tiistai 10. syyskuuta 2019

Petri Tamminen: Musta vyö

Vuosi sitten syyskuussa kirjoitin, että Petri Tammisesta on tullut yksi kirjailijasuosikkejani. Luin silloin hänen Meriromaaninsa. Nyt hiljattain julkaistu Musta vyö vahvistaa tunnetta, vaikka teos on erilainen kuin aikaisemmin Tammiselta lukemani.



Musta vyö - Aikuistuminen on yksinäisyyden muoto. ei oikeastaan ole mukava kirja, ei ollenkaan. Se puhuu kuolemanvakavista asioista, kuolemasta ja kuolemanpelosta sillä tavoin, että aluksi naurattaa ja lopussa riipaisee. Ja kun on tarpeeksi pitkään riipaissut, sitten lopussa kajastaa pieni toivonsäde.

Mustan vyön minäkertojan, kirjailijan, isä on juuri kuollut ja kirjailija etsii vimmatusti tämän mustaa vyötä, jonka äiti kuoleman jälkeen oli antanut pojalleen. Poika pukeutuu isänsä hautajaisiin eikä löydä isän vyötä, vaan taipuu ottamaan omansa. Välähdyksinä mieleen nousevat erilaiset muistot isästä tämän eläessä, yllättävästä sairauskohtauksesta ja sairaala-ajasta sekä lääkärin lupauksesta päästä kotiin heti seuraavalla viikolla. Uutista seuranneena yönä isä menehtyy.

Surun keskellä kirjailija sanailee tavalla, joka saa minut nauramaan ääneen, mitä kovin moni kirja ei tee (tai siis en taida lukea naurattavia kirjoja kovin usein), mutta sitten havahdun, ettei toisen kuoleman surulle ja pelolle saa nauraa. Mutta minkäs teet, Tammisen lakoninen tyyli iskee nauruhermooni jollain kummallisella tavalla ihan väärissäkin kohtaa. Nauruni on myötätuntoista, samaistuvaakin.
"En osannut sanoa ensin mitään, tuijotin vain eteeni. Minulle käy helposti niin, jos joku sanoo minulle jotakin odottamatonta [...] 
Tuijotukseni vaikutti varmaankin hidasälyisyydeltä, vaikka minusta se oli nopeaälyisyyttä - ehdin muotoilla niin monia mahdollisia vastauksia etten ehtinyt lausua niistä ainuttakaan."
Sitten kirjan lopussa ei enää naurata. Musta vyö on kirja suruvuodesta, alun puuhakkaista järjestelyistä ja hautajaisten jälkeisestä surusta, oman kuoleman pelosta ja masennuksesta, tunteitten katoamisesta, syyllisyydestä, yksinäisyydestä. Kirja on fiktiota, mutta siinä on niin omakohtainen tuntu, että se koskettaa, riipaisee, ja minuakin alkaa surettaa. Ja sitten taas on pakko naurahtaa jollekin tokaisulle. Surun vuodenkierron jälkeen koittaa kuitenkin kevät, se alkaa sen viidentoista minuutin aikana, jolloin kirjailija käy sairaalassa, jossa hänen isänsä edellisenä keväänä kuoli.
"Ja nyt minä seisoin sairaalan pihalla isän farkuissa, niissä jotka olivat jääneet hänen viimeisikseen, minulle hiukan liian lyhyissä, ja oli tämä kevät. 
En tiedä miksi juuri silloin, mutta silloin se tapahtui: isä antoi minulle anteeksi."
Petri Tamminen kirjoittaa Mustaan vyöhön kertojaminän surun, halvaannuttavan pelon oman elämän loppumisesta, kipeästä isäsuhteesta ja kuoleman jälkeen jättämistä syyllisyyksistä. Vaimo on reipas ja puuhakas ja sanoo ajatuksia, jotka saavat kirjailijan oivaltamaan tärkeitä asioita itsestään ja tilanteestaan.

"Kipeänhausta, tragikoominen romaani kuolemanpelosta." kuvaillaan kirjaa kustantajan sivuilla.

