keskiviikko 30. syyskuuta 2020

Vuosi kuvina - Syyskuu 2020

30.9.2020

Syksy on tullut lammelle, ja enää ei tarvitse valittaa, ettei lampi muutu miksikään koko kesänä. Syksy on tuonut uusia värejä puihin ja pensaisiin, ja tuulet ovat alkaneet riipiä koivun lehtiä. Vielä ei ole ollut hallaa öisin, joten suihkulähde on saanut jatkaa omaa kesätyötään.


Sainpas yhden emolinnun lähikuvaan! Sorsat ovat asettuneet lammelle ja viipyvät varmaan lammen jäätymiseen asti. Alempi syksynvärinen kuva voisi olla piilokuva: Kuinka monta sorsaa näet? En ole varma oikeasta vastauksesta, mutta seitsemän tai kahdeksan niitä on. 

tiistai 29. syyskuuta 2020

Per Petterson: Hevosvarkaat


Trond, 67-vuotias norjalaismies, on hankkinut itselleen pienen talon, jota hän alkaa kunnostaa loppuelämänsä asunnoksi. Mökki on järven rannalla Norjan itäkolkassa, Ruotsin rajan tuntumassa. Trondin vaimo on kuollut kolme vuotta aikaisemmin auto-onnettomuudessa, ja mies haluaa olla yksin ja rauhassa ja asettuu siksi koiransa Lyyran kanssa syrjäseudulle. Tekemistä riittää, aika menee talon ja sen pihapiirin remontoimiseen.

Yhtenä yönä Trond herää terävään ääneen ja tajuaa sen koirapilliksi. Hänen naapurinsa, yksin asuva Lars, etsii karannutta koiraansa keskellä yötä, ja Trond menee auttamaan häntä, vaikka harmitteleekin keskeytyneitä uniaan. Myöhemmin sisälle palattuaan Trond muistaa, miksi naapuri on jotenkin tutunnäköinen. Trondin isä oli hankkinut karjamajan Norjan rajaseudulta, ja poika vietti siellä kesän isänsä kanssa muutama vuosi saksalaismiehityksen loputtua. Trond oli silloin viisitoista, ja Lars oli hänen kaverinsa Jonin kymmenvuotias pikkuveli naapurista. Trond ei voi olla ihmettelemättä elämän sattumaa, joka on tuonut heidät jälleen, yli viisikymmentä vuotta myöhemmin, naapureiksi ja vielä tälle harvaan asutulle paikkakunnalle.

Trondin mieleen alkaa tulvia muistoja, kesästä karjamajalla, isästä, tukkisavotasta. Siihen aikaan Trond ihaili isäänsä yli kaiken ja jäljitteli hänen puuhiaan talossa ja pihapiirissä. Mutta isässä oli myös jotain hämmentävää. Siinä, miten hän katsoi Jonin viehättävää äitiä. Ja siinä, mitä Trond yllätyksekseen kuuli kylällä isän ja Jonin äidin osallistumisesta vastarintaliikkeeseen saksalaismiehityksen aikaan. Karjamajakesän hyvien muistojen ja traagisten tapahtumien jälkeen mikään ei ollut enää entisellään, ja se kesä muokkasi  kaikkien tulevaisuuden uuteen uskoon.
"Isäni ei tietenkään voinut kertoa minulle kaikkea tätä, ei yksityiskohtia myöten. Sellaisena se kuitenkin on jäänyt muistoihini, enkä tiedä aloinko värittää sitä heti vai vasta joskus vuosien saatossa. Kylmistä tosiasioista ei kuitenkaan ollut kiistelemistä, vaan silloin tapahtui mitä oli tapahtuakseen, ja isäni katsoi minua kysyvästi pöydän yli kuin odottaen että olisin osannut sanoa jotakin viisasta."
Per Pettersonin kirja Hevosvarkaat on kirja isän ja pojan suhteesta sekä muistoista ja muistamisen väkevyydestä. Kirjoitin viimeksi Joel Haahtelan Perhoskerääjästä, jossa mies etsii muiden muistoja tuntemattomasta perinnönantajasta ja samalla herättelee eläviksi oman lapsuutensa kipeitä asioita. Jotain samaa on Hevosvarkaissa, jossa Trondin omat lapsuudenmuistot heräävät ja hänen mietteensä vaeltavat nykyhetkestä nuoruuteen.

