Selma Lagerlöf: Joululahja ja muita kertomuksia

Joulun alla ja aikaan olen lukenut Selma Lagerlöfin lyhyistä tarinoista koottua kirjaa Joululahja ja muita kertomuksia. Teos tuo tuulahduksen vanhalta ajalta, sen jouluista ja legendoista, mutta sisältää myös kuvauksia vähäosaisten elämästä. Osa on lasten(kin) luettavaksi tarkoitettuja satuja, osassa on sen verran vakavampia sävyjä ja viittauksia aikuisten elämän asioihin, että pidän niitä enemmän aikuisille kirjoitettuina kertomuksina. 

Jouluisin ja omaelämäkerrallisin on teoksen nimikertomus, "Joululahja". Se kertoo joulunvietosta Mårbackassa, joka oli kirjailijan lapsuuskoti. Jouluiltana puuron jälkeen jaetaan joululahjat, ja tyttö odottaa malttamattomana, saako hän sen parhaimman lahjan, kirjan. Paketista paljastuu - ranskankielinen satukirja! Siinä on niin ihanat kuvat, että ne houkuttelevat tytön maailmaansa ja sitten sanakirjan avulla lukemaan koko kirjan. 

"Se että saa ranskankielisen kirjan on melkein pahempaa kuin ettei saisi kirjaa lainkaan. On aika vaikea pidättää itkuaan. Mutta onneksi silmiini osuu kirjan sivulla oleva kuva." 

"Koko jouluyön makaan katselemassa kuvia, varsinkin ensimmäistä, sitä jossa strutsit ovat. Siinä on kylliksi ajanvietettä moneksi tunniksi. 

Joulupäivänä, sen jälkeen kun olemme käyneet joulukirkossa, otan esiin pienen ranskan sanakirjan ja alan lukea ranskaa."

Kiintoisin kertomus on "Jouluruusun legenda". Vanha rosvomuori tunkeutuu luostarin yrttitarhaan ja kertoo, että on olemassa sitäkin ihanampi puutarha.

"... koko suuri Göingen metsä joka jouluyö muuttuu paratiisiksi juhliakseen meidän Herramme syntymähetkeä. Me metsässä asujat olemme nähneet sen joka vuosi, ja siinä yrttitarhassa olen nähnyt niin ihania kukkasia, etten olle tohtinut kohottaa kättäni niitä poimiakseni."

Hannu-apotti saa luvan vierailla puutarhassa maallikkoveljen kanssa. Hänen ihmeekseen keskellä metsää lumi katoaa maasta ja tanner alkaa vihannoida, jääkahleista vapautuneet kosket kohista ja perhoset istahtaa puiden oksille. Maallikkoveli kuitenkin huitaisee olalle laskeutunutta metsäkyyhkyä ja kiroaa. Samalla hyinen talvi palaa. Hannu-apotti saa sairauskohtauksen, mutta ehtii sitä ennen haparoida maasta sammalta ja pari juurimukulaa. Maallikkoveli istuttaa ne luostarin puutarhaan. Seuraavan talven jouluiltana niistä nousee lumiseen maahan vihreitä versoja ja kauniita, hopeanvaaleita kukkia.

Koskettavin kertomus on nimeltään "Rauha maassa". Perhe on viettämässä jouluaattoiltaa kaikessa rauhassa, talon isäntä istuu pöydän päässä ja hänen naimisissa oleva tyttärensä perheineen istuu pöydän ympärillä, kun tapahtuu jotain odottamatonta.

"Siinä talonväki istuu eräänä jouluiltana tuvassa pyhäinen rauha mielessään. Elikot ovat saaneet appeensa, on käyty saunassa, lattialle on levitetty olkia, on pukeuduttu parhaisiin, pöydällä palaa kaksi talikynttilää, ja pöydän päässä istuu isä ja lukee ääneen Jumalan sanaa. 

Hänen lukiessaan paimenten kumarruksesta ja enkelien rauhantervehdyksestä ovi avautuu, ei kokonaan, vaan ainoastaan niin paljon että joku, joka on ulkopuolella, pääsee näkemään sisään tulematta itse nähdyksi. Kohta sen jälkeen tunkeutuu tuulennopea olento sisään suurtupaan, sulkee huolellisesti oven jälkeensä ja panee sekä haan että salvan kiinni."

