi kun niitä lähestyy. Ne tuntuvat ensin kiinteiltä ja selviltä, mutta kun niitä alkaa kosketella, ne ovatkin äkkiä hauraita ja särkyviä kuin kasvit vanhassa herbaariossa; niistä putoilee osia pois, ne muuttuvat läpikuultaviksi kuin aaveet ja heijastelevat toinen toisiaan, niin että niitä on vaikea sijoittaa oikeaan aikaan ja paikkaan.

Muisti on merkillinen asia. Kirjoittaessaan lapsuusmuistelmaansa Eeva Kilven mieleen tulee monia merkityksellisiä päiviä, niistä hän saattaa muistaa vain niiden synnyttämän tunnelman, mutta ei niinkään yksittäisiä puuhia ja tapahtumia. Sitten on toisia päiviä, jotka muisti on täysin pyyhkinyt pois eikä hän saa niistä kiinni edes yrittämällä. Jotain hän muistaa väärin, minkä voi nyt kirjoittaessaan todeta jälkeenjääneistä dokumenteista, sotapäiväkirjoista ja sanomalehtiartikkeleista.

Eeva Kilpi on mestari kuvaamaan lapsen sisäistä maailmaa, mielkuvitusta ja tunnetiloja, ajatuksia aikuisten asioista. Hänen kielensä on rikasta ja arkista samaan aikaan. Lapsen tarkkuudella hän käyttää tuttuja hiitolalaisia sanoja ja sananparsia ja huomioi niitä sanoja ja tapoja, joita muut käyttävät, talvisodan evakkomatkalla kohdatut ja muualta kotoisin olevat. Huomaan myös, että jo esikoisteoksessaan, novellikokoelmassa Noidanlukko, Eeva Kilpi on liikkunut samojen lapsuudenmuistojen äärellä. Hiitolaan jääneitä noidanlukkoja muistelee tyttö evakkomatkallaankin.

Taitava, herkkävireinen kirja, joka yhä puhuu sodan mielettömyydestä, lapsesta kasvamassa sen jaloissa ja kotiseudun kaipuusta. Kirjalle on olemassa jatkoa, sillä Kilpi kirjoitti myös teokset Välirauha, ikävöinnin aika ja Jatkosodan aika. Niistä myöhemmin, kunhan olen ne lukenut. Talvisodan aika sai Runeberg-palkinnon vuonna 1990.

       Eeva Kilpi: Talvisodan aika - Lapsuusmuistelma, 158 s. (e-kirjassa)
       Kustantaja: WSOY 2011, 2. painos, josta e-kirja 2017 (1. painos 1989)

E-KIRJAN lainasin Ellibs-verkkokirjastosta.
MUUALLA kirjaa on luettu ja kuunneltu paljon, esimerkiksi blogeissa Jokken kirjanurkka, Luetut, lukemattomat, Mrs Karlsson lukee..., Nannan kirjakimara, P.S. Rakastan kirjoja,
Helmet-lukuhaasteessa kuittaan kohdan "1. Kirjassa muutetaan". Lisäksi osallistun kirjalla Naisen tie -lukuhaasteeseen, jossa luetaan naisten elämäkertoja ja muistelmia.

Terttu Autere: Kaunis mutta kuollut

Juhani Kuikka, lääninrikosetsivä Viipurista, selvittää visaista murhatapausta Terttu Autereen kolmannessa poliisiromaanissa Kaunis mutta kuollut. Niin ajattelee moni, joka kuulee itäsuomalaisen kauppalan yhteiskoulun piirustuksenopettajan löytyneen koulun kokoelmahuoneesta kuristettuna. Surmansa saanut Iiris Soivio oli koulun väriläikkä, hän oli eloisa ja iloinen ja pukeutui kirkasvärisiin vaatteisiin niin kuin taiteilijalle sopiikin. Useampi paikkakunnan mies on menettänyt hänelle sydämensä ja suree hänen kuolemaansa.

