keskiviikko 28. helmikuuta 2018

Naisten aakkoset: V

Tarukirjan aakkoshaasteessa olen päässyt V-kirjaimeen. Naisten aakkoset -haasteessa esitellään "... naisia, joiden etu- tai sukunimi alkaa tietyllä kirjaimella. Kysymyksiä on kolme."



   1. Kuka on suosikkikirjailijasi?

Tähän nostan Pauliina Vanhatalo kolmen V-kirjaimen voimalla. Pidin kovasti hänen romaanistaan Pitkä valotusaika, mutta olen viihtynyt myös Vanhatalon alter egon Veera Vaahteran kevyempien, chick lit -tyylisten kirjojen seurassa (Onnellisesti eksyksissä, Sopivasti sekaisin).

   2. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?

Kukapa ei olisi nähnyt Jokapoika-paitoja? Vuokko Nurmesniemi valmistui keramiikkataiteilijaksi, mutta tuli kansainvälisestikin tunnetuksi ensin Marimekon ja sitten oman yrityksensä tekstiili- ja muotisuunnittelijana. Ensimmäisenä valmisvaatteissa vetoketjut käyttöön ottanut 88-vuotias taiteen akateemikko on edelleen aktiivinen.

   3. Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin? tai Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille (myös muut kulttuurin alat käyvät)?

Olen tykästynyt Virpi Hämeen-Anttilan kirjoittamaan historialliseen dekkarisarjaan, jossa sisäasiainministeriön virkamies ratkoo rikoksia vapaa-ajallaan salapoliisina 1920-luvun Helsingissä. Olen pitänyt myös muista kirjailijan teoksista, joita luin useita ennen blogiaikaa. 

Kuvituskuvasarjan on piirtänyt Kate Greenaway (1846-1901) vuonna 1886. Hän oli englantilainen lastenkirjailija ja kuvittaja. Lisää kuvan tietoja löytyy tästä. Hän ei ole piirtänyt erikseen kuvaa aakkosten loppupään kirjaimille, joten käytän samaa kuvaa kirjaimista U - Z.

Aakkoset tähän asti: 
        A  Apple Pie                  K  Knelt for It                              U
        B  Bit It                          L  Longed for It                           V
        C  Cut It                         M Mourned for It                         
        D  Dealt It                      N Nodded for It
        E  Eat It                          O Opened It
        F  Fought for It              P  Peeped in It
        G Got It                          Q Quartered It (ei kirjoitusta)
        H Had It                          R  Ran for It
        J Jumped for It               T  Took It

maanantai 26. helmikuuta 2018

Louisa M. Alcott: Pikku naisia sekä haastekooste


Kauniista vaatteista, juhlista ja ylellisyydestä haaveileva 16-vuotias Meg. Kirjoitteleva ja aina seikkailuun valmis poikatyttömäinen 15-vuotias Jo. Auttamattoman ujo, herkkä ja musiikkia rakastava 13-vuotias Beth. Sivistyssanoja viljelevä, taitavasti piirtävä ja turhamainen kuopus, 12-vuotias Amy. Kun tyttökatraan sijoittaa asumaan vaatimattomaan pikkutaloon amerikkalaisen pikkukaupungin laitamille, antaa äidiksi tavattoman viisaan ja lempeän rouva Marchin ja lähettää isän taistelemaan urhoollisesti sisällissotaan pohjoisvaltioiden joukoissa, on perusainekset koossa klassikoksi yltävään tyttökirjaan Pikku naisia. Sitä luetaan ja rakastetaan ja siitä otetaan uusia painoksia vielä 150 vuotta ensijulkaisemisensa jälkeen.

Yhdysvaltalaisen kirjailijan Louisa May Alcottin (1832-1888) Pikku naisia kertoo yhdestä vuodesta Marchin tyttöjen elämässä. Siitä tulee merkityksellinen ja tapauksekas vuosi, jonka aikana tytöt tutustuvat naapureihinsa, varakkaaseen, ystävälliseen ja toisinaan kärttyisään vanhaan herraan, joka asuu yhdessä orvoksi jääneen pojanpoikansa Laurien kanssa. Yksinäisen pojan elämä muuttuu, kun hän tutustuu naapurin sisaruksiin, ja hienokäytöksisestä pojasta löytyy pinnan alta melkoinen kepposnikkari, joka innostaa ikäisensä Jon aina uusiin kommelluksiin. Vuoden aikana perhettä kohtaa myös isot huolet, kun isä sairastuu sotatantereella vakavasti ja joutuu sotasairaalaan Washingtoniin. Samaan aikaan yksi tytöistä saa tulirokon, joka saa kaikki, lääkärinkin, hyvin vakaviksi.

Kirjassa on viehättävä tunnelma, perheen jäsenet rakastavat lämpimästi toisiaan, jos kohta nuorten välille syntyy kiistojakin. Tytöillä on ystäviä ja maltillisia huvituksia. Ajan tapaan kirjassa on selkeä opettava elementti, ja niinpä siinä käydään usein keskusteluja työnteon, rehellisyyden ja muiden hyveiden tärkeydestä. Kirjojakin Pikku naisissa luetaan, Wakefieldin kirkkoherraa ja eri toten Bunyanin Kristityn vaellusta. Pieni annos orastavaa romantiikkaa maustaa teosta, niin kuin tyttökirjaan sopii.

