perjantai 19. heinäkuuta 2019

Minna Canth: Agnes (selkomukautus)

Naistenviikon merkeissä luin Minna Canthin pitkän novellin Agnes. Tänä vuonna vietän viikkoa lukemalla pari naisten kirjoittamaa teosta, joiden nimessä on naisen nimi - ei viikon nimipäiväsankarin, vaan yleensä jokin naisen etunimi. Aloitan varsinaisella klassikolla, jonka luin Tuija Takalan tekemänä selkomukautuksena.

Agnes ja Liisi olivat koulukavereita suomalaisessa pikkukaupungissa ja hyviä ystäviä. Koulun jälkeen elämä kuitenkin eroitti ja vei kummankin omaa polkuaan. Liisi meni naimisiin Antin kanssa ja sai kolme lasta, joista nuorin on novellissa vasta vauva. Agnes taas meni maailmalle, ja kerrottiin, että hän olisi Pietarissa asti.

Kotikaupungissa järjestetyissä laulujuhlissa Liisi näkee viehättävästi pukeutuneen ja kauniin naisen, jonka ympärillä pyörii useita miehiä ilmeisen ihastuneita häneen. Liisin yllätykseksi hän tunnistaa naisen, sehän on hänen ystävänsä Agnes. Naiset tervehtivät toisiaan, ja Liisi kutsuu vanhan koulutoverinsa kylään kotiinsa.

Liisi on iloinen saadessaan olla ihailemansa ystävänsä kanssa, mutta huomaa myös pian, että tämä Agnes on eri ihminen kuin kouluaikainen Agnes. Iloon sekoittuu myös muita tunteita, kun Liisi huomaa, miten hyvin Antti viihtyy Agneksen seurassa, miten hänkin lumoutuu pietarilaisesta kaunottaresta. Asiaa ei auta se, että Antti mielellään vie Agnesin retkille kaupungin ympäristöön, kun Liisi jää lasten kanssa kotiin.

Novellissa Minna Canth tuo rinnakkain kaksi erilaista naiskuvaa ja arvomaailmaa. Liisin elämä on sujunut perinteisesti, hän on ollut naimisissa viisi vuotta ja ehtinyt saada kolme lasta ja arvostaa kotia ja perhettä. Agnes on vapaamielinen arvoiltaan ja käyttänyt vapauttaan valitakseen oman elämäntapansa Pietarissa. Canth ei moralisoi, mutta novellin loppu nostaa mieleeni kysymyksen, kumpi naisista on loppujen lopuksi vapaampi valinnoissaan ja onnen ja elämän mielen etsinnässään. 

Tämä oli ensimmäinen kirja, jonka luin selkomukautuksena. Sellaisena se oli helppolukuinen, juoni,teemat ja tunnemaailma avautuivat hyvin, vaikken ollut Agnesiin aiemmin tutustunutkaan. Selkomukautuksen jälkeen lukaisin myös alkuperäisen Agneksen SKS:n julkaisusta, ja vaikka nautin vanhan suomen kielen ja vanhahtavien ilmaisujen lukemisesta, täytyy myöntää, että (vanhaa kirjallisuutta vähemmän lukeneille) selkomukautus varmasti avaa Canthin novellia helpommin ja paremmin.

Selkomukautus on vapaasti ladattavissa verkosta. Lisää voit lukea mukautuksen tekijän Tuija Takalan blogista Tuijata. Kulttuuripohdintoja. Kirjoituksessaan hän avaa kiinnostavasti myös selkomukautuksensa periaatteita ja antaa linkin verkkojulkaisuun.

         Minna CanthAgnes, 65 s, e-kirja (PDF)
         Selkomukautus: Tuija Takala

         Julkaisija: Tuija Takala 2019

         Minna CanthAgnes, kokoelmassa Kauppa-Lopo, Agnes, s. 53-140

         Kustantaja: SKS 1999 (1. p. 1892 kokoelmassa Novelleja 2, Otava)


KIRJAT ovat oman hyllyn aarteita - toinen e-kirjahyllyssä ja toinen painettuna.
MUUALLA Agneksesta: Kirjapöllön huhuiluja, Tuijata, Yöpöydän kirjat

Tämä kirja on haasterohmu.