Onnekseen Juhani Kuikka on käymässä kauppalassa, kun surmatyö tapahtuu, sillä hänen kihlattunsa, Onerva Ojala, on saanut yhteiskoulun äidinkielen opettajan paikan sieltä. Juhani tapasi Onervan edellisen lukuvuoden aikana, tämä oli silloin sijaisopettajana eteläsuomalaisessa kaupungissa, ja rikosetsivä joutui paikkakunnalle tutkimaan rouva Holmin tapausta (kirjassa Kuka murhasikaan rouva Holmin?). Seuraavana kesänä Onerva on kesätöissä täysihoitolassa lomapaikassa, joka kovasti muistuttaa Terijokea, kun siellä tapahtuu kirjailija Armas Laesteen murha (kirjassa Kuolema Eedenissä). Kukas muu tulee selvittämään rikosta kuin Juhani Kuikka Viipurista. Kolmanteen kirjaan mennessä heidän suhteensa on lämmennyt siinä määrin, että he ovat uudenvuodenyönä menneet kihloihin.

Kuten Terijoella saa Onerva jälleen auttaa sulhastaan rikoksen selvittämisessä. Hän tunsi opettajat, myös Iiriksen, ja pystyi luonnehtimaan opettajainhuoneen ilmapiiriä ja sosiaalisia suhteita. Iiriksen asunnossa hän huomaa, että sieltä puuttuu omistajansa lempihuivi, jota tämä oli käyttänyt murhaa edeltävänä päivänä penkinpainajaisissa.

Kuten olen aikaisemmista Terttu Autereen dekkkareista kirjoittanut, kirjailija osaa luoda houkuttelevan 30-luvun tunnelman, jossa kotoisa arvoitusdekkari koukuttaa arvailemaan syyllistä. Ärsyttävästi kirja ei paljasta paikkakunnan nimeä, joten hakukoneelle on ollut käyttöä etsiessä 30-luvun itäsuomalaista kauppalaa, jossa oli faneritehdas ja 10 kilometrin päässä varuskunta. Kolme kirjaa olen viihtynyt hyvin Juhani Kuikan ja Onerva Ojalan seurassa. Silti he ovat jääneet aika pintapuolisiksi tutuiksi, ja mieli tekisikin tutustua heihin paremmin, tietää syvemmin, millaisia he ovat ihmisinä. Henkilökokoelma kirjassa on kuitenkin kaiken kaikkiaan herkullinen alkaen abiturienteista koulun talonmiespariskuntaan, ammattiupseerista pappiin, rakastuneesta rehtorista hänen mustasukkaiseen ja tiukkaan vaimoonsa. Epäilyksenalaisia kaikki tyynni.

Parasta romaanissa Kaunis mutta kuollut on sen koulumiljöö. Entisenä äidinkielenopettajana Autere on ollut omalla maaperällään, ja se näkyy niin luontevana opettajainhuoneen ja koko kouluyhteisön kuvauksena kuin vaikkapa penkinpainajaisten tai abiturienttien tenttien katkelmina. Abiturienttikepistä en kuitenkaan ollut ikinä kuullutkaan! Liekö tapa hävinnyt omiin kouluvuosiini mennessä?

Nyt sitten vain jatkoa ja 30-luvun häitä odottelemaan, kun hääpäiväkin on saatu päätetyksi kesken kiihkeän murhamysteerin ratkonnan.

      Terttu Autere: Kaunis mutta kuollut, 303 s.
      Kustantaja: Karisto 2017
      Kansi: Pirta Syrjänen

KIRJA on kirjastosta.
MUUALLA: Amman lukuhetki, Luetut kirjat, Ullan luetut kirjat
HAASTE: 100 suomalaista kirjaa (no 59)

Terttu Autere: Kuolema Eedenissä

Terttu Autereen dekkarit ovat kepeää ja harmitonta luettavaa, ja niissä viehättää vanhan ajan elämä ja tapakulttuuri. Tämä Kuolema Eedenissä on lisäksi oiva valinta kesäiseen riippumattoon tai rannalle, sillä siinä vietetään lomaa kesäparatiisissa 30-luvun lopun malliin. 