Kirjailija Louisa M. Alcott ei ollut varma kirjansa menestyksestä, sillä hän päätti teoksensa sanoihin
"Niin ovat ryhmittyneet Meg, Jo, Beth ja Amy, kun väliverho laskeutuu. Pikku naisia -nimisen kotoisan teatterikappaleen ensimmäisen näytöksen suosio ratkaisee, nouseeko verho vielä jonakin päivänä."
Menestystä tuli roppakaupalla, ja kirja sai jatkoa, ensin tuli Pikku naisia II, sitten Pikku miehiä ja Plumfieldin pojat. Jostain kumman syystä en ole lukenut yhtään Alcottin kirjaa aikaisemmin, jos oikein muistan, vaikka L. M. Montgomeryn Vihervaaran Annasta ja Runotytöstä tuli suosikkejani. Pikku naisia on viehättävä kirja Yhdysvaltain 1860-luvulta, mutta Marchin tytöistä ei kukaan syrjäyttänyt Annaa tai Emiliaa suosikkiasemastaan. Ymmärrän hyvin, miksi siitä on tullut tyttökirjaklassikko ja miksi sitä yhä luetaan. Se on herttainen, lämmin, ja kirjan eri henkilöissä ja heidän yksilöllisissä luonteissaan on ajatonta samaistumispintaa. Vanhahtavalta sen sijaan tuntuu tarkoituksellisen opettava ote, joka nykykirjoissa taidetaan kätkeä paremmin lukijan itse oivallettavaksi.


        Louisa M. Alcott: Pikku naisia, 293 s.
        Kustantaja: Art House 2004, suomentaja Sari Karhulahti
        (1. painos: WSOY 1916, suomentaja Tyyni Haapanen)
        Alkuperäinen: Little Women 1868
        Kansi: Jukka Murtosaari

KIRJA on kirjastolaina.
MUUALLA kirja on luettu ainakin blogeissa Jokken kirjanurkka, Lumiomena, Matkalla Mikä-Mikä-MaahanOksan hyllyltä ja Yöpöydän kirjat.
HAASTEET: Helmet-lukuhaaste kohta "32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan", Yhdysvallat-lukuhaaste "Pikkukaupunkiin sijoittuva kirja" - ilmeisesti kirjan tapahtumat sijoittuvat kirjailijan omaan lapsuusajan ympäristöön Massachusettsin osavaltiossa - sekä


Ajattomia satuja ja tarinoita 2 -lukuhaaste, joka päättyy parin päivän kuluttua 28.2. 

Luin haasteeseen kaikkiaan 7 klassikkoa, joista yksi on Topeliuksen tunnettu satu ja muut romaaneja. Mukana on Anni Polvan Tiina-sarjan kaksi viimeistä osaa, yksi muumikirja, nyt lukemani yhdysvaltalainen Pikku naisia sekä kaksi ranskalaisen Jules Vernen seikkailukirjaa. 

Kirjoista ei mikään noussut erityiseksi suosikikseni, vaikka jokainen tuotti omanlaistaan hupia ja viihdytystä lukemisen tai kuuntelemisen hetkellä. Parhaiten mielessä on Koivu ja tähti -satu sekä viimeksi lukemani Pikku naisia. Äänikirjoina kuuntelemieni Vernen seikkailujen vetävyys yllätti.

Tässä lukemani kirjat linkkeineen:
       Louisa M. AlcottPikku naisia 
       Tove JanssonMuumipapan urotyöt
       Anni PolvaTiina vauhdissa
       Anni Polva: Taitaa olla rakkautta, Tiina
       Zacharias Topelius: Koivu ja tähti (satu)
       Jules VerneTsaarin kuriiri
       Jules VerneKavaltajan loppu

Kiitos antoisasta haasteesta, Niina T ja Yöpöydän kirjat -blogi! 
Päivitys 28.2. Tässä vielä linkki koko haasteen koosteeseen.

lauantai 24. helmikuuta 2018

Yasunari Kawabata: Kioto


Nobelisti Yasunari Kawabatan Kioto on rakkaudentunnustus Kioton kaupungille, sitä reunustaville vuorille ja niiden seetrimetsille sekä lukuisille temppeleille ja puutarhoille. Jos olisin menossa Japaniin ja vierailisin Kiotossa, ottaisin ehdottomasti tämän kirjan mukaani. Mutta mikään matkaopas tämä ei ole.

Kioto on kirja Chiekon vuodesta. Chieko on nuori, aikuisuuden kynnyksellä oleva nainen, joka asuu Kioton vanhassa osassa isänsä ja äitinsä kanssa. Isä on kangastukkukauppias, joka myy perinteisiä kangaslaatuja ja myös suunnittelee omia kimono- ja obikankaitten malleja. Äitikin työskentelee perheyrityksessä. Muita lapsia perheessä ei ole. Itse asiassa Chieko on löytölapsi, joka jätettiin vauvana korissa kauppiaan portin taakse.