Käy ilmi, että sisään ryöminyt olento on nainen, jolla on pitkä harmaa tukka ja vaatteet pelkkää tuohta ja nahkaa. Paljon kärsinyt ja surkeannäköinen rääsyläinen on perheen tytär, joka kymmenen vuotta sitten, viikkoa ennen häitään, ryöstettiin teille tietymättömille. Nyt olento ei tohdi lähestyä ihmisiä, mutta talon vanha kissa tuntee hänet, asettuu syliin ja kehrää, ja kissalle nainen puhuu ja kertoo kaikkien kuullen, mitä hänelle oikein tapahtui, kun hän katosi.

Kaikkiaan kirjaan on valikoitu 14 kertomusta, joista mainitut "Joululahja" ja "Rauha maassa" on käännetty suomeksi ensimmäistä kertaa. Lähes kaikki muut on julkaistu aikaisemmin Selma Lagerlöfin Kootuissa teoksissa. Kertomusten kieli on vanhahtavaa, mutta nykylukijallekin se luo omanlaisensa vanhan tunnelmaan, jossa sadut ja legendat heräävät eloon. Niiden lukuhetkeen käy kynttilänhämyinen ja jouluntuoksuinen ilta, kun ulkona lumi kinostuu pihamaalla.

Selma Lagerlöf sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1909. Aikaisemmin olen kuunnellut äänikirjana hänen kansainvälisesti tunnetuimman teoksensa Nils Holgerssonin ihmeellinen matka.

      Selma Lagerlöf: Joululahja ja muita kertomuksia, 167 s.

      Kustantaja: WSOY 1986

      Suomentajat Mauri Hirvensalo ja Päivö Taubert

      Kansi ja kuvitus: Veronica Leo

KIRJAN lainasin kirjaston joulukirjojen esittelyhyllyltä.
HAASTE: Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaaste, johon luen mm. Nobelin saaneiden naisten kirjoja.

Petri Tamminen: Suomen historia

"Meillä Keski-Suomen keskussairaalassa koko sydäntautien osasto seurasi sitä Miedon kisaa. Kun kamppailu lopulta ratkesi Wassbergille, osastonlääkäri sanoi: 'Kaikki ne jotka selvis tästä hengissä, niin kotiin vaan.'" (Mieto häviää, 1980)

Petri Tamminen kirjoittaa lyhyttä proosaa. Niukkuudessaan se paikoin naurattaa, paikoin ihmetyttää, paikoin herättää jonkin ihan uuden ajatuksen sinänsä tutuista asioista ja paikoin nostattaa tunteen pintaan. Vaikuttavaa kirjallisuutta siis.

Innostuin Petri Tammisen uusimmasta kirjasta Suomen historia tammikuisessa Kirja vieköön! -illassa. Lyhyet tekstit sopivat erinomaisesti lavallakin tulkittavaksi, kuten Taisto Oksanen osoitti. 

Kirjan syntyvaiheet ovat poikkeukselliset. Kirjailija haastatteli kirjaa varten yli 500 ihmistä yksitellen tai erilaisissa ryhmissä ja pyysi heitä kertomaan omia muistojaan. Niistä hän valitsi ja kirjoitti kokoelmansa, josta muodostui Suomen historia sen koko satavuotisen itsenäisyyden ajalta. Petri Tammisella on aivan erityinen taito maalata lyhyin vedoin kuva jostain yleisesti tunnetusta ja nostaa siinä esiin yllättävä yhden ihmisen henkilökohtainen näkökulma tai tuntemus. 

Jostain syystä minua kovasti kosketti yksi jatkosodan aikaisista kertomuksista, se ihmisyys, jota osoitettiin toisille Luojan luomille heidän alkuperästään huolimatta. Aleksi, venäläinen sotavanki, majoitettiin hämäläiseen torppaan ja sai ainoan kamarin käyttöönsä, kun isäntä ja emäntä nukkuivat tuvassa. Sitten tuli poika rintamalta lomalle.

