torstai 9. heinäkuuta 2020

Jari Järvelä: Tyttö ja pommi

Metro on 19-vuotias tyttö. Hän jakaa aamuöisin lehtiä kotkalaisiin koteihin ja maalaa sitä ennen yön pimeydessä graffiteja poikaystävänsä Rustin ja muutaman muun kanssa. Hän unelmoi taideopinnoista ja Helsinkiin muutosta, mutta Taikin pääsykokeissa hän ei selviytynyt ensimmäisestä vaiheesta jatkoon. 


Metrolle elämä on Rust ja graffitit. Erityisesti junavaunut vetävät Metroa puoleensa: monta kymmentä metriä tyhjää pintaa taideteoksiin! Junat tuovat mieleen kongolaisen isän, joka jätti Metron äidin kanssa kahden, kun Metro oli vielä pieni. Isä ei kestänyt enää suomalaisten rasistisia asenteita ja hyökkäyksiä, vaan muutti Berliiniin.

"Syyskuu oli täydellistä maalausaikaa, yöt olivat jo mustia ja pimeitä, eikä kukaan huomannut, kun liikuimme katuvalojen kehän ulkopuolella. Elokuussa ihmiset viettävät vielä aikaa terasseilla ja hortoilevat myöhään ulkona, ne koettavat kalastaa pakenevasta kesästä viimeiset sametinpehmeät yöt jaksaakseen kulman takana huohottavat koleat kuukaudet."
Metro ja Rust ovat maalaamassa satama-alueella seisovia tavarajunavaunuja. Kaikki valmistelut on tehty hyvin, mutta varovaisia heidän pitää olla, sillä kaikkialla vaanivat Rotat, turvallisuuspalvelun työmiehet, jotka kiinni saadessaan hakkaavat ja pahoinpitelevät graffitintekijät. Metro ja Rust eivät tiedä, että tänä syksyisenä yönä Rotat ovat virittäneet graffitintekijöille ansan. Tavallisen kahden sijaan vartijoita on kätkeytynyt alueelle toistakymmentä. VR ja turvallisuuspalvelu ovat kerta kaikkiaan päättäneet saada töhrijät kiinni ja edesvastuuseen.

Yksi Rotista on kätkeytynyt satamanosturiin tarkkailemaan aluetta ja ennen pitkää hän näkee Metron ja Rustin. Sitten on enää vain ajan - ja varovaisen hivuttautumisen - kysymys, milloin verkko on tarpeeksi kireällä kiinniottoa varten. Graffitintekijät ovat kuitenkin nopeita ja nokkelia ja tottuneet liikkumaan ratapihalla. Kumpikin heistä melkein pääsee pakoon. Melkein. 

Jari Järvelä alkaa esikoisjännärinsä Tyttö ja pommi keskeltä toimintaa. Graffitintekijöiden maailma on omanlaisensa, sitä sävyttää taiteentekemisen, maalaamisen, intohimo ja kapina rahan hallitsemaa arvomaailmaa vastaan. Vähitellen Järvelä lisää vauhtia ja jännitettä, ja tapahtumat kiihtyvät hätkähdyttävään lopputulokseen. Samaa voi sanoa viimeisen luvun poikkeuksellisesta miljööstä, mikä nostaa kiinnostuksen tietää Metron vastaisistakin vaiheista. Niitä riittää kahden kirjan verran, sillä Järvelä kirjoitti graffitintekijöistä trilogian. Tyttöä ja pommia seuraavat Tyttö ja rotta sekä Tyttö ja seinä, jotka menevät lukulistalle.

Tyttö ja pommi on hyvä, vaikuttava. Siinä on syvempiä tasoja kuin tavanomaisessa toimintajännärissä, yhteiskunnallinen ja psykologinen. Järvelä vaihtaa näkökulmaa ja kertojaa Metron ja Jeren, turvallisuuspalvelun työntekijän, välillä. Lukija seuraa mukana ja  antaa myötätuntonsa laskeutua milloin Metron ja Rustin, milloin Jeren puoleen. Kuka on syyllinen ja mihin? Ja mihin koston kierre voi ihmisen syöstä?