Chieko on saanut kasvaa rakastavassa kodissa ja hän on varttunut ystävälliseksi, viehättäväksi nuoreksi naiseksi. Päivisin hän auttaa kotona ja kaupassa ja viettää aikaa ystäviensä kanssa. Vuodenkiertoa rytmittävät monet perinteiset Kiotossa vietettävät juhlat. Pehmeän ja ystävällisen nuoren miehen, lapsuudenystävänsä, kanssa Chiekosta on välitöntä jutella ja käydä kävelyllä temppelien puistoissa, pojan vanhempaan liikealalle aikovaan veljeenkin Chieko tutustuu. Isän liikekumppanilla, obien eli kimonovöitten kutojalla, on kolme poikaa, ja heistä vanhin Hideo laittaa kaiken taitonsa ja koko sydämensä Chiekolle kutomaansa obiin, jonka mallin Chiekon isä on suunnitellut. 

Chiekon rauhallinen elämä keikahtaa uuteen asentoon, kun hän ensin näkee ja sitten kohtaa aivan näköisensä tytön, Naekon. Tämä osoittautuu hänen kaksossiskokseen, joka osaa kertoa myös heidän biologisista vanhemmistaan. Entä mitä tapahtuu sitten, kun Chiekoon mieltyneet nuoret miehet luulevat Naekoa häneksi?

Kiotossa on samaa vähäeleistä kauneutta kuin aikaisemmin lukemassani Yasunari Kawabatan romaanissa Lumen maa. Molemmat ovat hyvin japanilaisia kirjoja, joskin Kioto tuntuu helpommalta eikä ole mielestäni ihan niin täynnä piiloon jääviä merkityksiä kuin millaisena Lumen maan muistan. Kiotossa on luonnon kauneutta, erityisesti puita ja kukkia.
- Täältä minä katselen kevään kukkimista kaikkein mieluimmin, sanoi Chieko ja vei Shinichin pylväskäytävän kaarteeseen. Yksi kirsikkapuu oli muita tuuheampi, se vaahtosi kukkia. Shinichi seisi Chiekon vieressä ja katseli puita. 
- Jos katsoo tarkkaan, näkee että ne ovat naispuolisia. Toden totta ne ovat naisia! sanoi Shinichi. - Oksat niin hennot ja silti raskaat, kukat pehmeät ja samalla täyteläiset...
Kioto on Lumen maahan verrattuna yhteiskunnallisempi. Vanhempien ja lasten suhteissa näkyvät perinteiset arvot, joiden mukaan perheen miehillä ja isillä on vahva asema ja vanhemmilla on paljon sanomista siinä, kenen kanssa nuoren on hyvä avioitua, jos kohta nuorten omaakin mielipidettä kysytään. Säätyerot ovat selvät: tukkukauppiaan tytär on auttamatta eri säätyä kuin kutojan poika, miten taitava käsityöläinen tämä sitten onkaan. Japani elää murrosvaihetta. Osa kansasta pukeutuu vielä perinteisesti kimonoihin ja arvostaa perinteisiä materiaaleja ja työtapoja, mutta moni on jo siirtynyt länsimaisiin vaatteisiin ja tehdasvalmisteisiin kankaisiin.

Pidin Kiotosta, vaikkei se tehnyt ihan yhtä suurta vaikutusta kuin Lumen maa muutama vuosi sitten. Kioto julkaistiin suomeksi ensi kerran samana vuonna 1968, jona Yasunari Kawabata sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Suomennoksen teki runoilija Eeva-Liisa Manner saksan kielestä. Kirjailijalta on lisäksi suomennettu ainakin romaanit Tuhat kurkea ja Vuoren jyly.


        Yasunari Kawabata: Kioto, 193 s.
        Kustantaja: Suuri Suomalainen Kirjakerho (SSKK), Otava 1972,
        1. suomenkielinen painos: Tammi 1968 (Keltainen kirjasto 87)
        Alkuperäinen: Koto 1962, suomentanut saksasta Eeva-Liisa Manner
        Kuvitus: Osmo Kaipainen - kuvituskuva yllä on kirjasta.

