Maikki Harjanne: Ilmaiset monot

Kun Maikki Harjanteella tuli kolmekymmentä vuotta täyteen taiteilijana, hän kirjoitti näköisensä omaelämäkerran. Minttu-kirjojen tekijän Ilmaiset monot on hauskaa ja nostalgista luettavaa. Hauskan siitä tekee kirjailijan viljelemä huumori, nostalgisen taas hänen lapsuusvuosiensa ja opiskeluaikojensa ajankuva.

Maikki Harjanne syntyi Maija-Liisa Saksmanina joulukuussa 1944. Isä oli astunut miinaan edellisenä kesänä, vaikka muutaman vuoden ikäisenä Maikki ei ymmärräkään, miten isä sillä lailla kaatui ja miksei Mannerheim auttanut häntä pystyyn. Pienen sotaorvon alkutaival ei ole helppo: isä on kuollut ja äiti joutuu tytön syntymän jälkeen hoitoon, sillä suru miehen kuolemasta, lapsen syntymä ja kahden lapsen yksinhuoltajuus on liikaa. Onneksi on isoisä, jonka kotona Maikki saa kodin, kunnes äiti toipuu ja palaa kotiin.

Lastenkirjojen tekijä tavoittaa hienosti lapsen puheen ja ymmärryksen lapsuusepisodeissa, ja kun tyttö kasvaa, myös hänen tapansa puhua muuttuu. Kun sotaorpo saa koululaisena ilmaiset monot avustuksesta, ne näyttävät köyhyyden häpeän kaikille ja saavat kyytiä. Opiskeluaikana kämppäkaverukset maalaavat koko asunnon mustavalkoiseksi - ja tarjoavat  tupaantulijaisissa lakritsia ja maitoa. Haaveesta tulee totta: hän menee naimisiin parrakkaan taiteilijan kanssa, ensin kirjailija Hannu Mäkelän ja myöhemmin elokuvaohjaaja Mikko Harjanteen kanssa.

Pieniä, eloisia välähdyksiä koko elämän matkalta siihen asti, että kirjoja on kertynyt  kahdeksankymmentä. Maikki Harjanne on tuottelias kirjailija-taiteilija ja on kirjoittanut sekä lapsille että aikuisille. Kirja ei ole pituudella pilattu, siinä on vain 119 sivua, ja melkein jokaisella aukeamalla on ainakin yksi piirroskuva, usein koko sivun kokoisena. 

Pidin kirjasta kovasti. Harjanne on kertonut elämäntarinansa veikeästi, itselleen olennaisiin asioihin ja sattumuksiin keskittyen. Lahjakas taiteilija osaa käyttää taitavasti niin sanaa kuin kynää ja pensseliäkin.

          Maikki Harjanne: Ilmaiset monot, 119 s.
          Kustantaja: Otava 2008
          Kuvitus: Maikki Harjanne

Helmet-haaste: 26. Elämäkerta henkilöstä, joka on elossa.

Kirjoja kirjoittamisesta

Olen lukenut joitain mainioita kirjoja kirjoittamisesta tänä vuonna. Niistä voisi kirjoittaa kokonaisen blogipostauksen kustakin, ja hyvästä syystä, mutta tyydyn nyt vain pikaiseen esittelyyn, kun on kova tarve saada vanha lukuvuosi pakettiin. Kirjoittaminen on kiinnostanut, sillä olen harrastellut luovan kirjoittamisen opiskelua reilun vuoden verran, ja se jatkuu vielä ainakin ensi syksyyn. Yksi esiin nostamistani kirjoista kuului opintoihin, ja muista kahdesta kiinnostuin muuten vain.

Anneli Kannon Kirjoittamassa on oiva kirja bloggarille, sillä kun on koottujen blogi-kirjoitusten muoto. Kirjailija piti viisi vuotta blogia kirjoittamisesta, sai kommentteja kirjoituksiinsa, ja ne sysäsivät ajatuksia eteenpäin. Niistä teksteistä ja siitä prosessista muodostui kirjan pohjamateriaali. Kanto on kirjoittanut monenmoista - ainakin historiallisia romaaneja, lastenkirjoja, näytelmiä - joten hän on kokenut kirjailija. Kirjoittamassa on helppolukuinen ja ajatuksia herättävä kumppani kirjoittavalle ihmiselle, kuin luotu luku-kerrallaan lukemiseen.

Kirjoittamassa ei ole kirjoittamisopas, siinä ei ole harjoituksia, mutta kyllä siitä monenmoista vinkkiä ja neuvoa löytää. Anneli Kanto lähestyy kirjoittamista laajasti, joten tekstin ensimmäisen version tuottaminen on vain yksi osa kirjaa. Sitä käsittelee kirjan osa, joka on otsikoitu "Ideasta kirjoitukseksi". Historiallisten kirjojen kirjoittaja tietää, mitä tarvitsee tehdä ennen kirjoittamista, ja ammentaa kokemuksestaan osaan "Taustatyö". Siitä Kanto jatkaa eri versioiden työstämiseen, mutta kirjoittaa myös julkisuudesta ja toimeentulosta sekä kirjailijan työkyvyn ylläpidosta.

Kirjan kirjoitukset toimivat inspiraationa ja vertaistukena kaikille kirjoittajille, mutta erityisesti romaanin kirjoittamista miettivät löytävät siitä monenlaista hyödyllistä pohdittavaa.

            Anneli Kanto: Kirjoittamassa, 199 s.
            Kustantaja: Reuna 2020
            Kannen taulu: Tiina Poutanen "Mäyrämieli"

            Kannen suunnittelu: Paula Heiäng

  

Tartuin kirjastossa Antti Tuurin Kuinka kirjoitan romaanin -kirjaan, ja sepä olikin kiinnostavaa luettavaa. Kirjailija ehättää heti kättelyssä sanomaan, ettei ole kirjoittamassa kirjoittamisopasta, vaan aikoo kertoa, miten hän työskentelee, kun kirjoittaa. Samalla hän kertoo paljon omista vaiheistaan kirjoittamisajankohtaan mennessä.

Olen lukenut joitain Tuurin kirjoja ja pidän hänen kirjoitustyylistään. Siksi ilahduin, kun Kuinka kirjoitan romaanin kertoo myös lukemieni Aitini suku -sarjan kirjojen Erikinpojat ja Ullan kirja syntyvaiheista. Hän kertoo hauskasti, miten matkusti Kanadaan tehdessään Uusi Jerusalem -romaanin taustatyötä (en ole lukenut vielä). Hän matkusteli pitkin poikin maaseutua siellä, minne suomalaisia oli aikoinaan muuttanut, ja etsi sopivaa paikaa, minne rakentaa kirjallisesti suomalaisten perustama ihannesiirtokunta Uusi Jerusalem. Ja niin vain löytyi autoajelulla sopva paikka ja maisema tulevan kirjan tapahtumille. Toki matka ja sillä kohdatut ihmiset tarjosivat paljon muutakin materiaalia romaaniin. 

