torstai 17. kesäkuuta 2021

Eeva Joenpelto: Elämän rouva, rouva Glad

Eeva Joenpelto syntyi tasan sata vuotta sitten 17.6.1921 Sammatissa. Mikä siis sen parempi aika tarttua hänen kirjaansa kuin tämä, ja laajasta tuotannosta löytyy valinnan varaa. Olen joskus poiminut romaanin Elämän rouva, rouva Glad kirjaston kirjanvaihtohyllystä, ja sen olen nyt lukenut juhlavuoden kunniaksi. Toinen vaihtoehto olisi ollut Lohja-sarjan kakkonen, sillä luin toissa talven klassikkohaasteeseen ykkösosan Vetää kaikista ovista. Sen vuoro saa tulla myöhemmin.


Rouva Glad on liikenainen, joka on ollut kolmesti naimisissa ja jäänyt kolmesti leskeksi. Hänen sukunimensä ja varakkuutensa on peräisin keskimmäiseltä mieheltä, rakennusurakoitsija Viljami Gladilta, joka opetti vaimolleen omaisuuden kartuttamisen salat ennen äkillistä kuolemaansa. Nyt rouva omistaa kivitalon, hotellin ja paljon muuta, ja raha ja omistukset ovat hänelle elämän sisältö. Hän kohtaa paikkakunnalle muuttaneen uuden nimismiehen, Veikko Järvisen, joka on joutunut pulaan ja tulee pyytämään apua rouva Gladilta. Rouvan ja Järvisen välille syntyy erikoinen ystävyyssuhde, josta molemmat pyrkivät hyötymään.

Takaumissa rouva Glad muistelee mennyttä elämäänsä. Lapsuuden vaatimattomat olot, työ postikonttorissa ja sitten pankissa. Kolme erilaista avioliittoa, kolme erilaista miestä ja tarinaa. Kiltistä tytöstä kasvoi laskelmoiva ja kova nainen, jolla ei ole läheisiä ihmissuhteita ja joka ei välitä, mitä hänestä puhutaan. Eeva Joenpelto kuorii kerroksia yksi kerrallaan, kertoo Sara Gladin, omaa sukua Saara Heinosen, kehitystarinan, ja lukija alkaa ymmärtää, miksi rouva Gladista on tullut se, mikä hän on.

Kaikista hienointa kirjassa on vahva ja vakuuttava ihmiskuvaus, joka ei tyydy pintailmiöihin, vaan paneutuu syvemmälle, sekä 30-luvun ajankuva, jossa nimismies pitää IKL:n poikakerhoa ja tulevaa sotaa enteillään. 

Mieleen tulee, jälleen, miksi ihmeessä en ole lukenut Joenpeltoa enemmän. Hieno kirjailija!

Helmet-haaste: 5. Kirja liittyy tv-sarjaan (1990 esitetty neliosainen tv-sarja)

          Eeva Joenpelto: Elämän rouva, rouva Glad, 378 s.
          Kustantaja: Suuri Suomalainen Kirjakerho 1984 (1. painos WSOY 1982)
          Päällys: Raimo Raatikainen



Osallistun kirjalla Tuijata-blogin Eeva Joenpelto 100 -haasteeseen,
jonka koosteesta löytyy lisää linkkejä kirjailijan teoksiin.
#joenpelto100

sunnuntai 13. kesäkuuta 2021

Jane Harper: Kadonnut mies

Dekkariviikon maailmanympärimatkalla saavutaan tänään Kanadasta kolmanteen kohteeseen eli Australiaan, Lukuvuorossa on Jane Harperin tänä vuonna suomeksi julkaistu Kadonnut mies, jonka luin englanniksi (The Lost man). Tämä on ensimmäinen Harperin kirja, jonka olen lukenut, ja jostain arviosta luin, että sitä pidetään kirjailijan parhaana jännityskirjana.