Osallistun kirjalla Naistenviikkohaasteeseen,
Klaaran päivän selkokirjahaasteeseen,
Kirjahyllyn aarteet -haasteeseen sekä 
Joka päivä on naistenpäivä -klassikkokirjojen haasteeseen.
Kirjankansibingossa ruksaan ruudun "Nainen". 

maanantai 15. heinäkuuta 2019

Indrek Hargla: Apteekkari Melchior ja Rataskaivonkadun kummitus

Kummitus. Pyöveli. Luostareita, munkkeja, nunnia, ritareita, raatimiehiä, ruotsalaisia kalastajia. Keskiaikainen Tallinna elää virolaisen Indrek Harglan kirjoittamassa rikosromaanisarjassa, josta luin nyt toisen osan Apteekkari Melchior ja Rataskaivonkadun kummitus. Sopivasti sen tapahtumat ajoittuvat parille elokuiselle viikolle vuonna 1419 eli koko lailla tasan kuusisataa vuotta sitten.

Jo keväällä eräs nainen, Magdalena, oli kuollut pudottuaan Rataskaivoon. Siihen ei kiinnitetty paljonkaan huomiota, ehkä siksi, että nainen työskenteli huorana Punaisessa luostarissa. Joku kuitenkin muistaa, että nainen oli kertonut nähneensä kummituksen, ja heti seuraavana päivänä hän oli kuollut. Se tulee mieleen nyt, kun torninpäällikkö Grote löydetään kuolleena torninsa läheltä kaupunginmuurin harjalta pudonneena. Hänen kasvoilleen on jäänyt pelosta suunniltaan olevan ilme, ikään kuin hän olisi nähnyt kummituksen. Edellisenä päivänä hän oli säikähtänyt kovasti, kun apteekkari oli maininnut hänelle kummituksen. Kolmaskin, flaamilainen taidemaalari, kuolee heti kohta kummituksen näkemisestä puhuttuaan.

Melkoinen sattuma siis. Kolme ihmistä kertoo nähneensä kummituksen, ja pian heidän maallinen vaelluksensa päättyy. Apteekkari Melchior ei usko tällaiseen sattumaan, vaan alkaa perehtyä kummituksen arvoitukseen, onhan sen kerrottu liikuskelleen Rataskaivonkadulla, jonka varrella apteekki sijaitsee. Eräässä kadun talossa kerrotaan tapahtuneen hirveitä 70 ajastaikaa sitten, ehkä jompi kumpi silloin julmasti surmatuista ihmisistä kummittelee naapurustossa? Kun saman talon edestä löytyy surmattuna tuntematon, nälkiintynyt, kidutettu ja kastroitu nuori mies, apteekkarin mielessä on sellainen arvoitusten kerä, joka välttämättä vaatii ratkaisuaan.

Apteekissa poikkeaa kaupunkilaisia, toisia palvelee itse apteekkari ja toisia taas hänen kelpo vaimonsa, ja mausteiset apteekkikeksit ja makoisat apteekkisnapsit kirvoittavat kielenkannat kertomaan tarinoita kummituksesta ja Rataskaivonkadun asukkaista ja vanhoista tapahtumista. Melchior tietää, että jokaisessa kuulopuheessakin on aina totuutta mukana, kunhan sen vain osaa erottaa huhuista ja valheesta.

Apteekkari Melchior paneutuu niin kummituksen arvoitukseen, että vaimo Keterlyn moittii häntä jo apteekkiansion vähäisyydestä, kun rikoksen selvittely vie miestä milloin kaupungin ulkopuolelle Piritan luostarin rakennnustyömaalle, satamaan kyselemään flaamilaisen maalarin kuolemasta tai metsään vakoilemaan kohtaamista noitana tunnetun miehen kanssa. Kummituksessa kyse ei kuitenkaan ole niin yliuonnollisesta asiasta kuin mitä ihmiset ovat uskoneet, ellei suunnatonta vihaa, pahuutta ja julmuutta lueta sellaiseksi.