            Antti Tuuri: Kuinka kirjoitan romaanin, 151 s.
            Kustantaja: Art House 2004
            Kansi: Ville Laihonen

Kimmo Svinhuvfudin Kokonaisvaltainen kirjoittaminen on pieni ja tehokas paketti inspiroivaa asiaa. Se on  teoreettisempi kuin kaksi muuta esittelemääni kirjaa, mutta se onkin tarkoitettu muun muassa oppikirjaksi kirjoittamista opiskeleville. Se nojautuu kirjoittamisesta eri maissa tehtyyn tutkimukseen. Minusta oli varsin kiinnostavaa  esimerkiksi eri vuosikymmenten saatossa muuttunut käsitys siitä, mitä luova kirjoittaminen on sekä miten sitä voi oppia ja opettaa. 

Svinhufvudin kirja tarjoaa paljon vinkkejä ja joitain harjoituksia kirjoittajille. Koin hyödyllisenä erityisesti jaksot kirjoittamisen vaiheista sekä palautteen merkityksestä kirjoittavalle ihmiselle, sen antamisesta ja vastaanottamisesta.

            Kimmo Svinhufvud: Kokonaisvaltainen kirjoittaminen, 165 s. (3. uud. p.)
            Kustantaja: Art House 2016

KIRJAT ovat kirjastosta.

Helmet-haaste: Svinhufvudin kirja menee kohtaan 8. Kirja, jonka joku toinen valitsee puolestasi, sillä se kuului kurssikirjallisuuteen.

Laura Ingalls Wilderin elämäkerta ja esikoiskirja

Nyt olen paikannut yhden aukon sivistyksessäni, kun olen lukenut (tai oikeammin kuunnellut) ensimmäisen Pieni talo -sarjan kirjan. Kas, kaikki alkoi siitä, kun sain Sheferijm-blogin arvonnasta Laura Ingalls Wilderin elämäkerran. Sitä lukiessa alkoi tuntua siltä, että pitäisi lukea jokin tai joitakin kirjailijan kirjoistakin. Niinpä kuuntelin Storytelistä hänen esikoisteoksensa Little House in the Big Woods (1932, suomennettu 1961 nimellä Pieni talo suuressa metsässä).

William Anderson on historioitsija, joka on tutkinut Laura Ingalls Wilderin (1867-1957) elämää ja kirjallista tuotantoa. Hän myös johtaa kirjailijan kotimuseota Missourissa, Yhdysvalloissa. Kirjassaan Laura Ingalls Wilder : A Biography  Anderson kertoo kirjailijan elämäntarinan lapsuudesta kuolemaan, ja paikkansa saavat myös Pieni talo -sarjan kirjojen syntyvaiheet.

Olin yllättynyt siitä, että Laura Ingalls Wilder oli jo 65-vuotias, kun hän julkaisi esikoiskirjansa. Hän oli toki kirjoittanut pitkään, sillä hän avusti useita lehtiä kirjoittaen artikkeleita pioneerinaisten ja -kotien näkökulmasta. Laura ja Almanzo Wilderin tyttärestä Rosesta tuli toimittaja ja myöhemmin myös kirjailija, ja hän rohkaisi äitiään kirjoittamaan lapsuus- ja nuoruusmuistoistaan. Tyttären neuvojen innostamana Laura teki työtä käskettyä, mutta kukaan ei julkaissut hänen omaelämäkerrallista käsikirjoitustaan. Vasta kun hän sai kustannustoimittajakseen lastenkirjallisuudesta vastaavan henkilön ja muokkasi teoksensa lapsille, Harper julkaisi vuonna 1932 esikoisen nimellä Little House in the Big Woods. Siitä ja sarjan muista lastenkirjoista tuli valtavan suosittuja Yhdysvalloissa ja niistä otettiin yhä uusia painoksia.

En ihmettele kirjojen suosiota. Ne kuvaavat pitkän jakson Amerikan historiaa, joka kirjojen julkaisuaikaan kuului jo menneisyyteen, ja Ingalls Wilder osasi kirjooittaa lapsia kiinnostavalla tavalla. Siksi koulut ja kirjastot tarjosivat kirjasarjaa lapsille luettavaksi. Elämässään Laura oli osa Yhdysvaltain lännen asutustoimintaa sekä lapsuusperheessään että aviomiehensä kanssa. Perheet muuttivat aina muutaman vuoden välein seuraavaan osavaltioon, kunnes Ingallsin perhe asettui Etelä-Dakotaan Lauran ollessa kouluiässä ja myöhemmin Wilderit vaelsivat Missouriin, jossa asuivat loppuelämänsä.

Alkuun minua häiritsi elämäkerrassa sen naiivius ja kielellinen yksinkertaisuus. Sitten tajusin, että Andersonin kirja on luokiteltu lasten ja nuorten kirjallisuudeksi eli kirjoitettu Laura Ingalls Wilderin suurimmille faneille. Ehkä se siksi esittää kirjailijan elämän todella positiivisessa valossa, ja hänen kohtaamansa suuret vaikeudet tuntuvat näin suomalaisesta aikuislukijasta jotenkin vaimennetuilta.

Opin kaikenlaista uutta Yhdysvaltojen pioneerihistoriasta. Kesken kirjan täytyi alkaa kuunnella Lauran esikoiskirjaa.

            William Anderson: Laura Ingalls Wilder : A Biography, 240 s.

            Kustantaja:  HarperTrophy 1995 (1. p. 1992)

            Kansi: suunnittelu Charles Kreloff, kuva Wendell Minor

Little House in the Big Woods kertoo Laura Ingallsin lapsuudesta Wisconsinissa. Hän syntyi siellä Pepinin kaupungin lähellä, isän perhe oli aikoinaan muuttanut New Yorkista länteen ja päätynyt suuren metsän laitamille Wisconsinin osavaltioon. Kun Laura oli vielä pieni, hänen vanhempansa muuttivat lapsineen Kansasiin, mutta perhe palasi jo vuoden kuluttua takaisin kotiin suureen metsään. 

Kirjassa Laura on neljän vanha, ja tapahtumat kerrotaan hänen näkökulmastaan. On vuosi 1871. Sisar Mary on pari vuotta vanhempi ja Carrie vielä vauva. Teoksessa vuorottelevat Lauran kuvaukset arkielämästä hirsimökissä sekä leikeistä Maryn ja serkkujen kanssa ja isän ja isoisän tarinat metsästä ja heidän siellä kohtaamistaan eläimistä kuten susista, karhuista ja puumista. Paikoin Laura kertoo yksityiskohtaisesti kodin erityisistä askareista kuten vaahterasiirapin tekemisestä tai sian eri osien valmistamisesta ruoaksi teurastuksen jälkeen.

Kirja on herttainen lastenkirja, joka on luullakseni kirjoitettu selvästi nuoremmille lapsille kuin esimerkiksi L. M. Montgomeryn tyttökirjat. Storytelin sivustolla ikäsuositus on 6-9 vuotta. Äänikirja on luettu erittäin selkeällä englannilla, vaikka  erilaiset 1800-luvun työnkuvaukset vilisevät sanoja, jotka eivät välttämättä ole tuttuja nykysuomalaiselle englannin oppijalle.