Kadonnut mies
alkaa kohtauksella, joka synnyttää niin monia kysymyksiä ja aavistuksia, että kirjaa on ihan pakko ahmia. Kaukaisen pellon laidalla on vanha karjamiehen hauta, jolle on pystytetty korkeahko hautakivi. Sen kiven luo ajaa Brightin veljeksistä vanhin, Nathan, autossaan teini-ikäinen poikansa, joka on saapunut jouluksi isänsä luo Brisbanesta. Perillä he kohtaavat Nathanin nuorimman veljen, Bobin, joka on viettänyt yön haudan lähellä. Veljeksistä keskimmäinen, Cameron, on edellisenä päivänä löytynyt haudalta kuolleena.

Viranomaiset päätyvät siihen, että Cameron on tehnyt itsemurhan, mutta Nathan ei usko siihen mahdollisuuteen. Mutta mitä ihmettä Cameron teki karjamiehen haudalla, ilman autoa tai mitään varusteita? Hänen autonsa löytyy kilometrien päästä täydessä toimintakunnossa ja varustettuna runsain polttoaine-, juomavesi- ja ruokavarastoin, kuten he kaikki ovat tottuneet tekemään. Mikä sai Cameronin poistumaan autoltaan ja lähtemään polttavaan kuumuuteen ilman vettä?

Cameronin kuolema on arvoitus, mutta salaisuuksia ja arvoituksia löytyy koko perhekunnasta. Ilmeisesti Cameron oli saanut hiljattain yhteydenoton eräältä naiselta, joka oli reppureissannut Australiassa ja työskennellyt Brightin tilalla silloin, kun Cameron oli vain 17-vuotias. Hän ei kuitenkaan kerro tästä mitään vaimolleen Ilselle, vaikka Nathan ja Bob tietävät siitä. Ja Cameronin ja Ilsen pikkutyttö tietää, että ennen kuolemaansa isä etsi jotain kovasti, mutta Ilsellä ei ole aavistustakaan, mitä se voisi olla. Kaksi Cameronin ja Bobin tilalla työskentelevää reppureissaajaa ovat luku sinänsä, jokin heissä saa Nathanin tutkimaan heidän tietojaan internetistä.

Kun kaikki kokoontuvat Cameronin ja Bobin omistamalle perheen tilalle, jolla myös veljesten äiti asuu, pintaan pääsevät monet muistot ankarasta ja jopa julmasta isästä sekä poikien nuoruuden kolttosista ja naissuhteista. Jane Harperin kirja kasvaa jännittäväksi trilleriksi ja perhe- ja sukudraamaksi, joka pitää otteessaan loppuun saakka. Ympärillä Queenslandin valtavat maatilat sekä paahtava kuumuus, jossa elävät tottuvat tarkkailemaan luontoa ja sen ilmiöitä selvitäkseen hengissä säässä kuin säässä, helteessä, tulvissa, myrskyissä.

Helmet-haaste: 34. Kirjassa tarkkaillaan luontoa.

         Jane Harper: The Lost Man, 411 s.
         Kustantaja: Abacus 2019 (paperback; first published in Australia 2018)

         Suomeksi: Kadonnut mies, 400 s. 
         Kustantaja: Tammi 2021
         Suomentaja: Mari Hallivuori

Tämä viikko on ollut dekkariviikko, ja sillä on luettu roppakaupalla dekkareita ja kirjoitettu niistä. Kirjablogeissa viikkoa luotsasi Yöpöydän kirjat -blogin Niina. Kiitos, Niina, dekkariviikon järjestämisestä! Lukuvinkkejä voi katsoa vaikka viikon koosteesta.

Lähdin viikolla lukumatkalle maailman ympäri, mutta siinä kävi niin kuin uumoilin jo alkaessani, etten ehdi tehdä koko kierrosta loppuun asti. Niinpä jäin toiselle puolelle maailmaa. Ei hätää kuitenkaan, aion pitää toisen, oman dekkariviikon juhannuksen jälkeen, sillä pitäähän minun päästä kotiin Australiasta!

Dekkariviikolla matkustin ensin ISLANTIIN. Reykjavikissa seurailin komisario Erlendurin tutkimuksia Arnaldur Indriðasonin dekkarissa Haudanhiljaista.

