Lyhyesti rikoskirjoista - Kalman kevät ja Suurta pahaa

Viime kuukausina olen lukenut ja kuunnellut enemmän kuin olen kirjoittanut blogiin. Siksipä esittelen tänään lyhykäisesti pari kotimaista dekkaria yhteisessä postauksessa. Mukana on tämänvuotinen ja vanhempi teos. Kumpikin kuuluu sarjaan, jonka aiemmat osat olen tuonut blogiin, joten olen ehtinyt esitellä päähenkilöt ja sanoa jotain kirjoitustyylistä.

Aloitan Virpi Hämeen-Anttilan tuoreimmista Karl-Axel Björkin tutkimuksista eli romaanista Kalman kevät, jossa elellään vuotta 1922. Rikosten tutkimista vapaa-aikanaan harrastava Björk saa uuden tehtävän, kun hänen ystävänsä Iida kertoo nuoresta naisesta, jonka eno Otto Granlund on kuollut tapaturmaisesti ja jonka kodissa on alkanut kummitella.

 

Niin Björk kuin Iidakin ovat ratsionaalisia 20-luvun ihmisiä eivätkä niin vain niele puheita kummituksista. Asia on kuitenkin tutkittava, ja Björkin tie vie niin spiritistiseen istuntoon kuin säikähdyttävään kohtaamiseen mainitun aaveen kanssa. Kun vielä enon kaatuessaan saamissa vammoissa on jotain outoa, Björk alkaa epäillä kuolemaa tahallaan aiheutetuksi.

Tutkimus vie Björkin tällä kertaa Viipuriin. Otto Granlund on aikaisemmassa elämässään asunut pitkään Venäjällä. Hänen kuolemansa jälkeen Helsinkiin ilmestyy mies, joka sanoo olevansa Granlundin ja venäläisen naisen poika, jolle hänen isänsä on testamentannut huomattavan summan rahaa. Tästä kaikesta on Björkin otettava selvää samalla, kun hän ratkoo aaveen arvoitusta.

Yksityiselämässä Björk tekee vihdoin päätöksen ja viettää kihlajaisia. Jo oli aikakin! Vuosia kestäneen epäröinnin jälkeen Björk on yllättynyt siitä, miten viihtyisää kihloissa oleminen on, ja ehkä jossain tulevassa kirjassa päästään Björkin ja hänen valittunsa häihin. Siis ellei jotain yllättävää tapahdu sitä ennen.

Kalman kevät on Björk-sarjan seitsemäs osa. Edellinen kirja on Kirkkopuiston rakastavaiset, ja blogikirjoituksesta löytyvät linkit kaikkiin aiempiin osiin.

        Virpi Hämeen-Anttila: Kalman kevät, 351 s
         Kustantaja: Otava 2020

KIRJA on kirjastolaina. MUUALLA: Kirjakaapin kummitus, Oksan hyllyltä

Helmet-haaste: Kohta 17. Tutkijan kirjoittama kirja.

         

Tunnustettakoon tässä, että olen melkoisen ihastunut Seppo Jokisen komisario Koskiseen, vaikka luen hänen kuulumisiaan harvakseltaan. Olen kyllä yrittänyt saavuttaa dekkarisarjan julkaisutahtia, mutta minkäs teet! Aloitin Koskisen kanssa treffailun ensimmäisestä kirjasta vasta silloin, kun romaaneja oli julkaistu kahdeksantoista, ja joka vuosi on tullut uusi jakso entisten päälle.

Poliisiromaanit sijoittuvat Tampereelle, ja kaupunki on kirjoissa oikeastaan yksi sen hahmoista. Onneksi kaupungin keskusta on jonkin verran tuttu, niin on helpompi seurata, minne Sakari Koskinen ja hänen alaisensa tai rosmot kulloinkin menevät kulkupeleillään tai jalkaisin. Nyt luin sarjan yhdeksännen osan Suurta pahaa, jossa komisario lähentyy jälleen ex-vaimonsa kanssa kuuden erovuoden jälkeen. He jopa suunnittelevat yhteistä ulkomaanmatkaa, vaikka Koskinen epäilee hankkeen järkevyyttä.

Rikosrintamalla on hiljaista, kunnes kirjaston historiakirjojen hyllystä löytyy ihmisen sormi muovipussissa. Vähän sen jälkeen löytyy päätön, tuntemattoman vainajan ruumis  hautausmaalta valmiiksi kaivetusta, mutta vielä käyttämättömästä haudasta. Samaan aikaan eräs vaimo ilmoittaa miehensä kadonneeksi. Kun vielä poliisi löytää ihmisen pään Stockmannin tavaratalosta, seuraa hankala ja monipolvinen rikostutkinta. Mielettömille teoille ei tunnu löytyvän mitään motiivia, mutta Koskisella on vahva aavistus, että tapaukset liittyvät toisiinsa.

Lukija tietää kaiken aikaa enemmän kuin poliisi ja jännittää sitä, miten Koskinen ryhmineen pääsee perille rikoskuviosta. Taustalta löytyy yhteiskunnallisia ja psykologisia syitä, kuten Koskis-kirjoissa tapana on. Pienyrittäjien ahdinko suuryritysten siirtäessä tuotantoaan ja alihankintatöitä halpamaihin on tänään sama kuin kirjan julkaisuaikaan.

        Seppo Jokinen: Suurta pahaa, 248 s. (e-kirja)
        Kustantaja: Crime Time 2004

Tätä ennen kirjoitin yhteisesti 7. ja 8. osasta: Piripolkka ja Vilpittömässä mielessä.

E-KIRJA on oma ostos Elisa-kirjasta. MUUALLA: Lukuneuvoja

Minna Canth: Agnes (selkomukautus)

Naistenviikon merkeissä luin Minna Canthin pitkän novellin Agnes - se on naisen kirjoittama ja sen nimessä on naisen nimi, ei kuitenkaan viikon nimipäiväsankarin. Teos on varsinainen klassikko, jonka luin Tuija Takalan tekemänä selkomukautuksena.

Agnes ja Liisi olivat koulukavereita suomalaisessa pikkukaupungissa ja hyviä ystäviä. Koulun jälkeen elämä kuitenkin eroitti ja vei kummankin omaa polkuaan. Liisi meni naimisiin Antin kanssa ja sai kolme lasta, joista nuorin on novellissa vasta vauva. Agnes taas meni maailmalle, ja kerrottiin, että hän olisi Pietarissa asti.

Kotikaupungissa järjestetyissä laulujuhlissa Liisi näkee viehättävästi pukeutuneen ja kauniin naisen, jonka ympärillä pyörii useita miehiä ilmeisen ihastuneita häneen. Liisin yllätykseksi hän tunnistaa naisen, sehän on hänen ystävänsä Agnes. Naiset tervehtivät toisiaan, ja Liisi kutsuu vanhan koulutoverinsa kylään kotiinsa.