Esikoiskirjansa hyvän vastaanoton rohkaisemana Laura Ingalls Wilder jatkoi lapsille kirjoittamista. Seuraavaksi vuorossa oli kirja hänen aviomiehensä Almanzo Wilderin kasvuvuosista New Yorkissa, Farmer Boy (1933), joka julkaistiin suomeksi 1973 nimellä Farmarin lapset. Kolmas kirja oli Pieni talo preerialla (Little House on the Prairie 1935, suomeksi 1957), ja sitä seurasi vielä viisi muuta teosta. Pitäisiköhän seuraavaksi katsoa Pieni talo preerialla televisiosarjana Yle Areenasta?

          Laura Ingalls Wilder: Little House in the Big Woods, äänikirja
           Kustantaja: Harper Collins 2017 (äänikirja; 1. painettu painos 1932)
           Lukija: Cherry Jones,  3 t 41 min,

KIRJA (elämäkerta) on arvontavoitto - kiitos Aino! - ja ÄÄNIKIRJAN kuuntelin Storytelista.

Helmet-haaste: Laura Ingalls Wilder : A Biography kohtaan 31. Kirjassa kerrotaan elämästä maaseudulla. Little House in the Big Woods kohtaan 45. Esikoiskirja.

Suomen lasten majakkakirja & Suomen lasten linnakirja

Hyvää 103. itsenäisyyspäivää meille kaikille!

Lukaisin hiljattain kaksi viehättävää lasten tietokirjaa, jotka sopivat esiteltäviksi tänään, sillä ne kertovat maamme historiasta ja luonnosta. Toinen kirja on Suomen majakoista ja toinen Suomen linnoista.

Raili Mikkasen ja Sirkku Linnean Suomen lasten majakkakirja on hilpeä satu Moona-lokista, joka tapaa hylkeen ja antaa sille nimen Ville. Yhdessä ne päättävät lähteä tutkimaan Suomen majakoita. Toinen ui ja toinen lentää Porvoon edustalta Söderskärin majakalta Ahvenanmaan taakse Märketin majakalle, ja matkalla tutustutaan monen majakan historiaan, niistä kerrottuihin tarinoihin sekä meressä ja majakkasaarilla asuviin eläinkunnan edustajiin. Näitä ovat esimerkiksi Suomenlinnan majakanvartijan kissa, Lågskärin Urmas-rantakäärme ja Märketin Samu-sammakko.

Ystävysten matkalle sattuu seikkailuja ja myrskyjä, ja he oppivat paljon ennen kotiinpaluuta, myös ystävyydestä. Sirkku Linnea on kuvittanut sadun iloisesti, ja sivuille on sinne tänne ripoteltu pieniä tietolaatikoita majakoista ja saariston eläimistöstä. Kustantajan sivulla kirjan ikäsuositus on 5-12-vuotiaille, ja luulen, että pienimmät viihtyvät hyvin sadun parissa, mutta myös isommat löytävät kaikkea mielenkiintoista tutkittavaa.

            Raili Mikkanen & Sirkku Linnea: Suomen lasten majakkakirja, 57 s.
            Kustantaja: Minerva 2018
            Kansi ja kuvitus: Sirkku Linnea

Raili Mikkasen ja Laura Valojärven Suomen lasten linnakirja on koottu samantapaisesti kuin majakkakirja, mutta linnoista ja linnoituksista. Teos on selkeästi vanhemmille lapsille kuin majakkakirja. Historiasta kertovat tekstit ovat pitempiä, mutta lomassa on linnoista kerrottuja juttuja ja tarinoita, mutta sadunomaista kehyskertomusta ei tässä kirjassa ole. 

Laura Valojärven kuvitus on kaunista, mielikuvistusta ruokkivaa ja antaa hieman hämyisen asun vaikkapa Raaseporin linnan kummitustarinalle. Kirjassa on paljon majakkakirjaa enemmän tekstiä, ja mielestäni kirjaa sopii paremmin isommille, jo lukemaan oppineille lapsille.

            Raili Mikkanen & Laura Valojärvi: Suomen lasten linnakirja, 95 s.
            Kustantaja: Minerva 2011
            Kansi: Laura Valojärvi ja Leena Kilpi

KIRJAT olen ostanut lahjapaketteihn.

Helmet-haasteessa sijoitan Suomen lasten majakkakirjan kohtaan 2. Iloinen kirja, sillä se on hauska ja täynnä elämäniloa.

 

Suomen lasten linnakirjaa (ja montaa muuta opusta) olen lukenut Lilli-kissan kanssa (kuvassa kirjahyllyssä valitsemassa luettavaa ;-)), joten kirja sopii kohtaan 19. Kirja, jota luet yhdessä jonkun kanssa.

Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti

Luinpa kiinnostavan tietokirjan, ei voi muuta sanoa, vaikka ennen sen lukemista en oikein uskonut, että ankeriaat voivat olla näin mielenkiintoisia. Ei silti, ankeriaista en tiennyt juuri mitään. Jos jotain ajattelin, niin suurin piiirtein vain: kala kuin kala, pitkä, käärmemäinen. Koskaan en ole elävää ankeriasta nähnyt. En kyllä kuolluttakaan sen puoleen.

Patrik Svensson on kirjoittanut kirjan, joka on sekoitus  ankeriaasta kertovaa  tietokirjaa ja hänen omia muistelmiaan isästä, lapsuudesta ja heidän yhteisistä ankeriaanpyyntiöistään. Teoksen nimi on kaikkineen  Ankeriaan testamentti : Pojasta, isästä ja maailman arvoituksellisimmasta kalasta. Siinä henkilökohtainen lomittuu yleiseen, biologinen filosofiseen ja jopa uskonnolliseen.

"Haluan uskoa että myös sen takia ankerias on niin pitkään kiehtonut yhä uusia ihmsiä. Jokin houkuttelee meitä uskon ja tiedon rajaseudulle, sinne, missä tieto ei ole virheetöntä ja missä sen annetaan siksi sisältää faktan lisäksi ripauksia myyteistä ja mielikuvituksesta."

Ankeriaskysymyksen historiaa ja sen tunnettuja tutkijoita luodataan Aristoteleesta ja Sigmund Freudista alkaen. Ankerias on kiehtonut ja ärsyttänyt vuosisatoja, ja sitä on ympäröinyt joukko kysymyksiä aina viime vuosisadan alkuun asti: Onko ankerias kala vai jotain muuta? Ilmestyykö se tyhjästä, pohjamudasta, vai lisääntyykö se? Missä se syntyy ja missä kuolee? 

Yksi ankeriaan arvoituksen lumoihin joutuneista oli tanskalainen meribologi Johannes Schmidt, joka vuosikymmenten säntillisen tutkimisen jälkeen jäljitti ankeriaan syntymän ja kuoleman Sargassomereen. Hän kirjoitti:

"Minun nähdäkseni ankeriaan elämäntarina ylittää erikoisuudessa kaikki muut lajit koko eläinkunnassa."

Ankeriaan tarina ällistyttää minuakin suuresti: Että kaikki maailman ankeriaat syntyvät samassa maailmankolkassa. Että ne kulkevat tuhansia kilometrejä merivirtojen mukana pieninä toukkina ja muuttavat muotoaan usean kerran elämänsä aikana. Että ne etsiytyvät omaan paikkaansa, ehkä järveen tai jokeen, asettuvat ja elävät siinä jopa vuosikymmeniä. Että niille tulee hetki, jolloin ne lähtevät uimaan tuhansia kilometrejä takaisin Sargassomereen lisääntyäkseen siellä ja sitten kuollakseen pois. Ankeriaan aivan huikea tarina, josta en tiennyt mitään, ennen kuin Patrik Svensson sen kertoi.