Sieltä ylitin Atlantin KANADAAN, jossa tutustuin rikoskomisario Gamacheen ja Three Pines -kylään Louise Pennyn pitkän sarjan alkavassa romaanissa Kuolema kiitospäivänä.

Kanadasta saavuin sitten AUSTRALIAAN, jossa jännitti ja mietitytti tämä Jane Harperin trilleri Kadonnut mies.

Juhannuksen jälkeen matka jatkuu Australiasta Japanin ja Singaporen kautta takaisin Suomeen. 

perjantai 11. kesäkuuta 2021

Louise Penny: Kuolema kiitospäivänä

Dekkariviikon maailmanympärimatka alkoi Islannista, ja tänään saavutaan toiselle etapille eli läntiseen Kanadaan. Kirjailija Louise Penny on sijoittanut melkoisen sarjan dekkareita sinne, pieneen fiktiiviseen Three Pines -nimiseen kylään, joka sijaitsee Quebecin kaupungin lähistollä Quebecin provinssissa. Aloitin kylän elämään ja ihmisiin tutustumisen sarjan ensimmäisestä osasta, joka on Suomessa saanut uusintapainoksessa nimekseen Kuolema kiitospäivänä (englanniksi Still Life).


Three Pines -kylässä kaikki tuntevat toisensa. Kenelläkään ei ole pahaa sanaa sanottavana eläkkeellä olevasta opettajasta, Jane Nealistä, kaikki pitävät hänestä. Hän viettää k
iitospäivän aattoillan ystäviensä kanssa syöden herkkuja ennakkoillallisella. Hän yllättää kaikki kutsumalla heidät kotiinsa taidenäyttelyn avajaisten jälkeen. Jane ei ole koskaan päästänyt ketään, edes läheisiä ystäviään, eteistä peremmälle, mutta ehkä se, että hän on ensimmäistä kertaa tarjonnut maalaustaan taidenäyttelyyn ja se on hyväksytty, on vaikuttanut häneen.

Kiitospäivän aamuna kaikki järkyttyvät, kun Jane löydetään syksynvärikkäästä vaahterametsästä kuolleena. Ja millä lailla kuolleena! Janen on surmannut yksi ainoa nuoli, joka on ammuttu suoraan sydämeen. Mutta mitä ihmettä Jane teki metsässä varhain aamulla ilman Lucya, koiraansa, joka oli aina mukana Janen kävelylenkeillä.

Quebecin poliisilaitokselta lähetetään rikoskomisario Armand Gamache tutkimaan Janen kuolemaa.

"... puolivälissä kuudettakymmentä, pitkän ja nyttemmin ilmeisesti paikoilleen juuttuneen uransa huipulla, hän yhä vain kummeksuu väkivaltaista kuolemaa. Mikä oli outoa rikososaston päällikölle, ja samalla ehkä yksi syistä, joiden vuoksi hän ei ollut edellyt pitemmälle Sûretén kyynisessä maailmassa. Gamache toivoi aina, että kenties joku oli erehtynyt eikä mitään ruumista ollut olemassakaan."

Jane kuoli väkivaltaisesti, mutta oliko se onnettomuus? Jousella metsästävät aiheuttavat toisinaan onnettomuuksia kotieläimille ja ihmisille, joten ehkä joku salametsästäjä ampui Janen vahingossa luullessaan tähdänneensä peuraa. Mutta kuka olisi osannut ampua juuri käytetyllä, vanhalla jousimallilla? Keillä olisi voinut olla motiivi Janen murhaan? Pojilla, jotka Jane tunnisti edellisenä päivänä, kun he heittelivät ankan lantaa bistron pitäjien päälle? Siskon tyttö, jolla oli kiire saada tätinsä perintö, vaikka Janen hyvä ystävä Clara oli varma, ettei Jane ollut tehnyt testamenttia siskontyttärensä hyväksi?

