tiistai 10. joulukuuta 2019

Enni Mustonen: Ruokarouvan tytär & Taiteilijan vaimo

Olen viihtynyt Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoiden seurassa ensimmäisestä osasta alkaen. Henkilöhahmoihin on helppo kiintyä, ja heidän elämänvaiheitaan seuraa kuin hyvän ystävän - sillä erotuksella, että tuo ystävä on elänyt elämänsä 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alkupuolella. Neljässä ensimmäisessä osassa pääosassa on Ida Eriksson, joka kasvaa orvosta lapsenpiiasta taitavaksi täysihoitolaa pitäväksi ruokarouvaksi.


Sarjan viidennessä osassa pääosan saa Ruokarouvan tytär eli Idan tytär Kirsti, joka on päässyt ylioppilaaksi ja opiskelee yliopistossa romaanista filologiaa. Hänen kasvattisisarensa Alli opiskelee suomen kietä ja kirjallisuutta sekä  kansanrunoudentutkimusta, ja lausunnan harrastus vie hänet piireihin, joissa liikkuu sellaisia tulevaisuuden nimiä kuin Olavi Paavolainen, Katri Vala, Elina Vaara, Yrjö Jylhä, muutamia mainitakseni. 

Allin kanssa Kirstikin pääsee sisään kirjalliseen maailmaan ja tutustuu taiteilijoihin. Ensimmäisen opiskeluvuoden jälkeen tytöt viettävät kesän näyttelemässä seurueessa, joka kiertää ympäri Suomea keräten rahaa Itä-Karjalan pakolaisten hyväksi. Yksi näistä kotinsa jättämään joutuneista on Iivo Borissainen, jonka Kirsti järjestää kuvanveistäjän oppiin Havis Amandan luojan Ville Vallgrenin luo. Tämä asuu Kirstin ja allin kodin naapurissa.

Kirstille ei oikein ranskan kielen historian opiskelu maita. Hän viettää paljon mieluummin aikaa äitinsä entisen täysihoitolaisen Miilin hattukaupassa Helsingin Bulevardilla, ja sen verran tiheään hän siellä vierailee, että oppii varsin taitavaksi hattujen ja pukujen tekijäksi itsekin. Hän kokeilee myös mallipiirustusta, ja sattumoisin Miilin Ranskassa mallimestarina työskentelevä ystävätär näkee Kirstin malleja Suomessa käydessään.

Kun Alli kuolee lentävään keuhkotautiin, Kirsti lähtee Pariisiin, jossa hän pääsee tuon Miilin ystävättären ansiosta itsensä Coco Chanelin muotitaloon ensin apuompelijaksi ja myöhemmin malliksi ja mallipiirtäjäksi. Kirsti on yhtä reipas ja neuvokas kuin äitinsäkin ja selviää hyvin Ranskan työntäyteisessä muotimaailmassa. Madame Chanelin oikeana kätenä on muuan Mademoiselle Virginie Laurent, jolla on samanlaiset kaksiväriset silmät kuin Kirstillä itselläänkin. Pariisissa Kirsti tutustuu myös muutamaan suomalaiseen taiteilijaan, joista hänen ilokseen yksi on jo ennestään tuttu. Iivo Borissainen on nyt Ilmari Aaltonen, ja hän on saanut apurahan opiskellakseen kuvanveistoa Ranskassa. 

On mukava lukea 20-luvun Pariisista ja suomalaisten elämästä siellä, mutta Ruokarouvan tyttären kanssa tuli ajoittain ähky, sillä tunnettuja suomalaisia kirjailijoita ja muita taiteilijoita tupsahtaa Kirstin elämään vähän liikaa, puhumattakaan muotimaailman suurista nimistä ja Hemingwaystä Pariisissa. Vähemmän olisi tässäkin enemmän, sillä kuuluisuuksia on ihan liikaa. Kirstin tarina on kuitenkin kiinnostava ja hänellä on Iivon/Ilmarin kanssa sopivasti sutinaa, että tästä osasta jo arvaa, mihin suuntaan seuraava kirja vie.