Svensson tuo kirjaansa katkelmia maailmankirjallisuudesta, myyttejä ja tarinoita. Useimmat niistä esittävät ankeriaan inhottavana tai kammottavana - ehkä juuri siksi, että se on säilyttänyt arvoituksellisuutensa ja salaperäisyytensä. Svensson kirjoittaa sujuvasti ja kiehtovasti ja vie lukijan pohtimaan elämän ja kuoleman arvoitusta. Jossain vaiheessa tosin alkaa tuntua, että ajattelemaan johdattelevat kysymykset ovat turhan toisteisia ja päälleliimattuja (Kuka minä olen? Minne olen matkalla? Kun ihminen etsii jonkin alkuperää, hän löytää myös omansa.),  mutta ne voi halutessaan ohittaa nopeasti, sillä kirjaa lukee kuin kiinnostavaa romaania.

Kustantaja luonnehtii kirjaa kertovaksi kaunokirjallisuudeksi parhaimmillaan.  Ankeriaan testamentti voitti vuonna 2019 Tietokirjallisuuden August-palkinnon, joka on Ruotsin Finlandia-palkintoa vastaava tunnustus.

 

            Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti : Pojasta, isästä ja maailman

                        arvoituksellisimmasta kalasta, 272 s.

            Kustantaja: Tammi 2020, suomentaja Maija Kauhanen

            Alkuteos: Ålevangeliet - Berättelsen om världens mest gåtfulla fisk, 2019

KIRJA on kirjastosta. MUUALLA: Luettua elämää, Nannan kirjakimara, Tuijata

Helmet-haaste: 33. Kirjassa tapahtuu muodonmuutos

Osallistun kirjalla myös Nannan kirjakimaran merelliseen lukuhaasteeseen Kirjoja ulapalta.

Muut kaksi haasteeseen lukemaani kirjaa ovat Tove Janssonin Muumipappa ja meri sekä  Arnaldur Indriðasonin Petsamo, jossa osa tapahtumista liittyy Esja-laivan matkaan sen evakuoidessa sodan aikana Eurooppaan jääneitä islantilaisia Suomen Petsamon kautta Reykjavikiin.

Nainen Japanista: Tyttö ja teeseremonia

Kolmas naistenviikon kirjailija, Noriko Morishita, tulee Japanista, ja hänen kirjansa Tyttö ja teeseremonia : 15 oivallusta elämästä on mielestäni hyvin japanilaisenoloinen. Se on kirjailijan omaelämäkerrallinen kuvaus hänen vuosikymmeniä jatkuneesta teeseremonian opiskelustaan ja siitä, mitä se on hänelle opettanut.

Noriko Morishita on nuori opiskelija, kun hän äitinsä suosituksesta alkaa opiskella teeseremoniaa äitinsä tunteman opettajan, Tadeka-sensein, luona. Joka lauantai hän suuntaa tunneille ystävänsä Michikon kanssa. Oppiminen on toisenlaista kuin koulussa tai yliopistossa. Hänen ei tule järkeillä ja ajatella tai painaa mieleensä asioita muistiinpanojen tekemisestä puhumattakaan. Sen sijaan hän toistaa sensein ohjeiden mukaan samoja liikkeitä ja toimintoja, kerta toisensa jälkeen, kunnes hänen kätensä alkavat liikkua kuin itsestään, tottumuksesta.

Alussa parikymppiset Noriko ja Michiko pyörittelevät silmiään toisilleen, kun teeseremonian tehtävät on suoritettava niin pikkutarkasti ja aina samalla tavalla. Toistoja tarvitaan kymmeniä.

"Tuntui kuin minua olisi pakotettu Japanin inhottavien perinteiden muottiin, ja olin räjähtää halusta nousta vastarintaan."

Juuri kun tytöistä alkaa tuntua, että heidän kätensä liukuvat itsestään seuraavaan liikkeeseen, kaikki muuttuu. Talvella teetä tehdään eri tavalla kuin kesällä. Ohutta teetä tehdään eri välineillä kuin paksua teetä.

Noriko jatkaa opiskeluaan vuodesta toiseen - kirjaa kirjoittaessaan hän on jo yli neljänkymmenen ikäinen. Vähitellen hän alkaa oivaltaa ja aistia elämää uudella tavalla, herkemmin ja syvemmin. Kirjan 15 oivallusta näkyvät sen lukujen nimissä: Nykyhetkeen keskittyminen, Viidellä aistilla yhteydessä luontoon, Kuuntele tarkkaan sisintäsi, Kasvun odottaminen. Sensei kiteyttää teeseremonian opin:

"Ei minua haittaa, vaikka teetkin virheitä. mutta tee asiat tosissaan. Sydän pitää laittaa tosissaan mukaan jokaiseen pienimpäänkin liikkeeseen."

Pidin kirjan japanilaisesta tunnelmasta ja hetkeen pysähtymisestä, keskittymisestä. Luontokuvat olivat kauniita, kukkia ja kasveja oli jos jonkinlaisia, sateen ääntä monenlaista.  Kirja oli ihan miellyttävä ja rauhallinen luettava, juuri japanilaisuutensa takia, mutta ei sitten kuitenkaan jättänyt syvempää lukujälkeä. Melkein tuntuu siltä, että teeseremonia olisi nähtävä - ja maistettava - eikä luettava. Toki kirjailijalle seremonian opiskelussa oli kysymys perinteisen japanilaisen elämänfilosofian oppimisesta, joka tosiaan tuntuu vaativan eliniän.

        Noriko Morishita: Tyttö ja teeseremonia : 15 oivallusta elämästä, 199 s.

        Kustantaja: Otava, 2019

        Alkuteos: Nichinichi kore kojitsu, 2002

        Suomentaja: Markus Mäkinen

KIRJA on kirjastosta. 

Osallistun sillä naistenviikkohaasteeseen., jossa olen lukenut tämän lisäksi kirjat 
Anni Saastamoinen: Sirkka
Elly Griffiths: Korppikuningas

Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 29. Japaniin liittyvä kirja. Se sopii myös ainakin kohtiin 18. Sinulle tuntematonta aihetta käsittelevä kirja ja 32. Kirja on alun perin julkaistu kielellä, jota et osaa.

Helena Ruuska: Elämän kirjailija Eeva Joenpelto

Olen ajatellut tänä vuonna viimein tutustua Eeva Joenpellon tuotantoon, se on ollut mielessä jo jonkin aikaa. Hän on jäänyt kummallisen vieraaksi ja lukemattomaksi. Koulussa luimme aikoinaan Rallin, koiran ja tytön tarinan, joka on koiran elämän miittainen ja jonka aikana kuusivuotias tyttö kasvaa aikuiseksi. Ennen kirjailijan muita kirjoja tartun hänen elämäkertaansa Elämän kirjailija Eeva Joenpelto.