KIRJA on omasta hyllystä, jonne sen olen poiminut kirjaston vaihtokirjahyllystä.
MUUALLA se on luettu mm. blogeissa Anun ihmeelliset matkatJokken kirjanurkka, Lumiomena, Sheferijm
Helmet-lukuhaasteessa liitän kirjan kohtaan "26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt".  Kuukauden kieli -haasteessa helmikuun kieli on japani.

tiistai 20. helmikuuta 2018

Anni Kytömäki: Kivitasku

"Silloin en ymmärtänyt, että elämänpuussa on kaksi haaraa: toinen vankistuu ja kasvattaa alati uusia oksia, toinen ropistaa vähitellen kaarnansa maahan, katkeilee ja halkeilee. Lopulta jäljellä on tuuheaoksainen muistojen ja kokemusten runko, vieressä menetysten karsima kelo. Se kumpaa puunhaaraa ihminen keskittyy tarkastelemaan, määrittää hänen onnensa rajat." (s. 624)
Muistot ja menetykset kutoutuvat Anni Kytömäen romaanissa Kivitasku polveilevaksi ja yllättäväksikin tarinaksi. Kirjassa on kuusi ja puolisataa sivua, ja  alkupuolella ajattelin, että tästä teoksesta on kovasti kohkattu, mutta ei taida oikein olla nyt minun aikani lukea se.  Viimeisen lehden käännettyäni huokailen tyytyväisyydestä. Niin hieno romaani, niin monisäikeinen ja taiturimaisesti sommiteltu. Eri vuosisadat, erilaiset ihmiskohtalot muodostavat kokonaisuuden, joka avautuu teoksen loppupuolella, ja osa jää silti viittauksenomaiseksi ja jättää tulkinnan minulle, lukijalle.

Kivitaskussa luontokuvat elävät, puut, metsä, kasvit ja ennen kaikkea kalliot ja kivet, linnut. Kivet ja kalliot, järvi, yhdistävät kirjan henkilöitäkin toisiinsa. 1800-luvun puolivälissä venäläinen rangaistusvanki Sergei tuodaan pakkotyöhön kivilouhokselle Savon sydämeen ja muuttuu siellä Albertiksi. Vangit ja maaorjat louhivat harvinaista silmäkiveä (pallokiveä) Riutanlahdessa ja sitten kuljettavat sen ylellisen pietarilaisen palatsin rakennusaineeksi. Albertin vanavedessä Riutanlahdesta Pietariin kävelee Katinka, lapsi vielä, seuraa kiviä ja Albertia, ja alkaa vuosien uurastuksen saadakseen miehen vapaaksi vankeudestaan. Hänestä tulee kivityttö, joka yhtenä päivänä palaa kuin palaakin kotikyläänsä Riutanlahteen yhdessä Albertin, entisen vangin, kanssa.

Toisessa aikatasossa 2010-luvulla Veka saa lähetteen sairaalajaksolle, mutta hän ei lähdekään sairaalaan, vaan Riutanlahteen mökille, joka oli aikanaan hänen isoäitinsä talo ja siten äidin lapsuudenkoti. Veka etsii itseään, tutustuu mökkinaapureihinsa, mutta väsyy helposti ihmisiin ja viettää paljon aikaa itsekseen, mökissä, metsässä, järven rannalla. Mökistä löytyy valokuvia, jotka johdattavat Vekan ja hänen myöhemmin mökille saapuvan siskonsa Pian kohti suvun salaisuuksia. Miksi äiti on erityislaatuinen, oliko hän sitä jo nuorena? Keitä ovat kolme eri-ikäistä miestä ja pikkutyttö vanhassa valokuvassa, joka on otettu Riutanlahdessa joskus pari sukupolvea aikaisemmin?

Kirjan miehistä moni pakenee ja yksinkertaisesti katoaa entisestä elämästään alkaakseen uudelleen jossain toisaalla. He ovat seikkailijoita, intomielisiä aktivisteja. Naisetkin ovat oman tiensä kulkijoita, jotka elävät omannäköistään elämää puheista piittaamatta. Lapset hoituvat siinä sivussa, äitien on vaikea kiinnittyä heihin, vaikka he hoitaisivat muiden vaivoja ja sairauksia kuten runonlausuja ja parantaja Maaria, Katinkan äiti. 

Anni Kytömäki kirjoittaa kauniisti, hänen käsissään kieli taipuu uudeksi ja soi, helisee ja hulmuaa. Kirjan alkupuolella mietitytti, onko kielen kauneutta jo liikaa, mutta sitten tarinaan tuli uudenlaisia säröja ja kauneus kävi niitä sopivasti tasapainottamaan.

Upea teos, ylistyksensä ansainnut. Minulla on vielä lukematta kirjailijan esikoisteos Kultarinta, joten edessäpäin odottaa lisää nautittavaa kirjallisuutta.

       Anni Kytömäki: Kivitasku, 645 s.

       Kustantaja: Gummerus 2017
       Kansi: Jenni Noponen

KIRJA on omasta hyllystä (oma ostos). Helmet-lukuhaasteeseen liitän tämän kohtaan "31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa", sillä romaanin muhkea sivumäärä sai etukäteen pelkäämään, etten saisi kirjaa kokonaan luetuksi. Se pelko osoittautui turhaksi.

perjantai 16. helmikuuta 2018

Marisha Rasi-Koskinen: Vaaleanpunainen meri : Novelleja

Novellit ovat tiiviitä lukukokemuksia, tykästyn niihin enemmän kokoelma kokoelmalta, ja siitä kiitos kuuluu ainakin novellihaasteille, jotka ovat saaneet minut laajentamaan lukureviiriäni. Toki kaikissa novelleissa ei ole samanlaista imua, mutta monissa löytämissäni on ollut lähes taianomainen vetovoima, joka houkuttelee maailmaansa, tihentää tunnelman ja sitten kiepsauttaa maailman ylösalaisin. Tai ainakin uuteen asentoon, vähän kallelleen.