Apteekissa työskennellessään Melchior sekoittelee salvoja monista tutuista mausteista kuten tillistä, salviasta ja inkivääristä, mutta joskus niihin tarvitaan tujumpia aineita kuten kielonmehua, kyykäärmeen lihaa ja jopa kuolleen ihmisen ruumiista leikattuja siivuja. Kirjassa keskiaikaista lääkintätaitoa ryydittää monet tarut ja uskomukset. Ympärillä Tallinna kasvaa ja kansainvälistyy, kaduilla kulkee monista maista tulleita käsityöläisiä, ja kaupungissa kiistellään siitä, tarvitaanko siellä kolmatta luostaria, Pyhän Birgitan sääntökunnan Piritaa, joka tietysti veisi kahdelta vanhemmalta luostarilta osan niiden saamista almuista ja lahjoituksista..

Tätä rikosromaanisarjaa pitäisi oikeastaan lukea matkalla Vanhaan Tallinnaan, jossa voi kuljeskella kaikilla kirjojen paikoilla, vanha kartta kädessään! Ehkäpä seuraavan osan kanssa ... Jospa siinä selviäisi myös Melchiorin perimä hänen sukunsa miehiä riivaava kirous, joka yllättää Melchiorinkin mystisillä oireillaan, kun hän joutuu tiukkaan paikkaan.

Apteekkari Melchior -sarja
     #1 Apteekkari Melchior ja Olevisten kirkon arvoitus
     #2 Apteekkari Melchior ja Rataskaivonkadun kummitus

        Indrek Hargla: Apteekkari Melchior ja Rataskaivonkadun kummitus, 326 s.
        Kustantaja: Moreeni 2012
        Alkuperäinen: Apteeker Melchior ja Rataskaevu viirastus 2010
        Suomentaja: Jouko Vanhanen ; Kansi: Mikko Rantanen

KIRJA on kirjastosta. MUUALLA: Café Voltaire, Kirjasähkökäyrä

Helmet-haasteessa kirja sopii kohtiin 16. Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla, 32. Kirjan nimessä on ammatti, 35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä.
Kirjankansibingossa ruksaan ruudun "Jännitys".

keskiviikko 10. heinäkuuta 2019

Joel Haahtela: Adèlen kysymys


"Ehkä joku sanoisi, että kaikki on sattumaa, enkä minä voisi väittää vastaan. Mutta yhtä hyvin voin ajatella veli Paulin sanoja ja uskoa, että maailmassa tapahtuu hitaita ihmeitä, jotka odottavat meitä hiljaa, kuin lehtien alla nukkuvat perhoset."
Suomalainen klassisten kielten opettaja lähtee muutamaksi viikoksi luostariin Etelä-Ranskaan, Pyreneiden vuoristoon. Hän on kiinnostunut Pyhästä Adèlesta, nuoresta naisesta, joka julistettiin pyhimykseksi 1100-luvulla. Adèle oli vain parinkymmenen ikäinen, kun hän putosi korkealta jyrkänteeltä. Kolme paimenta näki sen, ja kun he katsoivat jyrkänteen reunalta alas, heidät yllätti täysin se, mitä he näkivät: murskautuneen naisen ruumiin sijaan alhaalla maassa oli vahingoittumaton nuori nainen, joka rukoili polvillaan Kristusta.

Ihmepelastumisen jälkeen Adèle eli parikymmentä vuotta, kunnes menehtyi tulipalossa. Hänen viitastaan säilyi kappale, samoin pieni pala hiiltynyttä luuta. Niitä säilytettiin puurasiassa, ja moni sitä koskettanut parantui tai kohtasi muun ihmeen elämässään. Kaiken tapahtuneen takia paavi julisti Adèlen pyhimykseksi. Lähelle jyrkännettä, jolta hän oli pudonnut, rakennettiin hänen nimeään kantava luostari paikallisen ruhtinattaren lahjoittamalle maalle.