Jari Järvelä on taitava sanankäyttäjä. Suomen dekkariseura myönsi Tyttö ja pommi -jännärille Vuoden esikoisdekkari -kunniakirjan. Aikaisemmin olen lukenut Järvelän Finlandia-ehdokkaan Kosken kahta puolta, joka katsoo sisällissodan tapahtumia ja jakolinjoja aikalaisten lasten ja nykypojan silmin.

KIRJA on omasta hyllystä (ostos alelaarista).
MUUALLA: Kirsin kirjanurkka, Luettua elämää, Oksan hyllyltä

        Jari Järvelä: Tyttö ja pommi, 261 s
         Kustantaja: CrimeTime 2014
         Kannen suunnittelu: Jussi Kaakinen 

tiistai 30. kesäkuuta 2020

Vuosi kuvina - Kesäkuu 2020

29.6.2020
Ehdinpäs ottaa kuukauden kuvan eilen, kun aurinko vielä paistoi eikä sateesta näkynyt pisaraakaan. Toukokuun lopun jälkeen lammen rantojen viimevuotiset kuivuneet kaislat ovat antaneet tilaa uudelle vihreälle kasvulle. Kesäkuussa ei ollut enää pelkoa yöpakkasista, joten suihkulähde pääsi kesätöihinsä. Istuin hetkeksi penkille koivun vasemmalle puolelle kuuntelemaan veden mukavan rauhallista ääntä.

Kuvan oikeassa laidassa näkyy sillan pieltä. Sillan alla virtaa vesi Vantaanjoesta lampeen  kaivettua kanavaa pitkin. Alla on kuva kanavan ylittävästä kävelysillasta. Yläkuva on otettu alakuvan vasemmasta reunasta koivun juurelta.


sunnuntai 14. kesäkuuta 2020

Christina Larsson: M-ryhmä II & III

Nuori poliisi Nora Feller on päässyt erityisiä rikoksia tutkivaan M-ryhmään. Ensimmäinen rikostutkinta, johon hän uudessa ryhmässään osallistuu, on Varbergin kunnanjohtajan murha, joka selviää vähän liiankin helposti löytyvien todisteiden ansiosta. Sen tapauksen Christina Larsson kertoo teoksessa M-ryhmä I ja jatkaa Noran ja M-ryhmän tarinaa teoksissa M-ryhmä II ja M-ryhmä III.


Varbergin murhan jälkeen Nora saa niin sanotusti levätä laakereillaan kolme viikkoa. Hänelle ei anneta uusia työtehtäviä M-ryhmässä, vaan hän saa luvan kanssa pitää lomaa. Sitten tulee kutsu uuteen tutkimukseen, ja Nora toteaa jossain vaiheessa, että joko hänelle ei anneta mitään työtä tai sitten hän saa painaa ympäripyöreitä päiviä. 

Liikenainen Louise Brobacke on löydetty kotinsa uima-altaasta hukkuneena kädet ja jalat nippusitein sidottuina. M-ryhmä kutsutaan tutkimaan murhaa paikallisen poliisin harmiksi. Brobackella on miehensä kanssa useita liikeprojekteja ja nyt myös kiistanalainen sopimus saastuneen ranta-alueen puhdistuksesta.

Onko Brobacken liiketoimissa kaikki laillista ja onko kaupungin johtotehtävissä olevat sotkeutuneet suhmurointiin heidän kanssaan? Brobacken firma on käyttänyt henkilöstönvuokrausyritystä, joka on tuonut heille työmiehiä Latviasta. Nyt miehet ovat äkillisesti kadonneet paikkakunnalta, kun poliisi on alkanut etsiä Louise Brobacken murhaajaa ja tutkia heidän liikeasioitaan. Oliko jollakin syy vaientaa Louise? Miksi?

