Timo Saarto: Kivikalmisto

Timo Saarto kirjoittaa rikoskirjasarjaa, jonka tapahtumat sijoittuvat yksiin Suomen historian kohtalonvuosiin. Aloitusosassa Kuoleman kuukausi rikostapausta selviteltiin kuukauden ajan vuoden 1917 marraskuusta joulukuun kuudenteen päivään. Toisessa osassa Kevään varjo näyttämönä on edelleen Helsinki, joka huhtikuussa 1918 on punaisten hallussa, kunnes valkoiset joukot yhdessä saksalaisten kanssa valtaavat kaupungin. Koska Saarto lopettaa kirjansa kiehtoviin koukkuihin, tässä kirjoituksessa saattaa olla jotain, joka spoilaa edellisen osan koukun, jos sitä ei ole vielä tullut luetuksi. 

Kolmannen osan, Kivikalmiston, alku vie erääseen elokuun päivään vuonna 1916. Silloin suutari Haapa löysi kalareissullaan rannan kaislikosta nuoren kauniin naisen henkihieverissä ja vei hänet kaupunkiin toipumaan. Varsinaisesti teoksen tapahtumat sijoittuvat kesä- ja heinäkuuhun 1918. Edellisistä osista tuttu entinen miliisi Leo Waara on punavankina Viaporissa, mutta pääsee sieltä vapaaksi kirjan alussa. Pian sen jälkeen Viaporin vartiopäällikkö Lanius murhataan, ja etsivän poliisin päällikkö Asp syyttää siitä Waaraa, joka aiotaan vangita uudelleen. 

Anders Autio, entinen poliisi, teki aikoinaan eräässä jutussa yhteistyötä Leo Waaran kanssa. Autio on varma, ettei Waara ole surmannut vartiopäällikköä, ja todistaakseen sen hän päättää selvittää, kenellä oli syy tappaa Lanius. Tutkimuksissaan Autio joutuu menemään Kulosaareen, joka ei tuolloin vielä kuulu Helsingin kaupunkiin, vaan on osa maalaiskuntaa. Sinne pääsee kätevästi raitiotievaunulla, joka ajaa Sörnäisissä lautalle ja ylittää sillä meren Kulosaareen.

Hieman aikaisemmin jotkut pojat ovat löytäneet Kulosaaren naapurista Herttonaisista hiidenkiukaan ja innostuneet viskomaan sen kiviä syrjään. Kivien alta paljastuukin yllättäen kätketty vainaja. Kuka vainaja on, miten hän on kuollut ja kuka ja milloin on hänet hiidenkiukaaseen piilottanut? Murhattu vartiopäällikkö Lanius omisti jossain vaiheessa huvilan Kulosaaressa, ja jututtaessaan Kulosaaren huviloiden nykyisiä asukkaita Anders Autio törmää tämän tästä kevään ja kesän 1916 tapahtumiin. Hän alkaa aavistella jonkinlaista yhteyttä hiidenkiukaan vainajan ja Laniuksen murhan välillä, mutta vielä on muutama pala kadoksissa, ennen kuin koko kuvio selviää.

Kaikissa kolmessa Saarron romaanissa yksi hahmoista on Mirjam Drifva. Kuoleman kuukaudesta kirjoitin näin: "Yksi kirjan henkilöistä on neiti Mirjam Drifva, joka näyttäytyy melkoisen ristiriitaisena henkilönä. [...] hän toimii horrossaarnaajana, ennustaa tulevia tapahtumia ja vaikuttaa ajatustenlukijalta. [...] Neiti Drifva jää kirjassa mysteeriksi ainakin minulle. Hän tuo kirjaan henkisen ulottuvuuden..."

Kivikalmistossa Mirjam Drifvasta tulee yksi päähenkilöistä. Hän liittyy vuoden 1916 tapahtumiin, ja hänen menneisyyttään ja horrossaarnaajaksi ryhtymistään avataan. Mystisyys hänen ympärillään hälvenee, mutta varsin ristiriitainen hän edelleen on. Nyt hänelle avautuvat ovet Helsingin kirkkoihin, joihin virtaa sankoin joukoin ihmisiä kuuntelemaan hänen horrossaarnojaan. Kirkoissa hän puhuu hyvin hengellisesti, mutta joihinkin seuraajiinsa hän tekee vaikutuksen paljon maallisemmilla keinoilla, ja hänen saarnaamansa uusi oppi on melkoisen tarkoitushakuinen. Kun eräässä kirkkoillassa Drifva julistaa saaneensa ilmoituksen, että hiidenkiukaan surmatyön tekijä on kirkossa, häntä ammutaan myöhemmin kadulla. Romaani päättyy Mirjam Drifvaan liittyvään koukkuun, joka antaa ymmärtää, että hänestä kuullaan vielä.

Sarjan aikaisempien osien tapaan Helsinki on yksi teoksen hahmoista. Paikat ovat kirjailijalle tutut, hän on perehtynyt kaupungin historiaan ja saa sekasortoisen ajan elämään kirjansa sivuilla. Romaani päättyy heinäkuun 1918 loppuun. Jään odottelemaan jatkoa.

     Timo Saarto: Kivikalmisto, 240 s.
      Kustantaja: Karisto 2019
      Kansi: Mika Kettunen ; Kannen kuva: I.K. Inha/Suomen valokuvataiteen museo 

KIRJA on kirjastosta. MUUALLA: Kirjarouvan elämää, Kirsin kirjanurkka

Helmet-haasteessa Kivikalmisto sopii ainakin kohtiin 7. Kirjassa rikotaan lakia, 25. Kirjassa ollaan saarella (Kulosaari, Viapori), 37. Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa.

Eeva Joenpelto: Vetää kaikista ovista (Klassikkohaaste 10)

Eeva Joenpelto on jäänyt minulle tuntemattomaksi kirjailijaksi huolimatta hänen mittavasta tuotannostaan ja lukuisista tunnustuksista ja palkinnoista. Aion tänä vuonna paikata tätä aukkoa lukemisissani, ja aloitin jo Helena Ruuskan kirjoittamalla elämäkerralla Elämän kirjailija Eeva Joenpelto. Kymmenenteen klassikkohaasteeseen olen nyt lukenut Lohja-sarjan aloitusosan Vetää kaikista ovista. 

Eeva Joenpellon Lohja-sarja alkaa keväästä 1919 ja sijoittuu länsiuusimaalaiseen Lohjan kylään, jossa toivutaan kapinasta. Kirjan keskeisinä henkilöinä on kauppias Hännisen perhe, itse kauppias Oskari Hänninen ja hänen frouvansa Salme sekä heidän kaksi tytärtään. Inkeri on kaksikymmentäviisivuotias ja työssä apteekissa apulaisena, Anja käy lukiota ja pääsee ylioppilaaksi toukokuussa. Oskari Hänniselle on hyvin tärkeää, että kylän isoiset noteeraavat hänet ja pitävät vertaisenaan, mutta hän on muuttanut Savosta liki kolmekymmentä vuotta sitten eikä häntä vieläkään pidetä paikkakuntalaisena, vaikka hän miten tekisi itseään tykö. 

