Mestarietsivä Peppunen - Mestarivaras ja mestarietsivä

Kesäkuussa vietettin Dekkariviikkoa, ja lähdin silloin maailmanympärimatkalle dekkareiden opastuksella. Viikko ei tietysti riittänyt siihen, ehdin lentää Islantiin (Haudanhiljaista), sieltä  Kanadaan (Kuolema kiitospäivänä) ja edelleen Australiaan (Kadonnut mies). Takaisin piti palaamani juhannuksen jälkeen ikiomalla dekkariviikolla, vaan toisin kävi, mutta käydän se palaaminen näin kesän päättyessäkin. Juhannuksen alla suunnittelin matkareitiksi Japania ja Singaporea ja niillä aion paluun alkaa. Japanin etappi ei vie maantieteellisesti sinne, mutta se on mukana kirjan tekijöiden mukaan.

Lukaisin hiljattain japanilaisen lastenkirjan, jossa peppunaamainen mestarietsivä Peppunen ratkoo rikoksia ja arvoituksia. Se kuuluu sarjaan, jonka kakkososassa Mestarivaras ja mestarietsivä on kaksi tarinaa. Ensimmäisessä, kirjan nimikkotarinassa, Mestarivaras U uhkaa varastaa Suurpukkilan sukukartanon perhekalleuden Yötaivaan välkkeen. Peppusta pyydetään estämään aie, mutta varas on ovela ja onnistuu sieppaamaan välkkyvän aarteen. Peppuselta ei kuitenkaan lopu konstit, sopivassa kohdassa hän tarttuu ikiomaan aseeseensa, ja tehtävä tulee suoritetuksi.

Kirjassa on pienille lukijoille hoksaamistehtäviä ja peppujen etsimistä sekä päättelypulmia. Näin he pääsevät harjoittamaan etsiväntaitojaan.

Toisessa tarinassa "Brownin opivuodet" Peppusen koira Brown muistelee aikaa, jolloin alkoi käydä Hauveliinipoliisikoulua ja opetella puhumaan ja kävelemään kahdella jalalla. Koulun ullakolta löytyy herkkulaatikko, eikä kukaan tiedä, miten se on sinne päätynyt. Paikalle kutsutaan mestarietsivä Peppunen, jonka haiseva "Pröööööö" auttaa jälleen ratkaisemaan arvoituksen.

Kirjassa on värikkäät kuvat, joissa on paljon mielikuvitusta ruokkivia yksityiskohtia. Koirakoulutarina on hellyttävä, ja Mestarivarkaassa kiero paha saa ansaitun palkkansa.

Kustantajan sivulla ikäsuositus on 5+, ja voisin kuvitella, että senikäisiin vetoaa Peppusen pörähtävä salainen ase. Aikuislukijan oli hieman vaikea lukea mustaa tekstiä tummalta taustalta, ainakin ei-niin-kirkkaassa valaistuksessa.

Troll-taiteilijanimen takaa löytyy japanilainen kaksikko, kirjailija Yoko Tanaka (s. 1976) ja kuvittaja Masahide Fukasawa (s. 1981).

       Troll: Mestarietsivä Peppunen - Mestarivaras ja mestarietsivä
       Kustantaja: Nemo 2020, suomentaja Mayu Saaritsa

       Alkuperäinen: Oshiri tantei kaito vs tantei, 2017

Anni Swan: Ollin oppivuodet (Klassikkohaaste 13)

Anni Swanin kirjat olivat suosikkejani lapsena - lainasin niitä koulun kirjastosta ja varmaan myöhemmin kaupunginkirjastostakin. Kun hiljattain sain käsiini Ollin oppivuodet, luulin lukeneeni sen lapsuudessa, mutta tämä taisi kuitenkin jäädä väliin, sillä en muista tällaista Swanin tarinaa ollenkaan. Niinpä kirja on omiaan 13. Klassikkohaasteeseen, jota luotsaa Kirjakaapin kummitus -blogi.

Olli kasvaa Koivumäen kartanon ainoana poikana ja perillisenä. Hän on hemmoteltu ja tottunut saamaan haluamansa, ja kerran kiukuspäissään hän lähtee karkumatkalle. Hän aikoo pois kotoa aina Amerikkaan asti.  Olli ei ole ehtinyt kovinkaan kauas, kun hänen serkkunsa Kaarle ratsastaa hänen ohitseen. Kaarle vie Ollin omaan ränsistyneeseen kartanoonsa yöksi, ja ennen aamua Kaarlella on suunnitelma siitä, miten hän voi huijata Ollille tulevan perinnön itselleen. Niinpä hän suostuttelee Ollin lähtemään kanssaan Ruotsiin.

Ruotsissa Olli joutuu suutarimestari Simolinin perheeseen ja ilkeän mestarin ja hänen poikiensa kiusattavaksi.  Simolinin vaimo säälii poikaa, mutta miesväki kohtelee Ollia julmasti. Kuluu pari, kolme vuotta. Kaarlen suunnitelma on ilkeä: hän maksaa Simolinille pojan ylläpidosta ja vaitiolosta, ja kun Kaarlen pyynnöstä Olli lähettää äidilleen kirjoittamansa kirjeet Kaarlen osoitteeseen, joka ei tietysti koskaan saa niitä, Olli ei voi muuta kuin uskoa serkun väitteet siitä, että isä ja äiti ovat hylänneet poikansa konnuuksien takia.

Onneksi Olli saa yhden hyvän ystävän, Ränni-Pellen, joka houkuttelee Ollin karkaamaan kanssaan merille. Olli päätyy laivaan, joka tuo hänet Helsinkiin, ja joidenkin vaiheiden kautta suutarimestari Jokelan apupojaksi. Ollille koittaa paremmat ajat. Jokela on ystävällinen, ja naapurista Olli löytää ystäviä. Olli on myös oppinut läksynsä: kiukuttelevasta pikkupojasta on koettelemuksissa kasvanut ystävällinen, kohtelias ja vastuuntuntoinen nuorukainen. Joka kaipaa kotiaan, jonne ei usko olevansa tervetullut, ja vanhempiaan, joiden ei usko haluavan edes nähdä häntä.

Monien käänteiden, seikkailujen ja vastoinkäymisten jälkeen kaikki päättyy hyvin, kuten Anni Swanin lastenromaaneissa tapaa käydä. Vanhahtava kieli on minusta viehättävää, mutta mietin kyllä, mitä nykylapset tuumivat siitä. Vai lukevatko he Swania? Kirja on kirjoitettu yli sata vuotta sitten ja on sanavalinnoissaan aikansa tuote. Kun Ränni-Pelle kerran suuttuu, hän sadattelee reippaasti: "Vai sinä, sen saamarin Simolin, sinä kaikkien konnien pääpappa, sinä sakaali, hottentotti, kalmukki!" Tarina on koskettava, paikoin nostalginen ja jopa pateettinen. Sopivaa lukemista helteiseen kesäsäähän.

Aikaisemmin olen kirjoittanut Anni Swanin kirjoista Iris rukka, Sara ja Sarri, Sara ja Sarri matkustavat, Pikkupappilassa sekä Ulla ja Mark. 

Helmet-haaste: Kirjassa opetetaan jokin taito (Ollille opetetaan suutarin työtä.)