Aikaisemmin luettu: Suomen historia (2017), Muita hyviä ominaisuuksia (2010) ja Meriromaani (2015), tässä järjestyksessä.

               Petri Tamminen: Musta vyö, 175 s
                 Kustantaja: Otava 2019
                 Kansi: Piia Aho


KIRJA on kirjastosta. MUUALLA blogeissa Tuijata, Kirja vieköön.

tiistai 3. syyskuuta 2019

A. H. Tammsaare: Rakastin saksalaista

Niin vähän sitä tietää edes lähinaapurin kirjallisuudesta, että nimi A. H. Tammsaare on jäänyt vieraaksi, vaikka hän on teoksillaan saavuttanut Viron kansalliskirjailijan aseman. Yle tituleeraa häntä artikkelissaan Viron Aleksis Kiveksi ja Väinö Linnaksi. Silti törmäsin häneen  ihan sattumalta vasta tänä vuonna, tai oikeastaan hänen romaaniinsa Rakastin saksalaista, joka julkaistiin Virossa jo 1935, mutta suomeksi käännettynä alkuvuodesta.


Rakastin saksalaista on rakkauskertomus, joka sijoittuu sotienväliseen itsenäiseen Viroon. Se pohdiskelee rakkauden olemusta ja sen reunaehtoja ja tekee sen virolaisin maustein. Oskar on opiskelija, joka on maalta kotoisin ja lähetetty yliopistoon maata viljelevien vanhempien ja sisarusten kovan työn ja uhrausten hinnalla. Opiskelu ei oikein innosta, tuntuu, että tärkeämpää on opiskelijan tuntomerkki ylioppilaslakki ja kuuluminen opiskelijoiden yhdistykseen, korporaatioon, ja osallistuminen sen rientoihin. Oskar jättää opiskelun, vaikka tunteekin syyllisyyttä isänsä rahojen tuhlaamisesta, ja saa työpaikan ministeriöstä.

Oskar asuu virolaisen porvarisperheen yläkerran vuokrahuoneessa. Päivällisellä hän istuu samassa pöydässä perheen ja saksalaissyntyisen Erikan kanssa, tämä käy päivittäin opettamassa perheen lapsille saksaa ja pianonsoittoa. Nuoret ovat ujoja, tuskin katsahtavat toisiinsa, mutta sitten Oskar alkaa saattaa Erikaa kotiin syksyn pimeinä iltoina. Yhdessä kävellessä ja välillä puiston penkillä istuessa tullaan tutuiksi, ja enemmän, tunnustetaan toiselle rakkaus, joka on kainoa ja idealistista.

Erika asuu isoisänsä kanssä, tämä oli vanhaan aikaan paroni saksalaisessa kartanossa, mutta joutui itsenäisen Viron maareformissa luovuttamaan maansa ja omaisuutensa valtiolle. Niin Erika kuin Oskarkin ovat varattomia, mutta silti heidän välillään on kuilu - he tulevat eri yhteiskuntaluokista, Erika on aatelinen, paronitar, vaikkei sellaista saa enää Virossa ollakaan. Satoja vuosia Baltian saksalaiset olivat vallinneet virolaisia. Oskar rohkaisee mielensä ja lähtee isoisän luo pyytämään Erikan kättä. 

A. H. Tammsaare kirjoittaa filosofisesti ja monisyisesti eikä hänen tekstinsä ole kovin nopealukuista. Hän analysoi rakkautta ja sanoittaa sen henkilöidensä käymissä keskusteluissa. Mikä on suurempaa rakkautta, antautua tunteelleen ja tunteensa kohteelle täysin, seurauksista välittämättä, vai vetäytyä rakkaudesta kunnioituksen ja arvostuksen tähden? Tai kuten vuokraperheen rouva näkee: miehet menevät naimisiin tunteen takia, naiset käytännöllisistä syistä. 