Mies, latinan osaaja, kuulee Adélesta eräältä ystävältään, joka on käynyt luostarissa ja kokenut siellä ihmeen. Mies päättää lähteä Pyreneille ja etsiä siellä selitystä ihmeeseen, tutkia Adèlen kysymystä. Omassa elämässään hän on hukassa. Avioliitto ei ole enää pitkään ollut sitä, mitä se joskus oli, ja vaimo on lähtenyt työhön Edinburghin yliopistoon. Aikuinen poika on muuttanut omilleen, ja isä on jatkuvasti huolissaan hänestä, pelkää hänen masentuvan.

Pyhän Adèlen luostarissa mies tutkii arkistoja ja etsii todisteita Adèlen ihmeestä. Tapahtuiko se, mitä todisteita siitä on, mitä ovat ne vuosisatojen ajan tapahtuneet ihmeet, joiden on sanottu tapahtuneen Adèlen pyhiinjäännösten vaikutuksesta? Luostarissa asuessaan mies osallistuu luostarin elämään, aterioihin ja hetkipalveluksiin ja käy luostariveljien kanssa keskusteluja Adèlen kysymyksestä. Siihen pureutuessaan hänen omatkin asiansa nousevat mielen päälle, lapsuuskoti ja sairastava äiti sekä suhde vaimoon ja poikaan.
"On hiljaista. Silloin tällöin taivaalle ilmestyy musta varjo, kuin ilman halki liehuva lippu. En muista milloin viimeksi olisi ollut näin hiljaista. Niin kuin kaikki maailman hiljaisuus olisi puristunut samaan paikkaan, minun sisälleni. 
Tästä nainen putosi, tässä hänen jalkansa lipesi, ehkä juuri tämän kiven päältä. Tai ehkä hän putosi tahallaan, lipsautti vain jalkansa pienellä ja peruuttamattomalla liikkeelle. Vai ottiko nainen sittenkin vauhtia, juoksi ja levitti kätensä, katsoi maisemaa viimeisen kerran ihmisenä, joka oli ollut?"
Joel Haahtelan Adèlen kysymys on pienoisromaani, joka on kaunis ja surumielinen, ja jossa on monta tasoa yhtä aikaa. On taso, jolla tutkija etsii faktoja pikkutarkan tekstianalyysin keinoin selvittääkseen, mitä jyrkänteellä oikein tapahtui vuosisatoja sitten, ja paikoin dokumentit ovat ikään kuin oikeusprosessista, jossa kuullaan todistajia ja heidän kertomansa on merkitty muistiin. On hengellinen taso, jolla luostariveljien uskonnollinen elämä ja hengellisyys puhuttelevat tutkijaa, ja hän joutuu itse pohtimaan uskon ja tiedon välistä rajapintaa - ovatko ihmeet mahdollisia, löytyykö niille luonnontieteellinen selitys, mikä rooli Jumalalla on kaikessa? Ja on psykologinen taso, jolla mies kohtaa omat pelkonsa ja ahdistuksensa, joiden kanssa hän on elänyt lapsesta asti.

Tykästyin Adèlen kysymykseen kovasti. Miellyin Haahtelan kirjoitustyyliin, soljuvaan kieleen ja mietittyihin lauseisiin, rauhalliseen tempoon, syvällisyyteen. Olen aikaisemmin lukenut Haahtelalta romaanin Elena, se oli kauan ennen blogiaikaa, ja muistan, että se viehätti - ja että en ymmärtänyt kaikkea. Nyt koin Adèlen kysymyksen paikoittaisen mystisyyden kiehtovana.

                  Joel HaahtelaAdèlen kysymys, 188 s.
                  Kustantaja: Otava 2019
                  Kansi: Päivi Puustinen

KIRJA on kirjastosta. MUUALLA: Katveita, Kirjareppu, Kulttuuri kukoistaa, Lumiomena, Nannan kirjakimara, Tuijata. Yle Areenassa Haahtela kertoo kirjan synnystä.