Eeden on täysihoitola meren tuntumassa. Jostain syystä olin saanut päähäni, että se sijaitsee Hangossa, ja se mielle minulla oli jo ennen edelliseni, oikeasti Hankoon sijoittuvan Pertti Lassilan kirjan, lukemista. Rikoskirjassa tapahtuu tietysti murha, ja ensimmäisen kerran Hanko-mielle alkoi säröillä, kun ruumis vietiin tutkittavaksi Viipuriin. Hyvänen aika, miksi Viipuriin? Olisihan siinä ollut Helsinkikin matkan varrella! Vaan ei ollut, kirja itse ei kerro paikkakunnan nimeä, mutta tässä sitä pääsee jo aika lähelle:

"Se on pienenpuoleinen täysihoitola, tämä Eeden. Siinä on vain kymmenkunta vierashuonetta ja palveluskunnan huoneet. Täysihoitolan omistaa rouva Pekonen, mutta hän ei itse asu Eedenissä. Nämä täkäläiset täysihoitolat, niin  kuin tämä Eedenkin, ovat toiminnassa vain kesän ajan, yleensä ne suljetaan heti syyskuun alussa. Rakennukset ovat vanhoja Pietarin rikkaiden kesähuviloita, jääneet isännittä ja joutuneet uusille omistajille."

Paikallinen konstaapeli Pasanen siinä esittelee Eedeniä lääninrikosetsivä Juhani Kuikalle. Hänet hälytetään paikalle sen jälkeen, kun keittiöapulainen Onerva Ojala on löytänyt yhden vakinaisista vieraista, kirjailija Armas Laesteen, kuolleena huoneestaan. Onerva  ja etsivä Kuikka ovatkin tuttuja Autereen edellisestä poliisiromaanista Kuka murhasikaan rouva Holmin? Siinä Onerva työskenteli pikkukaupungissa äidinkielenopettajan sijaisena. Nyt on kesä ja loma, ja Onerva täyttelee hakemuksia opettajan paikkoihin tulevalle lukuvuodelle samalla, kun hän on kesätyössä tätinsä, Eedenin keittäjän Hilma Karhun, apuna.

Kuolema Eedenissä on kodikas dekkari (cozy mystery), jossa kaikkia täysihoitolan vieraita ja palvelusväkeä kuulustellaan ja useimpia epäillään, ainakin hetken. Poliisitutkinnan lomassa vieraat uivat meressä, ruskettuvat rannalla, käyvät katsomassa nähtävyyksia tai viettävät iltaa kasinolla tai jossain muussa huvipaikassa.

Kutkuttavinta romaanissa on, kun etsivä Kuikka värvää Onerva Ojalan auttamaan tutkimuksissa, onhan tämä äidinkielenopettaja. Hänen tehtävänsä on lukea Armas Laesteen neljä romaania, jotka löytyvät Eedenin hyllystä, ja etsiä niistä jotain motiivia tapahtuneelle, kun muuten ei tunnu löytyvän mitään. Yksi kirjoista osoittautuu avainromaaniksi, johon yksi täysihoitolan vieraista liittyy. Loppuratkaisua aloin uumoilla ennen syyllisen paljastumista, mutta se ei vähentänyt kirjan kiinnostavuutta. Tekijävaihtoehtoja punnitaan kunnon arvoitusdekkarin hengessä. Se ja täysihoitolan henkilögalleria sekä nostalginen tunnelma ja kesäinen kiireettömyys viehättävät.

KIRJA on kirjastolaina.

MUUALLA: Amman lukuhetki ("tämän kesän täydellisin kesäkirja"), Lukupätkä ("mainiota ajankuvausta"), Satuilualusta ("murhaa ratkotaan psykologisesti Agatha Christien hengessä"), Tuulevin lukublogi ("sujuva ja juonikas").