A. H. Tammsaare oli Anton Hansenin (1878-1940) kirjailijanimi, jonka hän otti kotitalonsa nimestä. Paitsi ylevää pohdiskelua rakkaudesta ja moraalista, hänen teemojaan Rakastin saksalaista -romaanissa ovat ajan virolainen opiskelijaelämä ja se yhteiskunnallinen muutos, jonka virolainen yhteiskunta kävi läpi pian itsenäistyttyään 1920-30 -luvuilla. Näiden ymmärtämistä auttaa teoksen suomentajan Juhani Salokanteleen suomalaiselle lukijalle kirjoittamat jälkisanat.

          A. H. Tammsaare: Rakastin saksalaista, 319 s.
          Kustantaja: Aviador 2019
          Alkuperäinen: Ma armastasin sakslast 
2019, suomentanut Juhani Salokannel
          Kansi: Aleksi Salokannel

KIRJA on kirjastosta. MUUALLA: KatveitaKirjavinkit, Tuglas-seura

perjantai 30. elokuuta 2019

Alex Michaelides: Hiljainen potilas

Alicia Berenson on taidemaalari, joka on viimeiset seitsemän vuotta ollut potilaana oikeuspsykiatrisessa hoitolaitoksessa. Kaikkina niinä vuosina hän ei ole koskaan sanonut sanaakaan.
Ennen Groven hoitolaitokseen kalterien taakse joutumistaan Alicia on tuomittu aviomiehensä murhasta. Alicia rakasti Gabrielia, eivätkä hänet tunteneet voi uskoa hänen pystyvän tappamaan ketään, saati sitten aviomiestään. Alicia kuitenkin löydettiin omasta kodistaan Gabrielin ruumiin läheltä mykkänä ja jähmettyneenä. Gabrielia oli ammuttu useita kertoja eikä paikalla ollut jälkiä kenestäkään muusta kuin heistä kahdesta. Oikeudenkäynnissä Alicia ei puhu mitään, eikä kukaan saa häneen kontaktia Grovessakaan.

Seitsmän vuotta on kulunut Gabrielin murhasta, kun Groveen palkataan uusi psykoterapeutti, Theo Faber. Hän ottaa tavoitteekseen Alician auttamisen niin, että tämä alkaisi puhua. Theo onnistuukin rakentamaan luottamusta Aliciaan, ja pienillä eleillä, hymyllä, tämä kommunikoi ja osoittaa kuulevansa Theon sanat.

Terapeutti Theo Faber arvioi, että hän voi auttaa Aliciaa vain, jos tietää enemmän tämän lapsuudesta, avioliitosta, taiteilijuudesta, joten Theo alkaa etsiä ja kerätä tietoa Alician aikaisemman elämän tärkeiltä henkilöiltä. Samaan aikaan Theo jatkaa terapiaistuntoja Alician kanssa ja vaikuttaa tämän hoitoon niin, että lääkitystä vähennetään huomattavasti ja että tämä saa taiteilijatarvikkeensa käyttöönsä. Näillä toimenpiteillä on yllättäviä seurauksia. Yhteys Aliciaan paranee, mutta pari kertaa tämä hyökkää väkivaltaisesti muiden kimppuun.

Alex Michaelides tihentää jännitystä hiljakseen romaanissaan Hiljainen potilas. Vuoroin Theo Faber kertoo tapahtumista, vuoroin Alicia Berendsonin päiväkirjasivut, jotka Alicia antaa Theon luettavaksi. Päiväkirjaotteita lukiessani hieman kohottelin kulmiani, koska iso osa niistä on kirjoitettu dialogiksi, lainausmerkkien sisään, mitä en ole tottunut päiväkirjoissa näkemään näin runsaasti. Siellä täällä kirjailija sortuu tietoiskumaiseen psykiatrian eri suuntausten esittelyyn ja suurten nimien droppailuun (Freud, Bion), eikä Theon toiminta tunnu kovin ammattimaiselta, mutta sinänsä psykiatrian ja terapiatyön maailmaan sijoitettu jännityskirja on aihepiiriltään kiehtova.