Nora Feller saa myös yllättäen puhelun Ulrikilta, työtoverilta entisestä työpaikasta Katrineholmista. Hän haluaa puhua Noran kanssa tapauksesta, jota he tutkivat yhdessä, ennen kuin Nora siirtyi M-ryhmään. Nora oli silloin varma, että erään kuolleena löytyneen miehen tapauksessa oli jotain hämärää, vaikka rikostutkimus aikanaan keskeytettiin. Nyt Ulrik on vakuuttunut siitä, että Nora oli silloin oikeassa, mutta Nora ei halua alkaa kaivella menneitä.


Heti samaan syssyyn M-ryhmä kutsutaan Katrineholmiin, jonka poliisilaitoksella Nora työskenteli ennen M-ryhmää. Oikeuslääkäri on julmasti tapettu. Nora onkin kaupungissa sopivasti, sillä hänen äitinsä on saanut aivoinfarktin ja on sairaalassa hoidettavana. Lisäksi Nora kuulee, että Ulrik on kuollut, pudonnut jyrkänteeltä. Hänen jäljiltään löytyy itsemurhaviesti, mutta Ulrikin vaimo ja appi ovat varmoja, ettei Ulrik ollut aiheuttanut omaa kuolemaansa.

M-ryhmä löytää oikeuslääkärin elämästä ja kuolemasta yllättäviä asioita, mutta jälleen murhaan syyllinen ja todisteet löytyvät liian sopivasti. Lavastaako joku johtolankoja? Miksi? Mikä M-ryhmässä ja sen jäsenissä on oikein vialla? Ja miten oikeuslääkärin ja Ulrikin kuolemat liittyvät toisiinsa?

M-ryhmän taustalla olevat voimat ovat yhteiskunnan vaikuttajia, ja koko kuvio osoittautuu suuremmaksi ja monimutkaisemmaksi kuin Nora osaa aavistaa. Tai edes saa tietää, ennen kuin hän irtisanoutuu työstään M-ryhmässä. Lukijallle tilanne selviäää lopussa, mutta joutuvatko oikeat syylliset rangaistaviksi mistään M-ryhmän tutkimista rikoksista? Niin M-ryhmän kuin Norankin tulevaisuus jää auki.

M-ryhmän osat ovat kieltämättä koukuttavia kuunneltavia, mutta rikokset niissä ovat liian kuvottavia ollakseen minun makuuni. En tiedä, jatkaako Larsson M-ryhmän tai Noran tarinaa uusissa kirjoissa, mutta minun tekee seuraavaksi mieleni etsiytyä vähän tavallisempien (ja vähemmän julmien ja sairaiden) rikosten pariin, kun jännitys alkaa taas  vetää puoleensa.

          Christina Larsson: M-ryhmä I ja M-ryhmä II, äänikirjat
          Kustantaja: Word Audio Publishing 2020

          Alkuperäiset: Sektion M II & Sektion M III 2019, suom. Pirjo Lintuniemi
          Lukija: Karolina Kudjoi, 5 t 57 min & 6 t 10 min
          Kannet: Nils Olsson


ÄÄNIKIRJOIHIN sain kuunteluoikeuden kustantajalta. Kiitokset!

Osallistun kirjalla kirjablogien dekkariviikkoon. 
Lista muista mukaan ilmoittautuneista blogeista löytyy luetut.nyt -blogista.

Aikaisemmin viikolla kirjoitin Sujata Masseyn 1920-luvun eksoottiseen Intiaan sijoittuvasta rikosromaanista Satapurin jalokivi.

torstai 11. kesäkuuta 2020

Sujata Massey: Satapurin jalokivi

Korona-aikaan julkaistiin sentään uusia kirjoja, vaikkei niitä saanutkaan kirjastosta ennen toukokuun puoliväliä. Onneksi olin varannut hyvissä ajoin Sujata Masseyn Intiaan sijoittuvan historiallisen mysteerin Satapurin jalokiviPerveen Mistry tutkii -sarjan ensimmäinen osa Murha Bombayssa oli koukuttava ja tutustutti minut Intian ensimmäiseen naispuoliseen asianajajaan Perveen Mistryyn, joka on kuvitteellinen hahmo, mutta saanut inspiraationsa tosielämän asianajajasta Cornelia Sorabjista.