HAASTEET:  Osallistun kirjalla Naistenviikkohaasteeseen, joka löytyy Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogista. Kuolema Eedenissä on naiskirjailijan kirjoittama kirja ja siinä on poliisin kanssa rikosta ratkaisemassa nainen, joskin ihan siviilinä, mutta etsivä Kuikan mukaan tuohon aikaan ei rikospoliisissa ollut yhtään naista työssä.

100 suomalaista kirjaa (no 48). 
Aistittavat kirjat -lukuhaaste (makuaisti), sillä täysihoitolassa syödään runsaita, maittavia aterioita. Kirjassa kerrotaan useista ruokalajeista, niiden valmistamisesta ja syömisestä. Löytyypä kirjan lopusta muutama keittäjä Hilma Karhun reseptikin, tomaattikeittoa, tallimestarin kiisseliä, munakastike kalalle. Tämän lähemmäs lukemisen makuaistimusta en taida päästä pureskelematta kirjan sivuja!

        Terttu Autere: Kuolema Eedenissä, 315 s.
        Kustantaja: Karisto 2016

Eeva Kilpi: Noidanlukko

Noidanlukko on Eeva Kilven esikoisteos, novellikokoelma Ennin lapsuudesta. Siinä on nähtävissä teemat, joihin kirjailja palaa tuon tuostakin teoksissaan: luonto, ihmissuhteet ja evakkokarjalaisuus. 

    "Mutta aamuun tuntui olevan vielä pitkä aika, paljon pitempi kuin niihin kaikkiin muihin aamuihin, jotka olivat tulleet liian nopeasti leikityn illan ja olemattomalta tuntuneen yön luonnollisena jatkona. Tähän aamuun oli ikuisuus, ainakin kokonainen elämä, ja kokonainen maailma päättyisi siihen, eikä Enni halunnut ajatella sitä." (Novellista Loppu)

Hiitolassa Laatokan Karjalassa syntynyt Eeva Kilpi (o.s. Salo) oli yksitoistavuotias, kun talvisota alkoi. Kokoelman viimeiselle novellille on annettu nimi Loppu. Se päättää kirjan, mutta se myös kuvaa hyvin koskettavasti yhden ajan loppumista, tytön viimeistä yötä synnyinkodissa ja evakkoon lähtöä.

   "Kasvi oli pieni, niin pieni, että oli oikeastaan ihme, että hän oli löytänyt sen. Sitä kasvoi siinä vain kolme kappaletta, eikä hän ollut nähnyt sellaista missään muualla. Se kyyhötti salaperäisesti kumarassa ja sen ainoa sulkamainen lehti oli käpertynyt varren suojaksi kuin tiukasti yhteen puristetut sormet. Enni oli tutkinut sitä varovasti ja havainnut, että sisällä oli piilossa pienen pieniä vihreitä nuppuja. Jonakin päivänä niistä puhkeaisi ihmeen ihana kukka. Niin Enni uskoi." (Novellista Noidanlukko)

Kokoelman niminovellissa Noidanlukko Enni ja perheen koira Kaija vaeltelevat metsissä, niityillä ja rannoilla. Enni tekee tarkkoja havaintoja, odottaa joka päivä lemmikkien kukkimista lammen rannalla, ja kun se päivä tulee, istuu käsi Kaijan kaulalla ihastelemassa sinisyyttä. Noidanlukon kukkimistakin Enni odottaa iloisesti, mutta tuona viimeisenä kesänä Enni viisastuu. Ja kapinoi mielessään.