Gamache ei tyydy ilmeisimpiin ratkaisuihin, vaikka nekin on tutkittava perusteellisesti. Hän jututtaa lukuisia kyläläisiä, istuu nurmikentän laidalla katselemassa kylää ja kuuntelemassa, mitä sen asukkaat puhuvat keskenään. Syyllinen toki selviää, vaikka se viekin aikaa, ja yllättää yhden jos toisenkin.

Louise Penny kirjoittaa perinteisiä murhamysteereitä Agatha Christien tyyliin ja on luonut päähenkilön, josta on helppo pitää. Hienosti hän tuo kirjaansa myös Quebecin englannin- ja ranskankielisten väliset ristiriidat, jotka ovat usein samalla ristiriitoja protestanttien ja katolisten välillä. Olen rauhallisten ja ei-kovin-väkivaltaisten rikoskirjojen ystävä, mutta Kuolema kiitospäivänä oli alkupuolella melkein liian rauhallinen jopa minun makuuni. Kylämiljöö on kuitenkin viehättävä persoonallisine ihmisineen, ja ehdotonta plussaa on se, että kaikki tapahtuu Kanadassa, josta en ole liiemmälti kirjoja lukenut. Varmasti palaan Three Pinesin kylään toistekin.

Helmet-haaste: 31. Jännityskirja tai dekkari.

          Louise Penny: Kuolema kiitospäivänä, 367 s.
          Kustantaja: Bazar 2020 (1. taskukirjapainos, kovakantinen 2019)
          Alkuperäinen: Still life, 2005; suomentaja Raimo Suominen
          Kannen suunnittelu: Perttu Lämsä

          Aikaisemmin WSOY on julkaissut kirjan suomeksi Sapo-sarjassa   
          vuonna 2008 nimellä Naivistin kuolema.

keskiviikko 9. kesäkuuta 2021

Arnaldur Indriðason: Haudanhiljaista


Kirjablogien dekkariviikko on taas täällä, alkoi maanantaina, ja sitä vetää Yöpöydän kirjat -blogin Niina. Olen mukana muutamalla kirjalla. Olen joskus aikaisemmin kirjamatkaillut dekkariviikolla muihin maihin ja niin aion tehdä nytkin. Lähden kirjalliselle maailmanympärysmatkalle, vaikka luulen, että tässä menee kauemmin kuin yksi viikko nykyisellä bloggaustahdillani.

Ensimmäisenä etappina on Reykjavik Islannissa ja kirjana vanhan tutun Arnaldur Indriðasonin Haudanhiljaista, joka on hänen Erlendur-sarjansa toinen suomennettu osa. Ja kylläpä on hyvä rikosromaani, hyvin kirjoitettu, josta kiitos myös kääntäjälle Seija Holopaiselle, ja taitavasti punotusta juonesta ei puutu yllättäviä käänteitä.

Kun luin Erlendur-sarjan edellisen osan Räme, pidin siitäkin kovasti, kirjoitin blogiin, että "harvinaisen hyvä ja koukuttava dekkari". Siinä kaikki tapahtui sateisena syksynä, ja se oli tunnelmaltaan synkähkö. Tämä seuraava osa, Haudanhiljaista, ei tunnu yhtä synkältä, vaikka siinäkin kaivellaan (ihan konkreettisesti!) vanhoja ja kammottavia salaisuuksia.

Reykjavikin laitamilla rakennetaan uutta asuinaluetta. Eräänä päivänä leikkivät lapset löytävät perustusten kaivuupaikalta luun. Lähelle sattuu lääkäriksi opiskeleva mies, joka tunnistaa sen heti ihmisen luuksi. Ympäristöä tutkittaessa joku huomaa hiekasta nousevan ihmiskäden. Rakennusfirman harmiksi paikka eristetään, ja sitä tulevat ensin tarkastelemaan rikospaikkatutkijat ja sen jälkeen poliisin kutsumat arkeologit.