Liisi on iloinen saadessaan olla ihailemansa ystävänsä kanssa, mutta huomaa myös pian, että tämä Agnes on eri ihminen kuin kouluaikainen Agnes. Iloon sekoittuu myös muita tunteita, kun Liisi huomaa, miten hyvin Antti viihtyy Agneksen seurassa, miten hänkin lumoutuu pietarilaisesta kaunottaresta. Asiaa ei auta se, että Antti mielellään vie Agnesin retkille kaupungin ympäristöön, kun Liisi jää lasten kanssa kotiin.

Novellissa Minna Canth tuo rinnakkain kaksi erilaista naiskuvaa ja arvomaailmaa. Liisin elämä on sujunut perinteisesti, hän on ollut naimisissa viisi vuotta ja ehtinyt saada kolme lasta ja arvostaa kotia ja perhettä. Agnes on vapaamielinen arvoiltaan ja käyttänyt vapauttaan valitakseen oman elämäntapansa Pietarissa. Canth ei moralisoi, mutta novellin loppu nostaa mieleeni kysymyksen, kumpi naisista on loppujen lopuksi vapaampi valinnoissaan ja onnen ja elämän mielen etsinnässään. 

Tämä oli ensimmäinen kirja, jonka luin selkomukautuksena. Sellaisena se oli helppolukuinen, juoni,teemat ja tunnemaailma avautuivat hyvin, vaikken ollut Agnesiin aiemmin tutustunutkaan. Selkomukautuksen jälkeen lukaisin myös alkuperäisen Agneksen SKS:n julkaisusta, ja vaikka nautin vanhan suomen kielen ja vanhahtavien ilmaisujen lukemisesta, täytyy myöntää, että (vanhaa kirjallisuutta vähemmän lukeneille) selkomukautus varmasti avaa Canthin novellia helpommin ja paremmin.

Selkomukautus on vapaasti ladattavissa verkosta. Lisää voit lukea mukautuksen tekijän Tuija Takalan blogista Tuijata. Kulttuuripohdintoja. Kirjoituksessaan hän avaa kiinnostavasti myös selkomukautuksensa periaatteita ja antaa linkin verkkojulkaisuun.

         Minna Canth: Agnes, 65 s, e-kirja (PDF)
         Selkomukautus: Tuija Takala
         Julkaisija: Tuija Takala 2019

         Minna Canth: Agnes, kokoelmassa Kauppa-Lopo, Agnes, s. 53-140
         Kustantaja: SKS 1999 (1. p. 1892 kokoelmassa Novelleja 2, Otava)

KIRJAT ovat oman hyllyn aarteita - toinen e-kirjahyllyssä ja toinen painettuna.
MUUALLA Agneksesta: Kirjapöllön huhuiluja, Tuijata, Yöpöydän kirjat

Tämä kirja on haasterohmu.

Osallistun kirjalla Naistenviikkohaasteeseen,
Klaaran päivän selkokirjahaasteeseen,
Kirjahyllyn aarteet -haasteeseen sekä 
Joka päivä on naistenpäivä -klassikkokirjojen haasteeseen.
Kirjankansibingossa ruksaan ruudun "Nainen". 

Elly Griffiths: Jyrkänteen reunalla

Englantilaisen Elly Griffithsin luoma Ruth Galloway -sarja on hurmannut minut - ja monet muut! - ensimmäisestä osasta alkaen. Siinä on sopiva seos minulle mieluisia rikoskirjan elementtejä.

Tapahtumapaikkana on brittiläinen rannikkoseutu tuulisessa ja sateisessa Norfolkissa,  Itä-Englannissa. Sympaattinen, arkeologin työlleen omistautunut päähenkilö Ruth Galloway on tavallisenoloinen ja samaistuttava nelikymppinen nainen, joka avustaa äreää ja vähäsanaista, mutta lempeää rikoskomisario Harry Nelsonia aina, kun maastosta löydettyjä luita pitää ajoittaa. Ja sitten on tarkkaa ja systemaattista poliisityötä ja loppuhuipennuksessa hurja ajojahti ja/tai vaarallisia tilanteita. Välissä ripaus romantiikkaa ja vauva-arkea. Mainio brittidekkari siis.

Vaikka Ruth Galloway on hurmannut minut, olen nauttinut sarjan kirjoista maltilliseen tahtiin, mitä ei voi sanoa kirjailijan tai suomalaisen kustantajan julkaisuohjelmasta. Ensimmäinen Ruth Galloway julkaistiin Englannissa vuonna 2009, ja tänä keväänä ilmestyi jo yhdestoista kirja. Suomeksi sarjan ensimmäinen osa Risteyskohdat saatiin vuonna 2017, ja tulevana syksynä on luvassa jo kuudes osa Kadonneet ja kuolleet.

Itse olen lukenut sarjasta vasta kolme osaa. Sarjan kirjoista on vaikea kirjoittaa spoilaamatta. Tai siis rikoksen ratkaisua en aio paljastaa, mutta en voi olla mainitsematta Ruthin yksityiselämän kuvioita, sen verran kutkuttavia ne ovat, ja kehittyvät sitä paitsi kirjojen julkaisemisen vauhdilla. Siksi suosittelen lukemaan kirjat järjestyksessä, vaikka varsinaiset rikostapaukset toimivat kyllä yksittäinkin.

"Hei, tulkaa katsomaan!" Muut kävelevät hänen luokseen. Steve on kaivanut kivikkoon kulkutien ja kyyristynyt esiin saamaansa onkaloon. Se on luolamainen syvä kuilu, jonka yllä kivimassat riippuvat tummanpuhuvina ja painostavina. Steve on siirtänyt muuutamia isoja kiviä ja kumartunut jonkin hiekkaisesta maasta törröttävän esineen ylle.

Kolmannessa osassa Jyrkänteen reunalla löytyy luita aivan merenrannan tuntumasta, jossa ryhmä arkeologeja kartoittaa rannikon eroosiota. Luut ovat olleet hautautuneina syvälle onkaloon, mutta maanvyöry on siirtänyt kiviä ja maata ja paljastanut kätketyt luurangot. Paikalle kutsutaan poliisi ja Ruth Galloway, joka on vasta palannut äitiyslomalta. Kaikkiaan luurankoja on kuusi, ja näyttää siltä, että he ovat saksalaisten miesten. Vainajien kädet on sidottu selän taakse. Mutta miksi heidät on haudattu näin vaikeapääsyiseen paikkaan? Ja kuka heidät on haudannut, milloin ja miksi?

Tutkimukset paljastavat miehet saksalaisiksi, ja paikkakuntalaiset kertovat, että toisen maailmansodan aikaan huhuttiin saksalaisten maihinnoususta Englannin rannikolle.  Liittyvätkö luurangot siihen? Entä miten asiaan liittyy rannalla jyrkänteen partaalla sijaitseva sukutalo, jonka sodanaikainen isäntä toimi kodinturvajoukkojen varsin sotilaallisena kapteenina? Osa joukkoihin liittyneistä oli liian nuoria sotaan, teini-ikäisiä, ja yksi heistä on sattumalta Nelsonin pomon isoisä. Mutta onko sattumaa, että tuo iäkäs, mutta hyväkuntoinen mies yhtäkkiä kuolee hoitokodissa?