"Emäntä meni pellolle Aleksia vastaan ja sanoi, että ei pidä pelästyä vaikka talossa on nyt suomalainen sotilas, se on heidän poikansa. Illalla mietittiin, missä poika nukkuu, ja sovittiin että kamarissa. Näin kului viikko. Tehtiin peltotöitä, syötiin, nukuttiin ja elettiin niin kuin ihmiset elävät, sitten pojan loma loppui ja hänen piti lähteä takaisin rintamalle." (Jatkosota, 1941)

Petri Tammisen kerronta on melkein lakonista, siinä on huumoria ja suomalaista surumielisyyttä. Pidin kirjasta kovasti. Ja yllättäen löysin yhden tutunkin kirjassa käytettyjen muistojen kertojista, jotka on listattu kirjan lopussa. Omassa hyllyssä nököttää pari muuta Tammisen kirjaa, jotka ovat odottaneet sopivaa hetkeä. Se taitaa koittaa melkoisen pian.

      Petri Tamminen: Suomen historia, 157 s
       Kustantaja: Otava 2017
       Kansi: Piia Aho

KIRJAN lainasin kirjastosta.

MUUALLA sen ovat ehtineet lukea Elina/Luettua elämää, Katja/Lumiomena, Laura/Lukuisa, riitta k/Kirja vieköön!, Sirri/Sivutiellä, Tuija/Tuijata. Kulttuuripohdintoja

HAASTEET: Helmet-lukuhaaste (8. Suomen historiasta kertova kirja), 100 suomalaista kirjaa (no 12).

Suomen historia tuli tuttavaksi Kirja vieköön -illasta. Huomenna on helmikuun Kirja vieköön! -ilta ja siellä yhtenä vieraana Venla Hiidensalo. Tällä hetkellä minulla on kesken hänen uusi historiallinen romaaninsa Sinun tähtesi. Siitä enemmän, kunhan olen ehtinyt lukea sen.

Charles Dickens: A Christmas Carol

Hyvän joulun toivotus joulupäivän illasta! Tänä jouluna luin vihdoin Charles Dickensin jouluisen tarinan A Christmas Carol ("Joululaulu"). Se on kertomus saidan lontoolaismiehen, Ebenezer Scroogen, jouluyöstä, joka muuttaa hänen elämänsä. 

Kaikki alkaa jouluaattona. Ebenezer Scrooge on yhtä saita, epämiellyttävä, yksinäinen ja ahne kuin vuoden muinakin päivinä. Ei puhettakaan, että hän viettäisi joulua. Pikemminkin Scrooge on harmistunut joutuessaan antamaan palkolliselleen joulupäivän vapaata. Turhaan tulee hänen veljenpoikansa kutsumaan hänet joulupäivälliselle, turhaan kuvaa joulun henkeä:

"... a kind, forgiving, charitable, pleasant time; the only time I know of, in the long calendar of the year, when men and women seem by one consent to open their shut-up hearts freely, ..."

Kaikki muuttuu jouluyönä. Ensin Scrooge näkee seitsemän vuotta aikaisemmin kuolleen liikekumppaninsa haamun ja sitten tämän lupaamat kolme joulun henkeä, yhden kerrallaan. Ensin tulee menneitten joulujen henki, sitten saapuu parhaillaan vietettävän juhlan henki ja viimeksi ilmestyy tulevien joulujen henki. Kun on nähnyt tulevaisuuteen, voiko oman kohtalonsa muuttaa tekemällä toisenlaisia valintoja?

Dickensin A Christmas Carol on koskettava joulutarina, joka näyttää, mikä joulussa on tärkeintä, hyvä tahto, rakkaus ja välittäminen sekä omastaan antaminen heille, joilla on vain vähän tai ei mitään. Dickens on mestari kuvaamaan niin köyhälistön kurjuutta kuin saiturin luonnettakin ja ennen kaikkea koskettamaan sydäntä..

A Christmas Carol ilmestyi ensimmäisen kerran 1843. Suomeksi sen käänsi Waldemar Churberg vuonna 1878 nimellä Joulun-aatto. Se on ladattavissa vapaasti Project Gutenbergin sivustolta. Sen jälkeen kirja on ilmestynyt useina eri suomennoksina ja useilla nimillä, mm. Joululaulu ja Saiturin joulu.


     Charles Dickens: A Christmas Carol. E-kirja.
     Kustantaja: Project Gutenberg, 
             digitoitu kirjasta The Baker & Taylor Company 1905

KIRJAN latasin Project Gutenbergista, josta se löytyy useampana versiona. Lukemani on kuvitettu, ja se julkaistiin New Yorkissa 1905. Se on ladattavissa täältä.