Salmen paras ystävä on hänen serkkunsa, punikin leski Tilta, jonka mies kuoli punavankina leirillä ja jonka poika Vieno pääsee sieltä pois romaanin alussa. Hänninen hankkii pitkin hampain ja salaa hänelle työpaikan turvesuolta, jossa Anja käy häntä katsomassa ja viemässä ruokaa ja vaatteita. Nuori mies kiehtoo tyttöä, olkoonkin hänen pikkuserkkunsa, mutta suoreissuista ja nuorten tapailuista tulee loppu, kun asia kantautuu Hännisen korviin. Suojeluskunnassa toimiva kauppias ei salli vaimonsa tai tyttärensä pitävän yhteyttä punaisiin, edes sukulaisiinsa. Sitä paitsi Anja on kihloissa Julinin pojan kanssa, ja Julinin kanssa Hänninen toivoo tulevansa liikekumppaniksi.

Salmen ja Oskarin avioliitto on kauan sitten väljähtänyt. Oskari ei puhu vaimolleen mitään tekemisistään tai suunnitelmistaan, mutta odottaa kotona kyllä palvelua sillä hetkellä, kun kaupalta tulee. Hän komentelee, moittii ja antaa ymmärtää, miten tyhmä ja arvoton Salme on. Salme palvelee häntä kaikin tavoin ja uskoo olevansa niin mitätön, ettei häntä voi edes aviomies arvostaa. Asiat muuttuvat, kun Salmen korviin kantautuu Oskarin tekoset. Vaimo joutuu koville ja menee itseensä. Hän on vahvempi kuin aviomies on luullut, nousee aallonpohjasta naisena, jolla on oma tahto ja joka ei suostu olemaan enää miehensä kynnysmattona.

Inkeri haluaa mennä naimisiin Mattinsa kanssa, mutta isä-Hänninenpä ei päästä, kun vävyehdokas on vain kauppamatkustaja. Kunnes kiertelevä kauppamies tekee hyviä kauppoja ja vaurastuu. Raha saa Hännisen näkemään Matti Reiman uudessa valossa. Anja taas on kihloissa isälle kovin mieluisen Lauri Julinin kanssa, suojeluskuntalaisen ja ison talon perijän, mutta sisimmässään Anja ei ole varma, haluaako naimisiin Laurin kanssa. 

Tilta on helpottunut, että Vieno on taas hänen luonaan kotona ja kuntoutuu hiljalleen leirin koetuksista. Erityistä kiukkua Tiltassa kuitenkin herättää se, että Vieno on poliittisesti jättänyt aatteen ja pettänyt isänsäkin käymällä työväenyhdistyksessä ja liittymällä sosiaalidemokraatteihin. Tiltan mielestä pitäisi valmistella uutta vallankumousta.

Tällaisista alkuasetelmista Eeva Joenpelto alkaa romaaninsa Vetää kaikista ovista. Tapahtumia seurataan kolmen vuoden ajan vuorotellen eri henkilöiden näkökulmasta. Monenlaista ehtii tapahtua, vietetään häitä ja hautajaisia, taustalla on lamavuodet ja pulaa kaikesta, Lohja kasvaa ja sinne tarvitaan työväkeä maaseudulta. Työväentalolla kokoonnutaan jälleen, ja poliisi vartioi, ettei ulkopuoliset tule häiritsemään iltamia. Suomi on kahtia jakautunut, mutta rauha pyrtään säilyttämään. Kapina ja sen seuraukset ovat vielä tuoreessa muistissa. Tapahtuminen ei ole tärkeintä kirjassa, vaan vahva henkilökuvaus sekä ihmisten ja heidän välistensä suhteiden kehittyminen. Joenpelto kuvaa Suomen sisällissodan jälkeistä historiaa erityisesti naisten näkökulmasta. Ajankohta on minusta mielenkiintoinen, Joenpelto on luonut tarkkaa ajankuvaa ja lähelle päästäviä henkilöhahmoja. Monet henkilöistä käyttävät länsiuusimaalaista murretta puheessaan.

Vasta lukemani Eeva Joenpellon elämäkerta valottaa sitä vastaanottoa, jonka Vetää kaikista ovista ilmestyttyään sai. Joenpeltoa verrataan Väinö Linnaan, niin vasemmisto- kuin oikeistolehdet kirjoittavat kiittäviä arvosteluja, ja romaani on syksyn 1974 kirjallinen tapaus. Teos myy valtavia määriä ja siitä otetaan yhä uusia painoksia.

            Eeva Joenpelto: Vetää kaikista ovista, 418 s.
            Kustantaja: WSOY 1997 (10. painos; ensipainos 1974)
            
KIRJA on omasta hyllystä, kirjaston poistomyynnistä ostettu.
Helmet-haasteessa kirja käy esimerkiksi kohtiin 12. Kirjasta on tehty näytelmä, 24. Kirja kirjailijalta, joka on kirjoittanut yli 20 kirjaa, 41. Kirjassa laitetaan ruokaa ja leivotaan. 
Joka päivä on naistenpäivä -haaste.

Osallistun romaanilla 10. Klassikkohaasteeseen, jota vetää Taikakirjaimet-blogi. Täällä on koonti kaikista osallistuvista blogeista ja luetuista klassikkoteoksista. Klassikkohaaste 11 järjestetään taas puolen vuoden kuluttua, sitä luotsaa Kirjan jos toisenkin -blogi.

Aikaisempiin Klassikkohaasteisiin olen lukenut seuraavat kirjat:

    Klassikkohaaste 1: Juhani Ahon Papin rouva
    Klassikkohaaste 2: Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen
    Klassikkohaaste 3: Tšingiz Aitmatovin Valkoinen laiva
    Klassikkohaaste 4: Maria Jotunin Arkielämää
    Klassikkohaaste 5: F. E. Sillanpään Hurskas kurjuus
    Klassikkohaaste 6: Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri
    Klassikkohaaste 7: Lee Harperin Kuin surmaisi satakielen
    Klassikkohaaste 8: Pearl S. Buckin Hyvä maa
    Klassikkohaaste 9: Anne Brontën Agnes kotiopettajatar

Jari Järvelä: Kosken kahta puolta

"Mun isä asui lapsena keskustan puolella. Mun äiti asui Nälkälänmäessä. Ne rakastui. Silloin ei saanut rakastua sillan yli vääränväriseen, se oli pahempaa kuin murha."

Jari on seitsemänvuotias ja kesää viettämässä Vammalassa kummankin mumminsa luona vuorotellen. Hän yrittää ymmärtää, miksi samassa kaupungissa asuvat mummit eivät koskaan tapaa toisiaan tai tule edes Jarin kotiin Kouvolaan yhdessä, vaan peräkkäisillä viikoilla. Vammalassa he asuvat kosken kahta puolta, ja kun äiti vie Jaria Aino-mummin luota Sofian luo, Aino saattaa heitä kosken ylittävälle sillalle, mutta ei vahingossakaan ylitä kosken toiselle puolelle. Sillan toisella puolella heitä odottaa Sofia-mummi, joka vie pojan ja äidin taloonsa ja palkintopuutarhaansa.