Petterson kuljettaa taidokkaasti kahta tai oikeastaan kolmea aikatasoa rinnakkain. Kirjan nykyhetki on syksy 1999, pari kuukautta ennen vuosisadan vaihtumista, ja karjamajalla vietetty kesä oli yli viisikymmentä vuotta aikaisemmin, 1948. Siihen aikatasoon sisältyvät kyläläisten puheet vuosien 1942-1943 tapahtumista, kun saksalaispartio oli majoittunut kylään ja vartioi Ruotsin rajaa ja sen yli kulkevaa kiellettyä liikennettä.

Luin Hevosvarkaita rinnakkain englantilaisena ja suomalaisena käännöksenä. Olen aikaisemmin ollut haluton tarttumaan esimerkiksi pohjoismaisiin tai venäläisiin kirjoihin englanninkielisinä laitoksina. Olen ajatellut, että pohjoisen maailman ja elämänmuodon kuvaukset ovat läheisempiä suomalaisen kääntäjän työn jäljiltä. Nyt olin saanut  englanninkielisen laitoksen Out Stealing Horsers Bookcrossingin kautta, mutta en sitten kuitenkaan malttanut olla lainaamatta suomalaista versiota kirjastosta. Vaihtelin lukemista englannin ja suomen välillä. Ihan kelpo käännöksiä kumpikin, mutta paikoin olin havaitsevinani hienoista kömpelyyttä suomalaisessa tekstissä.

Mutta sananen vielä Per Pettersonista. Tämä oli ensimmäinen kirja, jonka luin häneltä, ja olipa hieno kirja. Arkista työn kuvausta, kaunista luontoa, oivaltavaa lapsuuden ja aikuisuuden välimailla olevan pojan mielenmaisemaa ja toisaalta vanhenevan miehen muistoja. Kirjailija ei selitä kaikkea puhki, vaan jättää lukijalle tilaa täydentää tarinan aukkoisuutta. Romaani on saanut useita palkintoja, ja Wikipedian mukaan se on käännetty 40 kielelle.


          Per Petterson: Hevosvarkaat, 214 s. / Out Stealing Horses, 238 s.
          Kustantaja: Otava 2009 (Otavan kirjasto 204), suom. Katriina Huttunen
          Alkuperäinen: Ut og stjæle hester, 2003
          Englanninkielinen: Picador 2008, translated by Anne Born
          

KIRJAT ovat kirjastosta (suom.) ja Bookcrossingista (engl.). 
MUUALLA esimerkiksi blogeissa Kirjakaapin kummitus, Lumiomena, Tarukirja

Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 43. Kustantamon kirjasarjassa julkaistu kirja (koska Otavan kirjasto). Koska osa tapahtumista ja muistoista liittyy toisen maailmansodan aikaan ja Norjan saksalaismiehitykseen, saan tästä suorituksen myös Jokken rauhan haasteeseen.

torstai 17. syyskuuta 2020

Joel Haahtela: Perhoskerääjä


Luin Joel Haahtelan pienoisromaanin Perhoskerääjä, joka julkaistiin jo 2006. En yhtään ihmettele, että kirja on aikoinaan ollut Runeberg-palkintoehdokkaana, sillä se on kerrassaan hieno kirja.