MUUALLA: Amman lukuhetkessä kuunneltiin tänä vuonna Saiturin joulu äänikirjana, aikaisemmin kirja on luettu mm. blogeissa Kirjakaapin kummitus, Kirjojen kamari, ja Matkalla Mikä-Mikä-Maahan.

HAASTE: Ullan alkama Talven lukuhaaste saa tästä ensimmäinen suoritukseni (joulu).

Piirroskuva (yllä) on vuonna 1843 ilmestyneen Christmas Carol -kirjan ensipainoksen kuvitusta. Piirtäjä John Leech. Kuvateksti: "Mr. Fezziwig's Ball". (Kopioitu Wikimedia-sivustolta.)

Nobelistin kertomus Turun pommituksesta

Luin kertomuksen, jossa englantilaiset pommittavat Turkua. Vuosi on 1854, ja Suomen rannikoilla käydään Oolannin sotaa. Kirjan pääosassa ei kuitenkaan ole Turku eikä edes pommitus, vaan Turkuun sijoitetut venäläiset. Kaupunkia ei edes kuvata isommin, se vain tarjoaa näyttämön tapahtumille.

Jos Turun pommitus : Mukaeltu kertomus eräästä uuden ajan historian tapahtumasta pitäisi laittaa johonkin lajityyppiin, lähinnä tulee mieleen veijaritarinat, sen verran hulvatonta meno kirjassa on. Kirja on fiktiota, joskin Englannin laivasto purjehti Suomen merivesillä sodan aikaan. Kirjoittaja oli Carl Spitteler (1845-1924), sveitsiläinen runoilija, esseisti ja kriitikko, joka sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1919, kolmekymmentä vuotta Turun pommituksen julkaisemisen jälkeen. Nuoruudessaan Spitteler vietti vuosia Pietarissa suomalaisten säätyläisperheiden kotiopettajana ja lomaili perheiden kanssa kesäisin Suomessa. Hän palasi kotiin Sveitsiin vuonna 1880 työskenneltyään lähes vuosikymmenen Pietarissa ja matkusti silloin Turun kautta Tukholmaan.

Venäläisiä Carl Spitteler irvailee mennen tullen, Pietarin vuodet lienevät tutustuttaneet hänet venäläisiin ihmistyyppeihin, joista hän tuo joukon kertomukseensa. Siinä englantilainen fregatti on purjehtinut aivan Turun edustalle, ja suomalaiset huolestuvat. Kenraali Baraban Barabanovitš ja varsinkin tämän rouva ovat sen sijaan paljon huolestuneempia venäläisen keittäjänsä Agafian menettämisestä, tämä kun on löytänyt suomalaisen sulhasen, Tullilan, jonka kanssa aikoo avioon. Kun lisäksi venäläisten aseet ja ammukset on hassattu eikä voida ryhtyä puolustukseen, venäläiset tekevät englantilaisten kanssa sopimuksen siitä, että nämä pommittavat Turussa vain yhtä kohdetta, ja siksi kohteeksi kenraali antaa tiilitehtaan. Sen omistaa Tullila, joten odotettavissa on, että tehtaan tuhouduttua ja Tullilan köyhdyttyä Agafia jättää sulhasensa ja jää kokkaamaan herkkujaan kenraalittaren talouteen.

Tiilitehdas pommitetaan maan tasalle, mutta Tullila ei köyhdykään, vaan hänen käy paremmin kuin hyvin - kirjasta selviää miten. Kenraalille ja hänen majurilleen Balvan Balvanovitšille, joka oli ennen sodan alkua ehtinyt myydä armeijan aseet ja ammukset omaa talouttaan paikatakseen, sen sijaan tuodaan kutsu Pietariin sotaministeriöön.

"Eiköhän sentään ole mahdollista, Balvan Balvanovitš, hyvinkin mahdollista, että myös venäläisten keskuudessa edelleen tunnetaan velvollisuus ja omatunto. eivät kaikki ole varkaita ja heittiöitä, vaikka sellaisia valtiossamme viliseekin kuin salamantereita suolla. Ja mitä minuun tulee, niin uskokaa, että minulle on kunnia-asia tuoda oma panokseni suon puhdistamiseksi, voitte olla siitä varma, Balvan Balvanovitš, vaikka se tarkoittaisikin kenraaleiden, everstien ja majureiden lähettämistä Siperiaan rykmenttikaupalla." (s. 71)

Uhka kuitenkin väistyy, kun kenraalitar tulee viehkeänä paikalle sopivalla hetkellä, loppujen lopuksi kumpikin sotaherra ylennetään rikkomuksista huolimatta ja he saavat runsaita etuja.