        Enni Mustonen: Ruokarouvan tytär : Syrjästäkatsojan tarinoita V, 430 s.
        Kustantaja: Otava 2017
        Kannen suunnittelu: Timo Numminen


Kirjasarjan kuudennen osan alussa Kirsti Eriksson on yhä Pariisissa ompelijana. Hän unelmoi yhteisestä muotihuoneesta Helsingissä Miilin kanssa, ja suhde kuvanveistäjä-Ilvoon syvenee. Kun Kirsti ja Iivo palaavat parina Suomeen ja menevät pian naimisiin, on äiti-Ida tyytyväinen. Kirjan nimi kertoo, että pääosassa on Taiteilijan vaimo, rouva Kirsti Aaltonen.

Ajallisesti Taiteilijan vaimo sijoittuu vuosiin1927-1930. Kirstin ja Iivon elämä järjestyy Helsingissä ja Albergassa (Leppävaarassa). Kirstin ja Miilin haave toteutuu, ja Kirstistä tulee osakas Miilin hattukauppaan, joka laajentuessaan muotiliikkeeksi houkuttele uusia asiakkaita ja pärjää hyvin. Kirstin seurapiireissä liikkuvat ystävät kernaasti kertovat, mistä he ovat hankkineet tyylikkäät vaatteensa.

Iivolla ei mene yhtä hyvin. Hän saa apulaisen töitä kuvanveistäjä Ville Vallgrenilta ja ajoittain muitakin työtarjouksia, mutta tuloja on vähän ja välissä työttömiä jaksoja, jotka vetävät mielen matalaksi. Mennessään naimisiin Iivon kanssa, Kirsti tiesi, mihin oli ryhtymässä ja mikä olisi taiteilijan vaimon osa.  

Enni Mustonen (oikealta nimeltään Kirsti Manninen) on mestari historiallisen ajankuvan luomisessa. Taiteilijan vaimon tarinaan hän on liittänyt 20-luvun tapahtumia ja ilmiöitä: yksi sivuhenkilöistä todistaa Kuru-laivan kaatumisen ja uppoamisen Näsijärven myrskyssä, pirtua salakuljetetaan öiseen aikaan ja ihmisiä muilutetaan itärajalle. Albert Edelfeltin patsas paljastetaan Ateneumin sivustalle. Olavi Paavolainen ja Mika Waltari kuuluvat Kirstin ja Iivon ystäväpiiriin Pariisissa.

Taiteilijan vaimossa arkielämä soljuu, on iloa ja surua, häitä, Kirstin ja Iivon esikoisen kaste, läheisten hautajaisia. Kirja päättyy sykähdyttävään kohtaukseen, kun Ida Eriksson kertoo Kirstille vihdoin yllättävän totuuden tämän isästä. Siinä on sulattelemista, ja moni asia saa samalla selityksensä. Lukijana mieltä jää kutkuttelemaan, miten Kirsti osaa elää tämän tiedon kanssa. Se epäilemättä selviää sarjan seitsemännessä osassa Sotaleski, joka on jo julkaistu.

         Enni Mustonen: Taiteilijan vaimo : Syrjästäkatsojan tarinoita VI, 430 s.
         Kustantaja: Otava 2018
         Kannen suunnittelu: Timo Numminen

Aikaisemmat osat: PaimentyttöLapsenpiikaEmännöitsijä ja Ruokarouva.

KIRJAT ovat kirjastolainoja.

perjantai 29. marraskuuta 2019

Zdeněk Miler & Hana Doskočilová: Myyrä ja lumiukko

Myyrä-kirjat ovat riemastuttavia pirteine kuvineen ja hauskoine tarinoineen. Hahmona myyrä on jo yli 60-vuotias, sillä tšekkiläinen animaattori ja kuvittaja Zdeněk Miler (1921-2011) loi sen vuonna 1956 saatuaan toimeksiannon lapsille tarkoitetusta piirroselokuvasta. Disneyn tuotannosta hän sai idean käyttää työssään eläinhahmoja. Suomennettuja Myyrä-kuvakirjoja on useita kymmeniä.