Arkeologien ja poliisien yhteisten ponnistelujen lisäksi lukija saa seurata Ruthin yksinhuoltajan elämää. Kirjan alkaessa Kate on juuri syntynyt, ja kun vauva on neljän kuukauden ikäinen, Ruth palaa työhönsä yliopistolla ja jättää tytön työpäiviksi hyvän hoitajan huomaan. Työn imu on vahva, ja Ruth rakastaa tyttöään, mutta tuntee itsensä huonoksi äidiksi jättäessään tytön joskus ystävälleen hoitoon. Katen isä haluaisi olla osa tyttärensä elämää, mutta Ruthin mielestä se ei olisi viisasta. 

Ruth saa myös vieraan menneisyydestä. Aivan yllättäen Tatjana soittaa, hän on tulossa Englantiin luennoimaan ja haluaa tulla kylään marskimaalle. Tatjanan tulo tuo muistoja ajalta, jolloin Ruth tutustui häneen. 90-luvun puolivälissä Ruth oli Southamptonin yliopiston tutkimusryhmän mukana Bosniassa, missä arkeologiopiskelijat kaivoivat ruumiita joukkohaudoista Srebrenicassa. He pyrkivät varmistamaan, että mahdollisimman moni vainaja tunnistettiin.

Sarjan neljäs osa Käärmeen kirous jo odottelee hyllyssä.

Ruth Galloway -mysteerit:
          #1: Risteyskohdat (2009, suomeksi 2017)
          #2: Januksen kivi (2010, suomeksi 2017)
          #3: Jyrkänteen reunalla (2011, suomeksi 2018)

          Elly Griffiths: Jyrkänteen reunalla, 273 s. (e-kirja)
          Kustantaja: Tammi 2018 (paperiversio 2018)
          Alkuperäinen: The House at Sea´s End 2011, suomentanut Anna Lönnroth
          Kansi: Markko Taina

E-KIRJA on oma ostos. MUUALLA: Kirja hyllyssä, Kirjasähkökäyrä, Kirsin kirjanurkka, Oksan hyllyltä, Yöpöydän kirjat
HAASTE: Liityn kirjalla merikirjahaasteseen Kirjoja ulapalta, sillä meri on kirjassa läsnä kaiken aikaa: luut löytyvät rantakivikosta, jota vuorovesi huuhtelee, merestä löytyy kiinnostavaa, on tutkintaa majakkasaarella...

Stein Riverton: Salaperäinen vihollinen

Etsin norjalaista novellia netistä ja kuinka ollakaan päädyin lukemaan kertomuksen salapoliisi Asbjörn Kragin elämästä. (Nimi pitäisi tietysti kirjoittaa Asbjørn Krag, mutta käytän helppouden vuoksi samaa muotoa kuin suomalaiset kirjankustantajat.) Aivan uusi tuttavuus minulle, en muista koskaan kuulleenikaan, mutta tarkempi selvittely osoittaa, että norjalainen toimittaja ja kirjailija Sven Elvestad on kirjoittanut hepusta yhden jos toisenkin dekkarin käyttäen kirjailijanimeä Stein Riverton, mikä on norjalaisen nimen englantilainen versio.

Sven Elvestad (1884-1934) työskenteli koko aikuisen elämänsä toimittajana ja siinä sivussa kirjoitti useita romaaneja ja novelleja sekä kaikkiaan satakunta salapoliisikertomusta. Lehtimiehenä hän sai tehtäväkseen raportoida eräästä rikosjutusta lehteensä. Myöhemmin hän kirjoitti tapauksesta kirjan, ja se oli alkuna hänen tuotteliaalle dekkaristiuralleen. Norjaksi rikostarinoita (romaaneja ja kertomuksia) kertyi noin sata. Kotikaupunkini kirjastosta en löydä ainoatakaan kirjaa, mutta pikainen selailu antikvariaattien sivustoilla paljastaa, että Stein Rivertonin nimellä kirjoitettuja salapoliisitarinoita on käännetty ja julkaistu suomeksi kolmisenkymmentä. Varsin tuottelias mies siis - ja kaikki tämä toimittajan työn ja lukuisten lehdissä julkaistujen haastattelujen ja matkakertomusten ohella.

Niin, ja osoittautuu paikkansa pitämättömäksi, etten olisi koskaan kuullutkaan Rivertonin luomasta salapoliisihahmosta Asbjörn Kragista. Tai ainakin lukenut, sillä Karl Axel Björk mainitsee miehen Virpi Hämeen-Anttilan rikosromaanissa Yön sydän on jäätä, kuten Hämeen-Anttila itse kertoo blogissaan Kadonnutta 20-lukua etsimässä. Nimi ei vain ollut merkinnyt minulle mitään lukiessani Björk-dekkaria, koska en tiennyt norjalaisesta sankarista mitään.

1. painoksen kansi. Kirja julkaistiin
Otavan 50 pennin kirjasto -sarjassa.
Kuva: Huuto.net 

Mutta itse tarinaan siis, kirjaan Salaperäinen vihollinen : kertomus salapoliisi Asbjörn Kragin elämästä. Siinä salapoliisimme keskustelee hyvän ystävänsä ratsumestari Ivar Ryen kanssa tämän mentyä kihloihin rakastamansa naisen, Dagnyn, kanssa. Pian Krag saa viestin, että kihlaus on selittämättömästi purkautunut, ja kohta perään toisen viestin, että Dagnyn isän, eversti Holgerin, kimppuun on hyökätty ja hän makaa tajuttomana huonossa kunnossa. Krag matkustaa välittömästi junalla Kristianiasta (kuten Norjan pääkaupunkia kirjoitusaikaan kutsuttiin) maaseudulle, missä sekä Ivar Rye että Dagny ja hänen isänsä asuvat.

Koko naapuristo epäilee ratsumestari Ryetä syylliseksi pahoinpitelyyn ja murhayritykseen, sillä kihlauksen purkautumisen takia hänellä on motiivi. Asbjörn Krag on kuitenkin vakuuttunut ystävänsä syyttömyydestä, vaikka todisteet viittaavat tähän. Vähitellen ajatusketjujensa tuloksena Krag päätyy pitämään erästä toista syyllisenä, vieläpä hyvin perustein, mutta kun tämä surmataan aivan samalla tavalla kuin eversti Holger pahoinpideltiin, on Kragin mietittävä muuta ratkaisua. Tapaus on salaperäisempi kuin päältäpäin arvaa.

"Tässä asiassa on todellakin monta puolta. Mitä enemmän sitä ajattelen, sitä vaihtelevampana ja monimuotoisempana se minulle näyttäytyy. Kun ajatukseni yrittävät tunkeutua salaisuuden läpi, tuntuu aivan siltä, kuin ne taittuisivat prismassa."

Salapoliisikirjojen perinteitä noudattaen Asbjörn Krag tietenkin selvittää syyllisen ja ystävänsä sydämenasiat siinä sivussa. Monenlaista käännettä juonessa on, ennen kuin siihen asti päästään, mutta osasin ennakoida epätavallisen ratkaisun ennen kirjan loppua. Ihan varmahan en voinut olla, joten kirja piti mielenkiinnon yllä viimeiseen sivuun asti.