Kirjan on julkaissut Turkuseura. Esipuheessa mainitaan, ettei kyseisenlaista Turun pommitusta todellisuudessa tapahtunut. Spittelerin esittelyssä tuodaan esiin hänen koukeroinen kielensä ja pitkät lauseensa, mutta Turun yliopiston opiskelijoiden käännöstyöryhmä on onnistunut kerrassaan mainiosti käännöstyössä. Leikkisä kieli on kirjan kirjoitusajalle uskollista, mutta samalla nykylukijalle sujuvaa ja nokkelaa. 

Carl Spitteler: Turun pommitus. Mukaeltu kertomus eräästä uuden ajan historian tapahtumasta. 79 s.

Kustantaja: Turkuseura 2011. Turkuseuran julkaisuja nro 29.

Alkuperäinen: Das Bombardement von Åbo, 1889

Suomennos: Käännösprojektiryhmä Meeri Allinen, Reetta Gröhn, Niina Kairi ja Pilvi Lehtilä ohjaajana Leena Laiho, Turun yliopiston saksan kääntämisen ja tulkkauksen laitos.

Etukansi: Näkymä Vartiovuorelle n. v. 1860. Väritetty piirros N. H. Pinellon muistoalbumista, tekijä D. W. af Gruppens (Turun museokeskus, jolta myös kirjan muu kuvitus).

KIRJAN lainasin kirjastosta.

Muualla: Kulttuurihistoria nyt!, Kirja-aitta, Oksan hyllyltä, TS

Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär

Huomaan viettäväni lyhyiden kirjojen kuukautta, vaikken mitään sellaista varsinaisesti suunnitellut. Yksi blogielämän ulkopuolinen Projekti vaatii nyt kaiken huomion maaliskuussa, joten en uskalla tarttua paksuihin opuksiin siitä pelosta, että ne imaisevat sisään tarinoihinsa. Mutta lyhyen kirjan voi lukea sivu ja luku kerrallaan, aivoja tuulettaakseen tai junamatkalla.

Tove Janssonin Kuvanveistäjän tytär sopii erinomaisesti lyhyiden kirjojen kuukauden lukemiseksi. Ensinnäkin, koska se on - lyhyt, vain127 sivua. Toisekseen se koostuu lyhyistä, muutaman sivun mittaisista luvuista, jotka ovat itsenäisiä kertomuksia, eikä haittaa, jos kertomusten väliin jää taukoa muutama minuutti, jokunen tunti tai kokonaisia päiviä. Ja kolmanneksi kertomukset sisältävät mielikuvitusta, viisaita oivalluksia ja huumoria, jotka tehokkaasti tuulettavat niitä harmaita soluja.

Kuvanveistäjän tytär on viehättävä kirja, jonka kertomuksissa näkyy kirjailijan lapsuuden maisemat Helsingin Katajanokalta - Luotsikatu mainitaan useaan kertaan - ja saaristossa vietetyistä kesistä. Henkilöitä ovat isä, äiti, kodissa vierailevat taiteilijat, saareen soutava vaari ja monet muut. Kirjan takakansi kutsuu kertomuksia lapsuuden "muistelmiksi", lainausmerkeissä, ja sellaisia ne ovat. Lukija ei useinkaan tiedä, mikä on oikeasti tapahtunut ja mikä on lapsen mielikuvituksen värittämää tai satua. Joskus mielikuvitushenkilö häviää, kuten kertomuksessa Merenlahdet, kun kertoja lähtee kävelylle meren lahtiin ennen muiden heräämistä. Hän kohtaa luotsin, joka huomaa hänet ja kuuntelee häntä arvostavasti. Mutta sitten:

"Sitten minä en saanut häntä pysymään. 