Maata kaivettaessa alkaa paljastua aikuisen luuranko, joka on vuosia tai vuosikymmeniä vanha. Erlendur ryhmineen joutuu selvittämään, kuka on asunut alueella toisen maailmansodan aikana, sitä ennen ja sen jälkeen. Siellä on ollut huonokuntoinen mökki, jonka omistajan morsian katosi aikoinaan jäljettömiin ennen häitä. Sodan aikaan mökissä asui viisihenkinen perhe, jonka elämässä kaikki ei ollut kohdallaan. Lähistöllä sijaitsi brittiarmeijan sotilasparakkeja ja varikko, jotka siirtyivät amerikkalaisille joukoille brittiarmeijan siirtyessä pois Islannista.

Samalla kun Erlendur paneutuu maasta löytyneen kuolleen tapaukseen, hänellä on kova hätä tyttärestään, joka joutuu huonossa kunnossa sairaalaan. Erlendur käy katsomassa tytärtään päivittäin ja juttelee hänelle lääkärin kehotuksesta, aluksi meneillään olevasta rikostutkinnasta ja myöhemmin omasta lapsuudestaan ja avioliitostaan, vaikka ei tiedä, kuuleeko tiedottomana makaava tyttö häntä. Lukijalle Erlendurin puhe on merkityksellistä - selviää Erlenduria painava lapsuuden tragedia sekä hänen purkautuneen avioliittonsa tarina ja se, miksei isä ole pitänyt yhteyttä lapsiinsa.

Arnaldur Indriðason liikkuu romaanissaan kiinnostavasti ajassa. Nykyajassa (tai siis tämän vuosituhannen alussa, jolloin kirja julkaistiin) tehdään rikostutkimusta, jotta saataisiin selville, kuka kauan sitten kuollut vainaja on ja kuoliko hän rikoksen uhrina. Samalla poliisi joutuu kaivautumaan menneeseen, sota-ajan tapahtumiin, ja saa tässä apua myös brittien suurlähetystöltä ja Yhdysvaltojen joukoissa palvelleelta upseerilta, joka jäi sodan jälkeen Islantiin asumaan. Lukija tietää kaiken aikaa enemmän, sillä aina välillä hypätään sota-aikaan, ja yksi mökissä asuneista lapsista kertoo perheensä silloisista tapahtumista.

Pidän paljon Arnaldurin tavasta yhdistää dekkareihinsa maansa historiaa, rikosten psykologisia motiiveja sekä yhteiskunnallisia ongelmia. En ollut yllättynyt siitä, että kirjailija toi juoneen mukaan Islannin aseman sodan aikana, jolloin se oli liittoutuneiden miehittämä. Se on tuttua kirjailijan kolmesta 1940-luvulle sijoittuvasta rikosromaanista, joissa rikoksia ratkovat islantilainen poliisi Flóvent ja kanadanislantilainen sotilaspoliisi Thorson: Varjojen kujat, Saksalainen talo ja Petsamo.

Haudanhiljaista voitti Arnaldurille Lasiavain-palkinnon parhaana pohjoismaisena rikosromaanina vuonna 2003. Hän sai edellisenkin vuoden palkinnon romaanista Räme. Lisäksi vuonna 2005 Haudanhiljaista sai Britannian rikoskirjailijoiden yhdistyksen (CWA) pääpalkinnon eli Kultaisen tikarin (Gold Dagger) vuoden parhaana rikosromaanina.

Helmet-haaste: 45. Kirjan on kirjoittanut pohjoismaalainen kirjailija.

          Arnaldur Indriðason: Haudanhiljaista, 284 s.
          Kustantaja: Blue Moon 2006 (2. painos pokkari, 1. painos 2004)
          Alkuperäinen: 
GrafarÞögn, 2001; suomentaja Seija Holopainen

tiistai 25. toukokuuta 2021

Ruth Hogan: Kadonneiden tavaroiden vartija

 

Anthony Peardew on kirjailija, joka kirjoja on aikoinaan ostettu paljon. Viime vuosina häneltä ei ole julkaistu enää mitään, ja hän on vetäytynyt eläkkeelle. Anthony asuu talossa, jonka hän hankki neljäkymmentä vuotta aikaisemmin oman tulevan perheensä kodiksi, ja siitä ajasta muistuttaa yhä morsiamen, Theresen, istuttama ruusupuutarha ja hänen koskemattomina säilyneet tavaransa hääpuvusta alkaen. Häitä ei koskaan tullut. Hääpäivänä Therese kuoli matkalla kirkkoon.