Satapurin jalokivessä Perveen Mistry saa jälleen lainopillisen tehtävän sukupuolensa takia. Tällä kertaa hän joutuu matkustamaan Bombaysta pieneen Satapurin ruhtinaskuntaan vuoristoiselle maaseudulle. Satapurin maharadža on kuollut pari vuotta sitten ja hänen alaikäinen poikansa vuosi sitten. Kuolleen prinssin nuorempi veli, vasta kymmenvuotias Jiva Rao, on tuleva hallitsija, mutta hän nousee valtaistuimelle vasta kahdeksantoistavuotiaana. Siihen asti hänen valtakuntaansa hallitsee pääministeri yhdessä englantilaisen poliittisen asiamiehen kanssa. 

Asiamies on myös prinssin edunvalvoja, joka vastaa hänen sekä hänen pikkusiskonsa ja äitinsä, edesmenneen maharadžan lesken, hyvinvoinnista. Asiamiehen tehtävä on haastava, sillä häntä ei edes päästetä palatsiin. Niin Jiva Raon leskiäiti kuin hänen leski-isoäitinsäkin noudattavat nimittäin purdah-sääntöjä ja elävät eristyksissä palatsissaan. He eivät voi puhua kenenkään ulkopuolisen miehen kanssa.

Niinpä Perveen Mistry, vuonna 1921 Intian ainoa naisasianajaja, ottaa vastaan toimeksiannon brittihallinnolta. Jiva Raon äiti ja isoäiti ovat riitautuneet siitä, missä Satapurin tulevan hallitsijan tulisi käydä koulua. Äiti haluaisi lähettää pojan Englantiin sisäoppilaitokseen, isoäiti taas pitäisi pojan palatsissa yksityisopettajan opetuksessa. Perveenin tehtävä on haastatella kumpaakin maharania, tutustua poikaan ja antaa suositus pojan koulunkäynnistä brittiläisen edunvalvojan puolesta.

Perveen matkustaa junalla ja postihevosen vaunuissa vuoristoon ja majoittuu englantilaisten vierastaloon. Hänen yllätyksekseen asiamies, Colin Sandringham, on naimaton mies, ja Perveen miettii, mitä mieltä hänen vanhempansa olisivat hänen yöpymisestään poikamiehen vieraana, vaikka talossa onkin vierashuoneita pitkä rivi ja palvelijoita eri tehtäviin. Seuraavana päivänä Perveen kannetaan kantotuolissa viidakon läpi Satapurin palatsiin, jonne matka kestää pari tuntia. 

Satapurin palatsissa tunnelma on ankea, sillä kaikki tuntuvat surevan vielä maharadžan ja hänen poikansa kuolemaa. Maharadža kuoli koleraan auttaessaan sairaita kyläläisiä, mutta oliko hänen poikansa metsästysretkellä tapahtunut kuolema onnettomuus vai jotain muuta? Pojan äiti on varma, ettei hänen poikaansa raadellut tiikeri tai leopardi, kuten sanottiin, vaan että hänet murhattiin. Siksikin hän haluaa lähettää nuoremman poikansa Englantiin, jossa hän olisi turvassa palatsissa vaanivalta pahalta.

Jotain pahaenteistä palatsissa on Perveeninkin mielestä, ja hän varmistuu kruununprinssiä uhkaavasta vaarasta, kun hän itse joutuu myrkytysyrityksen uhriksi. Kun kruununprinssi katoaa palatsista, Perveen kiirehtii selvittämään asiaa. Onko Jiva Rao kaapattu vai lähtenyt omille teilleen? Pahat aavistukset mielessään Perveen ratsastaa viidakkoon löytääkseen pojan, ennen kuin on liian myöhäistä, ja joutuu uudelleen hengenvaaraan. Lopussa kaikki salaperäiset tapahtumat saavat selityksensä.