Kokoelman 16 novellissa Enni varttuu pienestä tytöstä koululaiseksi, toisluokkalaiseksi. Useimmat novelleista kuvaavat häntä ja hänen välejään johonkin toiseen, hänelle merkitykselliseen ihmiseen - tai eläimeen. Siitä tulevat useimmat sarjan episodien nimetkin: Olli, Toivo, Johannes, Kaija, Isä, Tätimamma, Hartteliini-mummo. Eeva Kilpi kuvaa yhtä herkästi ja tarkasti henkilöidensä mielenliikkeitä kuin luontoakin. Myös lapsen ajatus- ja tunnemaailman hän on tavoittanut eläytyen.

Noidanlukko : Sarja lapsuudesta on hieno esikoiskirja ja novellikokoelma. Sen toisen painoksen kansi on mielestäni tavattoman viehättävä. Esikoisensa jälkeen Kilpi on kirjoittanut monipuolisesti niin novelleja, romaaneja, esseitä kuin runojakin.


       Eeva Kilpi: Noidanlukko, 159 s.
       Kustantaja: WSOY 2009, 2. painos (1. painos 1959)

KIRJA on kirjastolaina.

MUUALLA sen ovat lukeneet ainakin Kirjanainen, Koko lailla kirjallisesti, P.S. Rakastan kirjoja

HAASTEET: 
   Novellihaaste 9.11.2016-7.5.2017: 16 novellia
   Kirjaherbario lukuhaaste 2016 (noidanlukko)

Pentti Laasonen: Kadonnut isoäiti ja Pietarin vetovoima

Kun oman isoäidin isoäiti aikoinaan hankki seurakunnasta muuttokirjan ja lähti hämäläisestä maalaiskylästä kohti Pietaria, se tuntui niin rohkealta oppimattomalle piikatytölle, ettei sen hämmästelyä paljon häirinnyt se vähäpätöinen seikka, että matka katkesi puolessa välissä Iittiin. Sieltä löytyi sopiva piikomispesti. Ei siis ihme, että kirjaston hyllyllä esillä ollut kirja Kadonnut isoäiti ja Pietarin vetovoima houkutteli tutustumaan, mistä kirjassa oikein on kysymys.

Pentti Laasosen viime vuonna ilmestynyt kirja syntyi hänen oman syntyperänsä selvittelystä. Hän oli lukioikäinen, kun hän kuuli äidiltään, ettei kiteeläistä kotitilaa aikaisemmin isännöinyt pariskunta ollutkaan äidin biologiset vanhemmat, vaan hänen kasvatusvanhempansa. Äidin oikeasta äidistä ei koskaan puhuttu mitään, hän oli kuin kadonnut ja vaiettu pois. 

Yhden asian Laasonen tiesi: äitinsä syntymäpäivän ja että äiti oli syntynyt Pietarissa. Siellä olevan suomalaisen Pyhän Marian seurakunnan kastettujen luettelosta löytyi isoäidin nimikin, Maria Juhontytär. Vähitellen, askel askeleelta, Pentti Laasonen löysi äitinsä syntymän tarinan, huomasi tämän kasvatusvanhemmat sukulaisiksi ja tuli tietämään, miksi suomalainen äiti syntyi juuri Pietarissa. Maria Juhontytär oli torppariperheen tytär ja työskenteli koko aikuisen ikänsä Kiteen pappilassa, ensin piikana ja sitten taloudenhoitajana. Hän oli jo yli neljänkymmenen, kun hän alkoi odottaa lasta ja matkusti Pietariin synnyttämään tyttären. Sieltä hän palasi yksin entiseen palveluspaikkaansa.

Kadonneen isoäidin etsintä on kuin hiljalleen etenevä arvoitusdekkari. Pentti Laasosta kehoitettiinkin kirjoittamaan jännitysromaani. "Aineksia ja juonta olisi ollutkin riittävästi, mutta historian tutkija piirtää jopa mielikuvitusta runsaasti tarjoavasta materiaalista mieluummin todenmukaisen kuvan."