Surullista, kun ne alkavat sumentua ja häipyvät. Vaikka sanoo kaiken ihan oikein, ne häipyvät kuitenkin. Eikä silloin kannata jatkaa, siitä syntyy vain jotakin hassua ja sitten tulee niin yksinäinen olo." (s. 45)

Itse asiassa Tove Janssonin lapsuuden muistelukset sopivat ehkä paremminkin hitaaseen lukuun kuin ahmimiseen. Silloin jää aikaa makustella ja mietiskellä löytyviä helmiä. Yksi sellainen oli minulle tämä: Joskus Muumi-kirjat tuntuvat minusta synkiltä ja pelottavilta. Mutta niitä pelottavia voi kuunnella ja lukea pelkäämättä, kun tuntee olevansa täydellisen turvassa. Tove Jansson kirjoittaa kertomuksessa Pimeys:

"Ateljeen valot sammutetaan ja me istumme valkean edessä ja äiti sanoo: oli kerran pieni tyttö joka oli niin tavattoman kaunis, ja hänen äitinsä piti hänestä niin tavattomasti... Jokaisen kertomuksen täytyy alkaa samalla tavalla, sitten ei enää ole niin väliä. Lempeä, verkkainen ääni lämpimässä pimeydessä, ja minä tuijotan tuleen eikä mikään ole vaarallista. Kaikki muu on ulkona eikä pääse sisään. Ei nyt eikä milloinkaan." (s. 18) 

"Ja korven synkän pimennossa myrskypilven pauhatessa kulki pieni lapsonen yöllä yksin samoten yö pitkä oli loputon ja korpi kolkko valoton lapsi kulki itkien suruissansa aatellen koskaan en ma kotihin pääse äidin luo vilu nälkä pimeä mulle kuolon tuo. Erittäin mieltätyydyttävää. Tällaista oli kun me telkesimme kaiken vaarallisen ulos." (s. 19-20)

Haasteosallistus: Valkoisen kirahvin Opuscolo-blogin Janssonin kirjakiusaus -lukuhaaste ja Reetan les! lue! -blogin Tove 100 -lukuhaaste.

Minulla on muuten Tove Janssonin kirjojen kanssa kovia luokitteluongelmia. Haluaisin ikiomassa haastelistassani laittaa Tove 100 -vuoden kirjat mukavasti Janssonin kirjakiusauksen mukaisiin lokeroihin. Mutta onko Kuvanveistäjän tytär elämänkerta ja kuuluuko se Hemuleille vai onko se Muumipappojen aikuisproosaa? Samalla tavoin mietin aikaisemmin lukemaani Muumit ja suuri tuhotulva -kirjaa: onko se kuvakirja ja Nipsu vai hieman paksumpi muumikirja ja Nuuskamuikkunen? Olen ne Homssun lailla asetellut omille hyllyilleen, toistaiseksi, mutta todennäköisesti muutaman ajan - tai kirjan - jälkeen vaihdan niiden paikkaa.

KIRJA on omasta hyllystä oma ostos. Sitä on luettu viime aikoina esim. blogeissa Erjan lukupäiväkirja ja Kirjojen keskellä sekä jo aikaisemmin blogeissa Lumiomena ja Lurun luvut, joista löytyy linkkejä muihin blogeihin.


Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär, 127 s.
Kustantaja: WSOY 2008. 9. painos. (1. p. 1969.)
Suomentaja. Kristiina Kivivuori
Kansi: J. S. Karjalainen. Kannen kuva: C-G. Hagström
Alkuteos: Bildhuggarens dotter. 1968.

Joel Pettersson: Sininen kehä

Sininen kehä, Kertomuksia on erikoinen kirja, jota on vaikea sijoittaa mihinkään valmiiseen muottiin.

Kirja ensinnäkin ilmestyi vasta viime vuonna, vaikka Joel Pettersson eli elämänsä jo 1892-1935. Kansiliepeen mukaan hän oli ahvenanmaalainen kirjailija ja taidemaalari, joka kirjoitti tuhansia sivuja proosaa, erityisesti kertomuksia, mutta myös näytelmiä. Vasta 1970-luvulla hänen kertomuksiaan julkaistiin neljä kokoelmaa. Vuoden 2000 jälkeen julkaisuun on päässyt lisää kokoelmia, ja myös suomeksi käännettyinä. Sininen kehä on kolmas suomennettu valikoima.