Minäkertojan vaimo Eeva lähtee usean kuukauden työmatkalle ulkomaille. Sillä välin mies saa tietää, että hänelle täysin tuntematon mies, Henri Ruzicka, on kuollut ja testamentannut hänelle koko omaisuutensa. Mies käy katsomassa saamaansa huonokuntoista taloa ja löytää sieltä huomattavan laajan perhoskokoelman sekä joitain vanhoja kirjeitä. Miksi tuo Suomeen muuttanut saksalaismies oli jättänyt perinnön hänelle? Kertoja ei muista koskaan tavanneensa miestä tai edes kuulleensa tästä.

Asianajaja vakuuttaa, ettei erehdyksen mahdollisuutta ole. Edesmennyt todella halusi jättää kaiken kertojalle. Mies tulee uteliaaksi ja päättää selvittää, kuka oli Henri Ruzicka ja mikä yhteys heillä on elämässä ollut. Hän kirjoittaa Saksaan naiselle, jonka kirjeitä hän on löytänyt talosta. Hänen yllätyksekseen vanha nainen asuu edelleen samassa osoitteessa ja vastaa hänelle. Kun kesä tulee, kertojamies ottaa lomaa työstään museossa ja lähtee Saksaan Dresdenin lähelle tapaamaan naista, Anna Prinziä. 

Vähitellen Henri Ruzickan elämänkulku alkaa raottua, vaikka paljon jää vielä pimentoon. Hänen intohimonsa olivat perhoset. Miksi hän yhtäkkiä, hyvästejä kenellekään sanomatta, oli paennut länteen ja asettunut lopulta Suomeen? Anna Prinz ja kertoja puhuvat paljon muistoista ja  muistamisesta.
"Tuskin kukaan voi mitään sille, että muistot alkavat kerrostua toistensa päälle, sekoittua toisiinsa, kunnes on mahdoton erottaa mikä omasta elämästä on ollut muiden kertomaa, muille tapahtunutta, mikä luettua, mikä valokuvista muistettua ja mikä todella omaa."
Samalla kun kertoja kaivautuu Ruzickan elämän arvoituksiin, hän muistaa unohtuneita asioita omasta lapsuudestaan. Kumpikin mies on menettänyt äitinsä ollessaan vielä lapsi ja kummankin isä on vaiennut siitä, mitä äidille on tapahtunut. Lapsuuden suru on unohtunut, mutta jättänyt jälkeensä asioista puhumisen vaikeutta.

Saksasta matka jatkuu Ruzickan jalanjäljissä Italiaan Garda-järvelle ja Kreetan saarelle. Kertoja tapaa ihmisiä, jotka muistavat vielä perhosmiehen, ja hän saa tietää, missä hänen ja saksalaismiehen elämät ovat aikaisemmin leikanneet toisensa.

Joel Haahtela kirjoittaa kauniisti ja kuulaasti, hänen tyyliään on joku sanonut impressionistiseksi. Hän ei tyydy pintatapahtumiin, vaan antaa päähenkilönsä mennä syvälle oman elämänsä mysteereihin, niihin joista kaipaus ja intohimot - tai pakkomielteet - nousevat. Perhoskerääjässä on jotain samaa kuin viime vuonna lukemassani Adélen kysymyksessä: mies, jonka vaimo on työmatkalla, ja sillä aikaa mies matkustaa yksin ulkomaille ja samalla omiin lapsuudenmuistoihinsa ja oivallukseen lapsuuden jäljistä omassa tavassaan olla elämässä ja läheisten hmisten kanssa.

Pidin Perhoskerääjästä, kovasti. Sen tunnelmassa on jotain intensiivistä ja mystistä, joka vetää vastustamattomasti mukaan henkilöidensä tarinaan.