Jari Järvelän romaanissa Kosken kahta puolta on kolme aikatasoa ja kolme näkökulmaa. On vuosi 1918, jolloin Aino ja Sofia olivat sisällissodan keskellä eläviä lapsia, toisen koti oli punaisten puolella ja toisen valkoisten. On 1970-luku, jolloin Jari viettää kesää mummien luona ja kuulee heidän puhuvan sisällissodan tapahtumista, kuten ne heidän lapsenelämäänsä tulivat. Ne sekoittuvat Jarin mielessä nykyhetkeen ja leikkeihin. Ja viimeksi on 1980-luku, jolloin Jari itse on vaikuttamassa siihen, että vanhojen vihollisuuksien alta kuoriutuu uuden alun siemen.

Kirja katsoo tapahtumia lapsen silmin ja kertoo niistä lapsen äänellä, Ainon ja Sofian ja Jarin. Järvelä tavoittaa hienosti lapsen kokemusmaailman ja kielen, kahdessa eri ajassa. Pojan leikeissä realisoituu mummien kertoma. Aino ja Sofia olivat keskellä punaisten ja valkoisten rintamalinjoja aikuisten sodassa, heitä ei vahingoitettu, mutta kumpikin joutui näkemään ja kokemaan asioita, joita ei haluaisi kenenkään lapsen joutuvan katsomaan. Toivoisin sen osan kirjaa olevan täysin fiktiivinen - kirjan liepeessä vakuutetaan kirjan olevan fiktiota, vaikka siinä onkin yksityiskohtia, joilla on todellisuuspohja.

Tämä on hieno romaani, kerroksellinen, sujuvalukuinen. Hiljattain luin toisenkin kotimaisen kirjan, jossa on lapsia sisällissodan temmellyksessä. Pasi Pekkolan teoksessa Huomenna kevät palaa lapset joutuivat vankileirien kauhuihin, ja se muutti heidän loppuelämänsä. Jari Järvelän romaanissa Kosken kahta puolta sota piirsi syvän jakolinjan keskelle siltaa - lapset kasvoivat aikuisiksi epäilemättä sisäisesti haavoittuneina ja vihaten toisenväristä hihanauhaa kantaneita. Kirjan lopussa on kuitenkin paljon toivoa vihaan jumittuneille.

Kirja oli tämän vuoden Finlandia-palkintoehdokkaana. Ihan syystä.

LAHJAVINKKI: hyvän kirjan ystävälle, Suomen historiaan liittyvästä fiktiosta kiinnostuneelle, uutta näkövinkkeliä sisällissotaan kaipaavalle

        Jari Järvelä: Kosken kahta puolta, 200 s
         Kustantaja: Tammi 2018
         Kannen suunnittelu: Markko Taina

KIRJA on kirjastolaina. MUUALLA: Kaisa Reetta T, Kirjallisia, Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia, Tuijata

Pasi Pekkola: Huomenna kevät palaa

    "Aika on viekas leikkikaveri, siitä ei koskaan tiedä mille päälle se sattuu. Toisinaan se loikoilee tylsistyneenä kuin laiska kissa auringonlaikussa. Mutta sitten se yhtäkkiä pomppaa ylös ja säntää juoksuun, sen vartalo onkin jäntevä ja solakka eikä sitä saa millään kiinni. Silloin yksi asia johtaa toiseen, ja pian mikään ei ole enää ennallaan."

Tänä vuonna on julkaistu monta hyvää vuoden 1918 sisällissodasta kertovaa teosta, ja niiden joukkoon sopii hyvin myös viimeksi lukemani Pasi Pekkolan romaani Huomenna kevät palaa. Olin etukäteen jotenkin asennoitunut siihen, että Pekkola on kirjoittanut kirjansa lapsen näkökulmasta, joten lukiessa yllätyin, kun lasten kokemusten rinnalle tuodaan vahvasti se, millaisia aikuisia kasvoi vuoden 1918 lapsista ja miten sota näkyi heidän valinnoissaan ja elämässään yli 30 vuotta myöhemmin 1950-luvulla.

Talvi 1918 on pitkä ja kylmä. Villilähteellä torpassa Eeva osaa jo lukea, pikkuveli Eino on vasta muutaman vuoden. Isä painostetaan punaisten puolelle ja taisteluihin mukaan. Läheisen kartanon vanhempi poika on kadonnut, huhuja liikkuu, mutta tuskin kukaan tietää, että Saksassa koulutetaan suomalaisista jääkäreitä. Tilan nuorempi poika, Henrik, on saanut haukkumanimen Kukkakeppi. Hänellä ei ole vanhemman veljensä ylvästä komeutta eikä hienoja käytösätapoja. Harmikseen häntä ei pidetä riittävän vanhana osallistumaan taisteluihin valkoisten puolella.

Näkökulmat sotaan tarjoutuvat lukijalle juuri Eevan, Einon ja Henrikin kokemuksista. Vuoden 1918 tapahtumat kerrotaan jaksoissa, jotka on otsikoitu paikkojen mukaan: Lasten lapsuuden koti ja Villilähteen kylä. Lahti, jonne Eeva, Eino sekä heidän äitinsä vietiin taisteluja pakoon sen jälkeen, kun isä oli saanut surmansa taisteluissa. Hennala ja vankileiri.  Samaan aikaan Kukkakeppi pääsee rintamalle, sillä niin siellä kuin myöhemmin vankileirilläkin tarvitaan niitä, jotka ovat käskettäessä valmiita tekemään ihan mitä tahansa.

Aikuiselämän jaksot taas on otsikoitu kolmen päähenkilön nimen mukaan. Henrik on paennut sodan jälkimaininkeja Amerikkaan ja kouluttautuu ammattiin, jossa hän voi auttaa ihmisiä. Eheytyykö miehen oma sisin nuoruuden teoista? Eeva palaa Lahteen kierrettyään maailmalla maasta toiseen. Pikkuveljeä hän ei ole unohtanut. Saako hän rauhan, jos onnistuu kostossaan? Eino on saavuttanut hyvän yhteiskunnallisen aseman. Muistikuvat lapsuuden tapahtumista ovat hyvin hämäriä, osan hän on päättänyt salata lähimmiltäänkin. Onko nyt aika antaa muistoille tilaa?  

Viime aikojen romaaneissa on käytetty paljon näkökulman vaihdoksia ja aikatasojen siirtymiä. Tässä kirjassa se mielestäni toimii erityisen hyvin, ja kirjan rakenne mahdollistaa sopivan väljyyden, joka antaa lukijan ajatuksille ja tulkinnoille tilaa. Pasi Pekkola kirjoittaa sujuvaa prosaa, ja erityisesti nautiskelin hänen uusista ja osuvista kielikuvistaan, joilla hän sanoitti varsinkin luonnon ja sään ilmiöitä. Kirja on surumielinen, paikoin traaginen, mutta päättyy silti hienoisesti toiveikkaaseen vireeseen.

"Päivät olivat laiskoja haukotuksia, lattialla loikoilua ja ruuan odottelua."

"Huhut kiersivät sakeana ilmassa. Eeva kuunteli niitä hiljaisena. Ei sellaisia voinut ottaa todesta. Maailma oli rikki, se nyt oli selvää, mutta pitikö sitä vielä pahentaa. Kun puheet yltyivät liian hurjiksi, hän nappasi veljensä syliin ja alkoi supattaa satua tämän korvaan." 

Hieno kirja. Nautin. Suosittelen. Aikaisemmin olen lukenut kirjailijan Kiinaan ja Suomeen sijoittuvan romaanin Lohikäärmeen värit.