Juuri luin tällaisen novellikokoelman, Marisha Rasi-Koskisen Vaaleapunaisen meren, jonka hän on omistanut isälleen. Useimmat teoksen seitsemästä novellista kertovat isistä ja lapsista, ja joskus vähän äideistäkin siinä sivussa. Isät ovat erilaisia ja eri-ikäisiä ja niin ovat lapsetkin. Jokaisessa novellissa on todellisuuden taso ja sitten se toinen, joka saa minut aprikoimaan, mikä on totta ja mitä oikein tapahtui ja miksi. Toden taso heilahtaa surun, humalan, sairauden tai pelkän ajan kulumisen ja etääntymisen takia eikä lopussa kaikki olekaan niin kuin se oli novellin alussa tai keskellä.

Niin kuin novellissa Toinen maailma, jossa Lauri Niitty, maalaistalon isäntä, kaipaa poikaansa Santeria, jonka isän sanat, ettei tästä tule koskaan mitään, ajoivat maatalousoppilaitoksesta tekniseen korkeakouluun ja saalistamaan aina vain parhaita arvosanoja. Tie urkeni maailmalle, lahjakkaasti, nyt Santeri asuu ulkomailla perheensä kanssa eikä ole käynyt kotitalossaan vuosikausiin. Sitten Santeri Niitty päättää käydä Suomessa, yksin, ja kaikki onkin muuttunut. Novellissa Isänpäivä pieni Joona karkaa kaupungille isänpäivän aamuna. Kotona äiti asuu Tommin kanssa eikä Tommi ole isä. Joona sieppaa mukaansa Tommille tarkoitetun isänpäivälahjan, videokameran, ja etsii isän samalta tutulta paikalta, antaa hänelle lahjansa. Karkumatka päättyy hyvin, mutta kaikki ei ole ollenkaan sitä, miltä se ensin näyttää.

Novellit ovat surullisia, koskettavia, eri syistä. Marisha Rasi-Koskinen kirjoittaa hyvin, rakentaa psykologista mielenmaisemaa, joka koettelee toden ja kuvitellun rajoja. Viimeinen kokoelman novelleista, Mehiläiskuninkaan neljä vuodenaikaa, on surullinen ja huvittava yhtä aikaa. Tragikooominen. Siinä isä on kuin duracellpupu, aina jokin projekti meneillään täysillä, kunnes se lakkaa kiinnostamasta ja on aika siirtyä seuraavaan. Tänä keväänä isä ryhtyy mehiläistarhaajaksi rivitalokodin takapihalla. Yritystä seuraavat perheen kolme poikaa kiinnostuksella ja avunannolla, heistä nuorin on viisivuotias, mutta novellin kertoja Daniel jo kouluikäinen. Opettajaäiti ei ole ollenkaan innoissaan, ja hänen suhtautumistaan isän mehiläisinnostukseen Daniel huomioi tarkkanäköisesti:
"Isä tarkoitti sanansa äidille, mutta äiti ei kuullut koska imuroi juuri tuulikaappia. Äiti siivosi aina kun oli vihainen. Sinä kesänä meillä oli tosi puhdasta, ainakin alkukesästä." (s. 166) 
"Kun hän [isä] tuli takaisin, auton tavaratilassa oli kolme pesää rinnakkain ja takapenkillä kaksi. Sinä päivänä äiti imuroi ja pyyhki pölyt jopa jääkaapin takaa." (s. 169)
Mehiläistarhaus alkaa hyvin, taloyhtiön muutkin asukkaat lientyvät viimeistään hunajasadon aikaan järjestetyissä hunajajuhlissa. Talvi on tulossa, ja isän mielessä muhii jo jatko: ensimmäisenä maailmassa hän onnistuisi pitämään pesän aktiivisena ja tuottamaan hunajaa talven yli. Siihen tarvitaan sisätilaa. Silloin jokin napsahtaa.


Peukutan Mehiläiskuninkaan neljä vuodenaikaa -novellia sen juonen takia. Luin sitä kuin parhainta jännityskertomusta, sillä halusin tietää, mihin tämä hulvaton hullutus päätyy ja miten se loppuu, sillä alusta alkaen oli selvää, että loppukin sille täytyy koittaa.

Vaaleanpunainen meri oli Runeberg-palkintoehdokas vuonna 2015.


