maanantai 5. huhtikuuta 2021

Laura Lehtola: Takapenkki

Otin pääsiäisen alla luettavaksi kirjan, joka sai nauramaan ääneen monta kertaa. En muista koska viimeksi olisi sellaista tapahtunut. Taidan lukea enimmäkseen joko rikollisen synkkiä dekkareita, asiallisia muistelmia tai muuten vain romaaneja, joista on nauru kaukana. Laura Lehtolan Takapenkissä on lisäksi ominaisuus, että vaikka se naurattaa kovasti, se koskettelee varsin vakavia teemoja.


Takapenkki kuuluu autoon, jolla epätavallinen kolmikko tekee melkoisen automatkan kirjan loppupuolella. He ovat kirjan kolme kertojaa, jotka joutuvat samaan kyytiin pikkupaniikin seurauksena. 

On Tuula, keski-ikäinen työvoimatoimiston virkailija, jota ahdistaa ainoan pojan muutto pois kotoa opiskelija-asuntoon ja harmittaa aviomiehen juuttuminen rutiineihin. Hän kaipaa säpinää elämäänsä tai ainakin tasaiseen avioliittoonsa, mutta virkatyössään noudattaa pykäliä sääntökirjan mukaan.

On Aleksi, joka on Tuulan asiakas, alle parikymppinen nuori mies, joka on älykäs, mutta ei liiemmin viihtynyt yläkoulussa eikä ole peruskoulun jälkeen sietänyt viikkoa, paria kauempaa kokin opintoja tai työkokeilupaikkoja, joita Tuula tai joku muu virkailija on hänelle järjestänyt. Aleksi on mummonsa kasvattama eikä ole koskaan saanut vastausta siihen, mihin hänen äitinsä kuoli ja missä hänen isänsä on. Aleksi ei ota vastuuta omasta elämästään eikä tiedä, mitä elämässään haluaa. 

On Elina, joka on ollut Aleksin ystävä peruskouluajoilta ja käy nyt lukiota. Hän asuu tällä hetkellä yksikseen hulppeassa omakotitalossa, koska vanhemmat ovat matkustaneet kuukausiksi Brasiliaan kirurgi-isän työn takia. Tyttö huomaa yllätyksekseen odottavansa vauvaa, mutta ei halua kertoa siitä kellekään, joten hän lopettaa koulunkäynnin, linnoittautuu lamaantuneena kotiin eikä käynnistä kameraa, kun äiti skypettelee toiselta puolelta maapalloa.

Se, miten Tuula päätyy Aleksin auton takapenkille kädet kengännauhoilla yhteen sidottuina, kun Aleksi on menossa pyöreävatsaisen Elinan kanssa neuvolaan, on lukemisen arvoinen tarina. Matkan päätös yllättää niin kirjan henkilöt kuin lukijankin. Ja jos jää epäselväksi, miten kaikki oikein tilanteesta selviävät, muutaman vuoden päähän sijoittuva epilogi on toiveikas ja onnellinen.

Entä ne vakavat teemat? Tuula tekee parhaansa, mutta mitkä ovat työvoimatoimiston mahdollisuudet auttaa kaveria, jonka mielestä hänellä tarjotun kurssin opettaja on jotain imbesillin ja idiootin välillä? Ja mikä voi katkaista syrjäytymässä olevan nuoren luisun, jos häntä ei kiinnosta mikään muu kuin työvoimatuen jatkuminen? Mikä avuksi teiniäidille, jonka neuvolatäti miettii ilmoitusta lastensuojeluun, kun ei ole varmuutta siitä, onko tytöllä ollenkaan tukiverkkoja?

Laura Lehtola kirjoittaa sujuvasti ja nautittavasti ja tavoittaa hyvin niin nykynuorten kuin itäisestä Suomesta tulleen mummon puheen. Hän irrottelee henkilöidensä kielellä ja toiminnalla. Stereotypioita ei voi välttää, mutta se taitaa kuulua asiaan humoristisessa kirjallisuudessa.

Suosittelen lämpimästi!

                  Laura Lehtola: Takapenkki, 270 s.
                  Kustantaja: Otava 2017
                  Kansi: Päivi Puustinen

KIRJA on oma aleostos. Muualla: Kirja vieköön, KuiskeTuijata

Helmet-haaste: 9. Kirjailijan etu- ja sukunimi alkavat samalla kirjaimella.

torstai 1. huhtikuuta 2021

Vuosi kuvina - Maaliskuu 2021

Nyt pääsi käymään niin, että ensimmäistä kertaa koko blogihistoriani aikana yksi kokonainen kuukausi kului bloggaamatta - ei kirjoituksia kirjoista, ei mistään muustakaan. Olen kyllä lukenut, mutta blogikirjoittaminen on jäänyt. Olkoon. Palaan kyllä ruotuun vielä.