          Anni Swan: Ollin oppivuodet, 197 s.
          Kustantaja: WSOY 1973 (SiniSet-sarja; 13. painos, 1. p. 1919)
          Kannen kuva: Martta Wendelin

Klassikkohaasteen koonti ja linkit muiden blogien kirjoituksiin löytyvät TÄÄLTÄ:

Aiemmat klassikkohaastekirjani:

    Klassikkohaaste 1: Juhani Ahon Papin rouva
    Klassikkohaaste 2: Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen
    Klassikkohaaste 3: Tšingiz Aitmatovin Valkoinen laiva
    Klassikkohaaste 4: Maria Jotunin Arkielämää
    Klassikkohaaste 5: F. E. Sillanpään Hurskas kurjuus
    Klassikkohaaste 6: Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri
    Klassikkohaaste 7: Lee Harperin Kuin surmaisi satakielen
    Klassikkohaaste 8: Pearl S. Buckin Hyvä maa
    Klassikkohaaste 9: Anne Brontën Agnes kotiopettajatar
    Klassikkohaaste 10: Eeva Joenpellon Vetää kaikista ovista

    Klassikkohaaste 11: John Galsworthyn Omenapuu

    Klassikkohaaste 12: A. C. Doylen The Hound of the Baskervilles

Eeva Joenpelto: Elämän rouva, rouva Glad

Eeva Joenpelto syntyi tasan sata vuotta sitten 17.6.1921 Sammatissa. Mikä siis sen parempi aika tarttua hänen kirjaansa kuin tämä, ja laajasta tuotannosta löytyy valinnan varaa. Olen joskus poiminut romaanin Elämän rouva, rouva Glad kirjaston kirjanvaihtohyllystä, ja sen olen nyt lukenut juhlavuoden kunniaksi. Toinen vaihtoehto olisi ollut Lohja-sarjan kakkonen, sillä luin toissa talven klassikkohaasteeseen ykkösosan Vetää kaikista ovista. Sen vuoro saa tulla myöhemmin.

Rouva Glad on liikenainen, joka on ollut kolmesti naimisissa ja jäänyt kolmesti leskeksi. Hänen sukunimensä ja varakkuutensa on peräisin keskimmäiseltä mieheltä, rakennusurakoitsija Viljami Gladilta, joka opetti vaimolleen omaisuuden kartuttamisen salat ennen äkillistä kuolemaansa. Nyt rouva omistaa kivitalon, hotellin ja paljon muuta, ja raha ja omistukset ovat hänelle elämän sisältö. Hän kohtaa paikkakunnalle muuttaneen uuden nimismiehen, Veikko Järvisen, joka on joutunut pulaan ja tulee pyytämään apua rouva Gladilta. Rouvan ja Järvisen välille syntyy erikoinen ystävyyssuhde, josta molemmat pyrkivät hyötymään.

Takaumissa rouva Glad muistelee mennyttä elämäänsä. Lapsuuden vaatimattomat olot, työ postikonttorissa ja sitten pankissa. Kolme erilaista avioliittoa, kolme erilaista miestä ja tarinaa. Kiltistä tytöstä kasvoi laskelmoiva ja kova nainen, jolla ei ole läheisiä ihmissuhteita ja joka ei välitä, mitä hänestä puhutaan. Eeva Joenpelto kuorii kerroksia yksi kerrallaan, kertoo Sara Gladin, omaa sukua Saara Heinosen, kehitystarinan, ja lukija alkaa ymmärtää, miksi rouva Gladista on tullut se, mikä hän on.

Kaikista hienointa kirjassa on vahva ja vakuuttava ihmiskuvaus, joka ei tyydy pintailmiöihin, vaan paneutuu syvemmälle, sekä 30-luvun ajankuva, jossa nimismies pitää IKL:n poikakerhoa ja tulevaa sotaa enteillään. 

Mieleen tulee, jälleen, miksi ihmeessä en ole lukenut Joenpeltoa enemmän. Hieno kirjailija!

Helmet-haaste: 5. Kirja liittyy tv-sarjaan (1990 esitetty neliosainen tv-sarja)

          Eeva Joenpelto: Elämän rouva, rouva Glad, 378 s.
          Kustantaja: Suuri Suomalainen Kirjakerho 1984 (1. painos WSOY 1982)

          Päällys: Raimo Raatikainen

Osallistun kirjalla Tuijata-blogin Eeva Joenpelto 100 -haasteeseen,
jonka koosteesta löytyy lisää linkkejä kirjailijan teoksiin.
#joenpelto100

Jane Harper: Kadonnut mies

Dekkariviikon maailmanympärimatkalla saavutaan tänään Kanadasta kolmanteen kohteeseen eli Australiaan, Lukuvuorossa on Jane Harperin tänä vuonna suomeksi julkaistu Kadonnut mies, jonka luin englanniksi (The Lost man). Tämä on ensimmäinen Harperin kirja, jonka olen lukenut, ja jostain arviosta luin, että sitä pidetään kirjailijan parhaana jännityskirjana.

Kadonnut mies alkaa kohtauksella, joka synnyttää niin monia kysymyksiä ja aavistuksia, että kirjaa on ihan pakko ahmia. Kaukaisen pellon laidalla on vanha karjamiehen hauta, jolle on pystytetty korkeahko hautakivi. Sen kiven luo ajaa Brightin veljeksistä vanhin, Nathan, autossaan teini-ikäinen poikansa, joka on saapunut jouluksi isänsä luo Brisbanesta. Perillä he kohtaavat Nathanin nuorimman veljen, Bobin, joka on viettänyt yön haudan lähellä. Veljeksistä keskimmäinen, Cameron, on edellisenä päivänä löytynyt haudalta kuolleena.

Viranomaiset päätyvät siihen, että Cameron on tehnyt itsemurhan, mutta Nathan ei usko siihen mahdollisuuteen. Mutta mitä ihmettä Cameron teki karjamiehen haudalla, ilman autoa tai mitään varusteita? Hänen autonsa löytyy kilometrien päästä täydessä toimintakunnossa ja varustettuna runsain polttoaine-, juomavesi- ja ruokavarastoin, kuten he kaikki ovat tottuneet tekemään. Mikä sai Cameronin poistumaan autoltaan ja lähtemään polttavaan kuumuuteen ilman vettä?

Cameronin kuolema on arvoitus, mutta salaisuuksia ja arvoituksia löytyy koko perhekunnasta. Ilmeisesti Cameron oli saanut hiljattain yhteydenoton eräältä naiselta, joka oli reppureissannut Australiassa ja työskennellyt Brightin tilalla silloin, kun Cameron oli vain 17-vuotias. Hän ei kuitenkaan kerro tästä mitään vaimolleen Ilselle, vaikka Nathan ja Bob tietävät siitä. Ja Cameronin ja Ilsen pikkutyttö tietää, että ennen kuolemaansa isä etsi jotain kovasti, mutta Ilsellä ei ole aavistustakaan, mitä se voisi olla. Kaksi Cameronin ja Bobin tilalla työskentelevää reppureissaajaa ovat luku sinänsä, jokin heissä saa Nathanin tutkimaan heidän tietojaan internetistä.

Kun kaikki kokoontuvat Cameronin ja Bobin omistamalle perheen tilalle, jolla myös veljesten äiti asuu, pintaan pääsevät monet muistot ankarasta ja jopa julmasta isästä sekä poikien nuoruuden kolttosista ja naissuhteista. Jane Harperin kirja kasvaa jännittäväksi trilleriksi ja perhe- ja sukudraamaksi, joka pitää otteessaan loppuun saakka. Ympärillä Queenslandin valtavat maatilat sekä paahtava kuumuus, jossa elävät tottuvat tarkkailemaan luontoa ja sen ilmiöitä selvitäkseen hengissä säässä kuin säässä, helteessä, tulvissa, myrskyissä.

Helmet-haaste: 34. Kirjassa tarkkaillaan luontoa.

         Jane Harper: The Lost Man, 411 s.
         Kustantaja: Abacus 2019 (paperback; first published in Australia 2018)

         Suomeksi: Kadonnut mies, 400 s. 

         Kustantaja: Tammi 2021
         Suomentaja: Mari Hallivuori

Tämä viikko on ollut dekkariviikko, ja sillä on luettu roppakaupalla dekkareita ja kirjoitettu niistä. Kirjablogeissa viikkoa luotsasi Yöpöydän kirjat -blogin Niina. Kiitos, Niina, dekkariviikon järjestämisestä! Lukuvinkkejä voi katsoa vaikka viikon koosteesta.

Lähdin viikolla lukumatkalle maailman ympäri, mutta siinä kävi niin kuin uumoilin jo alkaessani, etten ehdi tehdä koko kierrosta loppuun asti. Niinpä jäin toiselle puolelle maailmaa. Ei hätää kuitenkaan, aion pitää toisen, oman dekkariviikon juhannuksen jälkeen, sillä pitäähän minun päästä kotiin Australiasta!