Huikeinta kirjassa on sen yllättävä loppuhuipennus. Kolmekymmentä sivua ennen kirjan loppua piti lopettaa lukeminen, henkäistä ja lukea uudelleen pätkä. Näin äimistyneeksi en muista kirjan juonen saaneen minua pitkään aikaan. Suosittelen sitä hitaasta psykologisesta jännityksestä pitäville. Tämä maistui kyllä, vaikka itse taidan olla enemmän kunnon arvoitusdekkareiden ystävä - mielellään psykologisväritteisten.

Kirjailija Alex Michaelides on syntynyt Kyproksella, mikä ehkä selittää kirjan runsaat viittaukset kreikkalaisiin tragedioihin. Nykyisin hän asuu Lontoossa, johon kirjan tapahtumat pääasiassa sijoittuvat.

          Alex Michaelides: Hiljainen potilas, 454 s.
          Kustantaja: Gummerus 2019
          Alkuperäinen: The Silent Patient 
2019, suomentanut Antti Autio
          Kansi: Anne Twomey

KIRJA on kirjastolaina.
MUUALLA kirja on luettu ainakin blogeissa Kirjakaapin kummitus, KirjasähkökäyräKirja vieköön, Leena Lumi, Mummo matkalla, Tuijata

Helmet-haasteessa kirja sopii esimerkiksi kohtiin 12. Kirja liittyy Isoon-Britanniaan, 31. Kirjassa kuljetaan metrolla, ja 40. Kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia

maanantai 26. elokuuta 2019

Kirjankansibingon 2019 kooste

Kesän 2019 Kirjankansibingo päättyi eilen. Tänä vuonna ruudukon aiheet ja omat lukemiseni osuivat kohdalleen, sillä ehdin saada viisi bingoriviä, kun tavallisesti bingosaalis niin kirja- kuin kirjankansibingoissa on jäänyt kahteen (20142016 ja 2018) tai kolmeen riviin (2015). Kiitos, Marika, hauskasta haasteesta!



Ensimmäinen bingo tuli vihreitten tähtien vaakariville:


Ovi: Christian Rönnbackan Julma
Mies: Tomas Gadsin Pirulainen
Piirroskuva: Arnaldur Indriðasonin Saksalainen talo
Kotieläin: Tiina Martikaisen Surmanpolku
Juoma: Agnès Martin-Lugandin Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia

Toinen bingo tuli harmaalla tähditetylle vinoriville:


Unenomainen: Hiro Arikawan Matkakissan muistelmat
Mies: Tomas Gadsin Pirulainen
Matkalla: Sanna-Leena Knuuttilan Ne lensivät tästä yli
Ei kuvaa: Leena Lehtolaisen Turmanluoti
Huonekalu: Anne Brontën Agnes kotiopettajatar

ja samalla kertaa kolmas bingo violetille pystyriville:


Puu: Hanne Dahlin Vaara vierailee kylässä
Ei kuvaa: Leena Lehtolaisen Turmanluoti
Jännitys: Indrek Harglan
Kotieläin: Tiina Martikaisen Surmanpolku
Eksotiikka: Shiwun Kaivoin lammen kuuta varten

Neljäs bingo on keltainen pystyrivi:


Huonekalu: Anne Brontën Agnes kotiopettajatar
Lomahaave: Elly Griffithsin Käärmeen kirous
Väh. 5 eri väriä: Paula Nivukosken Nopeasti piirretyt pilvet
Juoma: Agnès Martin-Lugandin Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia
Raitoja: Veera Vaahteran Rakkautta, vahingossa

Eilen luin kirjan, jolla sain viidennen, vaaleanpunaisen bingorivin: 


Yö: Johan Bargumin Syyspurjehdus
Nainen: Minna Canthin Agnes (selko)
Matkalla: Sanna-Leena Knuuttilan Ne lensivät tästä yli
Piirroskuva: Arnaldur Indriðasonin Saksalainen talo
Kaunis vaate: Pirjo Tuomisen Opettajatar