1.4.2021


Eilen piti kuitenkin käydä kuvaamassa kuukauden kuva, sarjan toiseksi viimeinen. Auringon jo laskiessa muistin, että jotain jäi tekemättä. Siksi huijaan vähän: maaliskuun kuva on otettu tänään, huhtikuun ensimmäisenä päivänä. Eikä tämä ole aprillia. Eilisen ottamattomasta ja tämänpäiväisestä kuvasta tuskin huomaisi mitään eroa: aurinkoa on riittänyt kummallekin päivälle, lumet ovat aukeilta paikoilta jo sulaneet, mutta lammella on edelleen jääkansi.

Lepät ja pajut kukkivat. Pajunkissat annoin kasvaa, mutta kuvalla virvon varvon, tuoreeks terveeks, tulevaks vuodeks. Ja toivotan iloista pääsiäistä ja hyvää kevättä. Seuraavalla kerralla kirjoitan kirjasta.

sunnuntai 28. helmikuuta 2021

Vuosi kuvina - Helmikuu 2021

Melkein unohdin helmikuun kuvan, kuun loppu tuli aivan liian nopeasti, ja tänään ehdin kameran kanssa lammen rannalle vasta, kun aurinko oli menossa mailleen. Ehkä siitä syystä taivaalla hohti keväistä valoa, ja totta tosiaan, kalenterin mukaan huomenna on jo kevät! 

28.2.2021

Lunta tuli tänä talvena sen verran runsaasti, että vaikka kuluneen viikon sadepäivät ja -yöt ovat madaltaneet kinoksia relusti, vielä riittää valkoisia hankia. Lammen jäälle syntyneet polut kertovat talvisista harrastusista.

sunnuntai 21. helmikuuta 2021

Terttu Autere: Sen edestään löytää


Läänin rikosetsivä Juhani Kuikka on kutsuttu itäsuomalaiseen asemakylään. Apteekkarilla töissä ollut apteekkioppilas Elias Sorri on murhattu omaan sänkyynsä, ja tutkinnanjohto on annettu läänin rikospoliisille. Kuikka joutuu heti eroon Onervastaan, jonka kanssa meni kesällä naimisiin. Nyt he asuvat  Viipurissa, missä kummallakin on työpaikka. Aika on 1930-luvun loppupuolen lokakuu.

Murhatutkimus polkee paikallaan. Elias Sorri oli komea - kauniiksi häntä kylän vanhemmat naiset sanoivat - sekä kohtelias ja ystävällinen, apteekissa ja erityisesti sen naisasiakkaiden keskuudessa kovasti pidetty. Juhani Kuikka asuu vierailunsa ajan asemapäällikön kodissa ja pyöräilee kymmenen kilometriä kirkonkylään tapaamaan nimismiestä, tuomaria ja muita Sorrin tunteneita ja hänen viimeisestä illastaan jotain tietäviä.

Huhut kertovat, että kylän nuoret miehet eivät ole kovin tyytyväisiä siihen, että naisväki on alkanut tehdä tikusta asiaa ja käydä aikaisempaa useammin apteekissa nuoren harjoittelijan tultua paikkakunnalle. Kenelläkään ei kuitenkaan tunnu olleen erityistä syytä tukehduttaa Sorri. Kuikka alkaa tutkia Sorrin aikaisempia vaiheita, aikaa ennen farmasian opintoja, kun nuori mies opiskeli seminaarissa ja sen jälkeen työskenteli opettajana parissakin koulussa. Kuikan vanhempi kollega muistuttaa, että kannattaa olla kärsivällinen, sillä joku tietää jotain, vaikkei tiedä, että tietää. 

Sen edestään löytää on Terttu Autereen viides Juhani Kuikka -sarjan kirja. Mielestäni sen voi hyvin lukea itsenäisesti, vaikka etsivän siviilielämä eteneekin osa osalta. Ensimmäisessä kirjassa hän tapaa Onerva Ojalan, josta neljännessä osassa tulee hänen vaimonsa. Rikostapaukset ovat kuitenkin erillisiä ja tapahtuvat eri kaupungeissa tai kylissä, ja niiden nimiä kirjailija ei vahingossakaan paljasta. Lukijana arvuuttelen, mikä paikkakunta on kulloinkin kyseessä, ja siitä on tullut osa sarjan viehätystä. Tästä kirjasta täytyy sanoa, etten tiedä, missä asemakylä ja kirkonkylä ovat, mutta se ei ole ihme, sillä tunnen huonosti luovutetun Karjalan pitäjiä. Kaukana Viipurista ei kuitenkaan olla. Muu osa sarjan viehätystä on sen sutjakassa ja napakassa kerronnassa sekä nostalgisessa ajankuvassa.