Dekkariviikolla matkustin ensin ISLANTIIN. Reykjavikissa seurailin komisario Erlendurin tutkimuksia Arnaldur Indriðasonin dekkarissa Haudanhiljaista.

Sieltä ylitin Atlantin KANADAAN, jossa tutustuin rikoskomisario Gamacheen ja Three Pines -kylään Louise Pennyn pitkän sarjan alkavassa romaanissa Kuolema kiitospäivänä.

Kanadasta saavuin sitten AUSTRALIAAN, jossa jännitti ja mietitytti tämä Jane Harperin trilleri Kadonnut mies.

Juhannuksen jälkeen matka jatkuu Australiasta Japanin ja Singaporen kautta takaisin Suomeen. 

Louise Penny: Kuolema kiitospäivänä

Dekkariviikon maailmanympärimatka alkoi Islannista, ja tänään saavutaan toiselle etapille eli läntiseen Kanadaan. Kirjailija Louise Penny on sijoittanut melkoisen sarjan dekkareita sinne, pieneen fiktiiviseen Three Pines -nimiseen kylään, joka sijaitsee Quebecin kaupungin lähistollä Quebecin provinssissa. Aloitin kylän elämään ja ihmisiin tutustumisen sarjan ensimmäisestä osasta, joka on Suomessa saanut uusintapainoksessa nimekseen Kuolema kiitospäivänä (englanniksi Still Life).

Three Pines -kylässä kaikki tuntevat toisensa. Kenelläkään ei ole pahaa sanaa sanottavana eläkkeellä olevasta opettajasta, Jane Nealistä, kaikki pitävät hänestä. Hän viettää kiitospäivän aattoillan ystäviensä kanssa syöden herkkuja ennakkoillallisella. Hän yllättää kaikki kutsumalla heidät kotiinsa taidenäyttelyn avajaisten jälkeen. Jane ei ole koskaan päästänyt ketään, edes läheisiä ystäviään, eteistä peremmälle, mutta ehkä se, että hän on ensimmäistä kertaa tarjonnut maalaustaan taidenäyttelyyn ja se on hyväksytty, on vaikuttanut häneen.

Kiitospäivän aamuna kaikki järkyttyvät, kun Jane löydetään syksynvärikkäästä vaahterametsästä kuolleena. Ja millä lailla kuolleena! Janen on surmannut yksi ainoa nuoli, joka on ammuttu suoraan sydämeen. Mutta mitä ihmettä Jane teki metsässä varhain aamulla ilman Lucya, koiraansa, joka oli aina mukana Janen kävelylenkeillä.

Quebecin poliisilaitokselta lähetetään rikoskomisario Armand Gamache tutkimaan Janen kuolemaa.

"... puolivälissä kuudettakymmentä, pitkän ja nyttemmin ilmeisesti paikoilleen juuttuneen uransa huipulla, hän yhä vain kummeksuu väkivaltaista kuolemaa. Mikä oli outoa rikososaston päällikölle, ja samalla ehkä yksi syistä, joiden vuoksi hän ei ollut edellyt pitemmälle Sûretén kyynisessä maailmassa. Gamache toivoi aina, että kenties joku oli erehtynyt eikä mitään ruumista ollut olemassakaan."

Jane kuoli väkivaltaisesti, mutta oliko se onnettomuus? Jousella metsästävät aiheuttavat toisinaan onnettomuuksia kotieläimille ja ihmisille, joten ehkä joku salametsästäjä ampui Janen vahingossa luullessaan tähdänneensä peuraa. Mutta kuka olisi osannut ampua juuri käytetyllä, vanhalla jousimallilla? Keillä olisi voinut olla motiivi Janen murhaan? Pojilla, jotka Jane tunnisti edellisenä päivänä, kun he heittelivät ankan lantaa bistron pitäjien päälle? Siskon tyttö, jolla oli kiire saada tätinsä perintö, vaikka Janen hyvä ystävä Clara oli varma, ettei Jane ollut tehnyt testamenttia siskontyttärensä hyväksi?

Gamache ei tyydy ilmeisimpiin ratkaisuihin, vaikka nekin on tutkittava perusteellisesti. Hän jututtaa lukuisia kyläläisiä, istuu nurmikentän laidalla katselemassa kylää ja kuuntelemassa, mitä sen asukkaat puhuvat keskenään. Syyllinen toki selviää, vaikka se viekin aikaa, ja yllättää yhden jos toisenkin.

Louise Penny kirjoittaa perinteisiä murhamysteereitä Agatha Christien tyyliin ja on luonut päähenkilön, josta on helppo pitää. Hienosti hän tuo kirjaansa myös Quebecin englannin- ja ranskankielisten väliset ristiriidat, jotka ovat usein samalla ristiriitoja protestanttien ja katolisten välillä. Olen rauhallisten ja ei-kovin-väkivaltaisten rikoskirjojen ystävä, mutta Kuolema kiitospäivänä oli alkupuolella melkein liian rauhallinen jopa minun makuuni. Kylämiljöö on kuitenkin viehättävä persoonallisine ihmisineen, ja ehdotonta plussaa on se, että kaikki tapahtuu Kanadassa, josta en ole liiemmälti kirjoja lukenut. Varmasti palaan Three Pinesin kylään toistekin.

Helmet-haaste: 31. Jännityskirja tai dekkari.

          Louise Penny: Kuolema kiitospäivänä, 367 s.
          Kustantaja: Bazar 2020 (1. taskukirjapainos, kovakantinen 2019)
          Alkuperäinen: Still life, 2005; suomentaja Raimo Suominen
          Kannen suunnittelu: Perttu Lämsä

          Aikaisemmin WSOY on julkaissut kirjan suomeksi Sapo-sarjassa   
          vuonna 2008 nimellä Naivistin kuolema.

Arnaldur Indriðason: Haudanhiljaista

Kirjablogien dekkariviikko on taas täällä, alkoi maanantaina, ja sitä vetää Yöpöydän kirjat -blogin Niina. Olen mukana muutamalla kirjalla. Olen joskus aikaisemmin kirjamatkaillut dekkariviikolla muihin maihin ja niin aion tehdä nytkin. Lähden kirjalliselle maailmanympärysmatkalle, vaikka luulen, että tässä menee kauemmin kuin yksi viikko nykyisellä bloggaustahdillani.

Ensimmäisenä etappina on Reykjavik Islannissa ja kirjana vanhan tutun Arnaldur Indriðasonin Haudanhiljaista, joka on hänen Erlendur-sarjansa toinen suomennettu osa. Ja kylläpä on hyvä rikosromaani, hyvin kirjoitettu, josta kiitos myös kääntäjälle Seija Holopaiselle, ja taitavasti punotusta juonesta ei puutu yllättäviä käänteitä.

Kun luin Erlendur-sarjan edellisen osan Räme, pidin siitäkin kovasti, kirjoitin blogiin, että "harvinaisen hyvä ja koukuttava dekkari". Siinä kaikki tapahtui sateisena syksynä, ja se oli tunnelmaltaan synkähkö. Tämä seuraava osa, Haudanhiljaista, ei tunnu yhtä synkältä, vaikka siinäkin kaivellaan (ihan konkreettisesti!) vanhoja ja kammottavia salaisuuksia.

Reykjavikin laitamilla rakennetaan uutta asuinaluetta. Eräänä päivänä leikkivät lapset löytävät perustusten kaivuupaikalta luun. Lähelle sattuu lääkäriksi opiskeleva mies, joka tunnistaa sen heti ihmisen luuksi. Ympäristöä tutkittaessa joku huomaa hiekasta nousevan ihmiskäden. Rakennusfirman harmiksi paikka eristetään, ja sitä tulevat ensin tarkastelemaan rikospaikkatutkijat ja sen jälkeen poliisin kutsumat arkeologit.