                  Joel Haahtela: Perhoskerääjä, 189 s.
                  Kustantaja: Otava 2011 (Seven-pokkari. 1. painos 2006)
                  Kansi: Päivi Puustinen

KIRJAN sain luettavaksi BookCrossingin kautta.
MUUALLA: Lumiomena

Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 21. Pidät kirjan ensimmäisestä lauseesta, sillä sen aloittava lause kutkuttelee sopivasti mielkuvitusta ja houkuttelee lukemaan pitemmälle: "Huhtikuun kolmantena päivänä vuonna 1991 sain kirjeen, jossa ilmoitettiin, että olin saanut perinnön."

torstai 10. syyskuuta 2020

Tero Seppänen: Suruttomat urut


Mikko ja Joonas ovat alakoululaisia
, kun heidän perheensä muuttavat samaan naapurustoon ja pojat päätyvät koulussa samalle luokalle. Siitä alkaa heidän ystävyytensä, jossa jaetaan markan nallekarkit ja perheen vaietut salaisuudet. Mikko suhtautuu suojelevasti Joonakseen, jota kiusataan koulussa, vaikka Mikko ei uskalla asettua puolustamaan häntä toisten poikien nähden. 

Poikien ystävyys päättyy lyhyeen, kun Mikon perhe muuttaa pois reilun vuoden kuluttua. Seuraavan kerran pojat kohtaavat nuorina aikuisina oikeudenistunnossa, jossa Joonas on syytettynä murhasta ja Mikko seuraamassa oikeudenkäyntiä oikeustieteen opiskelijana.

Tero Seppänen kirjoittaa romaanissa Suruttomat urut Joonaksen ja Mikon tarinaa vuorottaen kahta aikatasoa. Oikeusprosessi etenee omaa tahtiaan, ja välillä palataan poikien ystävyyden vuoteen. Senaikaiset tapahtumat selittävät, miten aikuiseksi varttunut, kiltti ja rehellinen Joonas päätyy tekemään murhan. Seppänen ei kirjoita mustavalkoisesti, hänellä ei ole läpeensä pahoja eikä läpeensä hyviä henkilöitä. Hän katsoo rikoksesta syytettyä inhimillisellä katseella ja tutkii syitä ja seurauksia.

Kirjassa on kolmaskin taso, jonka kirjailija on sijoittanut kirjan toiseen, lyhyehköön osaan. Siinä Mikko ja Joonas kohtaavat jälleen, nyt he ovat keski-ikäisiä miehiä, ja oikeudenkäynnistä on kulunut (lähelle?) parikymmentä vuotta. Elämä on kiepsauttanut osat uuteen asentoon, ja sama ymmärtävä katse tarkastelee nyt aikuista hairahtunutta. Hämmennyn kuitenkin vähän toisesta osasta. On kieltämättä kiintoisaa saada päivitys Mikon ja Joonaksen elämästä oikeudenkäynnin jälkeen, ja Seppäsellä on vielä sanottavaa ihmisen luonnosta, siitä miten jokaisesta löytyy pahaa ja hyvää, miten jokainen voi sopivissa olosuhteissa sortua tekemään väärin. Jännite, joka kantaa koko ensimmäisen osan, ei kuitenkaan ole enää yhtä vahva kirjan lopussa.

Tero Seppänen on tavoittanut lapsen kielen ja kokemusmaailman hyvin ja maalaa hyvää ajankuvaa. Niin poikien ulkoleikit kuin pojan käynti vankilassa - viemässä vartijana työskentelevälle isälle eväitä - tuntuvat aidoilta kokemuksilta. Oikeudenkäynti on samoin kirjoitettu kiinnostavasti ja todentuntuisesti. Lukiessani mietin, kuinka paljon romaanissa on omakohtaista. Siksi oli hauska löytää netistä Kirkonseutu-lehden haastattelu, jossa Seppänen kertoo isänsä työskennelleen vanginvartijana. Myös lapsuuden kodin hengellisyys sekä työkokemus syyttäjänä ja poliisina on antanut aineksia teokseen.

Olen aikaisemmin lukenut Seppäsen kokoelman Syöksyvirtauksia, jossa on paljon pakinanomaista lyhytproosaa. Sama huumori vilahtelee paikoin Suruttomissa uruissakin, mutta yleissävyltään romaani on vakavampi ja vivahteikkaampi tapahtumissaan ja teemoissaan. Kypsempi. Seuraavaa kirjaa odotellen.