Ilmassa on romantiikkaakin, ainakin melkein, kun Perveen ja komea Colin Sandringham  ovat kiinnostuneita toisistaan. Mutta voi, Perveenhän on jo naimisissa, kuten Murha Bombayssa -kirjan lukeneet tietävät. Vaikka hän asuu erossa miehestään eivätkä he tule enää palaamaan yhteen, Perveen ei tule saamaan avioeroa. Parsinaiset saavat eron vain, jos heidän miehensä ovat pahoinpidelleet heitä niin tuntuvasti, että he ovat menettäneet esimerkiksi jalkansa tai silmänsä. Kirjan loppu enteilee kuitenkin orastavalle romanssille jatkoa. Näin mikäli Jiva Raon äidin suunnitelmiin on luottamista.

Satapurin jalokivi on kiehtovan eksoottinen lukukokemus, joka sijoittuu 1920-luvulle, Intian viidakoihin ja palatseihin. Enpä tiennyt juuri mitään Intian historian siitä ajasta, jolloin britit hallitsivat osaa siitä, ja kirjan hahmoissa henkilöityvät erilaiset suhtautumistavat eurooppalaisiin hallitsijoihin ja heidän asiamiehiinsä. 

         Sujata Massey: Satapurin jalokivi : Perveen Mistry tutkii, 407 s.
         Kustantaja: Gummerus 2020
         Alkuperäinen
The Satapur Moonstone 2019 
         Suomentaja: Maija Heikinheimo  ;  Kansi: Anja Reponen


KIRJA on kirjastolaina. 
MUUALLA: Kirjavinkit/Marja-Liisa, Ruusun nimi

Osallistun kirjalla kirjablogien dekkariviikkoon, jota vietetään parhaillaan. luetut.net -blogista löytyy luettelo viikkoon ilmoittautuneista blogeista.

Helmet-haasteessa kirja sopii kohtiin 30. Kirjassa pelastetaan ihminen, 41. Kirjassa laitetaan ruokaa, 49. Vuonna 2020 julkaistu kirja.

sunnuntai 31. toukokuuta 2020

Äänikirjamatkailua Burmaan ja Pariisiin

Olen tänä keväänä kuunnellut äänikirjoina pari romaania, joista kumpikin on saksalaisen kirjailijan kirjoittama. Se hieman hämmästyttää, sillä toisessa tapahtumat sijoittuvat Burmaan (nykyään Myanmar) sekä Yhdysvaltoihin ja toisessa taas Pariisiin ja muualle Ranskaan. Kumpikin on viihteellinen, mutta ei räväkällä chick lit -tyylillä, vaan mietiskelevällä ja psykologisella otteella.


Jan-Philipp Sendkerin kirjassa Sydämenlyönneissä ikuisuus burmalainen ja amerikkalainen kulttuuri kohtaavat. Julia on burmalaissyntyisen isän ja amerikkalaisen äidin tytär New Yorkissa. Hänen isänsä Tin Win on menestyvä lakimes, joka yhtenä päivänä työmatkalle lähdettyään ei saavu sovittuun tapaamiseen eikä sen jälkeen kotiinsa, vaan katoaa mystisesti vaimonsa ja aikuisten lastensa elämästä sanaakaan sanomatta. Julia on juuri isän katoamista edeltävänä päivänä valmistunut oikeustieteen opinnoista ja saanut hyvän työpaikan. Perhe selvittää, että isä lensi Aasiaan, mutta Bangkokissa hänen jälkensä häviävät.

Muutama vuosi myöhemmin Julia löytää vanhan, isänsä kirjoittaman rakkauskirjeen, jota hän ei ollut koskaan lähettänyt burmalaisnaiselle, Mimille. Isä ei liioin ollut koskaan kertonut perheelleen elämänsä ensimmäisistä kahdestakymmenestä vuodesta. Isä on ollut kadoksissa jo neljä vuotta, mutta nyt Julia päättää lähteä etsimään häntä siitä burmalaisesta kylästä, joka mainitaan kirjeessä ja jossa tuo tuntematon burmalainen nainen asui ainakin kirjeen kirjoitusaikaan.