Maata kaivettaessa alkaa paljastua aikuisen luuranko, joka on vuosia tai vuosikymmeniä vanha. Erlendur ryhmineen joutuu selvittämään, kuka on asunut alueella toisen maailmansodan aikana, sitä ennen ja sen jälkeen. Siellä on ollut huonokuntoinen mökki, jonka omistajan morsian katosi aikoinaan jäljettömiin ennen häitä. Sodan aikaan mökissä asui viisihenkinen perhe, jonka elämässä kaikki ei ollut kohdallaan. Lähistöllä sijaitsi brittiarmeijan sotilasparakkeja ja varikko, jotka siirtyivät amerikkalaisille joukoille brittiarmeijan siirtyessä pois Islannista.

Samalla kun Erlendur paneutuu maasta löytyneen kuolleen tapaukseen, hänellä on kova hätä tyttärestään, joka joutuu huonossa kunnossa sairaalaan. Erlendur käy katsomassa tytärtään päivittäin ja juttelee hänelle lääkärin kehotuksesta, aluksi meneillään olevasta rikostutkinnasta ja myöhemmin omasta lapsuudestaan ja avioliitostaan, vaikka ei tiedä, kuuleeko tiedottomana makaava tyttö häntä. Lukijalle Erlendurin puhe on merkityksellistä - selviää Erlenduria painava lapsuuden tragedia sekä hänen purkautuneen avioliittonsa tarina ja se, miksei isä ole pitänyt yhteyttä lapsiinsa.

Arnaldur Indriðason liikkuu romaanissaan kiinnostavasti ajassa. Nykyajassa (tai siis tämän vuosituhannen alussa, jolloin kirja julkaistiin) tehdään rikostutkimusta, jotta saataisiin selville, kuka kauan sitten kuollut vainaja on ja kuoliko hän rikoksen uhrina. Samalla poliisi joutuu kaivautumaan menneeseen, sota-ajan tapahtumiin, ja saa tässä apua myös brittien suurlähetystöltä ja Yhdysvaltojen joukoissa palvelleelta upseerilta, joka jäi sodan jälkeen Islantiin asumaan. Lukija tietää kaiken aikaa enemmän, sillä aina välillä hypätään sota-aikaan, ja yksi mökissä asuneista lapsista kertoo perheensä silloisista tapahtumista.

Pidän paljon Arnaldurin tavasta yhdistää dekkareihinsa maansa historiaa, rikosten psykologisia motiiveja sekä yhteiskunnallisia ongelmia. En ollut yllättynyt siitä, että kirjailija toi juoneen mukaan Islannin aseman sodan aikana, jolloin se oli liittoutuneiden miehittämä. Se on tuttua kirjailijan kolmesta 1940-luvulle sijoittuvasta rikosromaanista, joissa rikoksia ratkovat islantilainen poliisi Flóvent ja kanadanislantilainen sotilaspoliisi Thorson: Varjojen kujat, Saksalainen talo ja Petsamo.

Haudanhiljaista voitti Arnaldurille Lasiavain-palkinnon parhaana pohjoismaisena rikosromaanina vuonna 2003. Hän sai edellisenkin vuoden palkinnon romaanista Räme. Lisäksi vuonna 2005 Haudanhiljaista sai Britannian rikoskirjailijoiden yhdistyksen (CWA) pääpalkinnon eli Kultaisen tikarin (Gold Dagger) vuoden parhaana rikosromaanina.

Helmet-haaste: 45. Kirjan on kirjoittanut pohjoismaalainen kirjailija.

          Arnaldur Indriðason: Haudanhiljaista, 284 s.
          Kustantaja: Blue Moon 2006 (2. painos pokkari, 1. painos 2004)
          Alkuperäinen: GrafarÞögn, 2001; suomentaja Seija Holopainen

Ruth Hogan: Kadonneiden tavaroiden vartija

 

Anthony Peardew on kirjailija, joka kirjoja on aikoinaan ostettu paljon. Viime vuosina häneltä ei ole julkaistu enää mitään, ja hän on vetäytynyt eläkkeelle. Anthony asuu talossa, jonka hän hankki neljäkymmentä vuotta aikaisemmin oman tulevan perheensä kodiksi, ja siitä ajasta muistuttaa yhä morsiamen, Theresen, istuttama ruusupuutarha ja hänen koskemattomina säilyneet tavaransa hääpuvusta alkaen. Häitä ei koskaan tullut. Hääpäivänä Therese kuoli matkalla kirkkoon.

Nuori Anthony jäi asumaan kotiin, joka oli tarkoitettu heille molemmille, eikä mennyt koskaan naimisiin. Yhteen huoneeseen hän alkaa kerätä sellaisia tavaroita, joita toiset ovat hukanneet, hyljänneet tai heittäneet pois. Ehkä hänellä on edelleen huono omatunto medaljongista, jonka Therese oli hänelle antanut ja jonka hän oli hukannut, vaikka Therese oli vannottanut häntä pitämään sen aina tallessa. Nyt, vuosikymmeniä myöhemmin, huoneen hyllyt ovat täynnä löydettyjä tavaroita, jotka on siististi pakattu laatikoihin ja varustettu tarkoilla tiedoilla löytöpaikasta ja -ajasta. Anthonyn toive ja unelma on, että mahdollisimman moni tavaroista löytää takaisin omistajalleen. Tavarat toimivat myös inspiraationa hänen tarinoilleen, jotka julkaistaan kirjoina.

Anthony palkkaa avustajakseen Lauran, joka etsii työpaikkaa ja on monella tavalla hukassa elämässään. Ehkä kadonneiden tavaroiden vartija palkkaa hänet juuri siksi, että tunnistaa hänessä eksyneen ja uuden alun mahdollisuudet? Laura auttaa kirjeenvaihdossa ja puhtaaksikirjoituksessa ja erilaisissa kodin töissä. Kuusi vuotta myöhemmin heistä on tullut ystäviä. Anthony on saanut tietää sairastavansa ja ettei hänellä ole paljon aikaa jäljellä. Hän toivoo mielessään, että Laura jatkaisi hänen kesken jäävää työtään kadonneiden tavaroiden kotiuttamisessa omistajilleen.

Nykyaikaan sijoittuvan Anthonyn ja Lauran kohtaamisen kanssa toisessa aikatasossa, 70-luvulla, parikymppinen Eunice menee työhaastatteluun pieneen kustannusyhtiöön. Hänen tuleva pomonsa, Pommikone, palkkaa hänet niiltä sijoiltaan toimistoapulaiseksi, ja siitä alkaa vuosikymmeniä kestävä työtoveruus ja ystävyys iloineen ja suruineen. Takaumissa palataan Anthonyn ja Theresen lyhyeen, elämää suurempaan rakkaustarinaan. Aikatasoja on monta, mutta siirtymät ovat selkeitä, ja kirjailija pitää langat hyvin käsissään. Lukija osaa aavistaa, että kaksi erillistä juonikuviota kohtaavat toisensa jossain vaiheessa.

Ruth Hoganin esikoiskirja Kadonneiden tavaroiden vartija oli sopivan kevyttä luettavaa toiseen koronakevääseen. Sitä mainostetaan hyvän mielen kirjaksi, ja sellainen se olikin. Pieniä tarinoita kadonneista tavaroista ja ne kadottaneista ihmisistä, entisiä ja nykyisiä romansseja ja surua läheisten menetämisestä, humoristista sanailua ja vähän höpsöä taikaa. Erityisesti pidin kirjan sijoittumisesta kirjojen maailmaan - kirjailijan lontoolaiseen kotielämään sekä pienkustantajan toimistoon.

Luin kirjan englanniksi. Tämän lisäksi Ruth Hoganin toinenkin kirja on ehditty suomentaa nimellä Lauluja variksille (2020), ja kolmas kirja on luvassa nimellä Queenie Malonen Paratiisihotelli (kustantajan mukaan elokuussa 2021).