            Tero Seppänen: Suruttomat urut, 159 s.
            Kustantaja: Stresa 2019
            Kansi: Amelia Nyman

KIRJA on omasta hyllystä, kiitos kirjailijalle lukukappaleesta.
MUUALLA: Kirja vieköön!, Kirjavinkit/hikkajPieni suuri piiri
Helmet-haasteessa laitan kirjan kohtaan 7. Kirjassa rikotaan lakia. 

maanantai 31. elokuuta 2020

Vuosi kuvina - Elokuu 2020

31.8.20202

Elokuu sujahti melkein ohi, ennen kuin muistin, etten ole vielä ottanut kuukauden kuvaa Vuosi kuvina -sarjaan. Säätä ei enää voinut valita. Päivä on kostea, ilmassa on tihkusateen tuntua kuvaamisen hetkellä, mutta vain tuntua. Kuvaamisapparaatti säilyy kuivana.

Lampi näyttää edelleen samalta kuin aikaisemmin kesällä. Vihreä on tummempaa, päivä on pilvinen. On ollut lämpöä ja sadetta sopivasti eikä koivu ole vielä alkanut pudotella lehtiään. Sen sijaan heinäkuussa kaipaamani sorsat ovat palanneet lammelle, ehkä ne olivat pesintäpuuhissa vielä. Onnistun nappaamaan niistä hämärän kuvan, kun ne ovat kokoontuneet väreilevän lammen rannalle ja nukkuvat umpiunessa. Ihmiset ovat noudattaneet syöttökieltoa, sillä yksikään höyhenpukuinen ei herää taapertamaan kuvaajan luokse helpon aterian toivossa.


lauantai 15. elokuuta 2020

Arnaldur Indriðason: Petsamo

Kun rikosromaanilla on nimenä Petsamo, se ei voi olla herättämättä uteliasta kiinnostusta, jos lukija on jo valmiiksi kallellaan historiallisten dekkareiden suuntaan. Petsamosta kirja alkaakin, Suomen pohjoisesta kolkasta, sillä sinne, vuoden 1940 syksyyn, on islantilainen Arnaldur Indriðason kirjoittanut rikosromaaninsa yhden juonteen alun.


Islantilainen nainen, jonka nimi selviää vasta kirjan lopussa, on opiskellut Tanskassa sairaanhoitajaksi ja on syksyllä 1940 erikoistumiskurssilla Ruotsissa. Silloin tulee tieto, että Skandinaviassa ja Euroopassa olevat islantilaiset evakuoidaan kotimaahansa. Siihen on saatu lupa Natsi-Saksan Tanskassa ja Norjassa olevalta sodanjohdolta. Itämeri on sodan sulkema, mutta Esja-laiva hakee islantilaiset Suomen Petsamosta, Liinahamarin satamasta. Nainen lähtee heti matkaan Jäämerta kohti ja odottaa tapaavansa siellä Kööpenhaminassa lääkäriksi opiskelevan sulhasensa.

Esja lähtee halkomaan merta ainutkertaiselle matkalleen, jonka turvallisuuden ovat luvanneet sekä Saksan että liittoutuneiden joukot, joiden taistelulaivat ja sukellusveneet kyntävät Pohjois-Atlanttia. Naisen sulhanen ei kuitenkaan ole mukana. Sen sijaan niin ikään Tanskassa opiskellut Ingimar kertoo kuulleensa huhuja, että naisen sulhanen tovereineen olisi pidätetty Kööpenhaminassa syytettyinä osallistumisesta tanskalaiseen vastarintaliikkeeseen. Matkan aikana Ingimar katoaa. Hänen uskotaan pudonneen mereen, eikä kukaan tiedä, oliko se onnettomuus vai hyppäsikö hän tarkoituksella aaltoihin.