Historian tutkijan otteella Laasonen avaa kadonneen isoäitinsä elämän lukijalle sellaisena, kuin hän sen löytää kirjoitetuista lähteistä. Samalla hän valottaa 1800-luvun lopun ja seuraavan vuosisadan alun oloja erityisesti Itä-Suomen maaseudulla, nälkävuosien vaikutusta ihmisten tulevaisuuden pelkoihin ja odotuksiin, syitä Pietarin vetovoimaan ja suomalaisyhteisöön siellä. Kirkkohistorioitsijana hän eläytyy Kiteen pappilan asukkaiden elämään ja tutkii kirkkoherran hengellisiä, aatteellisia ja eettisiä vaikutteita, jotka loivat henkisen ja hengellisen ilmapiirin niin seurakunnassa kuin pappilassakin. Kaikella sillä Laasonen arvelee olevan merkitystä sille, millaiseksi hänen isoäitinsä elämänkulku oli muodostunut.

Laasonen on luetteloinut kaikki käyttämänsä arkistolähteet ja kirjallisuuden teoksen lopussa. Kiintoisimpia lähteistä ovat kirjaan tuodut katkelmat pappilan väen keskinäisistä kirjeistä, joissa kirjoittajan isoäitikin mainitaan. Niistä saa kuvaa sen ajan säätyläisten elämästä ja erityisesti heidän ja heidän palkollistensa välisistä suhteista.

Kirja on kiinnostava mikrohistoriallinen esitys yhden ihmisen kohtalosta, mutta se maalaa taustalle ajan sosiaalista talous- ja aatehistoriaa sekä muuttoliikettä Pietariin ja takaisin Suomeen. Vertaan sukututkimusta mielelläni dekkarien lukemiseen. Kummassakin etsitään puuttuvia paloja, tulkitaan löytöjä ja saadaan uusia vihjeitä, kunnes vähitellen kokonaisuus hahmottuu ja arvoitus ratkeaa. Pentti Laasonen etsi ja löysi kadonneen (tai vaietun) isoäitinsä, mutta ei voinut välttyä tekemästä päätelmiä tuntemattomasta isoisästäänkin, äitinsä isästä. Tästä hän ei löydä mistään lähteistä ainuttakaan mainintaa. Lukija saa vihjeistä aineksia omaan tulkintaan.

"Sitovien lähteitten puuttuessa historian tutkija ei voi sanoa enempää. Suku varmasti tiesi kaiken, mutta ne, jotka olisivat voineet kertoa, ovat kuolleet. Maria säilyttäköön salaisuutensa. Hänen aikaansa kuvastaa omalla tavallaan se, että se jää avaamatta. Tämän lukija taas tehköön omat johtopäätöksensä."

KIRJAN löysin kirjastosta.

     Pentti Laasonen: Kadonnut isoäiti ja Pietarin vetovoima, 176 s.
     Kustantaja: Kirjokansi 2015
     Kansi: Allan Majaharju

Vladimir Krjukov: Huvimaja Monrepoossa

Luettuani takakansitekstin luulin, että Huvimaja Monrepoossa on täysverinen dekkari ja murhamysteeri. Kyllä siinä tapahtuu surmatyö ja kyllä poliisi etsii syyllistä, mutta kirjassa on sen verran muitakin aineksia, että sen luokittelu kaipaa ainakin lisäluonnehdintaa.

Vladimir Krjukovin kirjan tapahtuma-aika on kiintoisa, vuosi 1913. Venäläisen sahanomistajan poika Nikolai palaa kotiin Lappeenrantaan Saksasta, jossa hän on opiskellut filosofiaa. Heti kohta isän sahalta löytyy ruumis, joka osoittautuu sahan murhatuksi vartijaksi. Kenellä on voinut olla syytä surmata tuo harmiton mies?