          Ruth Hogan: The Keeper of Lost Things, 278 s.
          Kustantaja: William Morrow 2017 (paperback)

          Suomeksi: Kadonneiden tavaroiden vartija, 335 s., Bazar 2020,
          Suomentaja: Susanna Tuomi-Giddings. Kansi: Laura Noponen

Helmet-haaste: 36. Kirjassa liikutaan ajassa

Maikki Harjanne: Ilmaiset monot

Kun Maikki Harjanteella tuli kolmekymmentä vuotta täyteen taiteilijana, hän kirjoitti näköisensä omaelämäkerran. Minttu-kirjojen tekijän Ilmaiset monot on hauskaa ja nostalgista luettavaa. Hauskan siitä tekee kirjailijan viljelemä huumori, nostalgisen taas hänen lapsuusvuosiensa ja opiskeluaikojensa ajankuva.

Maikki Harjanne syntyi Maija-Liisa Saksmanina joulukuussa 1944. Isä oli astunut miinaan edellisenä kesänä, vaikka muutaman vuoden ikäisenä Maikki ei ymmärräkään, miten isä sillä lailla kaatui ja miksei Mannerheim auttanut häntä pystyyn. Pienen sotaorvon alkutaival ei ole helppo: isä on kuollut ja äiti joutuu tytön syntymän jälkeen hoitoon, sillä suru miehen kuolemasta, lapsen syntymä ja kahden lapsen yksinhuoltajuus on liikaa. Onneksi on isoisä, jonka kotona Maikki saa kodin, kunnes äiti toipuu ja palaa kotiin.

Lastenkirjojen tekijä tavoittaa hienosti lapsen puheen ja ymmärryksen lapsuusepisodeissa, ja kun tyttö kasvaa, myös hänen tapansa puhua muuttuu. Kun sotaorpo saa koululaisena ilmaiset monot avustuksesta, ne näyttävät köyhyyden häpeän kaikille ja saavat kyytiä. Opiskeluaikana kämppäkaverukset maalaavat koko asunnon mustavalkoiseksi - ja tarjoavat  tupaantulijaisissa lakritsia ja maitoa. Haaveesta tulee totta: hän menee naimisiin parrakkaan taiteilijan kanssa, ensin kirjailija Hannu Mäkelän ja myöhemmin elokuvaohjaaja Mikko Harjanteen kanssa.

Pieniä, eloisia välähdyksiä koko elämän matkalta siihen asti, että kirjoja on kertynyt  kahdeksankymmentä. Maikki Harjanne on tuottelias kirjailija-taiteilija ja on kirjoittanut sekä lapsille että aikuisille. Kirja ei ole pituudella pilattu, siinä on vain 119 sivua, ja melkein jokaisella aukeamalla on ainakin yksi piirroskuva, usein koko sivun kokoisena. 

Pidin kirjasta kovasti. Harjanne on kertonut elämäntarinansa veikeästi, itselleen olennaisiin asioihin ja sattumuksiin keskittyen. Lahjakas taiteilija osaa käyttää taitavasti niin sanaa kuin kynää ja pensseliäkin.

          Maikki Harjanne: Ilmaiset monot, 119 s.
          Kustantaja: Otava 2008
          Kuvitus: Maikki Harjanne

Helmet-haaste: 26. Elämäkerta henkilöstä, joka on elossa.

Vuosi kuvina - Huhtikuu 2021

Hyvää vappua! Huhtikuun kuvan kävin nappaamassa sarjaani eilen, vaikka se tulee blogiin vasta toukokuun puolella. Kiirettä, muka. Tämä on samalla sarjan viimeinen kuva, aloitin pikkulammen tarkkailun melkein vuosi sitten toukokuun lopussa. Palaan toisella kertaa vuoteen koosteessa.

30.4.2021

Lumet ovat sulaneet jo muutama viikko sitten, vaikka vielä tänään satoi hetken räntää. Kuuluu kai vappusäähän. Lammen ja Vantaanjoen vesi on kohtalaisen korkealla näin keväisin. Näin yksin uiskentelevan sorsakoiraan ja ruokaa sukeltelevan telkkäpariskunnan, jotka olivat kameralle liian kaukana. Vastarannalle on joku tuonut scilloja, jotka ovat levittäytyneet vanhan puun ympärille.

Lyhyesti rikoksia - Putkonen, P. D. James ja Higgins Clark

Viime aikoina luetuista tuon tällä kertaa blogiin kolme pika-arviota rikoskirjoista. Jokaisen nimessä on naisellinen sana, tyttö tai nainen, joka viittaa joko rikoksen uhriin tai murhan selvittelijään.

Liina Putkosen Jäätynyt tyttö on teemoiltaan ajankohtainen. Yläkouluikäinen tyttö löydetään surmattuna koulun pihalta heti pääsiäisen jälkeen. Hänen vanhempansa ovat aikoinaan muuttaneet Indonesiasta Helsinkiin työskentelemään maansa suurlähetystössä. Murhaa tutkii Helsinkiin rikospoliisiksi palannut Linda Fors työtovereineen, ja yksi tutkintalinja on kunniamurha, sillä kuolleen tytön isä ja isoveli osallistuvat ääriliikkeeseen.

Kunniamurha, maahanmuuttajavastainen mielenosoitus, rikoksesta tuomittujen maahanmuuttajien karkoitusta vaativa puolue. Kirjassa ollaan tässä ajassa, ja Putkonen kuljettaa juonta sutjakkaasti ja lukijaa härnäten. Kenen lapsuusmuistot tulevat takaumiin? Nykydekkarien tapaan poliisipäähenkilön yksityiselämällä on oma roolinsa. Rikostutkinnassa kaikki ei ole sitä, miltä ensin näyttää.

Pidin kirjan yhteiskunnallisesta otteesta, vaikka kirjassa oli liikaa vastenmielistä väkivaltaa minun makuuni. Linda Fors kuuntelee paljon musiikkia varsinkin autossa, ja oli hauska löytää takakansiliepeestä kirjailijan laatima Spotify-lista kuunnelluista kappaleista. Kirjailijan toinen kirja on julkaistu nimellä Palava poika, se jatkaa Linda Forsin tutkimuksia.

          Liina Putkonen: Jäätynyt tyttö, 315 s.
          Kustantaja: Johnny Kniga 2018
          Kansi: Maria Mitrunen

Helmet-haaste: 39. Kirjassa kuunnellaan musiikkia.

Toisen kirjan luin englanniksi, se on suositun brittikirjailijan P. D. Jamesin (1920-2014) An Unsuitable Job for a Woman, joka on käännetty suomeksi nimellä Murha ei sovi naiselle (1979). Sen päähenkilö on nuori ja rohkea Cordelia Gray, joka perii yksityisetsivätoimiston, kun hänen yhtiökumppaninsa ja mentorinsa, toimiston perustaja, kuolee. Cordelian oman toimiston ensimmäinen asiakas on Sir Ronald Callender, joka haluaa etsivän selvittävän syyn siihen, miksi hänen poikansa Mark teki itsemurhan.

Cordelia matkustaa Cambridgen lähelle ollakseen siellä, missä opiskeleva Mark asui. Mitä enemmän hän penkoo syitä Markin hirttäytymiseen, sitä enemmän hänellä on epäilyksiä kuolinsyyn oikeellisuudesta, vaikka poliisi on vahvistanut sen. Cordelialle paljastuu perhesalaisuuksia, joita Mark oli yrittänyt selvittää ennen kuolemaansa.

P. D. James on tullut tunnetuksi komisario Adam Dalglieshin hahmon ja kirjasarjan luojana. Yhtään sarjan kirjaa en ole lukenut, mutta kirjailija on antanut roolin Adam Dalglieshille Cordelian tarinassa. Dalgliesh oli ollut aikoinaan Cordelian etsiväkumppanin mentori tämän työskennellessä vielä poliisina, ja tiukoissa tilanteissa Cordelia käy mielessään läpi kuulemiaan viisauksia ja ohjeita, joita hänen oppaansa oli saanut Dalglieshiltä ja välittänyt puolestaan nuorelle yksityisetsivän alulle.