Toisekseen Sininen kehä on sisällöltään moninainen ja vaihteleva. Sieltä löytyy lähettämättömiä kirjeitä, joissa Pettersson kuvaa arkielämäänsä ja usein eksyy kauas mielikuvituksen poluille omaperäisellä tavalla. Kertomukset on koottu omiksi ryhmikseen, joiden otsikot liittävät ne Petterssonille tuttuun ympäristöön: "Kirjailija", "Kylä", "Meri". Yksi otsikko on "Tarinat", ja se varsinkin sisältää kertomuksia, joita kutsuisin aikuisten saduiksi, joissa eläimet, puut ja vesipisarat muuttuvat elollisiksi olennoiksi. Unikin voi etsiä nukkujaa:

Kun olin hyvin nuori, olin kerran kaukana kotoa, makasin vieraassa huoneessa saamatta unta. En pystynyt nukkumaan ollenkaan. Olin ensimmäistä kertaa poissa kotoa, ja vasta nyt ymmärrän, miksi en saanut sinä iltana unta. Uni ei löytänyt minua. Miten se olisikaan löytänyt, hyvä, siunattu uni. Se oli aina löytänyt minut iltaisin kotisängystäni. Näen nyt miten uni etsi minua, käänteli vuodevaatteita, nosti patjaa. (Lentoon lähtevä mielikuvitus, s. 21.)

Kirjan teksteistä voi paikoin aistia, että ne on kirjoittanut taidemaalari, joka on vaihtanut siveltimensä sanoihin:

Jo eilen oli etelässä pilviseinämä, kuin pyöränpuolikkaan yläreuna. Oikeastaan se ei ollut seinämä, vaan iso määrä riekaleita, jotka levisivät toistensa päälle. Riekaleitten välissä oli pieninä rakoina sitä tyhjyyttä, jota sanotaan taivaaksi. Riekaleet olivat aluksi valkeita. Kun aurinko nousi taivaanrannan ylle ja huusi: "Ohhohhoijaa", silloin riekaleet kellertyivät. (Lähettämätön kirje, s. 79.)

Joel Pettersson kirjoitti myös näyttämölle, ja kertomuksissaankin hän rakentaa kuva- ja äänimaailman lukijalleen. Näin hän kuvaa äitinsä aamutoimia:

Äkkiä tulee liikettä, se on latautunut vähitellen.Muori kaataa vettä lehmien pataan. Kun hän työntää kauhan vesisaaviin kuuluu pull. Saavista padan viereen on kaksi askelta. Boff, puff. Ensimmäinen askel osuu matolle, ääni on pehmeä, toinen paljaalle lattialle, sen ääni on kovempi. Muori lorisuttaa veden pataan. Loo-o-o-o-r-rr. Sitten hän astuu takaisin saaville, ensin puff ja sitten boff. (Lähettämätön kirje, s. 76.)

Sininen kehä, Kertomuksia on omaperäistä kielenkäyttöä, saariston maalaisarjen realismia, sadun fantasiaa ja maailmaa taiteilijan ja ajattelijan silmin. Joissakin kertomuksissa on uskonnollinen teema kuten tarinoissa "Aatami ja Eeva ja onnentunne" sekä "Saatana-setä". Luin kirjaa pieninä paloina, ja jokin kielen arkisuuden ja fantasian yhdistelmässä kiehtoi. 

Joel Pettersson asui elämänsä Ahvenanmaalla lukuun ottamatta parin vuoden jaksoa, jolloin hän harjoitti taideopintoja Turussa. Joissakin kertomuksissa vilahtavat paikannimet kuten Ahvenanmeri, jäätie Maarianhaminaan, Lumpar, Norrskog. Jälkisanoissa tekstien toimittaja Ralf Svenblad selostaa lyhyesti Petterssonin elämänvaiheet. 

Osallistun tällä kirjalla Oi maamme Suomi-maakuntahaasteeseen.

KIRJAN löysin kotikaupungin kirjaston palautettujen vaunusta.


Joel Pettersson: Sininen kehä, Kertomuksia, 240 s.
Kustantaja: Pequod, 2012
Kannen kuva: Joel Pettersson, Mänty, öljymaalaus, 1916
Kirjailijan käsikirjoituksesta toimittanut, Jälkisanat: Ralf Svenblad
Valikoinut ja suomentanut: Antero Tiusanen