Matkalla Julia kuulee uskomattomia tarinoita isänsä lapsuudesta ja nuoruudesta sekä niistä olosuhteista, jotka veivät isän Yhdysvaltoihin vuosikymmeniksi. Sydämenlyönneissä ikuisuus on tarina elämää suuremmasta rakkaudesta, ja se sisältää itämaista viisautta elämän tärkeistä asioista. Matka muuttaa työkeskeisen Julian maailmankuvaa perusteellisesti.

Kirja on filosofinen ja lempeä nojatuolimatka Burmaan sekä tunteikas tarina rakkauden voimasta. Sopii kuunneltavaksi, kun kaukokaipuu iskee tai muuten vain haluaa hetkeksi pois arjesta. Hieman sain kuuntelemisen kanssa olla tarkkana, kun tarina seurasi toistaan, ja burmalaisten nimien kanssa oli vaarana hukata se, kenestä ja mistä ajankohdasta kukin tarina kertoo. Marcus Bäckmanin ääni sopi kyllä hyvin kirjan mietteliääseen tempoon.

ÄÄNIKIRJAN kuuntelin Storytel-palvelusta. Helmet-haasteessa sijoitan sen kohtaan 6. Kirjan nimi alkaa ja päättyy samalla kirjaimella.

      Jan-Philipp Sendker: Sydämenlyönneissä ikuisuus. Äänikirja.
      Kustantaja: Gummerus 2017 (suomenkielinen painettu kirja 2016)
      Alkuperäinen: The Art of Hearing Heartbeats, 2002
      Suomentaja: Anuirmeli Sallamo-Lavi
      Lukija: Marcus Bäckman, 9 t 5 min.


Toinen kuuntelemani äänikirja on Nina Georgen Pieni kirjapuoti Pariisissa. Sen päähenkilö on viisikymppinen Jean Perdu, joka omistaa Pariisissa Seinen varrelle pysäköidyn kirjakauppalaivan. Hän kutsuu alustaan kaunokirjallisuusapteekiksi, sillä hänellä itsellään on taito nähdä, millaisen kirjan kukin asiakas tarvitsee. Hän jopa kieltäytyy myymästä kirjaa, jonka hän tietää masentuneelle liian lannistavaksi.

Jean Perdu ymmärtää alakuloa ja surua, sillä hänen oma sydämensä särkyi, kun hänen suuri rakkautensa Manon jätti hänet kaksikymmentä vuotta aikaisemmin. Sen yli ei Jean ole koskaan päässyt, tyttöystävän nimeäkään hän ei suostu lausumaan, ja tämän käyttämän huoneen hän on lukinnut asunnossaan. Kaikki alkaa muuttua, kun samaan kerrostaloon muuttaa Catherine, jolla ei ole mitään. Jean antaa naiselle lipaston lukitusta huoneesta, ja Catherine löytää sen laatikosta kaksikymmentä vuotta vanhan kirjeen. Viimein Jean suostuu lukemaan sen, ja samalla selviää, ettei Manon hylännyt Jeania, vaan hänellä oli ihan muu syy lähtöönsä. Jos Jean vain olisi suostunut lukemaan kirjeen silloin, kun Manon sen jätti pöydälle. Nyt on jo kaksikymmentä vuotta liian myöhäistä.

Kirje aiheuttaa sellaisen tunnemyrskyn Jeanissa, että hän luopuu kirja-apteekistaan ja ottaa ja lähtee proomullaan etelään kohti Provencea,josta Manon oli tullut Pariisiin. Proomun jo irtautuessa laiturista mukaan hyppää nuori kirjailija Max Jordan, ja yhdessä miehet kokevat monta seikkailua ja tapaavat  kiehtovia ihmisiä. Hyvän mielen kirjojen tapaan kaikki päättyy lopussa hyvin. Max Jordan selättää kirjoitusjumin ja kohtaa kauniin ja kiinnostavan traktorinajajan. Jean Perdu taas uskaltaa kohdata ne tunteet, jotka Manon ja hänen lähtönsä aikanaan herättivät ja jotka hän antoi koteloitua sisälleen, niin rakkauden kuin raivonkin. Vasta sitten Jean on valmis uuteen rakkauteen.