Kirja on lyhyt ja viihdyttävä brittiläinen arvoitusdekkari, jossa pidin sen paikasta eli sijoittumisesta Cambridgeen ja sitä ympäröivälle maaseudulle ja ajasta, kirjoittihan James kirjan jo 1970-luvun alkupuolella. Silloin yksityisetsivän tointa ja varsinkin (itse)murhan tutkimista pidettiin naiselle huonosti sopivana työnä.

          P. D. James: An Unsuitable Job for a Woman, 208 s.
          Kustantaja: Penguin Books 1989 (paperback; alkuperäinen 1972)

Helmet-haaste: 22. Kirjassa ajetaan polkupyörällä, sillä Cambridgen opiskelijat polkevat paikasta toiseen.

Yhdysvaltalainen Mary Higgins Clark (1927-2020) kirjoitti yli 50 romaania ja jatkoi kirjoittamista yli 90-vuotiaaksi. Luin hiljattain hänen rikosromaaninsa Isän tyttö.

Ellie oli seitsemän, kun eräänä iltana hänen 15-vuotias sisarensa Andrea ei tullut yöksi kotiin. Ellie arvasi, missä sisko on - tapaamassa poikaystäväänsä - ja sieltä Ellie hänet löysi murhattuna seuraavana aamuna. Poliiseilla oli kolme epäiltyä, joista yksi joutui vankilaan Ellien todistuksen perusteella.

Nyt, 22 vuotta myöhemmin, Ellie on tutkiva journalisti, joka on erikoistunut rikosjuttuihin. Kun Andrean surmasta tuomittu mies vakuuttaa syyttömyyttään ja päästetään vapauteen, Ellie päättää osoittaa hänet syylliseksi. Ellien mielestä mies on syyllinen ei vain Andrean kuolemaan, vaan myös heidän perheensä hajoamiseen: vanhempien avioeroon ja isän katoamiseen tyttönsä elämästä. Toimittajan sinnikkyydellä Ellie ryhtyy toimeen eikä anna periksi, ennen kuin on penkonut esiin totuuden. 

Ellie keksii alkaa kirjoittaa tutkimuksestaan perustamalleen nettisivulle, jolloin hän pääsee kosketuksiin sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat tunteneet vapautetun miehen hänen kouluvuosinaan. Mutta myös murhaaja saa tietää Ellien nettisivuista, ja Ellie joutuu itse hengenvaaraan.

Mary Higgins Clark osaa kirjoittaa kepeän koukuttavia rikoskirjoja, joissa on psykologinen ote. Tämäkin imaisi mukaansa niin, että sitä oli vaikea laskea käsistään. Kyseessä oli nuoren tytön murha, mutta hänen läheisensä kokivat kaikki niin suurta syyllisyyttä tapahtuneesta, että perhe hajosi, kun se ei pystynyt käsittelemään asiaa ja suremaan yhdessä. Kunpa vain olisin kertonut ... kunpa vain olisin mennyt ... kunpa vain en olisi halunnut muuttaa paikkakunnalle ...

          Mary Higgins Clark: Isän tyttö, 276 s.
          Kustantaja: Tammi 2003
          Alkuperäinen: Daddy's Little Girl 2002, suom. Pirjo Katarina Leppänen

Helmet-haaste: 37. Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa (Ellien työ tutkivana reportterina)

Laura Lehtola: Takapenkki

Otin pääsiäisen alla luettavaksi kirjan, joka sai nauramaan ääneen monta kertaa. En muista koska viimeksi olisi sellaista tapahtunut. Taidan lukea enimmäkseen joko rikollisen synkkiä dekkareita, asiallisia muistelmia tai muuten vain romaaneja, joista on nauru kaukana. Laura Lehtolan Takapenkissä on lisäksi ominaisuus, että vaikka se naurattaa kovasti, se koskettelee varsin vakavia teemoja.

Takapenkki kuuluu autoon, jolla epätavallinen kolmikko tekee melkoisen automatkan kirjan loppupuolella. He ovat kirjan kolme kertojaa, jotka joutuvat samaan kyytiin pikkupaniikin seurauksena. 

On Tuula, keski-ikäinen työvoimatoimiston virkailija, jota ahdistaa ainoan pojan muutto pois kotoa opiskelija-asuntoon ja harmittaa aviomiehen juuttuminen rutiineihin. Hän kaipaa säpinää elämäänsä tai ainakin tasaiseen avioliittoonsa, mutta virkatyössään noudattaa pykäliä sääntökirjan mukaan.

On Aleksi, joka on Tuulan asiakas, alle parikymppinen nuori mies, joka on älykäs, mutta ei liiemmin viihtynyt yläkoulussa eikä ole peruskoulun jälkeen sietänyt viikkoa, paria kauempaa kokin opintoja tai työkokeilupaikkoja, joita Tuula tai joku muu virkailija on hänelle järjestänyt. Aleksi on mummonsa kasvattama eikä ole koskaan saanut vastausta siihen, mihin hänen äitinsä kuoli ja missä hänen isänsä on. Aleksi ei ota vastuuta omasta elämästään eikä tiedä, mitä elämässään haluaa. 

On Elina, joka on ollut Aleksin ystävä peruskouluajoilta ja käy nyt lukiota. Hän asuu tällä hetkellä yksikseen hulppeassa omakotitalossa, koska vanhemmat ovat matkustaneet kuukausiksi Brasiliaan kirurgi-isän työn takia. Tyttö huomaa yllätyksekseen odottavansa vauvaa, mutta ei halua kertoa siitä kellekään, joten hän lopettaa koulunkäynnin, linnoittautuu lamaantuneena kotiin eikä käynnistä kameraa, kun äiti skypettelee toiselta puolelta maapalloa.

Se, miten Tuula päätyy Aleksin auton takapenkille kädet kengännauhoilla yhteen sidottuina, kun Aleksi on menossa pyöreävatsaisen Elinan kanssa neuvolaan, on lukemisen arvoinen tarina. Matkan päätös yllättää niin kirjan henkilöt kuin lukijankin. Ja jos jää epäselväksi, miten kaikki oikein tilanteesta selviävät, muutaman vuoden päähän sijoittuva epilogi on toiveikas ja onnellinen.

Entä ne vakavat teemat? Tuula tekee parhaansa, mutta mitkä ovat työvoimatoimiston mahdollisuudet auttaa kaveria, jonka mielestä hänellä tarjotun kurssin opettaja on jotain imbesillin ja idiootin välillä? Ja mikä voi katkaista syrjäytymässä olevan nuoren luisun, jos häntä ei kiinnosta mikään muu kuin työvoimatuen jatkuminen? Mikä avuksi teiniäidille, jonka neuvolatäti miettii ilmoitusta lastensuojeluun, kun ei ole varmuutta siitä, onko tytöllä ollenkaan tukiverkkoja?

Laura Lehtola kirjoittaa sujuvasti ja nautittavasti ja tavoittaa hyvin niin nykynuorten kuin itäisestä Suomesta tulleen mummon puheen. Hän irrottelee henkilöidensä kielellä ja toiminnalla. Stereotypioita ei voi välttää, mutta se taitaa kuulua asiaan humoristisessa kirjallisuudessa.

Suosittelen lämpimästi!

                  Laura Lehtola: Takapenkki, 270 s.
                  Kustantaja: Otava 2017
                  Kansi: Päivi Puustinen

KIRJA on oma aleostos. Muualla: Kirja vieköön, Kuiske, Tuijata

Helmet-haaste: 9. Kirjailijan etu- ja sukunimi alkavat samalla kirjaimella.

Vuosi kuvina - Maaliskuu 2021

Nyt pääsi käymään niin, että ensimmäistä kertaa koko blogihistoriani aikana yksi kokonainen kuukausi kului bloggaamatta - ei kirjoituksia kirjoista, ei mistään muustakaan. Olen kyllä lukenut, mutta blogikirjoittaminen on jäänyt. Olkoon. Palaan kyllä ruotuun vielä.