Kirjan toinen ja kolmas juonne tapahtuvat Islannissa. Vuonna 1943 rannalta löydetään hukkunut mies eikä hänestäkään tiedetä, tekikö hän itsemurhan vai tapahtuiko  onnettomuus. Tapaus osoittautuu murhaksi, jota alkaa tutkia rikospoliisi Flovént. Samanaikaisesti toisaalla tapetaan raa'asti nuori, sotilaan pukuun pukeutunut mies, ja pahoinpitelyä selvittää kanadanislantilainen sotilaspoliisi Thorson. Flovént ja Thorson ovat tehneet yhteistyötä jo kahdessa aiemmassa kirjassa (Varjojen kujat ja Saksalainen talo), ja jälleen kummankin työn alla on rikos, johon liittyy niin islantilaisia kuin liittoutuneiden miehitysjoukkojen sotilaita.

Arnaldur Indriðason kuljettaa taidolla kahta aikatasoa. Esjen kannella tapahtunut saa jatkoa, kun kadonneen Ingimarin veli alkaa ottaa selvää, mitä laivalla oikein tapahtui. Rannalta löytynyt mies on murhattu tavalla, johon tarvitaan asiantuntemusta, jota ei kaikilla ole. Flovéntilla on psykologista silmää ja tarkka vainu, joten hän alkaa yhdistellä kuulemiaan asioita toisiinsa. Samanaikaisesti Thorson tarvitsee Flovéntin apua, ja kuoliaaksi pahoinpidellyn nuorukaisen tapaus näyttää liittyvän kadonneeksi ilmoitetun naisen kohtaloon. Mitä miehitysjoukkojen tukikohdassa oikein tapahtuu?

Pidän Arnaldurin rikosromaaneista kovasti. Tässä Flovent & Thorson -sarjassa Islannin sodanaikainen miehitys on kiinnostava tausta tapahtumille. Toivottavasti sarja saa jatkoa, vaikka nyt ei näytäkään siltä, sillä kirjailija on Petsamon jälkeen kirjoittanut kaksi kirjaa uudempaa Konrað-sarjaa. Sitä ei ole suomennettu - vielä. Toivossa on kuitenkin hyvä elää. Varjojen kujissa yhtenä päähenkilönä oli jo eläkkeellä oleva Konrað-niminen poliisi, joten olisikohan hän tuon uuden sarjan sankari?

          Arnaldur Indriðason: Petsamo, 304 s.
          Kustantaja: Blue Moon 2018
          Alkuperäinen: 
Petsamo, 2016; suomentaja Tapio Koivukari
          Kannen kuva: Seppo Helle / Vastavalo.fi


KIRJA on kirjastosta. Muualla: Mummo matkalla, Oksan hyllyltä, Tuijata

Helmet-haasteessa kirja sopii vaikka kohtiin 10. Kirja sijoittuu maahan, jossa on vähemmän asukkaita kuin Suomessa, 25. Kirjassa ollaan saarella, 32. Kirja on alun perin julkaistu kielellä, jota et osaa.
Kirja käy myös Joken kirjanurkan Rauhan haasteeseen, jossa luetaan toiseen maailmansotaan jollain tapaa liittyviä kirjoja.
Ja kyllähän kirja käy myös Nannan kirjakimaran Kirjoja ulapalta -haasteeseen, sen verran isossa osassa Esjan matkan tapahtumat ovat ja muutenkin kirjassa ollaan meren äärellä monessa kohtaa.

lauantai 1. elokuuta 2020

John Galsworthy: Omenapuu (Klassikkohaaste 11)

John Galsworthyn pienoisromaani Omenapuu on kaunis ja herkkä kuvaus ensirakkaudesta. Sen kertoo keski-ikäinen mies, Ashurst, joka saapuu vaimonsa kanssa viettämään hopeahääpäivää. He tulevat paikkaan, jossa mies kohtasi nuoruudenrakkautensa ensi kertaa, ja muistot nousevat elävinä hänen mieleensä. Silloinkin, 26 vuotta sitten, oli kevät ja omenapuut kukassa.