Helmet-haasteessa kirjan voi laittaa kohtiin 36. Kirjassa ollaan yksin, 40. Kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia.
Kirjankansibingossa ruksaan ruudun "Lempiväri", sillä kannen sinisen sävyt ovat lempiväriäni.

maanantai 1. heinäkuuta 2019

Lyhyesti äänikirjoista - Vaahtera & Martin-Lugand. Ja BINGO!

Kesällä on mukava lukea ja kuunnella kepeää. Nyt kuuntelemista on vauhdittanut vielä se, että tartuin Storytel-kirjapalvelun kesäkuiseen tarjoukseen kokeilla heidän ääni- ja e-kirjojaan kuukausi veloituksetta. Aloitin palveluun tutustumisen kahdella romanttisella teoksella.


Veera Vaahteran Rakkautta, vahingossa kertoo Pihlasta, joka yllättäen huomaa odottavansa lasta. Vakituinen joogaan ja intialaiseen filosofiaan hurahtanut kumppani Otto ei anna sen estää suunnitelmiaan lähteä Intiaan mietiskelemään ilman tietoa siitä, koska palaisi takaisin. 

Yksin jäänyt Pihla pakkaa laukkunsa ja lähtee Lappiin. Hänelle tärkeä isoäiti on kuollut ja jättänyt talonsa Pihlalle perinnöksi. Pihla tulee ja asettuu, tutustuu naapurin leskivaari Aaroon ja masentuneiden odottavien äitien ryhmään. Pari Aaroa nuorempaa miestä näyttäytyy mielellään Pihlan talolla, ja viimein paikalle ilmestyy Otto, tulevan vauvan isä. 

Vaahteran chick lit -romaanissa odotetaan malttamattomasti vauvan syntymää ja sen tapahduttua ensin herkistellään söpön ihmistaimen äärellä ja sitten väsytään yksinhuoltajaäidin arkeen. Ympärillä pyörivistä auttavaisista miehistä yksi ihan ilmeisesti pääsee jatkoon. Rakkautta, vahingossa on harmitonta ja viihdyttävää kuunneltavaa hetkiin, jolloin kaipaa humoristista sanailua ja leikkisää romantiikkaa, jota ei tarvitse sen syvällisemmin jäädä pohdiskelemaan.

Veera Vaahtera on kirjailija Pauliina Vanhatalon alter ego, ja olen aikaisemmin lukenut Vaahteran chick lit -kirjat Onnellisesti eksyksissä (2012) ja Sopivasti sekaisin (2017). 

            Veera Vaahtera: Rakkautta, vahingossa, äänikirja
            Kustantaja: Tammi 2017 (painettu kirja 2013)

            Lukija: Anni Kajos, 5 t 49 min

*** *** *** *** *** *** *** *** *** *** ***

Toinen kevyt äänikirja on ranskalainen, ja sillä on mielestäni varsin herkullinen nimi Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia. Nimellä on kuitenkin vähän sijaa kirjassa, mutta näin jälkeen päin ajatellen se sopii teokselle: kirja alkaa kahvilasta, jonka nimi on sama kuin kirjankin, ja sillä on sija kirjan lopussakin.

Diane on perustanut Pariisiin kirjakahvilan nimeltään "Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia". Nyt hän ei ole kuitenkaan edes käynyt siellä pitkään aikaan, ei sen jälkeen, kun hänen miehensä ja pikkutyttärensä menehtyivät auto-onnettomuudessa. Siitä on nyt vuosi, ja Diane on masentuneena käpertynyt suruunsa ja kotiinsa.