Helena Ruuska kirjoittaa teoksessa, että 70- ja 80-luvuilla kaikki, naiset ja miehet, lukivat Eeva Joenpeltoa. Kyllä en lukenut! Se ei ollut mitenkään Joenpellon syytä, siihen aikaan en vain lukenut kotimaista kirjallisuutta, siitä pitivät  opiskeluihin kuuluva englanninkielinen kaunokirjallisuus ja tenttikirjat huolen, ja myöhemmin elämä.

Eeva Joenpellon (1921-2004) elämäkerta on erittäin kiinnostavaa luettavaa, sillä kaikki on uutta tietoa minulle. Se ei tietenkään ole mikään ihme, sillä ennen kirjan aloittamista en tiennyt juuri mitään Eeva Joenpellosta. Koostankin tämän kirjoituksen niistä sattumanvaraisista poiminnoista, joiden kohdalla pysähdyn jotain hämmästelemään tai jotka kertovat jotain Joenpellosta kirjailijana.

Helena Ruuska aloittaa kirjoittamisen Eeva Joenpellon isän ja äidin suvuista, ja hyvä niin, sillä myöhemmin elämäkerturi osoittaa, että kummastakin löytyy sukulaisia, jotka ovat antaneet piirteitään tai vaiheitaan useammankin kirjan henkilöille. Oppikoulun  Joenpelto, sammattilaisen kauppiaan tytär, käy Lohjalla ja asuu kouluvuosinaan kortteerissa useassa lohjalaisperheessä, joiden tarinoita ja puheenpartta hän tarkasti kuuntelee. Ylioppilaaksi päästessään hänellä ei ole lainkaan ajatusta siitä, että hänestä tulisi kirjailija, mutta hän hakeutuu opiskelemaan lehtinaiseksi Yhteiskunnalliseen korkeakouluun Helsinkiin, kun ei muutakaan keksi. Siellä hän ei kuitenkaan viihdy, ja jo kevätlukukaudella hän jättää opinnot eikä jatka niitä myöhemminkään.

Eeva Joenpelto pääsee töihin Ajan suunta -lehteen, ja sen toimituksessa pistäytyy myös Jarl Hellemann, Helsingin Sanomien toimittaja, josta myöhemmin tulee Tammen kustannustoimittaja ja sittemmin toimitusjohtaja. Joenpelto ja Hellemann rakastuvat ja avioituvat. Rahasta on pulaa, ja nuoripari päättää ansaita lisätuloja kirjoittamalla kumpikin salanimellä kirjan. Se on haparoiva alku Eeva Joenpellon kirjailijan uralle.

Kustannustoimittaja-aviomiehellä on hyvä vainu merkittävien ulkomaisten kirjailiijoiden suhteen, monet heistä ovat tulevia Nobel-voittajia, ja Hellemann onnistuu saamaan heidän teoksiaan Tammen julkaistavaksi. Niin Eeva Joenpelto saa tuoreeltaan luettavaksi uusien eurooppalaisten ja amerikkalaisten prosaistien teoksia. Kirjojen lukemisesta tulee hänen korkeakoulunsa ja kirjottajakoulutuksensa. Parin ensimmäisen salanimillä kirjoitetun romaanin jälkeen hän alkaa julkaista tyttönimellään, vaikka on virallisesti Hellemann.

Helena Ruuska kuvaa seikkaperäisesti Eeva Joenpellon ja Jarl Hellemannin avioliiton vuodet ja raastavan eron. Kiinnostavampaa on kuitenkin lukea Joenpellon yhteistyöstä WSOY:n kustannustoimittajien ja muiden käsikirjoitusten lukijoiden kanssa. Joidenkin kanssa suorasukaisella ja räväkällä Eevalla välit menevät vuosiksi poikki, toisten kanssa hän käy pitkiä, joskus kiihkeitäkin keskusteluja kirjoistaan niiden muokkausvaiheissa. Erityisen antoisaa on Ruuskan analyysi kunkin romaanin taustatyöstä ja kirjoitusvaiheista sekä Joenpellon työskentelytavoista. Helppoa kirjoittaminen ei painosten kuningattarelle ole ja muuttuu vaikeammaksi kirja kirjalta. Myös oman tyylin löytäminen ja vakiintuminen ottaa aikansa. Joenpellon mukaan elämä on laveaa ja vaatii siksi, että siitä kirjoitetaan laveasti, pitkää proosaa. 70-luvulla julistetaan romaanin kuolemaa tarpeettomana.

Eeva Joenpelto paistattelee julkisuuden valokeilassa ja saa tunnustuksia ja palkintoja, ja hänen kirjansa saavat alun jälkeen ylistäviä arvosteluja. Menestys tuo paitsi ihailijoita, myös häirintää ja uhkauskirjeitä. Yksityiselämässä hänellä on paljon tragediaa, ja hän upottaa surunsa ja vihansa työntekoon, kirjoittamiseen. Aina elegantti ja huoliteltu, näyttävä nainen pelkää myöhempinä vuosinaan vanhenemista.

Helena Ruuska kirjoittaa kiinnostavasti ja innostavasti. Kirjailijan elämäkerran lisäksi hän antaa hyvän kuvan Suomen kirjamaailmasta 50-luvulta alkaen. Kun hän esittelee Eeva Joenpellon tuotantoa kirjojen syntyhistorioineen, jokaiseen teokseen tekisi mieli tarttua. En tiedä, onko kovin järkevää lukea elämäkerta ennen kirjailijan kirjoja, mutta nälkää se ainakin herättää. Ensimmäisenä aionkin pureutua Joenpellon päätyöksi sanotun Lohja-sarjan aloittavaan romaaniin Vetää kaikista ovista. Se sijoittuu vuoden 1918 sodan jälkeiseen aikaan ja sodan jättämään jakaantuneisuuteen, josta ei silloin aikanaan voitu puhua. 

            Helena Ruuska: Elämän kirjailija Eeva Joenpelto, 440 s. + liitteet 58 s.
            Kustantaja: WSOY 2015
            Kansi: Martti Ruokonen;  Kannen kuva: Pertti Nisonen

KIRJA on omasta hyllystä (oma ostos). MUUALLA se on luettu esimerkiksi blogeissa Kirjavinkit, Kulttuuri kukoistaa, Mrs Karlsson lukee..., Tuijata

Helmet-haasteessa teos sopii ainakin kohtiin 16. Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli, 18. Sinulle tuntematonta aihetta kästtelevä kirja (sillä tätä ennen en tiennyt mitään EJ:n elämästä ja miten hänestä tuli kirjailija), 41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan, 42. Kirjassa on isovanhempia.
Osallistun kirjalla myös 27.1. päättyvään Elämä, kerta kaikkiaan! -haasteeseen.

"Et kuitenkaan usko..." Ville Haapasalon varhaisvuodet Venäjällä

Automatkoilla olen kuunnellut Ville Haapasalon muistelmia hänen ensimmäiseltä Venäjän vuosikymmeneltään, ja oikein muikeaa seuraa ja kuunneltavaa ne ovatkin. Kirjailija Kauko Röyhkä matkusti vaimonsa Olgan kanssa Moskovaan ja haastatteli Villeä siellä, ja näistä keskusteluista kertyi aineisto kirjaan Et kuitenkaan usko - Ville Haapasalon varhaisvuodet Venäjällä.