Juhani Kuikka -sarjan aikaisemmat osat:
            Kuka murhasikaan rouva Holmin? (2014)
            Kuolema Eedenissä (2016)
            Kaunis mutta kuollut (2017)
            Kuokkavieraana kuolema (2019)

                  Terttu Autere: Sen edestään löytää, 243 s.
                  Kustantaja: Karisto 2020
                  Kansi: Pirta Syrjänen

KIRJA on kirjastosta. MUUALLA: Mummo matkalla, Sinimarjan matkassa 
Helmet-haaste: 2. Kirjan on kirjoittanut opettaja

maanantai 15. helmikuuta 2021

Joseph Pittman: Salaisuuksien kaupunki

Viime aikoina lukemistani kirjoista on ihan itsestään muodostunut lukupolku tai ainakin sen alku, niin kuin joskus käy. Tälle polulle on asettunut sukuromaaneja, joissa on liikuttu ajassa eri vuosikymmenille ja selvitetty sukusalaisuuksia. Mikäs sen sopivampaa sukuharrastajalle. Ensin Unohtamisen taito johdatti ranskanalgerialaisen nuoren naisen isovanhempiensa kotikylään Algeriaan etsimään syitä sukunsa maastamuuttoon. Samalla hän sai uusia palikoita oman kahteen kulttuuriin hajaantuneen identiteettinsä rakentamiseen. Sitten A Dictionary of Mutual Understanding avasi japanilaisen perheen tragedian Nagasakin atomipommin pudotessa heidän kaupunkiinsa. Osa perheestä menehtyi, ja muiden elämä muuttui   vääjäämättömästi. Salassa pidetyt asiat alkoivat paljastua neljäkymmentä vuotta myöhemmin.


Kolmanneksi samaan sarjaan asettuu Joseph Pittmanin Salaisuuksien kaupunki, joka sijoittuu Yhdysvaltoihin New Yorkin osavaltioon. Kolmekymppinen Carson Alden on asunut isoäitinsä kanssa suurkaupungissa seitsenvuotiaasta, jolloin hän menetti vanhempansa auto-onnettomuudessa. Kun isoäiti kuolee, hänen asianajajansa ojentaa Carsonille kirjeen isoäidiltä. Vanha rouva oli vaatinut, että hänen ainoan lapsenlapsensa tulisi saada kirje mahdollisimman pikaisesti hänen kuolemansa jälkeen.

Kirjeestä alkaa tapahtumasarja, joka vie Carsonin ensin hänen lapsuuskotiinsa osavaltion syrjäisessä kolkassa ja sitten melkoisen perinnön saajaksi. Se kaikki on itse asiassa ollut hänen siitä asti, kun hän oli täyttänyt 25 vuotta, mutta hän ei ollut tiennyt siitä mitään. Miksi isoäiti oli halunnut pimittää tiedon Carsonin vanhempien pojalleen jättämästä talosta ja varoista? Ja miksei isoäiti ollut halunnut Carsonin tietävän mitään isänpuoleisen sukunsa kotikylästä, Turner Junctionista?

Kun Carson Alden matkustaa junalla Turner Junctionin asemakylään, hän alkaa vähä vähältä kuoria esiin lapsuutensa vuosia, joista hänellä ei ole juuri lainkaan muistikuvia, sekä sukunsa historiaa. Se liittyy erottamattomasti kylän vaiheisiin, sillä hänen esi-isänsä oli rakentamassa sitä, kun se perustettiin sata viisikymmentä vuotta aikaisemmin. Carson penkoo kirjastossa vanhoja sanomalehtiä ja keskustelee  sellaisten ihmisten kanssa, jotka tunsivat hänen vanhempansa. Hänelle kerrotaan kolme tarinaa elämää suuremmasta rakkaudesta. Yksi niistä on hänen vanhempiensa tarina. 