       Marisha Rasi-Koskinen: Vaaleanpunainen meri197 s.
       Kustantaja: WSOY 2014
       Kansi: Jussi Karjalainen

KIRJAN lainasin kirjastosta. Sen ovat lukeneet myös Kaisa / Kannesta kanteenKirjavarasOmppu
Helmet-lukuhaasteessa 2018 sijoitan Vaaleanpunaisen meren kohtaan "42. Kirjan nimessä on adjektiivi". Osallistun sillä myös Novellihaaste 2:een, johon kokoan 7 novellia lisää.

sunnuntai 11. helmikuuta 2018

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa


Anna-Liisa Ahokummun esikoisromaani Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa on kiehtova, surumielinen ja hieman salaperäinen kirja. Max Halme on perhostutkija, joka havittelee kansainvälistä tunnustusta työlleen. Jos hän vain löytäisi perhosen, jota kukaan toinen ei ole vielä nähnyt ja tunnistanut. Sitten Maxin äiti kuolee. Vuonna 1982 Max on nelikymmenvuotias ja löytää äidin talosta, piirongin päältä, erikoisen perhosen, jollaista Max ei ole koskaan nähnyt ja joka ei ole hänen kokoelmistaan.

Erikoinen perhonen vangitsee Maxin mielen ja hän ryhtyy tutkimaan sitä voidakseen tunnistaa ja nimetä sen. Siivekäs kuitenkin pakenee kaikkea määrittelyä, Max ei löydä sille nimeä. Äidin piirongista löytyy muutakin, se johdattelee Maxin toiselle etsintämatkalle. Sen päästä Max toivoo selvittävänsä jotain isästään, sodassa kuolleesta saksalaisesta lentäjästä. Erik Stanislaus oli Saksan ilmavoimien sotilaana Rovaniemellä kesällä 1941, kohtasi Silvian, Maxin äidin, ja lähti komennukselle, jolta ei koskaan palannut. Hänen raportoitiin hukkuneen Koitasjärveen ja kadonneen. 

Äiti on kuollut eikä voi kertoa enää mitään isästä, mutta Maxin uteliaisuus on herännyt. Oulun maakunta-arkistosta löytyy sota-ajan dokumenteista isän nimi. Löytö vie Maxin Koitasjärvelle ja hänen sieltä saamansa päiväkirja taas Saksaan Viktor Stanislauksen, Erik Stanislauksen veljen, luo. Viktor Stanislaus kutsuu Max Halmeen Hampuriin viimeiseen konserttiinsa, jossa hän esittää säveltämänsä kolmentoista sinfonian sarjan. Konsertin jälkeen vanha mies kertoo omat muistonsa sota-ajasta ja sen tapahtumista, ja Max kuulee isänsä tarinan.

Viktor Stanislauksen musiikki soi mollissa. Isättä kasvaneen pojan isän odotus saa muodon aikuisen miehen isän etsinnässä, kun äiti on kuollut. Romaanissa Maxista piirtyy kuva intohimoisena tutkijana, joka paneutuu perhosiin koko tarmollaan ja taidollaan. Samalla kärsivällisyydella hän etsii tietoja isästään ja löytää jotain, mitä ei ollut osannut odottaa.

Ihan kaikkea Ahokumpu ei kerro, vaan jättää lukijan mielikuvitukselle tilaa. Hänen kaunis ja sujuva kerrontansa viettelee mukaansa, ja minulle jää tuntu, että olen lukenut sivumääräänsä täyteläisemmän kirjan. 

Pidin, kovasti.

       Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa175 s.
       Kustantaja: Gummerus 2018
       Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

KIRJAN lainasin kirjastosta.
Helmet-lukuhaasteessa sijoitan sen kohtaan "37. Kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi". Kirjaan sen myös Taiteilijaromaanihaasteeseen, koska säveltäjä ja pianisti Viktor Stanislaus.

perjantai 9. helmikuuta 2018

Shiki : Japanilaisia haiku-runoja

Olen ylipäätään runonoviisi ja ulkomaalaisen runouden kohdalla aivan eritysesti. Silti uskaltauduin lukemaan japanilaisia haikuja yhden niteen verran. Teoksen nimi on suomalaiseenkin sielunmaisemaan ja luonto-olosuhteisiin sopiva Shiki : Japanilaisia haiku-runoja neljälle vuodenajalle.



Alkusanat johdattelevat lukijaa: "Ensimmäistä kertaa julkaistaan Japanin modernin haiku-runouden 'isän', Shiki Masaokan runoja suomeksi käännettynä laajana kokonaisuutena. - Ensimmäistä kertaa tässä myös esitellään korkeatasoista japanilaista kalligrafiaa Hiroko Kimuran siveltimellään piirtämien tekstien muodossa..."


Kirjan haiku-runot on ryhmitelty vuodenaikojen mukaan. Kirjan kannen nejä merkkiä tarkoittavat kevättä (japaniksi haru), kesää (natsu), syksyä (aki) ja talvea (fuyu). Jokaisella aukeamalla on vasemmalla sivulla haiku-runon suomenkielinen käännös ja oikealla sivulla sama haiku japaniksi sekä kalligrafioin että länsimaisin kirjaimin.  Kuulostaa kovin japanilaiselta, että haikut ilmaistaan kauniilla käsialalla. Vanhojen haiku-mestareiden säkeet ovat yhtä miellyttäviä silmälle kuin kuultuina ja luettuina.