          Pasi Pekkola: Huomenna kevät palaa, 343 s.
          Kustantaja: Otava 2018
          Kansi: Piia Aho

KIRJA on kirjastolaina. 
MUUALLA se  on luettu esimerkiksi blogeissa Anun ihmeelliset matkat,  Kirjahyllyssä,  Lumiomena, Sivutiellä,

1918-haasteen koonti

Sata vuotta sitten 15.5. päättyi sisällissota. Tänään päättyy 1918-haaste, jonka Omppu Reader, why did I marry him -blogissa aloitti vuosi sitten toukokuussa. Innostuin heti haasteesta, sillä sukututkimuksessa olin aikaisemmin etsinyt arkistolähteitä sukulaisten vaiheista vuonna 1918, ja nyt tuli oiva yllyke lukea sodasta laajemmin. Haasteeseen voi osallistua paitsi lukemalla kirjallisuutta myös kirjoittamalla näytelmistä, elokuvista, esityksistä, näyttelyistä, tapahtumista ja omista pohdinnoista, mutta omat kirjoitukseni ovat kaikki kirjoista.

Mutta lukemisiini: Luin kaikkiaan 2 + 9 kirjaa. Kaksi kirjoista sijoittuu itse asiassa syksyyn 1917, se näkyy teosten nimestäkin, mutta liitin ne haasteeseen, koska kummassakin on yhteydenottoja punaisten ja valkoisten välillä. Muissa teoksissa sisällissodan asiat ja ihmisten tarinat ovat keskiössä, vain Enni Mustosen romaanissa Ruokarouva sota-aika on vain yksi jakso tapahtumissa, mutta silloin taistelut tulevatkin rouvan täysihoitolan omaan pihapiiriin. 

Tässä luettelo lukemastani linkkeineen:

   Laila Kohonen: Miehuuskoe 1917 (lastenromaani Savonlinnasta)
   Jenni Linturi: Malmi, 1917 (romaani Malmilta)

   1918 Minä olin siellä - Elämää sodan aikana (tietokirja/oppimateriaali kouluille)
   Heidi Köngäs: Sandra (romaani Pohjois-Hämeestä)
   Risto Lindstedt & Eero Ojanen: 1918 - Matkoja muistin rintamille (kirjeenvaihto)
   Laura Lähteenmäki: Yksi kevät (nuortenromaani Tampereelta)
   Veijo Meri: Vuoden 1918 tapahtumat (romaani Hausjärveltä ja Riihimäeltä)
   Enni Mustonen: Ruokarouva (romaani Espoosta)
   Mike Pohjola: Sinä vuonna 1918 (immersiivinen romaani)
   Timo Saarto: Kevään varjo (dekkari huhtikuun 1918 Helsingistä)
   F. E. Sillanpää: Hurskas kurjuus (romaani Pohjois-Hämeestä)

Kirjat ovat sen verran erilaisia, että niistä on vaikea poimia suosikkia. En edes yritä. Jokainen avasi jotain uutta sadan vuoden takaisiin oloihin: 1918 Minä olin siellä oli tasapainoinen johdanto sodan syihin ja tapahtumiin, Lindstedtin ja Ojasen kirjeenvaihto taas punnittuja ajatuksia lähes sata vuotta sodan jälkeen. Veijo Meren romaanista opin yhtä ja toista sekavasta keväästä 1918 omalla kotipaikkakunnallani. Pohjolan kirja oli ensimmäinen lukemani immersiivinen romaani ja uppoutti monenlaisiin ihmiskohtaloihin (tähän mennessä olen selvinnyt sodasta elossa kerran ja lisäksi kuollut kerran vankileirin sairastuvassa ja kerran vankileirillä pahoinpitelyssä saamiini vammoihin sekä kerran saksalaisten teloittamana). Sandra ja Hurskas kurjuus ja Yksi kevät koskettivat, ja sodan mielettömyys ja sattumanvaraisuus kauhistutti. Ruokarouvan tutut tempautuivat sotaan ja täysihoitolan ruokahuolto oli hankalaa elintarvikepulan takia. Saarron rikostarina Helsingissä valkoisten ja saksalaisten kukistaessa punaiset oli miljööltään ihan omanlaisensa.

Suunnittelin lukevani vielä ainakin Anneli Kannon romaanit Veriruusut ja Lahtarit sekä Tuulikki Pekkalaisen tietokirjan Susinartut ja pikkuimmet. Ja itse asiassa useampi Antti Tuurinkin kirja kiinnostaa. Ne saavat jäädä odottamaan aikaa parempaa, nyt pidän hetken taukoa sisällissodasta.

Kiitos, Omppu, antoisasta haasteesta! 

Mike Pohjola: Sinä vuonna 1918

Olen juuri lukenut kirjaa. Ja pelannut - roolipeliksikö sitä sanotaan maallikkokielellä? Kumpaakin kirjasta. Ja yhtaikaa. Ja elänyt samalla kaksi elämää. Peräkkäin. Ensimmäisestä selvisin hengissä piiloutumalla, toisessa menehdyin vankileirin sairaalassa. Käsissäni on ollut immersiivinen romaani, Mike Pohjolan Sinä vuonna 2018.

Totta puhuen en ollut edes kuullut immersiivisistä kirjoista, ennen kuin Pohjolan kirjan arvioita alkoi näkyä blogeissa. Sitähän pitää kokeilla, tuumin.

Mike Pohjola on luonut kirjassaan kertomuksen sisällissodasta, jossa on hänen mukaansa miljoonia mahdollisia tarinoita. Alussa nuori henkilö joutuu huutolaiseksi vuonna 1913, kun hänen äitinsä ei pysty enää huolehtimaan hänestä. Kirja on sinä-muodossa, ja lukijana olet heti sisällä tarinassa, saat valita henkilölle identiteetin ja kotiseudun. Sitten arpa puuttuu peliin ja osoittaa, kuka huutaa sinut halvimmalla ja vie sinut taloonsa. Jokaisen lyhyen luvun jälkeen joko valitset itse, mitä teet seuraavaksi, tai arpa valitsee sattuman sinulle. Samalla lisäät hahmoosi piirteitä, jotka saattavat vaikuttaa myöhempiin vaiheisiisi.

Toistaiseksi olen uppoutunut - sitähän immersio merkitsee - kahden henkilön tarinaan. Ensimmäinen tarina oli oikullinen, minua pidettiin milloin punaisena ja milloin valkoisena, jouduin punaisten vankileirille, josta pääsin vapaaksi. Sodan lopun ja jälkiselvittelyt vältin piileskelemällä ja niin säilyin hengissä. Oli helppo eläytyä sisällissodan sekaviin oloihin, joissa saattoi tulla vedetyksi sodan eri puolille ja joutua vangituksi, jos osoitti sääliä vääränvärisen hihanauhan kantajalle.

Toinen tarina oli murheellisempi, päädyin punakaartilaisena Tampereen taisteluihin ja  jouduin haavoittuneena vankileirille, jossa kuolin vammani seurauksena. Muutaman muunkin tarinan aion kokea. Ehkä olen seuraavassa suomenjuutalainen? Tai Suomessa vielä oleva venäläinen?