Kirjassa Stein Riverton kuljettaa juonta paljon dialogin avulla, teksti on mielestäni yllättävän sujuvaa nykylukijallekin, vaikka lukemani suomalainen laitos julkaistiin jo 1913. Muutamat hauskat sanat ja taivutusmuodot kiinnittivät huomiota, kuten: "Kunpa tietäisi missä hän oleksii." "Heittäysin pitkälleni maahan." "... suora puhe teidän puoleltanne antaisi minulle varmasti johtoa." Krag luullakseni tarkoittaa johtolankaa, joka sekin esiintyy tekstissä.

Kaiken kaikkiaan ihan kelvollinen luettava vanhan ajan salapoliisiromaanien hengessä. Henkilökuvaus ei ollut kovin kummoista, Asbjörn Krag jäi vieraaksi hahmoksi, mutta arvelen sen johtuvan siitä, että tätä kirjaa ennen oli ilmestynyt jo nippu Krag-kertomuksia, joista sankari oli tullut tutuksi lukijoille. Näitä vanhoja romaaneja lukiessa tulee kepeän nostalginen olo.

Norjassa vuoden parhaalle rikostarinalle (romaani, novelli, näytelmä, käsikirjoitus) myönnettävä Riverton-palkinto on sannut nimensä Stein Rivertonin mukaan. 

          Stein Riverton: Salaperäinen vihollinen : kertomus salapoliisi 
                    Asbjörn Kragin elämästä. E-kirja. 98 s.
          Kustantaja: Project Gutenberg; digitoitu kirjasta: Otava 1913 (136 s)
          Alkuperäinen: Den gaadefulle fiende 1911. Suomentaja: I. A. [Ilmari Ahma]

Vanhoja dekkaristeja voisi etsiä enemmänkin luettavaksi! Tämän ja muita Rivertonin kertomuksia voi ladata ilmaiseksi luettavakseen joko Projekti Lönnrot -sivustolta (16 teosta Riverton-nimellä, tekstitiedostoina) tai Project Gutenberg -sivustolta (13 teosta Elvestad-nimellä, teksti-, EPUB- ja Kindle-versioina). Itse käytin PG:n EPUB-tiedostoa, joka on helppo ladata omalle lukulaitteelle.

Helmet-haasteessa tällä voi kuitata kohdan 18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja, 25. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin, 32. Kirjan nimessä on ammatti (salapoliisi).
Jatkumo-haaste. Kuukauden kieli on helmikuussa norja.

Elly Griffiths: Januksen kivi

Elly Griffithsin esikoisdekkarin esittelemä arkeologi Ruth Galloway avustaa jälleen poliisia rikostutkinnassa. Norwichissa puretaan vanhaa taloa uuden asutusalueen tieltä, kun rakennuksen kynnyksen alta löytyy lapsen luita. Heti ei ole selvää, miten vanha luuranko maa-aineksesta paljastuu, joten paikalle kutsutaan Ruth, luiden ja hajoamisen ja kuoleman asiantuntija North Norfolkin yliopiston forensisen arkeologian laitokselta.

Roomalaisaikana ihmisuhrit muurattiin ovenpieliin ja kynnyksiin Januksen, kaksikasvoisen jumalan, lepyttämiseksi. Ovatko löytyneet luut niin varhaisia, onhan lähistöllä meneillään pronssi- ja rautakautisen asutuksen kaivauksia? Löytö osoittautuu kuitenkin tuoreemmaksi, ja kun purettava rakennus on aikaisemmin ollut lastenkoti, poliisilla riittää töitä lakkautetun laitoksen henkilökunnan ja asukkaiden jäljittämisessä. Käy ilmi, että lastenkodista on aikoinaan kadonnut lapsia eikä kukaan tiedä, mitä heille tapahtui.

Edellisen kirjan tapaan Ruth Galloway tekee yhteistyötä rikoskomisario Harry Nelsonin kanssa. He tutustuivat edellisen rikostapauksen yhteydessä, ja kumpikin arvostaa toisen ammattitaitoista otetta tarkkaan työhönsä. Kärttyisen komisarion sisällä asuu lempeä olento, joka on hänen kotiminänsä vaimon ja tyttärien seurassa. Ruthilla on tarkoin varjeltu salaisuus, josta Nelson kuitenkin pääsee perille ennen pitkää. Se herättää vaihtelevia tunteiita ja ajatuksia kummassakin.

Rakenteeltaan Januksen kivi on esikoisen kaltainen: alkuun rikostutkinta edistyy hitaasti, arkeologisten tutkimusten myötä selvitellään vanhoja mytologisia uskomuksia, joilla on leikkauspinta tutkittavaan rikokseen. Samaan aikaan Nelson suorittaa omaa järjestelmällistä tutkintaansa poliisin metodein. Loppupuolella Ruth joutuu melkoisen vauhdikkaisiin vaiheisiin, jotka vievät hänet vesille ja hengenvaaraankin.

Elly Griffithsin dekkareissa on sympaattiset päähahmot, Ruth ja Nelson, ja minua miellyttää rikosjuonen nivoutuminen yhteen arkeologian, historian ja muinaisuskontojen kanssa. Sarjan kolmas osa odottelee jo lukulaitteessa, ja uusien rikostutkimusten lisäksi kiinnostaa kovasti, millaiseksi Ruthin yksityiselämä sukeutuu.

Elly Griffiths: Risteyskohdat (Ruth Galloway -sarjan 1. osa)

LAHJAVINKKI: brittidekkarin ystävälle, arvoitusdekkareista pitävälle, mielellään Englannin sumuisille marskimaille ja vanhoihin kyliin mielellään kirjoissa matkustavalle

          Elly Griffiths: Januksen kivi, 272 s. (e-kirja)
          Kustantaja: Tammi 2017 (paperiversio 2017)
          Alkuperäinen: The Janus Stone 2010, suomentanut Anna Lönnroth
          Kansi: Markko Taina

E-KIRJA on oma ostos. 
MUUALLA: Kirja hyllyssä, Kirjasähkökäyrä, Kirsin kirjanurkka, Leena Lumi, Yöpöydän kirjat
HAASTE: Sarjakirjojen lukuhaaste Jatkumo

Elly Griffiths: Risteyskohdat

Dekkariviikko on taas täällä, ja mikä sen oivallisempi aika silmäillä rikos- ja jännityskirjavinkkejä kuin dekkariviikon blogipostaukset. Vuosi sitten dekkariviikon aluksi esittelin yhdeksän kotimaista dekkarisarjaa. Tänä vuonna vuoron saa muutama ulkomainen sarja. Tänään starttaan todella mieleisellä brittituttavuudella.

"He nousevat autosta ja kävelevät märän ruohon yli marskimaalle. Tuuli kuiskii kaislikossa, ja siellä täällä synkät vesilammikot heijastelevat harmaata taivasta. Ruth pysähtyy marskimaan laidalle etsimään ensimmäistä vajonnutta tolppaa, mutkittelevaa sorapolkua, joka vie petollisen veden yli ulommas laskuveden jättämälle mutapohjalle. Kun hän löytää sen puoliksi murtoveteen uponneena, hän lähtee kävelemään taakseen katsomatta."