Haiku-runot ovat yllättävän intensiivisiä, ne vangitsevat yhden merkityksellisen hetken ja heijastavat sen tunnelman tai ajatuksen. 

      Lyhtyjen kajo,
      puiden katveessa katson
      ruskan syvyyteen.

ja

      Kevätsateessa
      katselen kirjakauppaan
      varjoni alta.

Toisista en tavoita japanilaista kokemuspohjaa enkä tiedä, miten se Shikin maanmiehiä puhuttelee, mutta silti viehätyn haiku-runon ilmaisusta. 

      Kurpitsa kukkii;
      pian saan Buddhan veroisen
      avun yskääni.

Shiki sairasti tuberkuloosia, johon hän menehtyi vain vähän alle 35-vuotiaana. Vielä kuolemaansa edeltävänä yönä hän kirjoitti kolme haikua.

      Kaksi syksyä:
      poismenon minulle ja
      elon sinulle.

Kirja esittelee niin säkeitten luojan, runoilija Shiki Masaokan (1867-1902), kuin kirjoittamisen taiteilijan, kalligrafi Hiroko Kimaran, sekä hieman haiku-runojen historiaa. Lopussa on sanasto, joka selittää kokoelman haikuissa esiintyviä japanilaisuuksia. 

Minulle, runonoviisille, teos avaa oven haiku-runojen maailmaan. Se antaa jokaisessa haikussa mahdollisuuden hiljentää ja keskittyä, pysähtyä tähän hetkeen. Vähän kuin värittäisi tuokion värityskirjaa.


     Shiki Masaoka: Shiki : Japanilaisia haiku-tunoja neljälle vuodenajalle, 175 s.
     Kustantaja: Orienta 1999
     Suomennos: Ryhmä Japani-Killan jäseniä Heikki Mallatin johdolla 
     Kalligrafia: Hiroko Kimura ; kannen suunnittelu: Juhani Lompolo

KIRJA on kirjastolaina.  Haasteissa aloitan tällä Runohaasteen 2018 - #runo18 sekä osallistun Kuukauden kieli -haasteeseen, jossa helmikuun kielenä on japani.

keskiviikko 7. helmikuuta 2018

Naisten aakkoset: U

Tarukirjan aakkoshaasteen hankalin osa alkaa olla käsillä. Käyttämässäni kuvituskuvasarjassakin taiteilija on niputtanut brittiaakkosten loppupään yhteen kuvaan.  Naisten aakkoset -haasteessa esitellään "... naisia, joiden etu- tai sukunimi alkaa tietyllä kirjaimella. Kysymyksiä on kolme." Vuorossa on U-kirjain.



   1. Kuka on suosikkikirjailijasi?

Ulla-Lena Lundbergilta olen lukenut vain yhden kirjan, Finlandia-palkitun Jään. Silti nostan hänet suosikikseni, sillä pidin teoksesta kovasti, ja se jäi mieleen elämään pitkäksi aikaa. Omassa hyllyssä odottaa Lundbergin Marsipaanisotilas.

   2. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?

Suomalaisen balettitanssijan ja -opettajan Ulrika Hallbergin tanssiura on ollut mittava: hän oli kiinnitettynä Suomen Kansallisbalettiin tanssijana ja solistitanssijana 1968-1994 ja toimi myös Suomen Kansallisoopperan balettioppilaitoksen opettajana.

   3. Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin? tai Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille (myös muut kulttuurin alat käyvät)?

Sigrid Undset, norjalainen kirjailija ja Nobel-palkinnon voittaja, kiinnostaa minua ja haluaisin tutustua hänen teoksiinsa.

Kuvituskuvasarjan on piirtänyt Kate Greenaway (1846-1901) vuonna 1886. Hän oli englantilainen lastenkirjailija ja kuvittaja. Lisää kuvan tietoja löytyy tästä. Nähtävästi hän ei ole piirtänyt erikseen kuvaa aakkosten loppupään kirjaimille, joten käytän samaa kuvaa kirjaimista U - Z.

Aakkoset tähän asti: 
        A  Apple Pie                  K  Knelt for It
        B  Bit It                          L  Longed for It
        C  Cut It                         M Mourned for It
        D  Dealt It                      N Nodded for It
        E  Eat It                          O Opened It
        F  Fought for It              P  Peeped in It
        G Got It                          Q Quartered It (ei kirjoitusta)
        H Had It                          R  Ran for It
        J Jumped for It               T  Took It

sunnuntai 4. helmikuuta 2018

Blogistanian Finlandia 2017


Luin viime vuoden lähes yksinomaan kotimaisia kirjoja, joten osallistun vain yhteen äänestykseen. Blogistania Finlandiassa ääneni saavat

3 p.  Katja Kallio: Yön kantaja
2 p.  Asko Sahlberg: Amandan maailmat
1 p.  Heidi Köngäs: Sandra

Monta muutakin hyvää kotimaista luin ja olisin voinut noille sijoille nostaa, mutta kolme oli valittava. 

Viime vuoden 2016 Blogistanian Finlandia -äänestykseni löytyy täältä.