Kahvilaansa Diane ei pysty palaamaan. Sen sijaan hän päättää yhtäkkiä lähteä Irlantiin, jota hänen miehensä rakasti. Hän vuokraa mökin pienestä kylästä, ja siellä Atlantin rannalla hän alkaa hiljalleen toipua surusta. Hän löytää kylästä ystävällisiä ihmisiä - ja naapurinsa, valokuvaaja Edwardin, joka on uskomattoman tyly ja ärsyttävä. Viikkojen kuluessa naapurukset kohtaavat toisensa, sanailevat välillä kipakastikin, kun ranskalainen kulttuuri kohtaa irlantilaisen. Jatko siitä eteenpäin on ennalta arvattava. Kirjan loppu sitä ei kuitenkaan ole!

Agnès Martin-Lugandin kirja on kepeää viihdettä, jossa on vakava sävy, kertoohan se surusta, siitä selviämisestä ja uskon heräämisestä uuden rakkauden mahdollisuuteen. Kiinnostavaa on, että se ilmestyi ensin omakustanteena, ja kun kirjablogistit huomasivat sen, se päätyi ranskalaisen kustantajan julkaisemaksi. Sitä on myyty yli puoli miljoonaa kappaletta pelkästään Ranskassa.

            Agnès 
Martin-LugandOnnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia, äänikirja
            Kustantaja: Bazar 2019 (painettu kirja 2018)
            Alkuperäinen: Les gens heureux lisent et boivent du café, 2015
            Suomentaja: Kirsi Tanner ;  Lukija: Anu Vilhunen, 5 t 4 min

ÄÄNIKIRJAT kuuntelin Storytel-palvelusta.
MUUALLA (Rakkautta, vahingossa) KirjanainenKirjavinkit, Kirsin kirjanurkka,
(Onnelliset ihmiset jne) Luetut kirjat, Kirjojen kuisketta (jossa lisää linkkejä)

Helmet-haasteessa kumpikin kirja sopii kohtiin 1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot, 6. Rakkausromaani, 36. Kirjassa ollaan yksin, sekä lisäksi Rakkautta, vahingossa kirja sopii kohtaan 14. Kirjailijan sukunimi alkaa samalla kirjaimella kuin oma sukunimesi (Vaahtera).

Kirjankansibingossa ruksaan ruudut "Raitoja" (Vaahtera) ja "Juoma" (Martin-Lugand, jossa kertakäyttöinen kahvimuki pöydällä). Näin saan ensimmäisen eli vihreitten tähtien BINGORIVIN:

Ovi: Christian Rönnbackan Julma
Mies: Tomas Gadsin Pirulainen
Piirroskuva: Arnaldur Indriðasonin Saksalainen talo
Kotieläin: Tiina Martikaisen Surmanpolku
Juoma: Agnès Martin-Lugandin Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia

perjantai 28. kesäkuuta 2019

Lydia Koidula: Sillalla soi satakieli

Viime päivinä olen lueskellut Viron kansallisrunoilijan Lydia Koidulan (1843-1886) runoja, kun satuin kirjastossa näkemään viime vuonna julkaistun kokoelman uusia suomennoksia. Oikeastaan on hämmästyttävää, että vasta vuonna 2018, Viron 100-vuotisjuhlien imussa, ilmestyi suomeksi ensimmäinen kokoelma Koidulan runoja. Aikaisemmin niitä oli toki nähty eri julkaisuissa vuosikymmenten aikana. Ensimmäiseksi painoasun sai kolme runoa vuonna 1871 Hämäläisen osakunnan Hälläpyörä-lehdessä.


Teokseen Sillalla soi satakieli : Lydia Koidulan runoja suomeksi on valittu kaikkiaan 49 runoa. Ne on järjestetty teemoittain, jotka on otsikoitu esimerkiksi "Kevät", "Isänmaa", "Sonetin siivin", "Suomen silta" ja "Taruaarre". Suomentajia valikoimalla on peräti kuusitoista, joukossa sekä konkareita että ensikertalaisia. Kirjo näkyy luullakseni käännösten epätasaisuutena ja tyylillisenä variaationa, mutta tämä nyt on oma mutu-tuntemukseni, sillä en ole nähnyt runojen vironkielistä asua - enkä edes ymmärtäisi sitä, vaikka näkisinkin! Joidenkin runojen kohdalla kuitenkin mietin, ovatko ne alkuperäisinäkin vapaarytmisiä vai vain suomennoksissa.