Salaisuuksien kaupunki alkaa hitaahkosti, mutta kiinnostukseni kyllä heräsi, kun Carson alkoi etsiä vastauksia isoäitinsä arvoitukselliseen vaikenemiseen. Samalla hän joutuu pohtimaan, palaako kuukauden loman jälkeen työpaikkaansa New Yorkiin nyt, kun hän ei tarvitse enää työtä palkan takia. Hän tuntee myös merkillisesti kuuluvansa Turner Junctioniin. Eikä hänellä olisi mitään sitä vastaan, jos tuleville sukupolville kerrottaisiin tarinaa hänestä ja eräästä kauniista naisesta, joka tosin miettii, miten vastata kylän pankinjohtajan kosintaan.

Pittmanin romaani on ihan sujuvaa ja viihdyttävää lukemista, kunhan päästään - tai siis Carson pääsee - Turner Junctioniin ja tutustutaan sen persoonallisiin ihmisiin, ja Carsonhan nyt on varsin sympaattinen ja hyväsydäminen tyyppi. Koko kirjan alkupuolen kirjailija viittaa olemassa olevaan sukusalaisuuteen niin useasti, että se alkaa kyllästyttää; olisin mieluusti itse oivaltanut, että nyt Carson ei tiedä kaikkea ja ihmettelee, mitä isoäiti ei ole hänelle kertonut.  

Siitä huolimatta aivan kelpo kirja, jonka rakenne hyödyntää kursiiivilla kirjoitettuja ja kaikkien kyläläisten tuntemia rakkaustarinoita, kyläläisten muistoja ja paikkakunnan historiaa asemakylänä. Turner Junction oli kasvanut Keisariradan, erään yksittäisen, nyt jo lakkautetun, rautatien ja sen yhden aseman ympärille, joten tuolla asemalla, radalla ja junilla on kirjassa iso rooli. Yritin etsiä netistä ja löysinkin tietoa Turner Junction -nimisestä rautatiepaikkakunnasta, joka on niin ikään perustettu 1800-luvulla, mutta se sijaitsee Länsi-Chicagossa eikä New Yorkin osavaltiossa. 

         Joseph Pittman: Salaisuuksien kaupunki, 376 s.
         Kustantaja: WSOY 2004
         Alkuperäinen: Legend's end, 2004; suom. Irmeli Ruuska


KIRJAN sain luettavakseni Bookcrossingin kautta.
Helmet-haaste: 41. Kirjassa matkustetaan junalla.

sunnuntai 31. tammikuuta 2021

Arthur Conan Doyle: The Hound of the Baskervilles (Klassikkohaaste 12)


A. (Arthur) Conan Doylen (1859-1930) Baskervillen koira on yksi salapoliisikirjojen klassikkoja, mutta jostain syystä en ole koskaan tullut lukeneeksi sitä, vaikka muuten dekkareita kulutankin. Conan Doylen kirjojen terävä yksityisetsivä Sherlock Holmes mainitaan aina silloin tällöin lajin teoksissa jonkinlaisena esikuvana ja opastajana. Vähitellen olen sysännyt ennakkoluuloni syrjään: tähän on tutustuttava, ihan jo yleissivistyksen vuoksi. Siksi kahdestoista Klassikkohaasteen kirjani on The Hound of the Baskervilles

Ihan lyhykäisesti juonesta - lisää löytyy helposti netistä: Devonshiren kreivikunnassa Etelä-Englannissa kerrotaan legendaa, jonka mukaan Baskervillen kartanon herrasväkeä vainoaa kirous valtavan mustan, nummilta tulevan, koiran hahmossa. Kun Baskervillen omistaja Sir Charles Baskerville kuolee pihamaallaan epäillyttävissä olosuhteissa, hänen ystävänsä, kylän lääkäri ottaa yhteyttä Sherlock Holmesiin, joka kiinnostuu tapauksesta. Kartanon ja aatelisarvon perijä, Sir Henry Baskerville, on tulossa Kanadasta ottamaan kartanon ja sen maat haltuunsa. Lääkäri haluaa suojella nuorta miestä edeltäjiensä kohtalolta. Sherlock Holmes taas haluaa ratkaista mysteerin, sillä hän ei voi uskoa, että kaiken takana voisi olla ikivanha legenda ja kansanihmisten uskomukset helvetistä tulevasta koirasta. Sir Henryn saavuttua Lontooseen, Sherlock Holmesin apuri Doctor Watson lähtee hänen kanssaan Baskervillen kartanoon  suojellakseen uutta isäntää sekä kerätäkseen tietoa Sir Charlesin tapauksesta ja välittääkseen ne Holmesille, joka on jäänyt Lontooseen.