Marskimaalla harmaan taivaan alla kävelee Ruth Galloway, lähes nelikymppinen arkeologi, joka asuu kahden kissansa, Sparkyn ja Flintin, kanssa aivan marskimaan laidalla. Ruth opettaa forensista arkeologiaa eli rikosteknistä ihmisluiden tutkimusta yliopistossa  Norfolkissa Englannin itärannikolla. Nyt marskimaalta on löytynyt pienikokoisia luita, ja äreä rikoskomisario Harry Nelson tarvitsee Ruthin apua niiden ajoittamisessa. Vuosikymmen sitten katosi viisivuotias pikkutyttö jäljettömiin eikä häntä koskaan löydetty. Sitä tapausta Nelson ei ole kyennyt unohtamaan, hän on vannonut itselleen, että vielä selvittää tapauksen, jotta tytön vanhemmat saavat rauhan. Lisäksi näinä aikoina lähiseudulta on kadonnut toinenkin pieni tyttö.

Löytyneet luut osoittautuvat todella vanhoiksi, ne ovat peräisin rautakaudelta parintuhannen vuoden takaa, vaikka ovat säilyneet turpeessa hyvin. Sitten löytyy jotain paljon tuoreempaa... ja alkaa murhaajan etsiminen. Kuka on voinut olla asialla? Mitään  johtolankoja ei löydy, joten poliisi tutkii viime vuosina marskimaalla liikkuneita ja sen tuntumassa asuvia. Ruthin ex-poikaystävä Peter tulee seudulle ja pyrkii takaisin Ruthin elämään, samaan aikaan on tulossa norjalainen Erik, joka oli aikoinaan Ruthin arkeologian opettaja, ja yhdessä kolmikko teki kaivauksia marskimaalla yhtenä kesänä kymmenen vuotta sitten. Ryhmässä oli myös eräs mies, joka sittemmin joutui vankilaan ja on hiljattain vapautunut ja asuu lähistöllä asuntovaunussa.

Ruth Galloway on niin tavallinen ja sympaattinen naisihminen, että hänen seurassaan murhamysteerin ratkaisu on varsin viihtyisää, vaikka tunnelmat harmaassa englantilaisessa syksyssä ovatkin ajoittain aika synkkiä. Tavallisennäköinen, ylipainoinen Ruth omistautuu arkeologin työlleen intohimoisesti. Peterin silloin vuosia sitten lähdettyä heidän kodistaan Ruth on asunut yksin pikkutalossaan marskimaan liepeillä, tai siis kissojensa kanssa. Hän on tietoinen biologisen kellonsa tikityksestä ja suree sitä, ettei hänellä ole omaa lasta. Marskimaan luitten löydyttyä hän joutuu rikospoliisin avustajana melkoiseeen pyöritykseen ja jopa hengenvaaraan. Kaiken lisäksi hän huomaa, että kaikki poliisin epäilemät henkilöt ovat hänelle tuttuja, ellei tekijä ole sitten satunnainen marskimaan samoilija. 

Elly Griffithsin Ruth Galloway -sarjan aloitus ihastutti. Niin tavallisenoloinen päähenkilö, niin englantilaisen sumuinen ja tuulinen marskimaa ja niin synkeitä rikoksia. Ripaus kelttiläistä mytologiaa. Uhkauskirjeitä.  Ja niin etäisenä alkanut yhteistyö poliisin kanssa. Ajan kanssa tullaan kuitenkin tutuiksi ja välit lämpenevät, ja Ruth ja Nelson oppivat arvostamaan toistensa tarkkuutta ja samanlaista ammatillista suhtautumista tutkimustyöhön.

Tämän sarjan lukemista aion jatkaa. Ehdottomasti. Laadukas brittidekkari, kiinnostavat henkilöt ja kiehtova mysteeri karulla alueella maan ja meren välissä. 

          Elly Griffiths: Risteyskohdat, 249 s. (e-kirja)
          Kustantaja: Tammi 2017 (paperiversio 2017)
          Alkuperäinen: The Crossing Places 2009, suomentanut Anna Lönnroth
          Kansi: Markko Taina

E-KIRJA on oma ostos. Dekkari on luettu ainakin blogeissa Kirsin kirjanurkka, Leena Lumi, Lukuneuvoja, Lumiomena, Sinisen linnan kirjasto, Yöpöydän kirjat.

Aloitan kirjalla tämän vuoden Dekkariviikon, jota emännöi Yöpöydän kirjat -blogi. Risteyskohdat on brittiläisen Ruth Galloway -sarjan ensimmäinen osa.

Helmet-haasteessa kirjaan tämän kohtaan "40. Kirjassa on lemmikkieläin". Kirjankansibingossa ruksaan ruudun "Veden olomuoto". Osallistun myös Jatkumo-haasteeseen, jossa luetaan sarjakirjoja, sekä Kirjoja ulapalta -haasteeseen, koska kirjassa eletään ja tutkitaan rikoksia meren ja maan liittymäkohdassa, merta ja vuoroveden nousemista tarkkaillen ja välillä paetenkin.

Kati Tervo: Iltalaulaja

Taidemaalari Ellen Thesleff matkustaa kesällä 1945 suvun kesähuvilalle Hämeeseen. Sota on ohi, matkustaa voi taas, vaikka monesta onkin puutetta. Perillä laivarannassa odottaa Taimi, kylän tyttöjä, joka on pestattu taiteilijan aputytöksi valkoiseen taloon, Casa Biancaan. Lapsesta asti Taimi on seurannut taitelijan ja tämän siskojen kesiä Ruovedellä ja nyt hän pääsee lähemmäksi ihailemaansa taiteilijaa. Hänkin, Taimi, haluaisi taiteilijaksi.

Kati Tervo on kirjoittanut fiktiivisen romaanin Iltalaulaja 75-vuotiaan taiteilijan viimeisestä kesästä rakkaalla kesäkodilla. Ellen Thesleff on vielä luomisvoimainen, aurinkoisina päivinä Taimi soutaa hänet saareen, jossa on oikeanlainen valo, mutta talossakin hän maalaa uusia töitä, yhä uudelleen levittää väriä kankaalle, vaikka aiheet ovat muuttuneet vuosien saatossa.

Entisinä kesinä Ellen istui kosken rantakivillä ja maalasi virtaa. Sitä kuvajaista koetti vangita. Se muuttui ja vaihteli alati. Valo katosi, tuulen puuskaus ja pilven lonkare sotkivat näyn. Mitä veteen piirtyi? Heijastuksia. Mitä se järvi peilasi? Rannan puita ja taivasta, pilviä. Miten veden sai näyttämään märältä? Kun veteen maalasi valoa, se muuttui märäksi. Se valaistui, kuulsi ja solisi.