Lydia Koidulan runot puhuvat luonnosta, isänmaasta ja rakkaudesta siihen. Säkeissä on herkkiä kielikuvia, mutta paikoin varsinkin isänmaalliset runot tuntuvat nykyaikana varsin paatoksellisilta. Niillä on syntyaikanaan ja sen jälkeen ollut kuitenkin merkitystä Viron kansallistunnon syntymisessä. Koidula runoili myös Suomen sillasta. Hänen isänsä Johann Jannsenin aloitteesta syntyivät Viron ensimmäiset laulujuhlat 1869, ja niiden aikana tytär Lydiassakin heräsi kiinnostus Suomeen ja heimoaatteeseen.

Yksi kauniista isänmaallisista runoista on virolaisen kirjailijan Kai Aareleidin suomentama:

                             Kuulen nimen armaan jossain
                             soivan,
                             taivaankaarelta sen
                             kaikuvan!
                             Kuu ja tähdet hänestä nyt
                             hohtaa!
                             Kukat kauniit saa hän
                             hehkumaan!
                                            ("Rakkain lahja" -runon alku) 

Enpä muistanutkaan, että laulun "Maan päällä paikka yksi on" lyriikka on Lydia Koidulan käsialaa. Valikoiman runot ovat uusia suomennoksia, joten tuon tutun laulun alku on saanut suomentaja Hanna Pippurilta nykyaikaisen asun:

                             Yhteen paikkaan on piilotettu
                             maailmassa harvinaiset
                             uskollisuus, rakkaus ja onni.

                             Tiedäthän äidin sydämen?
                             Se on vankkumaton ja lempeä,
                             elää kanssasi ilon ja epäonnen.
                                             ("Äidin sydän" -runon alku)

Hauskoja ovat kaksi runoa, jotka on suomennettu kahtena eri versiona. Toinen runoista on käännetty kirjakielelle ja lounaismurteelle, toinen taas Helsingin slangille ja lounaismurteelle. Tässä näyte jälkimmäisen runon alusta kumpanakin versiona:

Koto                                                   Hima

Tiä viäres ol piän koto meil,               Tie meiän pihan vieressä,
kui lysti oli see!                                  mä siitä diggasin.
Siäl pitkäs heinäs pihamaal               Siel polviin asti heinässä
me riamul kirmatti.                             me skidit leikittiin.

Siäl ehtos saak mää leikkisi,             Siel iltaan asti tsillasin
jäin myähäks kukkuma.                     mä kukkanurtsilla.
Siält meijän pappa talutti                   Sit ukki otti handusta,
munt tuppa nukkuma.                        vei himaan goisimaan.
         (suom. Heli Laaksonen)                       (suom. Aaro Kalliokoski)


Kirjan runoja täydentää mukavasti Sanna Immasen kirjoittama lyhyt Lydia Koidulan (oikealta nimeltään Lydia Jannsen) elämäkerta sekä Hannu Oittisen kirjoittama artikkeli "Koidulan runot Suomessa" ja Sirje Oleskin artikkeli "Runolija Koidula. Virolainen näkökulma".

        Sillalla soi satakieli : Lydia Koidulan runoja suomeksi, 143 s
        Kustantaja: NyNorden 2018
        Toimittanut: Merja Aho, Sanna Immanen, Hannu Oittinen, Hanna Pippuri 

                             ja Katariina Suurpalo.
        Suomentanut: useita suomentajia
     

KIRJA on kirjastolaina.
MUUALLA Tuglas-seura/Pasi Lankinen
HAASTEET: Liitän kirjan Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteeseen. Viro on Kuukauden kieli elokuussa, joten tämä on sen ennakointia.

perjantai 21. kesäkuuta 2019

Hiro Arikawa: Matkakissan muistelmat


Nana on kulkukissa, joka ottaa tavakseen makoilla Satoru-nimisen nuoren miehen auton konepellillä. Tämä sattuu olemaan varsinainen kissahullu, ja Nana on oppinut miellyttämään ihmisiä, joten Satorukin alkaa ostaa hänelle ruoka-annoksia. Sitten auto törmää Nanaan ja hänen jalkansa murtuu. Kulkukolli raahautuu Satorun talon pihalle ulvomaan kivuissaan, ja mies alkaa hoitaa häntä kuntoon. Näin Nana jää hänen kissakseen.