Omia vaikutelmia:

  • Tämähän on tosi kiinnostava ja mukaansa tempaava! Ei puhettakaan, että kirjan voisi jättää käsistään ennen loppua.
  • Miksi minulla on ollut ennakkoluuloja tätä kohtaan? Jostain olen saanut käsityksen, että kirjassa on yliluonnollisia elementtejä, ja se ei ole nostattanut lukuhaluja. Tavallaan tässä onkin, ainakin ihmisten mielissä, sillä monet uskovat vanhan legendan nummilta ilmestyvän koiran olevan syypää Baskervillen väen ennenaikaisiin kuolemiin. Kirjan minäkertojalla, tohtori Watsonilla, on kuitenkin jalat tukevasti maan kamaralla, ja hän etsii kaiken takaa luonnollisia selityksiä ja ihmisen tekoja.
  • Tunnelma Baskervillen kartanossa on kuitenkin synkkä ja pahaenteinen. On syksy, sataa ja tuulee, nummen kainalossa on kylmä. Perin brittiläistä. Seudulla pelätään murhasta tuomittua vankikarkuria, jonka epäillään olevan lähistöllä. Tapahtuu murhayrityksiä.  Conan Doyle osaa totisesti rakentaa tunnelman haluamakseen. Jännite kasvaa vähitellen, juoni saa uusia kierteitä. Voin hyvin nähdä, miksi kirjaa pidetään genren klassikkona.
  • Sherlock Holmesin työskentelystä tulee mieleen Hercule Poirot'n harmaat aivosolut ja päättely sekä pienten yksityiskohtien merkityksen näkeminen. A. Conan Doyle lienee ollut yksi Agatha Christien esikuvista.
  • Conan Doylen muitakin Sherlock Holmes -kirjoja voisi lukea, vaikka itse Holmes onkin ärsyttävän turhamainen ja vaikka tohtori Watson ihailee häntä ärsyttävän sokeasti.

         A. Conan Doyle: A The Hound of the Baskervilles, 173 s. + Introduction
         Kustantaja: Ballantine Books (16th p. 1989; alkuperäinen 1901-1902)


KIRJAN hankin käytettyjen kirjojen nettikaupasta joskus koronakesänä.
Helmet-haaste: 1. Kirjassa kirjoitetaan päiväkirjaa (Dr. Watson kirjaa tapahtumat myös päiväkirjaansa.)


Osallistun Klassikkohaasteeseen 12, jota isännöi Jotakin syötäväksi kelvotonta -blogi. Olen aikaisemmin ollut mukana jokaisella haastekierroksella. Tämän kerran kooste ja linkit muiden osallistujien klassikkokirjoihin löytyvät täältä.

Aiemmat klassikkohaastekirjani:

    Klassikkohaaste 1: Juhani Ahon Papin rouva
    Klassikkohaaste 2: Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen
    Klassikkohaaste 3: Tšingiz Aitmatovin Valkoinen laiva
    Klassikkohaaste 4: Maria Jotunin Arkielämää
    Klassikkohaaste 5: F. E. Sillanpään Hurskas kurjuus

    Klassikkohaaste 6: Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri
    Klassikkohaaste 7: Lee Harperin Kuin surmaisi satakielen
    Klassikkohaaste 8: Pearl S. Buckin Hyvä maa
    Klassikkohaaste 9: Anne Brontën Agnes kotiopettajatar
    Klassikkohaaste 10: Eeva Joenpellon Vetää kaikista ovista
    Klassikkohaaste 11: John Galsworthyn Omenapuu

Vuosi kuvina - Tammikuu 2021

31.1.2021

Uusi vuosi ja uudet kuvat, vaikkakin samaan kuvasarjaan, jonka aloitin viime toukokuussa.

Tällä kertaa ei tarvinnut etsiä kuvauspäivää sen mukaan, että saisi lunta mukaan, sillä sitä on nyt joka paikassa runsaasti. Kävin nappaamassa kuvat tänään puolen päivän jälkeen, kun taivas oli pilvessä. Kotiin palattuani aurinko pilkisti pilvien lomasta ja loi hieman punertavaa hehkua ympärilleen. Näihin kuviin rusotus ei päätynyt.

Lampea kiertävä kävelytie on aurattu helppokulkuiseksi. Sillä kulkevia kuvalukutaitoisia koiria muistutetaan käyttäytymään ihmisiksi. 


Lähimaastossa on satumaisia lumipuita. Kaupungin keskustasta ei tarvitse kuin ylittää rautatiesilta, kun alkaa hiihtolatu, joka myötäilee ajotietä ja ohittaa lammen vastarannalla, kuusien vierestä. Kilometrin päässä keskustasta latu päätyy metsään ja suolle, sinne on tehty eripituisia latulenkkejä.