Sinä vuonna 1918 on ensimmäinen kaltaisensa kirja, jonka olen lukenut, pelannut. Täytyy sanoa, että tarinat tosiaan uppouttivat: tämän tästä oli mietittävä ja tehtävä valintoja ja sitten taas antauduttava tapahtumien sattumanvaraisiin käänteisiin. Pohjolan kerronta on sujuvaa, joissain pidemmissä luvuissa selviteltiin ajan historiallisia tapahtumia Suomessa, Venäjällä ja Euroopassa, hieman luennoivalla otteella. Lyhyissä luvuissa taas huomio oli kiinnittyneenä vain siihen, mitä oikein oli tapahtumassa ja minne jouduttaisiin seuraavaksi.

Pohjolan teos on kokeileva ja kiinnostava. Näin parin tarinan jälkeen on vaikea sanoa mitään kirjan kielestä tai oikeastaan juonen kuljetuksestakaan, sillä lukiessa ei malta pysähtyä makustelemaan tekstiä. Sujuvaa lukeminen silti on, paitsi siinä kohtaa, jossa ihan ilmeisesti on virhe, joka pitää osata kiertää, ja siinä kohtaa, jossa en tiedä, johtuuko sekavuus sekavaksi käyneestä sisällissodasta, omasta väärästä valinnasta vai tarinan loogisuuden pettämisestä.

Näistä pienistä horjahteluista huolimatta ihailen Mike Pohjolan taitavaa työtä pelin rakentamisessa, voin vain kuvitella, millainen työ on ollut kirjoittaa nuo kaikki 289 episodia ja saada ne muodostamaan järkevästi ja yhteensopivasti mahdolliset tarinat. Ja jos Suomen historian vaiheet sata vuotta sitten ovat jääneet tuntemattomiksi, tässäpä innostava tapa perehtyä niihin. Kirjan takakannen mukaan yksi lukukerta kestää reilun tunnin, ja toinen oli ainakin minulle lyhyempi, kun tuli eteen jo luettuja episodeja.

      Mike Pohjola: Sinä vuonna 1918, 527 s.
       Kustantaja: Gummerus 2018
       Kansi: Jenni Noponen   

KIRJA on omasta hyllystä, ostin sen kirjakaupasta Kirjan ja ruusun päivänä.
MUUALLA mm. blogeissa Amman lukuhetki, Kirja vieköön, Sivutiellä, Tuntematon lukija
Osallistun kirjalla 1918-haasteeseen. Helmet-haasteessa saan suorituksen kohtaan "44. Kirja liittyy johonkin peliin".

Laura Lähteenmäki: Yksi kevät

Nyt pukkaa sisällissotaa. Viimeksi lukemassani dekkarissa Kevään varjo punaisten hallitsemasta Helsingistä tuli valkoinen kahden huhtikuun alun viikon aikana vuonna 1918. Juuri lukemassani Laura Lähteenmäen nuortenkirjassa Yksi kevät eletään samat vaiheet Tampereella ja vähän sodanjälkeistä kesää ja syksyä lisäksi.

Yksi kevät kertoo viidestä punaisten riveihin tempautuneesta tytöstä. Ikää heillä on vähän, 15-18 vuotta, ja syyt punakaartiin liittymiseen moninaiset. Kellä raha. Kellä tasa-arvopyrkimyksiin ja työväen aatteeseen herääminen. Kellä jännityksen hakeminen. Kellä vain sattumanvarainen mukaan joutuminen toisten vanavedessä, kun äidin ja isän kuolltua ei enää ole mitään, mitä kutsua kodiksi. Kenkätehtään tyttöjä kaikki tyynni.

Kirjan tapahtumat etenevät kolmessa eri jaksossa. Ensimmäisessä osassa "Huvila" tytöt perustavat sairaalan valtaamaansa taloon. Heille luvattua palkkaa ja ruokaa ei kuulu, sen sijaan työtä riittää, kun yhä pahemmin haavoittuneita punakaartin taistelijoita tuodaan heidän hoitoonsa. Taidot eivät riitä, tytöistä kaksi on käynyt hoitotyön pikakurssin, mutta muut eivät sitäkään. Seuraavassa osassa "Katu" huvila tyhjennetään, ja neljä tytöistä kirjoittautuu Tampereen punakaartin toiseen naiskomppaniaan, ja lyhyen sotilaskoulutuksen jälkeen heille annetaan kiväärit ja määrätään tehtäviin: vartioimaan siltaa miliisinä, ottamaan kiinni punakarkureita ja tuomaan heitä tuomittaviksi.

Kolmannessa osassa "Torppa" valkoiset valtaavat Tampereen. Yksi tytöistä joutuu valkoisten vangiksi, kolme pääsee pakenemaan Pyhäjärven jään yli. Metsiä pitkin he päätyvät yhden tytön sukulaistalon hylättyyn torppaan ja onnistuvat piilottelemaan siellä kesän läpi ja pitkälle syksyyn. Serkku tuo heille ruis- ja kaurajauhoja, kesällä metsästä löytyy marjoja. Nälkä ja eristäytyneisyys vaivaavat, ja viimein tyttöjen on haettava apua sukulaistalosta.

Laura Lähteenmäki on kirjoittanut hienon nuortenkirjan, jonka aikuinenkin lukee mielellään. Kaikki kuvatut tytöt tulevat köyhistä kodeista, ja kirja antaa hyvän kuvan niistä eri syistä ja taustoista, joista nuoret tytöt tulivat punakaartiin ja jopa aseellisiin taisteluihin. Sota on julmaa ja raakaa, sattumanvaraista ja järjestäytymätöntä, mutta mitään ei Lähteenmäki repostele liian yksityiskohtaisesti. Tapahtumia katsotaan eri tyttöjen näkökulmista, ja hienoinen romanttinen säiekin löytyy, mutta sodan keskellä ei tunteitten hehkuttelulle ole tilaisuutta. Nuortenkirjaan sopivasti kirja päättyy toiveikkaisiin näköaloihin heille, jotka sodasta selvisivät.

Aikaisemmin olen lukenut Laura Lähteenmäen aikuisten romaanin Ikkunat yöhön.

      Laura Lähteenmäki: Yksi kevät, 170 s.
       Kustantaja: WSOY 2018
       Kansi: Laura Lyytinen       

KIRJA on kirjastolaina. 
MUUALLA se on luettu ainakin blogeissa Kirjahilla, Kirjapöllön huhuiluja, Kirjasähkökäyrä, Kirsin kirjanurkka, Luetaanko tämä?, Unelmien aika
Osallistun kirjalla 1918-haasteeseen.

Timo Saarto: Kevään varjo

Vuosi 1918. Huhtikuun alku Helsingissä. Sateisen yön pimeydessä kuuluu laukaus puutalokorttelin pihalta Pikku Robertinkadulla. Kivijalan vieressä lojuu nuori surmansa saanut mies sinellissä. Venäläinen asepuku osoittautuu kuitenkin hämäykseksi, ammuttu mies paljastuu suomalaiseksi jääkäriksi. Mutta onko hän valkoinen vai loikannut punaisten puolelle?

Ampumistapausta alkaa tutkia punainen miliisin etsivä Leo Waara, jonka mielestä tapauksessa on jotain hämärää. Waara on tuttu jo Timo Saarron edellisestä dekkarista  Kuoleman kuukausi, joka voitti tänä vuonna Suomen dekkariseuran Vuoden johtolanka -palkinnon. Teos päättyi Suomen itsenäistymiseen, joten kirjojen välissä on ehtinyt kulua nelisen kuukautta, suurin osa siitä on käyty sisällissotaa. Helsinki on punaisten hallussa.  