Nikolailla on mielitietty Viipurissa, varakkaan tehtailijan tytär, ja nuorten vanhemmat toivovat heidän sukunsa yhdistävää liittoa. Isä toteuttaa Nikolain unelman ja ostaa hänelle pienen laivan, jolla tämä haaveilee alkavansa laivaliikenteen Saimaalta Viipuriin tai ehkä peräti Pietariin asti. Ensimmäisellä matkalla Savonlinnaan tapahtuu kuitenkin onnettomuus, joka päättyy ikävästi, ja Nikolaita syytetään sen aiheuttamisesta sekä samalla sahan vartijan murhasta. Nikolain ei auta muu kuin paeta, ensin Pietariin ja sitten syvemmälle Venäjälle.

Rikosten selvittely tapahtuu Krjukovin kirjassa jotenkin taustalla, vaimeasti, etualalla on Nikolai ja hänen vaiheensa. Viipurilaisen tehtailijan tytär vie hänen sydämensä, aina Monrepoon puiston huvimajassa sattuneeseen kohtaukseen asti. Sydämen asiat saavat uutta syvyyttä, kun Nikolai pakomatkallaan päätyy perivenäläiseen maalaiskylään ja saa kumppanin matkalleen. Talon omenapuutarha ja ennen kaikkea maalaiselämän tunnelma tuovat mieleen venäläisen kirjallisuuden teokset, ja niihin kirjassakin viitataan. 

Poliittisilta toimilta ja vehkeilyiltä ei romaanissa vältytä. Lappeenrannassa, Viipurissa ja Pietarissa on vallankumousta ajavia, joiden lentolehtisiä löytyy mm. Nikolain isän sahalta.

Kaiken kaikkiaan Huvimaja Monrepoossa on mielenkiintoinen ja nopealukuinen romaani, joka sijoittuu autonomian ajan loppuvuosiin, sisältää ajankuvaa, rikosta ja rakkautta. Melkoinen paketti siis.

Vladimir Krjukov on minulle aivan outo kirjailija, mutta nettihaun mukaan hän on syntynyt Pietarissa ja sittemmin lappeenrantalaistunut. Tämä on hänen toinen suomennettu kirjansa, aikaisemmin on julkaistu Pirunsormi.

KIRJA löytyi kirjastosta, kun etsin lukumaratonille luettavaa.


Vladimir Krjukov: Huvimaja Monrepoossa, 190 s.
Kustantaja: Zona A 2011
Alkuperäinen: Besedka v Monrepo, suomentaja Kirsi Monni
Kansi: Toms Gutmanis

Eeva Virtanen: Tyttö Monrepoon nurkalta

On vuosi 1939 Viipurissa, kevät ja kesä ja syksy, ja tyttö täyttää 13 vuotta. 

Keväällä tyttö odottaa koulun loppumista, muuttaa äidin ja sisarusten kanssa uuteen kotiin, lähtee mukaan tyhmänrohkeisiin tempauksiin kuten junanradalla kävelemiseen, kun juna jo tulee. Vaikka ei se ole hän, vaan joku toinen, ja hän itse seuraa kaikkea sivusta. Aikuiset päivittelevät, miten jälleen päästettiin sota valloilleen Euroopassa, ja toivovat, ettei se leviäisi Suomeen asti. Miehiä kutsutaan linnoitustöihin rajalle.

Kesällä on koulusta lomaa, ja tyttö ui Viipurin lahdissa ja kävelee Monrepoon puistossa, hoitelee kasvimaata ja saa ikioman kissanpennun, Mirrin, jonka pihan lapset sanovat olevan koditon kulkukissa. Omituisena pidetty Aatu houkuttelee tytön kotiinsa katsomaan pullossa olevaa laivaa, mutta kun Aatu laittaa oven lukkoon ja lähestyy tyttöä kiilto silmissään, tämä heittää pullon Aatua päin ja pakenee raollaan olevasta ikkunasta pihalle. Aatu joutuu sairaalaan.

Syksyllä alkaa koulunkäynti uudessa koulussa. Kasvimaalta kerätään lantut ja perunat talteen. Pihan lapset kyselevät, kenen kotona on alettu varastoida kahvia tai sokeria. 