Nanalla ja Satorulla on viisi yhteistä vuotta. Sitten Satorulle tulee tarve löytää Nanalle uusi koti. Hän matkustaa vanhojen ystäviensä luo ja tarjoaa kissaa heidän hoitoonsa. Niin hänen alakoulu- kuin yläkoulu- ja lukioaikainenkin ystävänsä on valmis ottamaan Nanan, mutta aina tulee jokin este, ja Nana ja Satoru palaavat yhdessä kotiin matkaltaan. Koska asioista kertoo matkakissa muistelmissaan, lukija tietää, että fiksulla kissalla on tassunsa pelissä, kun olosuhteet ovat ystävien luona aina sellaiset, ettei Satoru voi jättää kattia sinne. Kissan mietteitä on lystikästä lukea.
"Jokainen kissa etsii ihania rakoja, joihin se voi puristautua juuri ja juuri. Kun silmiin sattuu apposenaan ammottava nelikulmainen laatikko, ei vaisto salli jättää sitä tutkimatta. Jokin mekanismihan saattaa saada sen venymään? Tähän asti olen tosin joutunut pettymään."
Matkalla Nana kuulee Satorun elämänvaiheet, kun ystävykset muistelevat kouluaikojaan. Orvosta pojasta oli kasvanut ystävällinen ja positiivinen mies, josta kaikki pitivät. Kissan muistelmat ovat niin pojan kasvutarina mieheksi kuin kulkukissan kertomus omista vaiheistaan. 

Japanilaisen Hiro Arikawan Matkakissan muistelmat on nopealukuinen ja viehättävä kirja kissoista, elämän yllätyksellisyydestä, kuolemasta ja ennen kaikkea ystävyydestä. Se on kevyttä luettavaa, vaikka koskettelee syvällisiä asioita. Kirjan loppupuolella Nanan ja Satorun suhdetta kuvaillaan tavalla, jolloin nenäliinalle saattaa olla (oli!) käyttöä.

Nana pohtii laikkuköynnöksen vaikutusta kissoihin ja vertaa sitä siihen, mitä alkoholi tekee ihmisille. Onpas hauskaa! Kun kissallani oli tapana lymyillä laikkuköynnöksen oksien lomassa ja teroittaa kynsiään sen runkoon, enpä kyllä huomannut mitään erityisvaikutusta, mutta Nana taitaa puhua laikkuköynnöksen muusta lajista kuin kuvassa oleva.
"Laikkuköynnös-niminen kasvi saa meidät kissat veteliksi, ja alkoholi näyttää tekevän saman ihmisille. [---] Kissatkin tulevat laikkuköynnöksestä hyväntuulisiksi. [---] Olisi inhottavaa, jos itse menisi tuohon tilaan laikkuköynnöstä nuuhkittuaan."


Toivotan hyvää ja leppeää juhannusta!
Kuvassa kiinanlaikkuköynnöstä kesäkuisessa värityksessään. 

        Hiro Arikawa: Matkakissan muistelmat, 310 s.
        Kustantaja: S&S, 2019
        Alkuperäinen: Tabineko Ripoutu 2015, suomentanut Raisa Porrasmaa
        Kansi: Satu Kontinen

KIRJA on kirjastolaina. Helmet-haasteessa kirjan voi sijoittaa kohtiin 1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot, 20. Kirja käsittelee sinulle ennestään vierasta kulttuuria, 39. Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja.
Kirjankansibingossa ruksaan ruudun "Unenomainen".