Maanantaina 5.2. tulokset julkistetaan seuraavasti: Blogistanian Finlandia Hurja Hassu Lukija -blogissa, Blogistanian Globalia Oksan hyllyltä -blogissa, Blogistanian Kuopus Yöpöydän kirjat -blgissa ja Blogistanian Tieto Hannan kirjokansi -blogissa.

Päivitys 5.2.: Blogistanian Finlandia-palkinnon voitti Rosa Liksomin Everstinna, jota en ole vielä lukenut, ja toiseksi tuli Katja Kallion Yön kantaja sekä kolmanneksi Anneli Kannon Lahtarit. Onnittelut voittajille!

perjantai 2. helmikuuta 2018

Asko Sahlberg: Amandan maailmat

"Sen jälkeen mikään ei ollut ennallaan. Jopa muuttuminen oli muuttunut; asiat eivät muovautuneet uusiksi tavalla, johon Amanda oli tottunut."
Joskus tapahtuu, että ihan sattumalta tulee lukeneeksi kaksi sellaista kirjaa peräkkäin, jotka siinä toistensa läheisyydessä alkavat keskustella keskenään, vaikka tuskin kukaan muuten alkaisi vertailla niitä toisiinsa. Näin kävi, kun luin ensin Ernest Hemingwayn romaanin Vanhus ja meri ja heti perään Asko Sahlbergin Amandan maailmat.

Santiago on vanha ja köyhä, vaatimattomasti elävä kalastaja Kuubassa. Vanhus ja meri kertoo hänen uskomattomasta kalastusretkestään ja taistelustaan saaliin saamiseksi. Amanda taas on 85-vuotias kehitysvammainen nainen, joka asuu vaatimattomasti omassa rappeutuneessa talossaan. Amandan maailmat kertoo Amandan oman rauhallisen maailman törmäämisestä muihin maailmoihin, kun hän ystävystyy pakolaispojan kanssa ja auttaa häntä. Paikannimiä ei kirja mainitse, mutta sijoitan sen mielessäni Pohjoismaihin, ehkä Ruotsiin, jossa kirjailija asuu. Niin Santiago kuin Amandakin ajattelevat paljon elämää ja maailman menoa ja ovat vähään tyytyväisiä, mutta siinä missä Santiagolla on unelma ja tavoite, jonka saavuttamiseksi hän ponnistelee merellä lähes yli voimiensa, Amanda on onnellinen ja tyytyväinen ponnistuksitta, ilman sen kummempia haaveita ja unelmia. Molemmat kirjat ovat mieleenjääviä.

Asko Sahlberg on kirjoittanut muhkeita historiallisia opuksia, mutta Amandan maailmat on pienoisromaani, novellin kaltainen. Ohuudessaan se kuitenkin säteilee vahvaa valoa. Kirja kertoo Amandan ja pakolaispoika Samirin tutustumisesta ja ystävystymisestä. Amanda on löytänyt oman tapansa olla maailmassa, ja kaikessa raihnaisuudessaan hänessä on sisäistä voimaa. Se saa hänet etsimään ja auttamaan viluista ja nälkiintynyttä Samiria, jonka hän tapaa ensimmäisen kerran tämän varastaessa hänen rahansa pankkiautomaatilla. Samirin myötä Amandalle aukeaa muualta muuttaneiden maailma, jossa nuoria poikia potkitaan ja taloja poltetaan.

Amandan maailmoissa tapahtuu isoja asioita, kun entinen maailma ja nämä uudet, pelottavat ja arvaamattomat, törmäävät. Sahlberg kirjoittaa vangitsevaa ja nautittavaa proosaa. Tuulet ja myrskyt heijastavat Amandan tunnetiloja ja tapahtumien saamia käänteitä. Hänen lakoniset toteamuksensa tuovat hymyn huulille. Surumielinenkin kirja on, siinä on monta menetyksiä kokenutta ja yksinäistä ihmistä, mutta hyvää naapuria ei kannata turhaan suututtaa ja aina voi itse pyrkiä elämään rauhassa kaikkien kanssa.
"Tuuli, Amanda ajatteli jatkaessaan kauppaa kohti, ei ollut sama kuin öisin. Se oli pahansisuinen päivätuuli, myrtynyt ja ylpeä. Myös yötuuli voi yltyä riehumaan, mutta sen riehunnassa oli juhlavuutta, se oli kuin pimeässä pauhaava orkesteri."
Asko Sahlberg voitti Amandan maailmoilla tämän vuoden Savonia-kirjallisuuspalkinnon ja on yksi Runeberg-kirjallisuuspalkintoehdokkaista - voittaja julkistetaan maanantaina 5.2.

           Asko Sahlberg: Amandan maailmat, 137 s.
           Kustantaja: Like 2017


KIRJAN lainasin kirjastosta. Helmet-lukuhaasteessa 2018 laitan tämän kohtaan "17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa", sillä pakolaiset ja heidän asettumisensa uuteen maahan ovat siinä keskeisesti esillä; myös vanhustenhoidon epäkohdista keskustellaan.