Uudessa rikosromaanissa Kevään varjo Leo Waara selvittelee ammutun jääkärin taustaa ja tapaa tämän vanhemmat ja jääkäritoverin, josta sittemmin on tullut punainen. Tutkimusten aikana Waaran huomio kiinnittyy Pohjoissatamassa olevaan venäläiseen laivaan, jonne menee pari keskenään Suomea puhuvaa miestä. Toinen näistä on edellisestä kirjasta tuttu virasta erotettu valkoinen poliisi Anders Autio, jonka raportoitiin kuolleen pakomatkalla Ruotsiin. Tässä hän kuitenkin on, täysparran kasvattaneena ja venäläisessä sinellissä, neuvottelemassa laivan ja sen sisältämän ison aselastin ostamisesta valkoisille, ennen kuin punaiset ehtivät ottaa aseet haltuunsa. Tästä kaikesta etsivä Waara ei tiedä mitään, hän ei edes tunnista Autiota tämän peiteasussa, mutta häntä kummastuttaa rapistunut laiva ja sen vieraat.

Sitten Leo Waara saa puhelun Meilahdesta Toivolan huvilasta, jonka omistaa Anders Aution appi ja jonne Aution vaimo ja tytär ovat kaupunkiasunnostaan paenneet aviomiehen kuoleman jälkeen. Soittaja on Waaran tuttu, huvilassa palvelijana työskentelevä Betty Blom, joka hädissään kertoo punaisten löytäneen huvilasta kätkettyjä aseita ja vieneen talon isäntäväen huvilasta mennessään. Waara selvittää, etteivät punaiset ole olleet sieppauksen takana. Mutta kuka sitten? Ja minne perhe on viety?

Kevään varjo rakentuu Leo Waaran rikostutkimusten ja Anders Aution valkoisille tekemän salaisen valmistelutyön ympärille. Kiinnostavaa on seurata parin huhtikuisen viikon ajan sisällissodan etenemistä Helsingissä. Punaisten taistelutahtoa pidetään yllä lehtiuutisilla saavutetuista voitoista eri rintamilla ja uskomuksilla (tai valheilla) pienestä Helsinkiä piirittävästä lahtarien joukosta. Samaan aikaan asioista perillä oleva punaisten esikunta jättää Helsingin. Saksalaiset joukot marssivat ripeästi Hangosta kohti Helsinkiä ja suuret sotalaivat lähestyvät kaupungin satamaa. Valkoiset ja saksalaiset valtaavat kaupungin muutamassa päivässä punaisten paetessa sekasorron vallassa alta pois.

Timo Saarto tallentaa ajankuvan hämmentävän aidon tuntuiseksi. Tässä kirjassa rikostutkimukset eivät ole mielestäni aivan yhtä jänteviä kuin Kuoleman kuukaudessa, mutta jotenkin hämmennys, poukkoilu ja piilottelu sopii vuoden 1918 sekaviin oloihin. Kirjan lopussa eri juonikuviot solmitaan yhteen ja selviää montakin yllättävää asiaa.

Leo Waara on kiintoisa päähenkilö. Hän on punainen, miliisin palveluksessa ja sitkeä selvittämään hämäriä tapauksia ja siksi edennyt rivimiliisistä etsiväksi. Hänellä on hyvät suhteet moniin valkoisiin. Hänen kohtalonsa punaisten kukistuessa jää sen verran täpärään tilanteeseen, että luulen sarjalle olevan tulossa jatkoa. Tuon ajan Helsinki on ehdottoman kiinnostava dekkarin miljöö, joten seuraavaa osaa odotellessa.

      Timo Saarto: Kevään varjo, 264 s.
       Kustantaja: Karisto 2018
       Kansi: Mika Kettunen       

KIRJA on kirjastolaina. MUUALLA sen ovat lukeneet Kirsi ja Nettimartta.
Helmet-haasteessa kuittaan kohdan "30. Kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan". Osallistun myös pian päättyvään 1918-haasteeseen sekä sarjakirjojen Jatkumo-haasteeseen (Leo Waara -sarja, osa 2).

Lindstedt & Ojanen: 1918 - Matkoja muistin rintamilla

Käsiin sattuu kirja, jonka kannessa kiiltelee kultaisin numeroin vuosiluku 1918. Sehän kiinnostaa, totta kai, sisällissodasta on kulunut 100 vuotta. Kirjan kansien sisäpuolelta paljastuu kahden kokeneen kynäilijän kirjeenvaihto. Risto Lindstedt on Suomen Kuvalehdestä eläkkeelle siirtynyt vapaa toimittaja, Eero Ojanen filosofi ja vapaa kirjoittaja, jolta on muun muassa viime vuosina ilmestynyt useita tietokirjoja Suomen kansanperinteestä. Lokakuussa 2014 he aloittivat yhteisen matkan vuoden 1918 muistin rintamille. 

Kahden vuoden ajan kirjoittajat lähettivät kuukausittain toisilleen kirjeitä, ja luullakseni alusta alkaen oli tiedossa, että kirjeenvaihto julkaistaan kirjana. Se sai nimen 1918 - Matkoja muistin rintamilla. Sisältö osoittautuu itselleni yllättävänkin kiinnostavaksi, yleensä en ole tarttunut tämäntapaisiin ajankohtaisia käsitteleviin kirjeenvaihtokirjoihin. Alkupuolen kirjeet pohtivat sisällissotaan johtaneita syitä ja jossittelevat. Olisiko Suomen historia ollut toinen, jos asejunaa Pietarista ei olisi lähetetty tammikuussa 1918? Tai jos Venäjän väliaikainen hallitus ei olisi hajottanut Suomen valtiopäiviä kesällä 1917? Tai jos jo 1905 Venäjän laivastoa ei olisi upotettu Venäjän ja Japanin välisessä sodassa? 

Hauska on lukea nyt vuonna 2018, miten kirjeissä aprikoidaan ennakkoon, miten Suomen itsenäisyyden sataa vuotta voidaan juhlistaa tyylikkäästi unohtamatta sisällissotaa. En tiedä, mitä kirjeiden kirjoittajat ajattelevat lopputuloksesta. Minusta on tyylikästä, että itsenäisyys sai hienot juhlistuksensa viime vuonna, sen vaatimia uhreja unohtamatta, ja että sisällissota saa ihan oman kokonaisen muistamisvuotensa tänä vuonna.

Kirjeissään miehet miettivät myös sitä, miten heidän sukupolvensa - molemmat ovat yli 60-vuotiaita - on viimeinen, joka on ollut tekemisissä sisällissodan kokeneiden kanssa ja joka siksi vielä muistaa sotaa. Heistä seuraava sukupolvi ei sitä enää tarvitse. Jään ajattelemaan, onko tosiaan noin. Viime ja tämän vuoden aikana on kuitenkin julkaistu lukuisia kirjoja, niin romaaneja kuin tietokirjojakin, vuoden 1918 sodasta, ja niitä lukevat niin sisällissodan käyneiden lapsenlapset kuin näiden lapset ja ehkä jo lapsenlapsetkin. Monella on sisäinen tarve ymmärtää, millaisista melskeistä  ja ihmisistä nousi Suomen tasavalta ja suomalaisten identiteetti.