Ville Haapasalon (s. 1972) elämästä ei ole käänteitä puuttunut. Nuori mies hakeutui opiskelemaan - ihan sattuman oikusta - Leningradin Tsekasvovin teatteriakatemiaan vuonna 1991. Siellä ei ollut muita ulkomaalaisia siihen aikaan, eikä Ville puhunut venäjää lainkaan muuttaessaan Neuvostoliittoon. Pian maasta tuli Venäjä, opiskelukaupungista Pietari ja opinahjosta Pietarin valtiollinen teatteritaiteen akatemia. Mies oppi kielen nopeasti, mutta kyllä se työtäkin vaati.

Ville Haapasalolle oli varsinainen onnenkantamoinen, että hän pääsi mukaan näyttelemään pienellä budjetilla toteutettuun elokuvaan Metsästyksen kansallisia erikoisuuksia, johon tarvittiin suomalainen näyttelijä, ja joku muisti Pietarissa opiskelleen Villen. Elokuva keräsi kaikki huomattavimmat palkinnot Sotshin elokuvajuhlilla vuonna 1995, ja siitä on tullut kaikkien aikojen suosituin komedia Venäjällä. Se avasi naapurimaassa ovet kymmeniin elokuvaosiin ja tv-ohjelmiin.

Samaan aikaan Suomessa ei tiedetty Haapasalosta juuri mitään, mutta viime vuosina hänestä on tullut täälläkin julkisuuden henkilö erityisesti juontamiensa tv-ohjelmien ansiosta: Venäjän halki 30 päivässä, Silkkitie 30 päivässä ja mitä kaikkia sarjoja niitä nyt on ollutkaan.

Kirjailija, rockmuusikko Kauko Röyhkä on tehnyt rennon haastattelukirjan Ville Haapasalon opiskeluvuosista ja uran alkuvaiheista Venäjällä. Röyhkä tunnisti Villessä heti alkuunsa niin hyvän jutunkertojan, että arveli kirjan kirjoittavan itse itsensä. Teoksessa Et kuitenkaan usko - Ville Haapasalon varhaisvuodet Venäjällä Kauko Röyhkä ja Ville Haapasalo jutustelevat kaikesta, välillä Olga sanoo jotakin, ja tämä on talletettu kirjan sivuille lähes sellaisenaan, tai ainakin sellaisen kuvan saa. Äänikirjana tämä toimii hyvin Ville Tiihosen lukemana, koska Ville Haapasalon tarinat ovat mielenkiintoisia ja hän kertoo ne huumorilla, televisio-ohjelmista tunnistettavalla tyylillä. Hieman minua hämmensi se, että kirja tosiaan on kirjoitettu haastattelukirjaksi, ja äänikirjan lukija mainitsee kaikkien vuorosanojen alussa puhujan nimen, joka ainoa kerta keskustelijan vaihtuessa. Aluksi se tuntui tosi tönköltä, mutta siihen tottui vähitellen, ja kai se äänikirjaformaatissa on välttämätöntäkin, kun käytetään vain yhtä lukijaa kahden keskustelijan äänenä. 

Teatterikoulutuksen ja elokuvien tekemisen lisäksi kirja kertoo Villen elämisestä Venäjällä 1990-luvun alkuvuosina, hänen päätymisestään ryöstetyksi useaan kertaan ja miliisien pieksemäksi, ja moniin muihin uskomattomiin tilanteisiin. Juttuja voi olla kiusaus pitää mielikuvituksen tuotteena, mutta päädyn ajatuksissani siihen, että 90-luvun Pietarissa saattoi tosiaan tapahtua kaikkea mahdollista ja mahdotonta.

Kirjan lopussa keskustellaan enemmän Venäjästä ja vähemmän Villestä tai teatterista. Täytyy sanoa, että Haapasalo on päässyt näkemään ja kokemaan maan sellaisista vinkkeleistä, ettei monikaan suomalainen. Silti kirja saattaa mielestäni vahvistaa monia suomalaisten ennakkoluuloja itänaapurista. Jatkoa on mahdollista lukea / kuunnella teoksesta Et muuten tätäkään usko - Ville Haapasalon 2000-luku Venäjällä.

Painetun kirjan kolmantena tekijänä on palkittu valokuvaaja Juha Metso, mutta äänikirjassa ei valokuvia pääse katsomaan! Jossain vaiheessa etsin kirjastosta käsiini perinteisen kirjan ihan vain katsoakseni Metson ottamat kuvat.

       Ville Haapasalo & Kauko Röyhkä: Et kuitenkaan usko - Ville Haapasalon
                   varhaisvuodet Venäjällä, äänikirja
       Kustantaja: Docendo 2016 (painettu kirja 2013)
       Lukija: Ville Tiihonen, 3 t 46 min

ÄÄNIKIRJA on laina Ellibs-kirjastosta.
MUUALLA: Kasoittain kirjoja, Kirjasähkökäyrä, Kirjavinkit, Kolahduksia,

Helmet-haasteessa kirja sopii kohtiin 21. Julkisuuden henkilön kirjoittama kirja (koska Röyhkä), 23. Kirjan nimessä on jokin maa, ja 45. Kirjan nimessä on kieltosana. 
Lisäksi: Elämä, kerta kaikkiaan! -haaste

Lapseni on poissa - Kirja suruun

Saima Harmajan runojen jälkeen tuntuu tavallista luontevammalta tarttua kirjaston esittelyhyllyllä teokseen, jossa kuolema on koskettavasti läsnä. Kirjan aihe, oman lapsen kuolema, ei ole omakohtainen eikä tällä hetkellä ajankohtainen kenellekään lähelläni, mutta silti kirja onnistuu alkuluvuillaan itkettämään ja puristamaan sydämen kokoon. Kirja on kirjoitettu vertaistueksi suruun, ja sellaisena uskon sen hyvin täyttävän tehtävänsä.

Eeva Peura ja Tarja Tervahauta ovat toimittaneet teoksen Lapseni on poissa - Kirja suruun. Se koostuu lyhyistä kirjoituksista, joissa lapsensa kuolemalle menettäneet kertovat surunsa tarinaa. Teoksen rakenne on kiinnostava. Ensimmäinen luku on otsikoitu "Kun pahin on tapahtunut", ja sen sirpaleet kertovat eri kirjoittajien sanoin siitä hetkestä tai päivästä, jonka he eivät koskaan uskoneet tulevan: kun vauva syntyy liian sairaana elääkseen, kun reipas alakoululainen jää autossa junan alle, kun teini-ikäinen heppatyttö sairastuu ja kuolee syöpään, kun kesken hyvin alkaneiden ylioppilaskirjoitusten nuori mies ei yhtäkkiä jaksa enää elää. Osa sirpaleista on vain muutaman rivin pituisia, pisimmät taas parin kolmen sivun mittaisia. Tätä ensimmäistä lukua en pystynyt kerralla lukemaan, niin sydäntä raastavia kirjoitukset ovat.