Ashurst oli juuri valmistunut yliopistosta ja patikoi opiskelutoverinsa kanssa nummilla. Hän loukkasi jalkansa ja joutui jäämään yhteen lähistön maataloon parantumaan. Talon emännän sukulaistyttö palveli nuoria herroja. Hän oli nuori ja kaunis, ja Ashurst lumoutui hänestä. Tyttö vastasi nuoren miehen tunteisiin.

John Galsworthy kuvaa tunteitten herkkyyttä ja ryöppyä hienoin luontokuvin. Kevät puhkeaa kukkaan ja tarjoaa vahvoja aistielämyksiä. Se on sopiva tausta nuorelle rakkaudelle.
"Keväällä ei ole sanoja, vain solinaa ja kuiskauksia. Keväällä on paljon enemmän kuin sanoja puhkeavissa kukkasissaan ja lehdissään, purojen solinassa, valoisassa, uupumattomassa etsinnässään."
Ashurst halusi ottaa tytön mukaansa Lontooseen ja sitä varten hän lähti Torquayhin pankkiin nostamaan rahaa ja ostamaan maalaistytölle jotain kaupunkiin sopivaa päällepantavaa. Torquayssa hän kohtasi vanhan ystävän Phil Hallidayn ja hänen kolme sisartaan. Heistä yksi oli sievä nuori neito, toiset kaksi lapsia vielä. Hallidayn sisarusten kanssa aika kului rattoisasti, ja Ashurst keksi syitä lykätä paluutaan maalaiskylään noutamaan rakastettuaan.

Kun paluu viivästyi, Ashurstilla oli aikaa miettiä tunnettaan, sen syvyyttä ja puhtautta. Hallidayt ovat hänen omaa yhteiskuntaluokkaansa, heidän kanssaan hän voi keskustella runoudesta ja nauttia musiikista ja seurapeleistä. Mitä olisi tuoda kaupunkiin lukutaidoton ja oppimaton maalaistyttö?

Omenapuuta on sanottu yhdeksi maailman kauneimmista rakkausromaaneista. Sen kirjoittaja, englantilainen John Galsworthy (1867-1933) sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1933. Omenapuu on ensimmäinen teos, jonka olen häneltä lukenut. Lukemani laitos on suomennettu jo 1920-luvulla, ja se näkyy joissain vanhentuneissa sanoissa ja sanonnoissa. Toisaalta vanhahtava ja runollinen kieli sopii hyvin romaanin luonteeseen ja ajankuvaan.

        John Galsworthy: Omenapuu, 112 s
        Kustantaja: WSOY 1982 (11. painos: 1. p. 1926)
        Alkuperäinen: The Apple Tree, 1916
        Suomennos: V. A. Koskenniemi, Vieno Koskenniemi
        Kansi: Marjatta Vihma


KIRJA on omasta hyllystä, napattu kirjaston vaihtohyllystä.

Osallistun kirjalla Klassikko-haasteeseen 11, jota tällä kertaa emännöi Kirjan jos toisenkin -blogi. Haaste päättyi jo eilen, tuttuun tapaan 31.7., mutta koska elämä on, oma kirjoitukseni tulee blogiin päivän myöhässä. Haasteen koonti löytyy täältä.

Aiemmat klassikkohaastekirjani:

    Klassikkohaaste 1: Juhani Ahon Papin rouva
    Klassikkohaaste 2: Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen
    Klassikkohaaste 3: Tšingiz Aitmatovin Valkoinen laiva
    Klassikkohaaste 4: Maria Jotunin Arkielämää
    Klassikkohaaste 5: F. E. Sillanpään Hurskas kurjuus

    Klassikkohaaste 6: Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri
    Klassikkohaaste 7: Lee Harperin Kuin surmaisi satakielen
    Klassikkohaaste 8: Pearl S. Buckin Hyvä maa
    Klassikkohaaste 9: Anne Brontën Agnes kotiopettajatar
    Klassikkohaaste 10: Eeva Joenpellon Vetää kaikista ovista