1.4.2021

Eilen piti kuitenkin käydä kuvaamassa kuukauden kuva, sarjan toiseksi viimeinen. Auringon jo laskiessa muistin, että jotain jäi tekemättä. Siksi huijaan vähän: maaliskuun kuva on otettu tänään, huhtikuun ensimmäisenä päivänä. Eikä tämä ole aprillia. Eilisen ottamattomasta ja tämänpäiväisestä kuvasta tuskin huomaisi mitään eroa: aurinkoa on riittänyt kummallekin päivälle, lumet ovat aukeilta paikoilta jo sulaneet, mutta lammella on edelleen jääkansi.

Lepät ja pajut kukkivat. Pajunkissat annoin kasvaa, mutta kuvalla virvon varvon, tuoreeks terveeks, tulevaks vuodeks. Ja toivotan iloista pääsiäistä ja hyvää kevättä. Seuraavalla kerralla kirjoitan kirjasta.

Vuosi kuvina - Helmikuu 2021

Melkein unohdin helmikuun kuvan, kuun loppu tuli aivan liian nopeasti, ja tänään ehdin kameran kanssa lammen rannalle vasta, kun aurinko oli menossa mailleen. Ehkä siitä syystä taivaalla hohti keväistä valoa, ja totta tosiaan, kalenterin mukaan huomenna on jo kevät! 

28.2.2021

Lunta tuli tänä talvena sen verran runsaasti, että vaikka kuluneen viikon sadepäivät ja -yöt ovat madaltaneet kinoksia relusti, vielä riittää valkoisia hankia. Lammen jäälle syntyneet polut kertovat talvisista harrastusista.

Terttu Autere: Sen edestään löytää

Läänin rikosetsivä Juhani Kuikka on kutsuttu itäsuomalaiseen asemakylään. Apteekkarilla töissä ollut apteekkioppilas Elias Sorri on murhattu omaan sänkyynsä, ja tutkinnanjohto on annettu läänin rikospoliisille. Kuikka joutuu heti eroon Onervastaan, jonka kanssa meni kesällä naimisiin. Nyt he asuvat  Viipurissa, missä kummallakin on työpaikka. Aika on 1930-luvun loppupuolen lokakuu.

Murhatutkimus polkee paikallaan. Elias Sorri oli komea - kauniiksi häntä kylän vanhemmat naiset sanoivat - sekä kohtelias ja ystävällinen, apteekissa ja erityisesti sen naisasiakkaiden keskuudessa kovasti pidetty. Juhani Kuikka asuu vierailunsa ajan asemapäällikön kodissa ja pyöräilee kymmenen kilometriä kirkonkylään tapaamaan nimismiestä, tuomaria ja muita Sorrin tunteneita ja hänen viimeisestä illastaan jotain tietäviä.

Huhut kertovat, että kylän nuoret miehet eivät ole kovin tyytyväisiä siihen, että naisväki on alkanut tehdä tikusta asiaa ja käydä aikaisempaa useammin apteekissa nuoren harjoittelijan tultua paikkakunnalle. Kenelläkään ei kuitenkaan tunnu olleen erityistä syytä tukehduttaa Sorri. Kuikka alkaa tutkia Sorrin aikaisempia vaiheita, aikaa ennen farmasian opintoja, kun nuori mies opiskeli seminaarissa ja sen jälkeen työskenteli opettajana parissakin koulussa. Kuikan vanhempi kollega muistuttaa, että kannattaa olla kärsivällinen, sillä joku tietää jotain, vaikkei tiedä, että tietää. 

Sen edestään löytää on Terttu Autereen viides Juhani Kuikka -sarjan kirja. Mielestäni sen voi hyvin lukea itsenäisesti, vaikka etsivän siviilielämä eteneekin osa osalta. Ensimmäisessä kirjassa hän tapaa Onerva Ojalan, josta neljännessä osassa tulee hänen vaimonsa. Rikostapaukset ovat kuitenkin erillisiä ja tapahtuvat eri kaupungeissa tai kylissä, ja niiden nimiä kirjailija ei vahingossakaan paljasta. Lukijana arvuuttelen, mikä paikkakunta on kulloinkin kyseessä, ja siitä on tullut osa sarjan viehätystä. Tästä kirjasta täytyy sanoa, etten tiedä, missä asemakylä ja kirkonkylä ovat, mutta se ei ole ihme, sillä tunnen huonosti luovutetun Karjalan pitäjiä. Kaukana Viipurista ei kuitenkaan olla. Muu osa sarjan viehätystä on sen sutjakassa ja napakassa kerronnassa sekä nostalgisessa ajankuvassa.

Juhani Kuikka -sarjan aikaisemmat osat:
            Kuka murhasikaan rouva Holmin? (2014)
            Kuolema Eedenissä (2016)
            Kaunis mutta kuollut (2017)
            Kuokkavieraana kuolema (2019)

                  Terttu Autere: Sen edestään löytää, 243 s.
                  Kustantaja: Karisto 2020
                  Kansi: Pirta Syrjänen

KIRJA on kirjastosta. MUUALLA: Mummo matkalla, Sinimarjan matkassa 
Helmet-haaste: 2. Kirjan on kirjoittanut opettaja

Joseph Pittman: Salaisuuksien kaupunki

Viime aikoina lukemistani kirjoista on ihan itsestään muodostunut lukupolku tai ainakin sen alku, niin kuin joskus käy. Tälle polulle on asettunut sukuromaaneja, joissa on liikuttu ajassa eri vuosikymmenille ja selvitetty sukusalaisuuksia. Mikäs sen sopivampaa sukuharrastajalle. Ensin Unohtamisen taito johdatti ranskanalgerialaisen nuoren naisen isovanhempiensa kotikylään Algeriaan etsimään syitä sukunsa maastamuuttoon. Samalla hän sai uusia palikoita oman kahteen kulttuuriin hajaantuneen identiteettinsä rakentamiseen. Sitten A Dictionary of Mutual Understanding avasi japanilaisen perheen tragedian Nagasakin atomipommin pudotessa heidän kaupunkiinsa. Osa perheestä menehtyi, ja muiden elämä muuttui   vääjäämättömästi. Salassa pidetyt asiat alkoivat paljastua neljäkymmentä vuotta myöhemmin.

Kolmanneksi samaan sarjaan asettuu Joseph Pittmanin Salaisuuksien kaupunki, joka sijoittuu Yhdysvaltoihin New Yorkin osavaltioon. Kolmekymppinen Carson Alden on asunut isoäitinsä kanssa suurkaupungissa seitsenvuotiaasta, jolloin hän menetti vanhempansa auto-onnettomuudessa. Kun isoäiti kuolee, hänen asianajajansa ojentaa Carsonille kirjeen isoäidiltä. Vanha rouva oli vaatinut, että hänen ainoan lapsenlapsensa tulisi saada kirje mahdollisimman pikaisesti hänen kuolemansa jälkeen.

Kirjeestä alkaa tapahtumasarja, joka vie Carsonin ensin hänen lapsuuskotiinsa osavaltion syrjäisessä kolkassa ja sitten melkoisen perinnön saajaksi. Se kaikki on itse asiassa ollut hänen siitä asti, kun hän oli täyttänyt 25 vuotta, mutta hän ei ollut tiennyt siitä mitään. Miksi isoäiti oli halunnut pimittää tiedon Carsonin vanhempien pojalleen jättämästä talosta ja varoista? Ja miksei isoäiti ollut halunnut Carsonin tietävän mitään isänpuoleisen sukunsa kotikylästä, Turner Junctionista?

Kun Carson Alden matkustaa junalla Turner Junctionin asemakylään, hän alkaa vähä vähältä kuoria esiin lapsuutensa vuosia, joista hänellä ei ole juuri lainkaan muistikuvia, sekä sukunsa historiaa. Se liittyy erottamattomasti kylän vaiheisiin, sillä hänen esi-isänsä oli rakentamassa sitä, kun se perustettiin sata viisikymmentä vuotta aikaisemmin. Carson penkoo kirjastossa vanhoja sanomalehtiä ja keskustelee  sellaisten ihmisten kanssa, jotka tunsivat hänen vanhempansa. Hänelle kerrotaan kolme tarinaa elämää suuremmasta rakkaudesta. Yksi niistä on hänen vanhempiensa tarina. 