Toinen luku "Elämä pysähtyy" kertoo ajasta heti kuoleman jälkeen ja hautajaisista, kolmas luku "Tunteiden myllerryksessä" taas siitä, kun rakas lapsi on jo haudattu. Näin luku luvulta kirja etenee surutyön vaiheissa ja tahtiin. Luvussa "Tahdon tarttua huomiseen" on jo toivoa selviytymisestä. "Jossakin vaiheessa surutietä kulkiessani huomasin, että valoa oli sittenkin tunnelin päässä. Huomasin nousevan auringon, valon lisääntymisen, kevään heräämisen."

Kirjassa saavat sanavuoron myös lapsena tai nuorena kuolleen isovanhemmat, jotka surevat paitsi lapsenlastaan, myös lapsensa surua, sekä sisarukset. Kaikkiaan kirjoittajia on yli kaksikymmentä. Teoksen toimittajat ovat terapeutteja ja päättävät kirjan suruprosessin kuvauksella, pienillä toimintavinkeillä kuten "Puhu muille kokemuksestasi, jos vain suinkin pystyt." sekä listalla asioista, jotka osoittavat, milloin  ammattiapu on surijalle tarpeen.

Suru tarvitsee vertaistukea, ja kirja on oivaa sellaista. Monesta kirjoituksesta huokuu, miten vanhempi, isä tai äiti, kokee helposti syyllisyyttä lapsensa kuolemasta, oli sen syy mikä tahansa. Auttaa, kun huomaa, että muillekin on tapahtunut samaa, ja he ovat selvinneet siitä. "Vertaistuen avulla puhumattomat ajatukseni ja tuntemukseni saivat äänen ja ymmärryksen."

Minusta on hienoa, että Lapseni on poissa - Kirja suruun valittiin Vuoden kristilliseksi kirjaksi 2018. Valinnan suoritti piispa Teemu Laajasalo. Hän perusteli valintaansa: "Tämä kirja on pieni ja suuri, kevyt ja raskas, kaunis ja karmea. Tekstit ovat yhtäältä lyhyitä, helppolukuisia ja nopeita, toisaalta päivän pysäyttäviä, arkea häiritseviä ja rauhaa järkyttäviä."

Suosittelen lämpimästi kirja heille, joiden lapsi on kuollut, tai lapsen menettäneiden läheisille tai vietäväksi surukotiin, sekä avuksi ammatti-ihmisille, jotka työssään kohtaavat surevia.

Enkä malta olla sanomatta tätäkin: Minun on erittäin vaikea ymmärtää sitä, ettei viime syksynä Helsingin Kirjamessuilla järjestynyt puoleksi tunniksi lavaa, jolla Vuoden kristillinen kirja 2018 olisi voitu julkistaa ja palkita aikaisempien vuosien tapaan. Olen ollut usein sunnuntaina Kirjamessuilla palkitsemistilaisuudessa, mutta nyt jäi se messupäivä kokonaan käymättä. Toki julkistaminen tapahtui, yhden näytteilleasettajan osastolla, mutta eikö tosiaan järjestynyt lavaa tätä tilaisuutta varten? Tämä kirja jos mikä olisi ansainnut lavan verran näkyvyyttä. Sekä sen omien ansioiden että lastaan surevien vanhempien takia, vaikka tietenkään messuorganisaatio ei asiasta päättäessään tiennyt, mihin kirjaan piispan valinta lopulta kohdistuisi.

          Peura & Tervahauta (toim.): Lapseni on poissa - Kirja suruun, 119 s.
          Kustantaja: Kirjapaja 2018
          Kansi: Elina Warsta

KIRJA on kirjastosta. 
MUUALLA: Helsingin Uutiset, Kotimaa 

Helmet-haasteessa tämän voi laittaa kohtiin 15. Kirjassa käsitellään jotain tabua (lapsen kuolema, itsemurha), 29. Kirjassa nähdään unia, ja 34. Kirjassa on usean kirjoittajan kirjoituksia.

Minna Canthin uskomaton elämä ja vaikuttavat teot

Tänään on kulunut 175 vuotta Minna Canthin syntymästä 19.3.1844. Aloin juhlinnan jo viime viikolla lukemalla hänen novellinsa Kauppa-Lopo vuodelta 1889. Tänään, varsinaisena syntymäpäivänä, jatkan lasten tietokirjalla Minna! Minna Canthin uskomaton elämä ja vaikuttavat teot. Se kertoo sanoin ja kuvin yhdestä Canthin päivästä Kuopion kotonaan, Kanttilassa, ja sen lomassa kirjailijan elämän vaiheet lapsuudesta aikuisuuden eri toimintakentille. Varsinainen elämäkerta siis, kirjoitettu erityisesti nuorempia lukijoita ajatellen.

Teoksen sivut ovat isot, niillä on joko isoja tai paljon pieniä kuvia, joiden yksityiskohtia alakouluikäiset voivat tutkia, ja tekstiä on sopivasti jo lukemaan oppineille. Kuvat ja tekstit tukevat toisiaan ja asettavat Minna Canthin ajallisesti sopiviin historiallisiin puitteisiin 1800-luvun lopun sisustuksineen ja vaatemuoteineen. Tekijät kertovat elämäntarinan kronologisesti nostaen sieltä hauskoja näkymiä tai sanontoja. Yhdellä sivulla on seitsemän sänkyä, ja jokaisen vieressä on sillä nukkuvan nimi ja ikä: Anni 22 v, Elli 20 v, Hanna 18 v ... Toisella sivulla Minnan kerrotaan juoneen vähintään yhdeksän kuppia kahvia päivässä ja sanoneen, että "[s]iihen päätökseen olen tullut, että kaikki juominen, yksin vedenkin, on vahingollista. Poikkeuksen tekee vain kahvi."

Ennen kaikkea Minna! Minna Canthin uskomaton elämä ja vaikuttavat teot nostaa esiin henkilönsä monet saavutukset, jotka olivat uskomattomia aikanaan ja vaikuttavia vielä nykyajankin näkökulmasta. Minna Canth aloitti opettajaopinnot Jyväskylän seminaarissa ensimmäisten naisten joukossa, ja vaikka avioliitto tuli esteeksi opintojen jatkamiselle, hän toimi myöhemmin sen eteen, että tytöt pääsevät opiskelemaan siinä missä pojatkin. Ihmistenvälinen tasa-arvo oli jotain sellaista, jonka puolesta hän oli valmis taistelemaan. Sen hän teki ennen kaikkea painetulla sanalla ja näytelmillään. Canth oli yksi ensimmäisiä suomeksi kirjoittaneita kirjailijoita, ja hänen lehtikirjoituksensa, romaaninsa ja näytelmänsä aiheuttivat kohua ja paheksuntaa realismillaan jo Canthin elinaikana. 

Kirjan tekstit ovat Leena Virtasen käsialaa, mukana on lainauksia Canthin teoksista ja kirjeistä, ja kuvitus on Sanna Pelliccionin kynästä. Suosittelen kirjaa tutustuttavaksi alakouluikäisille. Kannessa lukee "Suomen supernaisia 1", joten odotettavissa on jatkoa ja lisää supernaisia. Mainiota!

Kirjablogeissa Minna Canthia (1844-1897) on juhlittu jo viikon verran lukemalla Canthia ja Canthista. Yöpöydän kirjat -blogissa on Minna Canth -haaste ja linkkejä viikon blogikirjoituksiin. Eilen illalla järjestettiin pääjuhla Suomen Kansallisteatterissa, sen taltiointi on katsottavissa Yle Areenasta ainakin tällä hetkellä. Ylen artikkelista löytyy linkki siihen ja muihin Canth-aiheisiin ohjelmiin.