Ellen ja Taimi muodostavat romaanissa vastaparin. Toinen vanha ja elämänsä ehtoopuolella, toinen nuori ja unelmia täynnä. Toinen sivistynyt, kouluja käynyt ja ulkomailla matkustellut, toinen taas yksinkertaisesta maalaismökistä. Ellen on aina ollut oman tiensä kulkija ja saanut siihen rohkaisua läheisiltään, Taimin taideinnostusta taas paheksutaan kotona, mutta Ellen kehottaa häntä olemaan uskollinen omalle itselleen. Taimin kasvutarinan rinnalla yksi kirjan vahvoista teemoista on vanheneminen, johon Ellen tuntuu suhtautuvan varsin sopuisasti, vaikka oma kömpelöksi käyvä keho välillä harmittaakin.

Päämäärää tärkeämpi on matka. Sitä nuori ei oivalla. Vanha sen ymmärtää. Ellen tiesi matkanneensa koko ikänsä ja tiesi saapuvansa kohta perille. Ei vielä, mutta kohta.

Tervon teoksessa on paljon kesän valoa, keveyttä ja kauneutta, tunnelma on aurinkoinen, vaikka välillä sataa ja ukkonen jyrähtelee. Iloon ja lämpöön lankeaa välistä varjoja. Ellen muistelee kesiä ja lintuja Italiassa, lyhyttä rakkauttaan siellä, keuhkotautiin nopeasti kuollutta sisartaan, jonka kanssa hän oli hyvin läheinen. Taimi suree siskoaan, joka on mennyt naimisiin ja muuttanut Helsinkiin sekä isäänsä, joka päissään näkee vihollisia joka puolella, vaikka sota on jo ohi.

Iltalaulaja on hieno pieni kirja, viipyilevä ja nopealukuinen samalla kertaa. Taimin viljelemästä murteesta tulee mieleen Heidi Könkään viime vuonna julkaistu Sandra, ruoveteläinen tämäkin, vaikka muuten kirjat ovat aiheeltaan hyvin erilaisia. 

Ellen Thesleff (1869-1954) on jäänyt minulle tuntemattomaksi taiteilijana, mutta kirja tekee janoiseksi: hänen taidettaan on päästävä katsomaan jonnekin muualle kuin netin saleihin. Nyt tuntuu olevan Thesleff-buumi: viime vuonna ilmestyi Hanna-Reetta Schreckin kirjoittama elämäkerta Minä maalaan kuin jumala, viime kuussa Pirkko Soinisen kirjoittama Thesleffin fiktiivinen päiväkirja Firenzen vuosilta nimellä Ellen.

        Kati Tervo: Iltalaulaja,  177 s. (sähköisessä kirjassa)
        Kustantaja: Otava 2017
        Kansi: Päivi Puustinen

E-KIRJA on laina Ellibs-kirjastosta.
MUUALLA sitä on luettu blogeissa siellä täällä, esimerkiksi Tuijata,  Kirjasähkökäyrä, Lukuneuvoja
Helmet-lukuhaasteessa merkitsen tämän kohtaan "34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta". Lisään tämän myös Taiteilijaromaanihaasteen kirjoihin.

Pierre Lemaitre: Irène

Luin Pierre Lemaitren rikosromaanin Irène ja tyrmistyin. Eihän dekkari yksinkertaisesti voi loppua näin! Tai mikään romaani, jos minulta kysytään. Vaan kyllä se nähtävästi voi. Lopun kauheat tapahtumat jäävät jähmeinä aaltoilemaan mielessä, ja ajatus kurottaa jo sarjan seuraavaan osaan. Vahva koukku siis. 

Pierre Lemaitre kirjoitti Irènen ylikomisario Camille Verhoevenista kertovan sarjan ensimmäiseksi. En tiedä, suunnitteliko hän siinä vaiheessa jo sarjaa vai pelkästään yksittäistä romaania, mutta viisi vuotta myöhemmin julkaistiin toinen Camille Verhoeven -dekkari. Jostain kumman syystä Suomessa ilmestyi ensin tämän sarjan kakkososa nimellä Alex, sitten Camille, ja vasta sitten Irène. Ja viimeksi viime vuonna Rosie, joka ilmeisesti asettuu Alexin ja Camillen väliin. Olen aika lailla tyytyväinen, että joidenkin blogistien suosituksesta aloitin tutustumiseni Camille Verhoeveniin juuri Irènestä, vaikka se loppuikin tyrmistyttävästi.

Camille Verhoeven on rikospoliisi, joka muistetaan - hän on vain 145 senttiä pitkä ja saa kuulla lyhyydestään tämän tästä. Hän on onnellisesti naimisissa ja tulossa isäksi, hänen vaimonsa Irène odottaa heidän esikoispoikaansa. Niin esimies kuin työryhmäkin arvostaa Camillea taitavana rikostutkijana, joskin hänen intuitiivinen tapansa ratkoa niitä saa hänet toistuvasti tekemään asioita, joista hän joutuu esimiestensä puhutteluun.

Irène alkaa rajusti. Jostain Pariisin kolkasta uudesta hienosta loft-asunnosta löytyy kaksi nuorta naista raa'asti surmattuina ja ikään kuin näytteille asetettuina. Camille Verhoeven työryhmineen saa rikoksen tutkittavakseen. Tekijästä ei saada mitään johtolankoja. Sitten ylikomisario Verhoeven saa vinkin antikvaarinpitäjältä, että surmatapa noudattaa tarkasti kaksoismurhaa Bret  Easton Ellisin rikosromaanissa Amerikan Psyko. Kun yksi aiempi ratkaisematon henkirikos osoittautuu tarkaksi kopioksi eräästä toisesta rikosromaanista, Camille Verhoevenilla ja hänen kollegoillaan on käsissään sarjamurhaaja, joka on jo vuosia suorittanut julmia ja verisiä tekojaan tunnettuja rikoskirjoja matkien.

Vie kuitenkin aikaa, ennen kuin Camille Verhoevenin onnistuu vakuuttaa ylempänsä siitä, että murhaaja todellakin toimii näin. Paitsi antikvariaatinpitäjää Camille puhuttaa yliopistossa rikoskirjallisuudesta luennoivaa professoria, joka opiskelijoineen ryhtyy lukemaan vinoa pinoa rikosromaaneja poliisin avuksi. Ehkä kirjoista löytyy muitakin sarjamurhaajan selvittämättä jääneitä tapauksia. Kun viimeinen rikos käynnistyy, niin poliisivoimilla kuin kirjoista tietävillä on kiire selvittää, mitä kirjaa tekijä nyt pikkutarkasti kopioi. Verhoeven työryhmineen saa julman murhaajan kiinni, ja minut, lukijan, valtasi ääretön tyrmistys.

Irène on valtavan hyvä rikosromaani. Juoni on punottu mielenkiintoiseksi ja yllättäväksi, kirjaa on vaikea laskea kädestään. Kirjan rakenteessa on myös erikoinen mutka: jossain vaiheessa loppupuolella huomaan lukeneeni romaania romaanista. Päähenkilö Camille Verhoeven on sympaattinen ja ammattitaitoinen. Kirjassa ei kuvata surmatekoja tekijän näkökulmasta, mutta poliisin löytämät tekojen näyttämöt ovat melkoisen ronskia, veristä ja vastenmielistä luettavaa, suoraan lainattu julkaistuista aidoista rikosromaaneista. Jos niiden kohtien yli selviää, varsinainen älykkään poliisityön kuvaus ja rikosten tekijän selvittäminen kyllä pitävät imussaan loppuu asti.