Salaisuuksien kaupunki alkaa hitaahkosti, mutta kiinnostukseni kyllä heräsi, kun Carson alkoi etsiä vastauksia isoäitinsä arvoitukselliseen vaikenemiseen. Samalla hän joutuu pohtimaan, palaako kuukauden loman jälkeen työpaikkaansa New Yorkiin nyt, kun hän ei tarvitse enää työtä palkan takia. Hän tuntee myös merkillisesti kuuluvansa Turner Junctioniin. Eikä hänellä olisi mitään sitä vastaan, jos tuleville sukupolville kerrottaisiin tarinaa hänestä ja eräästä kauniista naisesta, joka tosin miettii, miten vastata kylän pankinjohtajan kosintaan.

Pittmanin romaani on ihan sujuvaa ja viihdyttävää lukemista, kunhan päästään - tai siis Carson pääsee - Turner Junctioniin ja tutustutaan sen persoonallisiin ihmisiin, ja Carsonhan nyt on varsin sympaattinen ja hyväsydäminen tyyppi. Koko kirjan alkupuolen kirjailija viittaa olemassa olevaan sukusalaisuuteen niin useasti, että se alkaa kyllästyttää; olisin mieluusti itse oivaltanut, että nyt Carson ei tiedä kaikkea ja ihmettelee, mitä isoäiti ei ole hänelle kertonut.  

Siitä huolimatta aivan kelpo kirja, jonka rakenne hyödyntää kursiiivilla kirjoitettuja ja kaikkien kyläläisten tuntemia rakkaustarinoita, kyläläisten muistoja ja paikkakunnan historiaa asemakylänä. Turner Junction oli kasvanut Keisariradan, erään yksittäisen, nyt jo lakkautetun, rautatien ja sen yhden aseman ympärille, joten tuolla asemalla, radalla ja junilla on kirjassa iso rooli. Yritin etsiä netistä ja löysinkin tietoa Turner Junction -nimisestä rautatiepaikkakunnasta, joka on niin ikään perustettu 1800-luvulla, mutta se sijaitsee Länsi-Chicagossa eikä New Yorkin osavaltiossa. 

         Joseph Pittman: Salaisuuksien kaupunki, 376 s.
         Kustantaja: WSOY 2004
         Alkuperäinen: Legend's end, 2004; suom. Irmeli Ruuska

KIRJAN sain luettavakseni Bookcrossingin kautta.

Helmet-haaste: 41. Kirjassa matkustetaan junalla.

Arthur Conan Doyle: The Hound of the Baskervilles (Klassikkohaaste 12)

A. (Arthur) Conan Doylen (1859-1930) Baskervillen koira on yksi salapoliisikirjojen klassikkoja, mutta jostain syystä en ole koskaan tullut lukeneeksi sitä, vaikka muuten dekkareita kulutankin. Conan Doylen kirjojen terävä yksityisetsivä Sherlock Holmes mainitaan aina silloin tällöin lajin teoksissa jonkinlaisena esikuvana ja opastajana. Vähitellen olen sysännyt ennakkoluuloni syrjään: tähän on tutustuttava, ihan jo yleissivistyksen vuoksi. Siksi kahdestoista Klassikkohaasteen kirjani on The Hound of the Baskervilles. 

Ihan lyhykäisesti juonesta - lisää löytyy helposti netistä: Devonshiren kreivikunnassa Etelä-Englannissa kerrotaan legendaa, jonka mukaan Baskervillen kartanon herrasväkeä vainoaa kirous valtavan mustan, nummilta tulevan, koiran hahmossa. Kun Baskervillen omistaja Sir Charles Baskerville kuolee pihamaallaan epäillyttävissä olosuhteissa, hänen ystävänsä, kylän lääkäri ottaa yhteyttä Sherlock Holmesiin, joka kiinnostuu tapauksesta. Kartanon ja aatelisarvon perijä, Sir Henry Baskerville, on tulossa Kanadasta ottamaan kartanon ja sen maat haltuunsa. Lääkäri haluaa suojella nuorta miestä edeltäjiensä kohtalolta. Sherlock Holmes taas haluaa ratkaista mysteerin, sillä hän ei voi uskoa, että kaiken takana voisi olla ikivanha legenda ja kansanihmisten uskomukset helvetistä tulevasta koirasta. Sir Henryn saavuttua Lontooseen, Sherlock Holmesin apuri Doctor Watson lähtee hänen kanssaan Baskervillen kartanoon  suojellakseen uutta isäntää sekä kerätäkseen tietoa Sir Charlesin tapauksesta ja välittääkseen ne Holmesille, joka on jäänyt Lontooseen.

Omia vaikutelmia:

• Tämähän on tosi kiinnostava ja mukaansa tempaava! Ei puhettakaan, että kirjan voisi jättää käsistään ennen loppua.

• Miksi minulla on ollut ennakkoluuloja tätä kohtaan? Jostain olen saanut käsityksen, että kirjassa on yliluonnollisia elementtejä, ja se ei ole nostattanut lukuhaluja. Tavallaan tässä onkin, ainakin ihmisten mielissä, sillä monet uskovat vanhan legendan nummilta ilmestyvän koiran olevan syypää Baskervillen väen ennenaikaisiin kuolemiin. Kirjan minäkertojalla, tohtori Watsonilla, on kuitenkin jalat tukevasti maan kamaralla, ja hän etsii kaiken takaa luonnollisia selityksiä ja ihmisen tekoja.

• Tunnelma Baskervillen kartanossa on kuitenkin synkkä ja pahaenteinen. On syksy, sataa ja tuulee, nummen kainalossa on kylmä. Perin brittiläistä. Seudulla pelätään murhasta tuomittua vankikarkuria, jonka epäillään olevan lähistöllä. Tapahtuu murhayrityksiä.  Conan Doyle osaa totisesti rakentaa tunnelman haluamakseen. Jännite kasvaa vähitellen, juoni saa uusia kierteitä. Voin hyvin nähdä, miksi kirjaa pidetään genren klassikkona.

• Sherlock Holmesin työskentelystä tulee mieleen Hercule Poirot'n harmaat aivosolut ja päättely sekä pienten yksityiskohtien merkityksen näkeminen. A. Conan Doyle lienee ollut yksi Agatha Christien esikuvista.

• Conan Doylen muitakin Sherlock Holmes -kirjoja voisi lukea, vaikka itse Holmes onkin ärsyttävän turhamainen ja vaikka tohtori Watson ihailee häntä ärsyttävän sokeasti.

         A. Conan Doyle: A The Hound of the Baskervilles, 173 s. + Introduction
         Kustantaja: Ballantine Books (16th p. 1989; alkuperäinen 1901-1902)

KIRJAN hankin käytettyjen kirjojen nettikaupasta joskus koronakesänä.

Helmet-haaste: 1. Kirjassa kirjoitetaan päiväkirjaa (Dr. Watson kirjaa tapahtumat myös päiväkirjaansa.)

Osallistun Klassikkohaasteeseen 12, jota isännöi Jotakin syötäväksi kelvotonta -blogi. Olen aikaisemmin ollut mukana jokaisella haastekierroksella. Tämän kerran kooste ja linkit muiden osallistujien klassikkokirjoihin löytyvät täältä.

Aiemmat klassikkohaastekirjani:

    Klassikkohaaste 1: Juhani Ahon Papin rouva
    Klassikkohaaste 2: Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen
    Klassikkohaaste 3: Tšingiz Aitmatovin Valkoinen laiva
    Klassikkohaaste 4: Maria Jotunin Arkielämää
    Klassikkohaaste 5: F. E. Sillanpään Hurskas kurjuus
    Klassikkohaaste 6: Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri
    Klassikkohaaste 7: Lee Harperin Kuin surmaisi satakielen
    Klassikkohaaste 8: Pearl S. Buckin Hyvä maa
    Klassikkohaaste 9: Anne Brontën Agnes kotiopettajatar
    Klassikkohaaste 10: Eeva Joenpellon Vetää kaikista ovista

    Klassikkohaaste 11: John Galsworthyn Omenapuu