Tarina soljui hyvin ja koin sen viihdyttävänä - ja vähän ärsyttävänä samaan aikaan. Ajatuksessa kirjakauppalaivasta ja sen kauppiasapteekkarista on jotain hellyttävää. Kukapa ei haluaisi täsmäkirjaa kuhunkin suruun ja ahdistukseen tai ilon hetkeen. Ja ihmistä, joka osaa lukea sisintä niin hyvin, että tietää tarkkaan, mikä kirja tarvitaan kussakin sieluntilassa. Toisaalta kirjailija pudottelee mietelauseiksi käyviä ajatelmia elämästä, ihmissuhteista ja kirjoista siihen malliin, että ensin sen ihastuttaa ja saa haluamaan äänivirran hidastumista. Sitten se alkaa kyllästyttää. En tiedä, miltä olisi tuntunut kirjan tekstin lukeminen omaan tahtiin, näihin mietelmiin pysähdellen.

Pieni kirjapuoti Pariisissa on sekin oivaa pakoa arjesta, jos ei kaihda tunnemyllerryksiä ja mutkallisia ihmissuhteita. Sen lukee yksi suosikkilukijoistani Erja Manto.

ÄÄNIKIRJA on aikaa sitten tehty oma ostos Elisa-kirjasta. Helmet-haasteessa sijoitan sen kohtaan 16. Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli. Osallistun myös kirjalliseen Pariisi-Dakar -ralliin.

      Nina George: Pieni kirjapuoti Pariisissa. Äänikirja.
      Kustantaja: Bazar 2018 (suomenkielinen painettu kirja 2016)
      Alkuperäinen: Das Lavendelzimmer, 2013
      Suomentaja: Veera Kaski ;  Lukija: Erja Manto, 11 t 48 min.

keskiviikko 27. toukokuuta 2020

Vuosi kuvina - Toukokuu 2020

27.5.2020

Muissa blogeissa on aina silloin tällöin  harrastettu vuoden kulun kuvaamista. Viimeksi sellaisen olen bongannut Oksan hyllyltä -blogissa, jonka viime kuviin pääsee linkkiä klikkaamalla. Keväthuumassa Kirjan pauloissakin innostuttiin asiassa, joten luvassa on 12 kuvaa samasta paikasta, noin kuukauden välein.

Riiihimäellä Peltosaaren kaupunginosassa on lampi, joka saa vetensä lähellä virtaavasta Vantaanjoesta. Lampi on rautatieaseman ja keskustan lähellä, ja sen ympäri kulkee kävelypolku, jonka varrella on penkkejä, joilla lepuuttaa jalkojaan tai vain nauttia aurinkoisesta päivästä ja luonnon vedestä.

Vaikka lammen vesi on luonnon vettä, itse lampi ei ole luonnon muovaama, vaan se on kaivettu ihmisvoimin. Paikalla sijaitsi v. 1926-1956 Riihimäen ensimmäinen maauimala, uimalaitos, jossa naisten ja miesten puoli oli erotettu veden alla olevalla seinäkkeellä. (Lähde: Kartsalla/Maauimala). Uimalaitoksen toiminta lakkasi, kun uusi moderni maauimala valmistui 1956, mutta sen jälkeenkin kaupunkilaiset uivat vielä lammessa ja kävivät siinä mattopyykillä. Vähitellen lampi kävi uimakelvottomaksi. Nykyiseen asuunsa se on kunnostettu tällä vuosituhannella.

Kuvauspäivänä lammen vastarannalla kukkivat voikukat ja tuomet.