Lindstedt ja Ojanen nostavat näkökenttään sodan katveeseen jääneet, joita kumpikaan osapuoli ei ole tavannut mainita. He olivat niitä, jotka tunnustivat oman värinsä aatetta, mutta eivät sodan alettua suostuneet tarttumaan aseeseen. Sodan jälkeen he eivät saaneet sankarin eivätkä uhrin viittaa, mutta monesta tuli sovinnontekijä ja rauhanrakentaja sodanjälkeiseen Suomeen.

Suomi oli ainut sisällissodan käynyt maa, jossa hävinnyt osapuoli sai ne yhteiskunnalliset oikeudet, joita se kapinalla vaati. --- Mistään hyväntahtoisesta anteeksiannosta ei todellakaan ollut kysymys vaan sen kovan realismin löytymisestä, joka oli pahasti hukattu ennen kapinaa.

Kirjeenvaihdon keskivaiheilla miehet inspiroituvat vuoden 2015 tapahtumista vaihtamaan ajatuksia siitä, onko uusi kansan kahtiajakautuminen verrattavissa sisällissodan synnyttäneeseen kahtiajakoon. Sen jälkeen heidän ajatuksensa siirtyvät sisällissodan jälkeiseen aikaan, niihin aineksiin, jotka mahdollistivat suomalaisen konsensuksen syntymisen ja demokraattisen yhteiskunnan rakentamisen. Hämmästyn kirjan lausetta siitä, miten harvassa Euroopassa oli tasavaltoja tuohon aikaan, Ranska, Sveitsi, Portugali, bolshevistinen Venäjä ja Suomi. Ei ollut suomalaisilla monta maata, josta hakea mallia ja esikuvia omalle demokratialleen.

Suomen itsenäisyyden alussa käsitys valtion käyttäytymisestä oli yhtä hutera kuin suunnitelma vallankumouksesta oli sekava.

Yhteiskunnallista ja filosofista keskustelua ryydittävät kertomukset niistä ihmisistä, joita kumpikin kirjan tekijöistä on matkoillaan tavannut ja joista on kirjoittanut. 

Ovathan vuoden 1918 taistelijoiden kuvat sotaisia kaikkine rensseleineen ja aseineen, mutta en minä niissä kuvissa verenhimoista vihaa näe. Enemmänkin näen ihmisiä, joille on palautettu merkitys, jota he totisina kantavat juhlavassa kuvaustilanteessa.

Kirjeenvaihtonsa aikana kirjailijat myös lukevat paljon sisällissodasta kirjoitettua, ja he siteeraavat niin tutkijoita kuin fiktiota kirjoittaneita. Kirjan sivuilta voi poimia harvinaisempiakin lukuvinkkejä vuosikymmenten takaa.

Kirja on sujuva- ja helppolukuinen, niin kuin voi kirjoittamisen ammattilaisilta odottaakin, tosin kirjoitus- ja lyöntivirheitä olisi kannattanut karsia vähemmäksi. Teksti matkailee muistin rintamilla sisällissodan kummankin väristä käsivarsinauhaa kantavien joukoissa ja luotaa sodanjälkeistä Suomea ja sen sodasta saamia siemeniä. Kieltämättä ajattelemisen aihetta antava teos. Kannatti lukea.

          Risto Lindstedt ja Eero Ojanen:  1918 - Matkoja muistin rintamilla, 148 s.
          Kustantaja: Kirjapaja 2017
          Kansi: Satu Kontinen; kannen kuva: Museovirasto

KIRJA löytyi kirjaston tietokirjojen uutuushyllystä.
MUUALLA kirjasta kirjoitettua: Anun ihmeelliset matkat, Kirjastolaisen kirjahyllystä
Helmet-lukuhaasteessa merkitsen kohdan "28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä". Lisään kirjan 1918-haasteeseen ja ensimmäisen suoritukseni  Tietokirjahaasteeseen (92.7 Suomen historia. Itsenäisyyden aika).

Heidi Köngäs: Sandra

"Helmikuussa, vuonna 1918, en tiedä monentenako päivänä, ei ole              tämän vuoden kalenteria 

Kaikki on mennyt sekaisin, olen hukannut päivät, niiden järjestyksen, mennyt ihan sevon, tehnyt töitä yöllä, nukkunut päivällä, herännyt koko ajan kuulostelemaan, mitä tapahtuu tuossa maantiellä. Uusi kalenteri pitäisi hommata ja kiiruusti, vaikkei se varmaan enää mitään järjestystä tuo. Mihinkään ei ole menemistä, ei uskalla liikkua huussia kauemmaksi. Miten ihmeessä sota osui suoraan meidän pihaan?"

Tänään, tammikuun 27. päivänä 2018, on kulunut sata vuotta siitä, kun sisällissota alkoi. Heidi Köngäksen romaani Sandra tarkkailee sodan tapahtumia torpparin vaimon näkökulmasta, mutta teos on paljon muutakin. Se on Sandran kasvu- ja selviytymistarina eämässä, joka ei jakanut hänelle kovin ruusuisia lähtökohtia. 

Sandra joutui yhdeksänvuotiaana huutolaiseksi. Kun isä kuoli eikä sairasteleva äiti pystynyt yksin hoitamaan taksvärkkiä torpan isäntätalolle, perhe häädettiin ja kunta laittoi isommat lapset huutolaisiksi. Sandrasta kasvoi sävyisä nainen ja kova työihminen. Kun hän aikuiseksi kasvaneena kohtasi piikomispaikassaan Jannen, se oli menoa se, ensisilmäyksellä.

Muistan, kun näin hänet ensimmäisen kerran uuden palveluspaikkani, Hännisen talon, pihamaalla. Hän on kookas mies ja isoa hänessä ovat kaikki, korvat, kourat ja nokka. Vaan suurin on sydän. Ehkä minä näin senkin silloin, kun hän käveli hevosta taluttaen pihaan, näki minut, tuli luo ja paiskasi oikein kättä ja sanoi: 

"Tervetuloa sitten vaan munkin puolestani, moon Janne vaan." 

Hän katsoi minua mieli aivan aukinaisena ja teki heti olon turvalliseksi. Kai minä siinä hetipaikalla häneen miellyin.

Pian häitten jälkeen Sandralle ja Jannelle syntyi poika, pari vuotta myöhemmin toinen ja kolmas. Kaikkiaan lapsia tuli viisi, ja se kuudes, se syntyi, kun isänsä oli jo vankileirillä punakaartilaisena. Ennen sotaa elämä oli kuitenkin hyvää, työteliästä ja onnellista, ja kaiken aherruksen tuloksena perhe sai vuokralle maatilkun, jolle se sai rakentaa oman torpan.