Lisäksi ruudukossa on yksi kirja, joka ei kuulu valmiseen bingoriviin:


Lempiväri: Joel Haahtelan Adèlen kysymys

sunnuntai 25. elokuuta 2019

Johan Bargum: Syyspurjehdus

"Nyt kun illat pimenivät ja syksy läheni, hänet oli vallannut suunnaton kaipuu päästä merelle: irrottaa köydet, nostaa purjeet, ottaa suunta, luovia kohti horisonttia [...]"
Johan Bargumin pienoisromaani Syyspurjehdus on hieno, tiivistunnelmainen ja arvoituksellinen kirja. Se on kertomus kahdesta miehestä ja yhdestä naisesta, Haraldista, Elinistä ja Olofista. Ja purjehduksesta.

Kirjassa on kaksi osaa. Ensimmäisen osan kertoja on Olof, joka keskustelee poliisin kanssa, joskin lukija saa nähdäkseen vain Olofin sanat. Olof on kertomansa mukaan saanut puhelun Haraldilta, jonka kanssa ei ole ollut tekemisissä viiteentoista vuoteen. Harald pyysi Olofia vielä kerran kanssaan merelle, syyspurjehdukselle. Sillä matkalla Harald on kadonnut ja Olof tehnyt siitä katoamisilmoituksen. Nyt poliisi kertoo Olofille, että Harald kirjoitti kirjeen ennen katoamistaan, ja siksi poliisi esittää kysymyksiä Olofille.

Toisen osan kertoja tai oikeastaan kirjoittaja on Harald, sillä hän kirjoittaa samoista tapahtumista kirjeen, omalta näkökannaltaan, joka on erilainen kuin Olofin kertoma. Miehiä yhdistää vaimo Elin. Ensin tämä oli naimisissa Haraldin kanssa, kunnes kerran Olof näki hänet ponttonilaiturilla.
"Olin nähnyt hänet vain parin minuutin ajan, ja jo kaipasin häntä niin kuin pelastuslautalla keskellä avomerta seilaava haaksirikkoinen kaipaa vieraan aluksen lyhtyjä."
Elin jätti Haraldin ja meni naimisiin Olofin kanssa. Vuodet kuluivat, ja jokin aika ennen  miesten syksyistä purjehdusmatkaa Elin oli menehtynyt: ajanut autoaan, vauhtia oli ollut liikaa, ja hän oli sinkoutunut suoraan lyhtypylvääseen. Nyt purjeveneessä miehet tapaavat ensimmäistä kertaa Elinin kuoleman jälkeen. Mitä Elinille oikein tapahtui? Mitä tapahtuu syyspurjehduksella?

Syyspurjehdus on merellinen kirja. Luen Johan Bargumin lauseita maistellen, ihastellen, vaikka välillä ne ovat kaltaiselleni maakravulle kuin vierasta kieltä: "Piti skuutata ja piti trimmata, alaliikkiä piti säätää, levankia hilata milloin luuvartin milloin leen puolelle, cunninghamia piti kiristää, kikkaa löysätä, ja reivata piti [...]" Yhdeksän minulle outoa sanaa!

Vieraasta sanastosta huolimatta viehätyn Bargumin tavasta kirjoittaa, sen rauhallisesta temposta, kielen ja syksyisen meren kauneudesta. Ja siitä, että saan täydentää tarinan, joka kahden miehen kertomusten välimaastossa pyytää tulla kuulluksi.

Taidanpa lukea kirjan uudelleen. Ja taisinpa löytää itselleni uuden kirjailijan, jota on luettava lisää.

          Johan Bargum: Syyspurjehdus, 120 s.
          Kustantaja: Tammi 2012
          Alkuperäinen: Seglats i september 
2011, suomentanut Marja Kyrö
          Kansi: Helena Kajander

KIRJA on omasta hyllystä, oma ostos kirjamessujen löytölaarista.