Nuori Anthony jäi asumaan kotiin, joka oli tarkoitettu heille molemmille, eikä mennyt koskaan naimisiin. Yhteen huoneeseen hän alkaa kerätä sellaisia tavaroita, joita toiset ovat hukanneet, hyljänneet tai heittäneet pois. Ehkä hänellä on edelleen huono omatunto medaljongista, jonka Therese oli hänelle antanut ja jonka hän oli hukannut, vaikka Therese oli vannottanut häntä pitämään sen aina tallessa. Nyt, vuosikymmeniä myöhemmin, huoneen hyllyt ovat täynnä löydettyjä tavaroita, jotka on siististi pakattu laatikoihin ja varustettu tarkoilla tiedoilla löytöpaikasta ja -ajasta. Anthonyn toive ja unelma on, että mahdollisimman moni tavaroista löytää takaisin omistajalleen. Tavarat toimivat myös inspiraationa hänen tarinoilleen, jotka julkaistaan kirjoina.

Anthony palkkaa avustajakseen Lauran, joka etsii työpaikkaa ja on monella tavalla hukassa elämässään. Ehkä kadonneiden tavaroiden vartija palkkaa hänet juuri siksi, että tunnistaa hänessä eksyneen ja uuden alun mahdollisuudet? Laura auttaa kirjeenvaihdossa ja puhtaaksikirjoituksessa ja erilaisissa kodin töissä. Kuusi vuotta myöhemmin heistä on tullut ystäviä. Anthony on saanut tietää sairastavansa ja ettei hänellä ole paljon aikaa jäljellä. Hän toivoo mielessään, että Laura jatkaisi hänen kesken jäävää työtään kadonneiden tavaroiden kotiuttamisessa omistajilleen.

Nykyaikaan sijoittuvan Anthonyn ja Lauran kohtaamisen kanssa toisessa aikatasossa, 70-luvulla, parikymppinen Eunice menee työhaastatteluun pieneen kustannusyhtiöön. Hänen tuleva pomonsa, Pommikone, palkkaa hänet niiltä sijoiltaan toimistoapulaiseksi, ja siitä alkaa vuosikymmeniä kestävä työtoveruus ja ystävyys iloineen ja suruineen. Takaumissa palataan Anthonyn ja Theresen lyhyeen, elämää suurempaan rakkaustarinaan. Aikatasoja on monta, mutta siirtymät ovat selkeitä, ja kirjailija pitää langat hyvin käsissään. Lukija osaa aavistaa, että kaksi erillistä juonikuviota kohtaavat toisensa jossain vaiheessa.

Ruth Hoganin esikoiskirja Kadonneiden tavaroiden vartija oli sopivan kevyttä luettavaa toiseen koronakevääseen. Sitä mainostetaan hyvän mielen kirjaksi, ja sellainen se olikin. Pieniä tarinoita kadonneista tavaroista ja ne kadottaneista ihmisistä, entisiä ja nykyisiä romansseja ja surua läheisten menetämisestä, humoristista sanailua ja vähän höpsöä taikaa. Erityisesti pidin kirjan sijoittumisesta kirjojen maailmaan - kirjailijan lontoolaiseen kotielämään sekä pienkustantajan toimistoon.

Luin kirjan englanniksi. Tämän lisäksi Ruth Hoganin toinenkin kirja on ehditty suomentaa nimellä Lauluja variksille (2020), ja kolmas kirja on luvassa nimellä Queenie Malonen Paratiisihotelli (kustantajan mukaan elokuussa 2021).