        Pierre Lemaitre: Irène, e-kirja.
        Kustantaja: Minerva Kustannus, 2016
        Alkuperäinen: Travail soigné, 2006; suomentaja Sirkka Aulanko
        Kansi: Taittopalvelu Yliveto Oy.

E-KIRJAN lainasin Ellibs-verkkokirjastosta. Kirjaa on luettu ainakin blogeissa Kirjavinkit ("hyvin harvassa ovat näin erinomaiset dekkarit"), Lukuneuvoja ("koukuttavaa jännitystä"), Sanoissa ja sivuilla ("laadukasta luettavaa väkivaltaa sietäville"), Tuijata ("hämmentää minut").

Helmet-lukuhaasteessa 2018 sijoitan tämän kohtaan "16. Kirjassa luetaan kirjaa", sillä Irènessä luetaan urakalla rikosromaaneja. Liityn kirjalla myös Kuukauden kieli -lukuhaasteeseen 2018, joka sopii paremmin kuin hyvin suunnitelmaani laajentaa lukurepertuaariani myös maantieteellisesti ja uusille kielialueille. Irène kirjoitettiin ranskaksi, joka on haasteen nimikkokieli tammikuussa.

Ponku, Peetu ja rikotun repun keissi

Ponku on ponteva koira, Peetu hänen kaverinsa, jonka sängyn jalkopäässä Ponku makoilee, vaikka hänellä on mukava oma petikin Peetun huoneen lattialla. Kumpikin käy koulua, Peetu oppilaana ja Ponku töissä lukukoirana. Silloin he kulkevat koulu- ja työmatkat yhdessä koulutaksilla.

"Ai, niin! Yksi asia meinasi ihan unohtua. Olen myös lukukoira. Käyn töissä Peetun koulussa. Homma menee niin, että oppilaat lukevat meikäläiselle ääneen. Kaikki tietävät, että meikät ovat hyviä kuuntelijoita. Ei pahemmin haukuta, jos joku sana menee hiukka pieleen."

Ponku on etsivätoimisto Jelpin pomo, Peetu sen toinen etsivä. Heidän tapauksistaan on ilmestynyt kaksi kirjaa, joista luin juuri jälkimmäisen, tänä vuonna ilmestyneen Ponku, Peetu ja rikotun repun keissi. Siinä etsiväkaksikko ottaa selvittääkseen naapurin Tinjan rikotun repun arvoituksen. Tinja käy samaa koulua kuin Peetu, ja eräänä päivänä Ponku ja Peetu huomaavat, että Tinjan uuden repun tasku on tahallaan rikottu ja että Tinja on hiljainen ja itkuinen.

Etsivätoimisto Jelppi ryhtyy puuhaan ja selvittää Tinjan rikotun repun keissin. Ponku pääsee syyllisistä perille ensiksi ja antaa heille HA-JU-KOO-DI-NI-MET Puklu ja Juusto. Ihmisnimet selviävät ennen pitkää, kun repunrikkojien henkilöllisyys paljastuu. Hauskalla alakouluikäisille kirjoitetulla etsivätarinalla on vakava puolensa, Tinjaa kiusataan. Peetu ja Ponku vakuuttavat, että asiasta täytyy kertoa opettajalle, ja kun se tapahtuu, koulu ja lasten vanhemmat ottavat asian tosissaan. Kaiken ikävän jälkeen asiat ovat hyvällä tolalla, ja Tinjan kaksi salaisuusvihkoon kirjoittamaa toivettakin toteutuu.

Aira Savisaaren ja Mimmu Tihisen teksti on käypäistä vielä epävarmallekin lukijalle. Varsinkin etsivä- ja lukukoira Ponkun kerronta koostuu yksinkertaisista ja valtaosaltaan lyhyistä lauseista sekä humoristisen koiramaisista heitoista. Koira etsivänä on lystikäs ja kiinnostava hahmo. En osaa sanoa, onko tarina jännittävä alakoulun alaluokkalaiselle. Ponkun ja Peetun tapauksia on ilmestynyt tätä ennen teoksessa Ponku, Peetu ja helppo nakki (2016), mutta sitä en ole lukenut.

        Aira Savisaari & Mimmu Tihinen: Ponku, Peetu ja rikotun repun keissi, 96 s
         Kustantaja: Karisto 2017
         Kansi ja kirjan kuvitus: Lotta Kauppi

KIRJA on lainattu Ellibs-verkkokirjastosta.
MUUALLA: Jonnan lukunurkkaus, Kirjasampo
HAASTEET: Marrasjännitystä 1.-7.11.2017; 100 suomalaista kirjaa (no 76).

Rauha S. Virtanen: Seljan tytöt

Neljä kouluikäistä tyttöä tätinsä, tai oikeammin isotätinsä, hoivissa. Äiti kuollut, isä palaa kotiin oltuaan kaksi vuotta hoidettavana keuhkotautiparantolassa. Tästä asetelmasta lähtee liikkeelle Rauha S. Virtasen nuortenromaani Seljan tytöt, joka on hänen esikoisteoksensa ja alkuna Selja-sarjalle.

Pian tilanne perheessä lähtee kehittymään, kun kirjailijaisä tuo sunnuntaipäivälliselle sairaanhoitajattaren, Rea Meren, johon hän on tutustunut sairaalassa. Reasta tulee isän uusi vaimo, ja tytöt sopivat, etteivät tule ikinä hyväksymään Reaa. Ystävällisyydellään, herttaisuudellaan ja viisaudellaan tämä kuitenkin voittaa tytöt puolelleen. Viimeisenä taipuu Margarita, joka on pienenä vauvana menettänyt oman meksikolaisen äitinsä ja sitten sodassa suomalaisen isänsä. Hän on saanut Seljan sisarusparvesta kasvatuskodin, eikä kukaan oikeastaan edes muista, ettei Margarita ole syntynyt heidän perheeseensä.

Seljan perheen tytöt ovat ihanan persoonallisia, ja Rauha Virtanen tutustuttaa lukijan heihin jokaiseen. Kullakin on omat unelmansa ja harrastuksensa, Kris haluaa näyttelijäksi, Margarita balettitanssijaksi, Virva kirjailijaksi, ja kuopus Dodo soittaa pianoa ja viihtyy keittiössä. Tyttöjen päivät täyttyvät kouluasioista ja ystävistä, ja mukana ovat pojat, joista puhellaan ja kiusoitellaan paljon. Ihastusta on ilmassa, toveruutta, ja ajoittain kateutta ja mustasukkaisuutta sekä särkyneitä sydämiä. Reasta tulee ajan myötä kunkin tytön tuki ja ystävä. 