Kirjankansibingossa ruksaan ruudun "Yö" ja saan vaaleanpunaisen pystyrivibingon. Kirjoitan tänään päättyvästä bingosta oman postauksen erikseen.
Kirja on oman Kirjahyllyn aarteita ja osallistun sillä Kirjoja ulapalta -lukuhaasteeseen.

torstai 22. elokuuta 2019

Elly Griffiths: Käärmeen kirous


Neljäs Ruth Galloway -mysteeri löytyi kotikirjastoni kirjanvaihtohyllystä, ja se osoittautui yhtä kiehtovaksi kuin sarjan edelliset osat. Joka osassa on aina jotain uutta ja jotain vanhaa, jotain lainattua ja jotain sinistä.

Tai hetkinen, oliko Käärmeen kirouksessa sinistä väriä lainkaan? Sinistä taivasta tai merta ei ainakaan, kumpikin aaltoili harmaan eri sävyissä, utuisena, vetisenä ja synkkänä, ja musta oli arkeologi Ruth Gallowayn vaatteiden väri silloin, kun hänen piti pukeutua edustavasti.

Uutena ja lainattuna kirjailija Elly Griffiths tuo juoneen Australian aboriginaalien myyttiset tarinat ja uskomukset. Edellisissäkin osissa muinaistaruilla on ollut osuutensa, mutta silloin on pitäydytty kelttien ja skandinaavien muinaisuskomuksiin. Nyt Ruth saa uuden naapurin marskimaan reunalle, ihkaelävän australialaisen, Bob Woonungan. Hän on kirjailija ja opettaa yliopistossa vierailevana luennoitsijana luovaa kirjoittamista. Paikallisen Smith-museon kellarissa säilytetään useita laatikollisia luita ja useita aboriginaalien pääkalloja, joita aktivistit vaativat palautettavaksi Australiaan, jotta ne voidaan haudata sinne. Ruth ei ylläty, että niin Bob kuin brittidruidi Cathbadkin kuuluvat näihin aktivisteihin. Museo saa epätoivottua näkyvyyttä, kun sen lattialta löytyy kuollut kuraattori juuri ennen yleisötilaisuutta. Siinä piti avata juuri löytynyt keskiaikaisen piispan arkku.

Uutta on sekin, että Käärmeen kirouksen rikostutkinta vie hevostalleille. Lordi Smith omistaa niin Smith-museon kuin valiohevosten valmennuskeskuksenkin. Vanhaa sen sijaan on se, että Ruth Galloway saa tutkittavakseen luita. Tällä kertaa ne ovat museossa, sinne tuodussa arkussa ja museon kellarissa. 

Vanhaa on arkelogi-Ruthin ja poliisi-Nelsonin monimutkainen suhde, joka saa uusia kierteitä Ruthin tyttären Katen kasvaessa. Katen isän vaimo hoksaa, että hänen miehensä täytyy olla lapsen isä, eikä se tiedä hyvää Katelle eikä Ruthille.

Käärmeen kirouksessa eniten kiinnosti aboriginaalien tarinat ja uskomukset sekä tietysti Ruth päähenkilönä. Myytteihin mentiin sillä tavalla sisälle, että faktat ja tämänpuolinen maailma saivat jäädä, ja se söi mielessäni juonen uskottavuutta siltä osin. Siitä huolimatta kirja oli tuttua viihdyttävää laatua. 

          Elly Griffiths: Käärmeen kirous, 331 s.
          Kustantaja: Tammi 2018
          Alkuperäinen: A Room Full of Bones 
2012, suomentanut Anna Lönnroth
          Kansi: Markko Taina

KIRJA on löytö kirjaston vaihtohyllystä.

Kirjankansibingossa ruksaan ruudun "Lomahaave" (Englanti, sen maaseutu, historia ja kartanot) ja saan yhden bingorivin lisää, keltaisen pystyrivin. 
Helmet-haasteessa kirja sopii kohtaan 29. Kirjassa nähdään unia (koska kauheita painajaisunia). Teos on myös oman Kirjahyllyn aarteita.