          Ruth Hogan: The Keeper of Lost Things, 278 s.
          Kustantaja: William Morrow 2017 (paperback)

          Suomeksi: Kadonneiden tavaroiden vartija, 335 s., Bazar 2020,
          Suomentaja: Susanna Tuomi-Giddings. Kansi: Laura Noponen

Helmet-haaste: 36. Kirjassa liikutaan ajassa

maanantai 10. toukokuuta 2021

Maikki Harjanne: Ilmaiset monot


Kun 
Maikki Harjanteella tuli kolmekymmentä vuotta täyteen taiteilijana, hän kirjoitti näköisensä omaelämäkerran. Minttu-kirjojen tekijän Ilmaiset monot on hauskaa ja nostalgista luettavaa. Hauskan siitä tekee kirjailijan viljelemä huumori, nostalgisen taas hänen lapsuusvuosiensa ja opiskeluaikojensa ajankuva.

Maikki Harjanne syntyi Maija-Liisa Saksmanina joulukuussa 1944. Isä oli astunut miinaan edellisenä kesänä, vaikka muutaman vuoden ikäisenä Maikki ei ymmärräkään, miten isä sillä lailla kaatui ja miksei Mannerheim auttanut häntä pystyyn. Pienen sotaorvon alkutaival ei ole helppo: isä on kuollut ja äiti joutuu tytön syntymän jälkeen hoitoon, sillä suru miehen kuolemasta, lapsen syntymä ja kahden lapsen yksinhuoltajuus on liikaa. Onneksi on isoisä, jonka kotona Maikki saa kodin, kunnes äiti toipuu ja palaa kotiin.

Lastenkirjojen tekijä tavoittaa hienosti lapsen puheen ja ymmärryksen lapsuusepisodeissa, ja kun tyttö kasvaa, myös hänen tapansa puhua muuttuu. Kun sotaorpo saa koululaisena ilmaiset monot avustuksesta, ne näyttävät köyhyyden häpeän kaikille ja saavat kyytiä. Opiskeluaikana kämppäkaverukset maalaavat koko asunnon mustavalkoiseksi - ja tarjoavat  tupaantulijaisissa lakritsia ja maitoa. Haaveesta tulee totta: hän menee naimisiin parrakkaan taiteilijan kanssa, ensin kirjailija Hannu Mäkelän ja myöhemmin elokuvaohjaaja Mikko Harjanteen kanssa.


Pieniä, eloisia välähdyksiä koko elämän matkalta siihen asti, että kirjoja on kertynyt  kahdeksankymmentä. Maikki Harjanne on tuottelias kirjailija-taiteilija ja on kirjoittanut sekä lapsille että aikuisille. Kirja ei ole pituudella pilattu, siinä on vain 119 sivua, ja melkein jokaisella aukeamalla on ainakin yksi piirroskuva, usein koko sivun kokoisena. 

Pidin kirjasta kovasti. Harjanne on kertonut elämäntarinansa veikeästi, itselleen olennaisiin asioihin ja sattumuksiin keskittyen. Lahjakas taiteilija osaa käyttää taitavasti niin sanaa kuin kynää ja pensseliäkin.

          Maikki Harjanne: Ilmaiset monot, 119 s.
          Kustantaja: Otava 2008
          Kuvitus: Maikki Harjanne

Helmet-haaste: 26. Elämäkerta henkilöstä, joka on elossa.

lauantai 1. toukokuuta 2021

Vuosi kuvina - Huhtikuu 2021

Hyvää vappua! Huhtikuun kuvan kävin nappaamassa sarjaani eilen, vaikka se tulee blogiin vasta toukokuun puolella. Kiirettä, muka. Tämä on samalla sarjan viimeinen kuva, aloitin pikkulammen tarkkailun melkein vuosi sitten toukokuun lopussa. Palaan toisella kertaa vuoteen koosteessa.

30.4.2021

Lumet ovat sulaneet jo muutama viikko sitten, vaikka vielä tänään satoi hetken räntää. Kuuluu kai vappusäähän. Lammen ja Vantaanjoen vesi on kohtalaisen korkealla näin keväisin. Näin yksin uiskentelevan sorsakoiraan ja ruokaa sukeltelevan telkkäpariskunnan, jotka olivat kameralle liian kaukana. Vastarannalle on joku tuonut scilloja, jotka ovat levittäytyneet vanhan puun ympärille.