Seljan tytöt julkaistiin ensi kerran vuonna 1955, ja siinä näkyy oma aikansa. Sodasta ei ole kulunut pitkää aikaa, elämä on vaatimatonta ja joillekin todella köyhää. Nuoret perustavat kesälomallaan näytelmäkerhon ja kerholle oman lehden. Margaritan meksikolainen isoisä kirjoittaa ja kutsuu tytön luokseen, mistä nousee syvät pohdinnat identiteetistä ja isänmaasta. Kaikista pulmista ja kasvukivuista huolimatta Seljan tyttöjen elämä on onnellista ja melkeinpä ihanteellista. Lukukokemus oli nostalginen menneen maailman häivähdys, mutta sellaisena varsin viehättävä.

Kirjaa aloittaessani olin vama, että luin Seljan tytöt nuoruudessani, mutta täytyy todeta, ettei asia taida niin ollakaan. Jonkin muun Rauha S. Virtasen kirjan sen sijaan olen lukenut ja nyt blogiaikana hänen myöhempää tuotantoansa olevan, yhteiskunnallisia sävyjä saaneen nuortenromaanin Joulukuusivarkaus.

      Rauha S. Virtanen: Seljan tytöt. E-kirja.

      Kustantaja: WSOY 1955. (Painetussa kirjassa 241 s.)

KIRJAN luin Ylen 101 kirjan valikoimasta Kansalliskirjaston verkkokirjastosta. Kirja on vuoden 1955 teos. Tämän kirjoituksen kuvituksena on kansikuva vuonna 2009 julkaistusta pokkarista.

MUUALLA: Krista, Nuori opettajatar, Sara (kirjoitus koko sarjasta)

HAASTEET: Helmet-lukuhaaste 2017 (42. Esikoisteos), 100 suomalaista kirjaa (no 45), Ajattomia satuja ja tarinoita -lukuhaaste, joka päättyy huomenna.

Eppu Nuotio: Myrkkykeiso sekä Dekkariviikon päätös

Sattumoisin luin tämän vuoden Dekkariviikolla kaksi Turkuun sijoittuvaa rikosromaania. Siinä missä Jyrki Heinon Kelmit-kirjassa rikoksia ratkoo juuri yksinhuoltajaksi jäänyt luutnantti Carl Wennehielm vuonna 1800, Eppu Nuotion uutuuskirjassa Myrkkykeiso päähenkilönä on 58-vuotias leskirouva Ellen Lähde, joka on jäänyt eläkkeelle kartanpiirtäjän työstään ja elelee nyky-Turussa Rauhankadulla.

Ellen Lähde ei ole mikään ammattidekkari, vaan aktiivinen eläkeläinen, joka miehensä kuoleman jälkeen suri aikansa, mutta siitä selvittyään on heittäytynyt elämään täysillä. Hän harrastaa monenlaista, tapailee ystäviään, nauttii matkailusta ja kulttuurista, toimii martoissa ja hoitaa puutarhaa. Kirjassa vilahteleekin tuttuja ja tuntemattomampia puutarhakasveja pihassa jos toisessakin. Martoissa Ellen on vapaaehtoinen, kun jossain perheessä tarvitaan apua.

Äkillinen avuntarvitsija on Timo Lappo pienen Mimmi-tyttärensä kanssa, sillä perheen äiti on kadonnut. Mirkka Kairikko on ollut muutaman päivän Kemiön saaressa kesäasunnolla, jota remontoidaan. Kesäasunto, Smultronstället, on Mirkan isovanhempien koti, jossa hän ja hänen siskonsa Anneli ovat viettäneet lapsuuskesänsä. Teini-iässä Mirkkaa ei Smutronställetiin enää saanut, kun taas Annelille paikka oli kaikki kaikessa. Annelille paikka oli luvattukin, mutta nyt Mirkan kadottua Annelille selviää, että Mirkka on keplotellut paikan omakseen Annelin tietämättä.

Mirkka Kairikko on ja pysyy kateissa. Kuluu päiviä, joista tulee viikkoja. Elleniä tapaus askarruttaa, sillä hän ei voi olla ajattelematta pikkuista Mimmiä, jonka äiti ei vain palaa kotiin. Yksi Ellenin autettavista on Silja, yksinhuoltajaäiti, joka toisinaan tarvitsee hoitajaa Inna-tyttärelleen. Inna harrastaa telinevoimistelua, jossa hänen kaverinsa on Pilke. Inna pääsee Pilken kanssa tämän perheen mökille Kemiöön juuri sinä päivänä, jolloin selviää, että heidän mökkinaapurinsa Mirkka Kairikko on kadonnut.

Henkilöt ja tapahtumat kietoutuvat toisiinsa, ja Ellen Lähde saa monelta suunnalta impulsseja pohtia ja tutkia asiaa. Ellen värvää naapurin Samuelin avukseen, poika on tietokonenörtti, jonka Ellen huomaa pinnaavan koulusta vanhempien tietämättä. Ellenistä tulee Samuelille kuunteleva aikuinen, kun välit vanhempiin ovat huonossa jamassa. Samuelillakin on oma tutkinta meneillään: miksi hänen Neuvostoliitosta Amerikkaan loikannut äitinsä ei ole halukas kertomaan menneisyydestään.

Lopulta Mirkka Kairikon kohtalo selviää. Eppu Nuotio ripottelee vihjeitä useaan suuntaan, mutta loppuratkaisu oli enteiltävissä jo ennen kaiken paljastumista. Se ei kuitenkaan haitannut, sillä kiinnostusta piti yllä se, miten kaikki selviää poliisille ja kaikille asianosaisille. Poliisi muuten on tässä romaanissa ihan sivuosassa. Ellenin rooli rikosten ratkaisussa on lähinnä kuuntelevan korvan, mutta kun joku ystävällinen ja lämmin sielu kuuntelee taakkoja ja epäilyksiä, silloin voi ja uskaltaa mennä poliisinkin puheille se, jolla on jotain kerrottavaa.

Kirja on leppoisaa kesälukemista, ihmissuhde- ja perhekiemuroita, sekä maltillista jännitystä. Mielenkiinnolla odottelen, mihin suuntaan sarja ja Ellen Lähteen tutkimukset kehittyvät. 

KIRJAN lainasin Ellibs-kirjastosta.
MUUALLA sen on ehtinyt lukea ainakin Tuijata ja bleue.
HAASTEET: Helmet 2017 -lukuhaaste (49. Vuoden 2017 uutuuskirja), 100 suomalaista kirjaa (no 42)

     Eppu Nuotio: Myrkkykeiso,  233 s.
     Kustantaja: Otava 2017 (sähkökirja)

Dekkariviikko päättyy tänään. Kirjablogeissa viikkoa on emännöinyt Niina T. Yöpöydän kirjat -blogissa, minne hän tekee myös koosteen viikolla luetusta. 

Omat dekkkariviikon kirjoitukseni vielä tässä:
      Yhdeksän kotimaista dekkkarisarjaa
      Jyrki Heino: Kelmit
      Kaisa Sorola: Yksityisetsivä Jenny Cotton ja Kepponen
      Eppu Nuotio: Myrkkykeiso