      Leena Virtanen & Sanna Pelliccioni: Minna! Minna Canthin uskomaton elämä
                  ja vaikuttavat teot, 40 s.
      Kustantaja: Teos 2018
      Kansi ja kuvitus: Sanna Pelliccioni

KIRJA on kirjastolaina.
MUUALLA kirjaa on luettu esimerkiksi näissä blogeissa: Amman lukuhetki,  Luetaanko tämä? -lastenkirjablogi, Yöpöydän kirjat

Helmet-haasteessa tämän voisi laittaa vaikka kohtiin 11. Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa, 13. Kotimainen lasten- tai nuortenkirja ja 47. Kirjassa on alle 100 sivua.
Osallistun kirjalla Minna Canth 13.-19.3.2019 sekä Elämä, kerta kaikkiaan! -lukuhaasteisiin.

Aki Hintsa ja kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin malli

Aki Hintsan nimeen törmäsin ensimmäisen kerran työssä osallistuessani koulutukseen, jonka asiantuntijat toimivat Hintsan nimeä kantavassa yrityksessä Hintsa Performance. Sitten näin hänestä tehdyn tv-dokumentin.

Formula-maailma on jäänyt minulle vieraaksi, mutta minusta on jotain kovasti kiehtovaa siinä, miten  jääkiekkoilijan ammattilaisuralle aikovasta pohjalaisesta miehestä tuli lähetyslääkäri Etiopiaan. Ja miten Etiopiassa työskennellessään sama mies joutui tarkastelemaan ihmisen terveyteen ja suorituskykyyn vaikuttavia asioita ihan uudella tavalla, osin oman uupumisensa takia. Ja miten mies kehitti silloin alkunsa saaneista oivalluksista kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin mallin, joka on tukenut useita tunnettuja urheilijoita huippusuorituksiin, mutta jolla on paljon annettavaa ihan tavallisellekin eläjälle.

Oskari Saaren kirjoittama Aki Hintsa - voittamisen anatomia alkaa Hintsan elämäkerralla, mutta se on paljon muutakin kuin tavanomainen elämäntarina. Se kertoo erittäin kiinnostavasti henkilökohtaisen hyvinvoinnin rakentamisen palikoista ja tekee sen tutkimustuloksiin nojaten ja arkijärkeen käyvästi. Siinä sivussa vilahtelee urheilumaailman suuria nimiä: Haile Gebrselassie, moninkertainen kestävyysjuoksun olympiamitalisti Etiopiasta, jonka elämää tarkkailemalla Hintsa kehitti mallinsa perusteet. Mika Häkkinen, jonka kanssa Hintsa hioi mallinsa valmennusohjelmaksi. Sebastian Vettel, Lewis Hamilton, Kimi Räikkönen ... Hintsa työskenteli pitkään formulatähtien lääkärinä ja valmentajana.

Kirjan lukeminen teki minulle hyvää ja sai miettimään joitain elämäni osa-alueita ja omaa motivaatiotani elämäntapamuutoksiin. Aki Hintsa (1958-2016) puhuu tavallisista asioista - unesta, ravinnosta, aktiivisuudesta, henkisestä energiasta - ja tekee sen tavalla, joka kuulostaa tasapainoiselta ja inspiroivalta. Kirjan loppuun on liitetty Hintsa Performance -yritysohjelman esittely sekä selostukset ja kuvat liikesarjoista, joilla voi testata oman biomekaniikkansa toimivuutta.

Sen enemmittä selostuksitta: puhukoon Aki Hintsan ajattelu omasta puolestaan näiden kirjasta otettujen lainausten kautta. 

Menestys on hyvinvoinnin sivutuote.

- Tiedätkö, kuka olet? Tiedätkö, mitä haluat? Hallitsetko omaa elämääsi? Isoja ja vaikeita kysymyksiä, mutta Hintsan mielestä ehdottoman oleellisia hyvinvoinnin kannalta. 

Tutkimukset osoittavat, että pienenkin tottumuksen muuttaminen on pitkä prosessi. [...] Hintsan mallissa käytetään kahden kolmosen nyrkkisääntöä: muutetaan korkeintaan kolmea tapaa kerrallaan, vähintään kolmen kuukauden ajan ennen seuraavia muutoksia.

Vain motivoitunut ihminen pystyy muuttamaan edes pieniä asioita elämässään pysyvästi. Jotta voi motivoitua aidosti, pitää tietää, mitä oikeasti haluaa. Jotta voi tavoitella haluamaansa, pitää itse kontrolloida elämäänsä.

Tiedosta, ketkä ovat sinulle tärkeimmät ihmiset, ja anna heille aikaasi. 

Huolehdi siitä, että saat energiaa myös työstäsi. 

Suosittelen kirjaa kaikille, jotka ovat kiinnostuneita omasta ja läheistensä hyvinvonnista ja elämänlaadusta. Minua puhuttelivat kirjassa muun muassa Aki Hintsan ajattelu siitä, että ihmisen ytimen on oltava tasapainossa - itsetuntemus, omien tavoitteiden tiedostaminen ja oma elämänhallinta - jotta hän motivoituu antamaan parhaansa, oli se sitten huipppu-urheilussa, työelämässä tai jollain muulla elämän alueella. Hintsa ei vanno ihmedieettien ja -reseptien nimeen ("Kunnioita unentarvettasi." tai "Älä ryhdy kuureille."), vaan korostaa yksilön henkilökohtaisen elämän ja ominaisuuksien ottamista lähtökohdaksi terveydenhoidossa, valmennuksessa ja vähäistenkin muutosten käynnistämisessä. 

Tervejärkinen ja tervehenkinen ohjelma ja inspiroiva kirja. Moni muukin on mitä ilmeisimmin kokenut samoin, sillä kustantaja uutisoi viime viikolla, että kirjaa on sen eri formaateissa myyty yli 100 000 kappaletta, siitä 64 000 vime vuonna. Aki Hintsa menehtyi sairauteen vuosi kirjan julkaisemisen jälkeen, mutta kirjan kautta hän vaikuttaa edelleen. Kirja on käännetty englanniksi ja saanut hienosti sisältöä kuvaavan nimen The Core - Better Life, Better Performance.

               Oskari Saari: Aki Hintsa - voittamisen anatomia, 348 s.
               Kustantaja: WSOY 2015 
               Kansi: Mika Tuominen

KIRJA on kirjastolaina.
MUUALLA: Kestävyysurheilu, Tuulin viemää, Jussi Virtanen

Helmet-haasteessa tämä sopii kohtiin 1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot, 3. Kirja sellaisesta kirjallisuuden lajista, jota et yleensä lue (urheilukirjat), 19. Et pidä kirjan nimestä ("voittamisen anatomia" kirjan nimessä sai minut melkein sivuuttamaan teoksen).
Samalla liityn uuteen, juuri alkaneeseen Kirjaluotsin Elämä, kerta kaikkiaan! -lukuhaasteeseen, jossa luetaan - yllätys yllätys! - elämäkertoja.