-- Turhaan äitisi sokeria haali, eihän sitä mukaan kuitenkaan voi ottaa, jos täältä pitää vaikka lähteä, hän sanoi Kaukolle. 

-- Minne me sitten lähdetään? kysyi Mirja. 

-- Maalle jonnekin, niin kuin Mare, sanoi tyttö. 

-- Et sinä mitään tiedä, luulet vaan, sanoi Kauko vihaisesti. 

-- Eikä me maata anneta, me tapellaan, huusi Erkki. (s. 97)

30.11. tyttö on koulussa, kun tulee tieto, että neuvottelut ovat kariutuneet. Kun hälytyssireenit soivat, koululaiset juoksevat suojakoloon maisterin kanssa. Illan tultua kaikki sentään pääsevät kotiin. Pian tyttö ja äiti pakkaavat laukut ja lähtevät maalle, pakoon toistuvia ilmahälytyksiä, pommituksia ja tulipaloja - sotaa.

Eeva Virtasen tyttöromaani Tyttö Monrepoon nurkalta kuvaa Tytin viimeistä kesää Viipurissa. Kirjan tempo on rauhallinen, kasvavan tytön mielenliikkeet ja ajatukset ovat pääosassa ja kuvataan verkkaisesti, taustalla väreilee sotia edeltävä Viipuri. Kirjailija käyttää päähenkilöstä aina sanaa "tyttö", mikä tuntuu erikoiselta ratkaisulta, mutta ehkä se voimistaa vaikutelmaa tytön yksinäisestä vaeltelusta ja elämän tarkkailusta. Vain kirjan toisten henkilöiden puhutellessa tyttöä dialogeissa he käyttävät hänen nimeään "Tytti". Sota on läsnä aikuisten peloissa, joita tyttö ei ymmärrä, kunnes kirjan loppuosassa siitä tulee todellisuutta kaikille kaupungin asukkaille. Tyttökin joutuu jättämään rakkaan Mirrin taakseen lähtiessään äidin kanssa evakkomatkalle.

Eeva Virtasen kirja on ensimmäinen kirja Weilin + Göösin alkamassa sarjassa "WGTyttöromaaneja". Se on sujuvasti kirjoitettu, nostalginen ja surumielinen, ja sopinee paremmin hieman jo ikää kartuttaneille nuorille. Erityisesti pidin siinä oivaltavasta kuvauksesta nuoren tytön kokemasta sodan uhasta ja alusta. Kirjailija itse syntyi Viipurissa, mutta on asunut Tampereella vuodesta 1944.

KIRJA löytyi omasta hyllystä, olen saanut sen joskus nuorena lahjaksi. Se on myös ensimmäinen suoritukseni Suketuksen blogissaan aloittamaan Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen, jossa luetaan sotiin liittyvää kirjallisuutta eri kategorioissa ja sotilasarvoja tavoitellen. Omissa lukuaikeissani on jo ennestään useita teemaan sopivia kirjoja, joten olen mukana haasteessa. Luullakseni tulen lukemaan enimmäkseen kirjoja Sodan liepeillä -kategoriasta, jossa kerrotaan sotakokemuksia erityisesti taistelujen ulkopuolella, kotirintamalla ja ennen sekä jälkeen sotien. Varattuna on muitakin kirjoja, joiden pääosassa on lapsia sodan jaloissa. Toiseksi kategoriaksi suunnittelen Sisällissotia, sillä se on sukuharrastuksen myötä kiinnostuksen kohteena. Tosin luvassa on muutakin kuin Suomeen sijoittuvaa sisällissotaa ja kapinaa. -- Tavoittelen kuutta kirjaa ja kersantin natsoja - 14 kirjalla ylenisi kenraaliksi asti, mutta se taitaa jäädä muiden saavutettavaksi.

Eeva Virtanen: Tyttö Monrepoon nurkalta, 126 s.
Kustantaja: Weilin + Göös 1965

Päällys: Tarina Lounasmaa