Heidi Köngäksen romaanissa on kolme naista, joiden äänellä tapahtumista kerrotaan. Nimihenkilö Sandra pitää päiväkirjaa, ja hänen osuutensa koostuu sen merkinnöistä. Jannen sisar Lyyti piikoo paremmissa perheissä kuntakeskuksissa, apteekkarilla, ja seuraa sotaan johtavaa kehitystä lehdistä ja kuulemistaan keskusteluista. Hän lähtee myös Tampereelle sodan aikana. Kolmas henkilö on Klaara, Sandran tyttärentytär, joka tuo kirjaan toisen aikatason, kun hän tällä vuosituhannella kiinnostuu isovanhempiensa vaiheista ja alkaa tutkia arkistoista lähes sata vuotta vanhoja dokumentteja isoisänsä osallisuudesta punakaartiin ja sisällissotaan.

Sandra on laadukasta lukemista, mutta se ei päästä lukijaansa helpolla. Sen kuvaaman ajan palvelusväen ja torppareiden arki oli kovaa raatamista ja taistelua nälkää ja sairauksia vastaan. Köngäs kuvaa sisällissotaa raadollisena ja julmana, mitä se olikin. Mitä sodan aikana tehtiin ja tapahtui ei ole kovin mieltäylentävää luettavaa, mutta silti pidin kirjasta kovasti, sillä Sandrasta on helppo pitää. Hänessä on tavallisen maaseudun naisen vahvuutta ja herkkyyttä ja uskomatonta sinnikkyyttä tavattoman vaikeissa oloissa. Hienointa kirjassa onkin sodan satuttaman, mutta sotaan milllään lailla osallistumattoman naisen, äidin ja vaimon näkökulma ja tunteet, jotka Heidi Köngäs kirjoittaa taitavasti ja koskettavasti romaaniinsa.

Kirja, Sandran tarina, jää mieleen. Kirjan kansi on mielestäni myös kirjaan erityisen sopiva. Sen pehmeänsamettista pintaa on ihana pidellä käsissään.

        Heidi Köngäs: Sandra, 285 s.
        Kustantaja: Otava 2017
        Kannen suunnittelu: Anna Lehtonen

KIRJA on omasta hyllystä, oma ostos Kirjamessuilta.
Helmet-lukuhaasteessa merkitsen tämän kohtaan "33. Selviytymistarina". Liitän tämän myös 1918-haasteeseen.

Enni Mustonen: Ruokarouva

Ida Erikssonin tarinan jatko vie mukanaan viihdyttävästi ja mukaansatempaavasti. Syrjässäkatsojan tarinoiden neljännessä osassa Idasta tulee yrittäjä, joka pistää pystyyn täysihoitolan Espoon Albergaan ja muuttaa tyttärensä kanssa sinne. Hänestä rulee ruokarouva.

Enni Mustosen kirjasarjan edellisessä osassa Emännöitsijä Ida muutti Ruotsiin työnantajansa kuoltua ja ehti synnyttää siellä tyttären, Kirstin. Neljännen osan Ruokarouva alussa eletään kevättä 1914 ja Kirsti on jo 8-vuotias. Idan palkannut professori kuolee ja Ida on ilman työtä. Työnantajansa jättämän perinnön turvin Ida päättää muuttaa takaisin Suomeen, hankkia Helsingin seudulta pienen huvilan ja ruveta pitämään siinä täysihoitolaa.

Asiat luonnistuvat hyvin. Ida hankkii rapistuneen huvilan halvalla Albergan kartanon läheisyydestä, ja kun paikalle sattuu hänen äitinsä hyvä ystävä Kuortaneelta, kirvesmies Iisakki Haapaluoma, pian huvila on remontoitu ja valmis vastaanottamaan täysihoitolaisia. Ensimmäinen heistä ilmestyykin oven taakse, ennen kuin lehti-ilmoitusta on ehditty edes julkaista; hän on maisteri Tikkanen, joka lukee korrehtuuria Helsingin Sanomille, ja siksi oli työssään nähnyt ilmoituksen, johon oli pujahtanut ladontavirhe. Nähtävästi tuohon aikaan oli tavallista, että perheettömät, sivistyneistöön kuuluvat, työssä käyvät ihmiset asuivat vuokralla, johon kuului täysihoito. 

Täysihoitolan pito käy työläämmäksi, kun Venäjän liittymisestä sotaan on kulunut aikaa. Hinnat kallistuvat, tulee elintarvikepula, venäläisiä sotilaita tulee sankoin joukoin Albergaan linnoitustöihin, ja levottomuudet lisääntyvät. Ida saa läheltä seurata yhden asukkaansa  paluuta Saksasta sotilaskoulutuksesta ja senjälkeistä jääkäreiden värväystä. Yllättäen Idan entinen sulhanen Eliaskin päätyy asumaan täysihoitolaan Amerikan vuosien jälkeen. Kirsti pääsee Albergan suomalaiseen kouluun ja myöhemmin Helsinkiin yhteiskouluun. Siinä vaiheessa talossa asuu toinenkin pikkutyttö, sillä Kirstin paras ystävä koulussa, Alli, menettää ensin äitinsä tuperkkelille ja sitten isänsä venäläisten linnoitustöissä sattuneessa tapaturmassa. Alli saa uuden kodin Idan ja Kirstin perheessä. Tytöt ovat innokkaita lukijoita ja saavat joululahjoiksi uusia kirjoja, Jules Verneä, Anni Swania ja Louisa M. Alcottia.

Ruokarouvan viimeisessä luvussa eletään vuoden 1917 levottomuuksia ja 1918 sisällissotaa. Täysihoitolakaan ei välty punakaartilaisten tekemältä takavarikolta ja ammuskelulta, mutta vahingot jäävät verrattain vähäisiksi. Sanomia sodasta kuitenkiin seurataan ja läheisten vuoksi pelätään, kunnes saksalaiset joukot ja jääkärit saapuvat, ja sota loppuu ankarien taistelujen jälkeen. Kirja päättyy voitonparaatin päivään, mutta Ida ei osaa iloita. Yksi täysihoitolassa asuneista menehtyy taisteluissa saamiinsa vammoihin, tutun perheen poika on kateissa.

Kirja ankkuroituu Suomen historiaan senkin kautta, että täysihoitolan elämään liittyvät ajan suomalaiset kulttuurihenkilöt. Naapurihuvilassa asuu kuvanveistäjä Ville Vallgren, meren lahden toisella puolella Tarvaspäässä Axel Gallen-Kallela perheineen, ruokavieraina käyvät Kasimir ja Eino Leino, ja muuttaapa vuokralle viime kuukausiksi Onerva Lehtinen (L. Onerva) ja Leevi Madetoja. Mustonen on taitava henkilökaartinsa kanssa, täysihoitolan päähenkilöt säilyvät samoina ja kuljettavat tarinaa eteenpäin, ja vähän viipyvät sivuhenkilöt tuovat siihen uusia mausteita.

Ruokarouva on sadas tänä vuonna lukemani kotimainen kirja, ja liitän sen 100 suomalaista kirjaa -lukuhaasteeseen, jonka kooste jää huomiseen ja uuden vuoden puolelle.

Sarjassa aikaisemmin ilmestyneet osat: Paimentyttö, Lapsenpiika ja Emännöitsijä.

        Enni Mustonen: Ruokarouva : Syrjästäkatsojan tarinoita IV, 430 s.
        Kustantaja: Otava 2016
        Kannen suunnittelu: Timo Numminen

KIRJA on kirjastosta.
HAASTEET: 100 suomalaista kirjaa (no 100), Haaste 1918, Superlukumaraton s. 79-430 (351 sivua), 
#superlukumaraton