Myyrä on kekseliäs hahmo, joka valloittaa ystävällisyydellään ja hyväntahtoisuudellaan. Kuvakirjassa Myyrä ja lumiukko myyrä valmistautuu muiden eläinten lailla talviunilleen, mutta päättää kuitenkin vilkaista ensin, miltä talvi näyttää. Valkoisesta lumesta sen mieleen tulee kaikki ne ihanat asiat, joita siinä voi tehdä, mutta mistä se saisi ystävän mäenlaskuun ja lumipallojen heittelemiseen, kun kaikki muut eläimet nukkuvat.

Myyrä päättää tehdä kaverikseen lumiukon. Se ei ole oikein elävä ensin, ja myyrän pitää vakuuttaa sille, ettei se voi vain seurata paikallaan, jos aikoo olla jonkun kaveri.
"Katsele edes aluksi, ellet voi muuta, sanoi myyrä ja laski mahallaan lähimmän kumpareen. Lasku näytti niin hassulta, että lumiukko purskahti nauruun... Ja se joka nauraa, elää! Ja se joka elää, osaa leikkiä. Tai ainakin oppii tuota pikaa."

Pakkasten mentyä tulee suojasää ja lumiukon on käydä kalpaten, mutta onneksi apu on lähellä. Myyrä hälyttää pelastuspartion koiran paikalle, ja se keksii viedä lumiukon hiihtohissille. Myyrä ja lumiukko - tai mitä siitä on jäljellä - nousevat ylös vuorille, ja myyrä rakentaa ystävänsä siellä ehjäksi jälleen.



Lumiukko jää lumen luo vuorille, kun myyrä palaa takaisin laaksoon, heiluttaen sieltä kättään silloin tällöin ystävälleen. Mutta kun tulee uusi talvi, lumiukko laskee suksilla alas rinnettä leikkiäkseen jälleen ystävänsä kanssa.

Myyrä ja lumiukko on suloinen kirja talven riemuista ja ystävyyden merkityksestä. Lystikkäät kuvat ovat värikkäitä ja niissä on paljon yksityiskohtia, Tšekin (silloisen Tšekkoslovakian) eläimiä, puita ja syyskuvissa hedelmiä. Kännykkäkuvani eivät tee oikeutta kirjan sivun- ja aukeamankokoisille iloisille piirroskuville. 

     Zdeněk Miler & Hana Doskočilová: Myyrä ja lumiukko, 35 s.
     Kustantaja: Tammi 2005
     
Tšekinkielinen: Krtek a sněhulák 1998 ; Suomentaja: Kirsti Siraste
     Kansi ja kuvitus: Zdeněk Miler

KIRJA on kirjastosta.
Marraskuussa Kuukauden kieli on tšekki.

maanantai 25. marraskuuta 2019

Kim Thúy: Vi

Viehätyin kovasti keväällä julkaistusta kanadanvietnamilaisen Kim Thúyn omaelämäkerrallisesta pienoisromaanista Ru. Niinpä tartuin innolla hänen toiseen, niin ikään pienimuotoiseen teokseensa Vi, joka ilmestyi suomeksi nyt syksyllä.


Ru ja Vi ovat hyvin samanoloiset kirjat. Rusta kirjoitin: "Kim Thúy koostaa elämäntarinansa pienistä paloista. --- Kokonaisuudesta muodostuu mosaiikkimainen, samalla kertaa täyteläinen ja aukkoinen. --- ... kerronta on eri ajoissa viipyilevää, paikoin ajatus ja muistelu vain pyyhkäisee tapahtumia unenomaisesti, välillä tarkentaa yksityiskohtiin." Vitä voisin kuvata samoin sanoin, vaikka jotain erilaistakin, omanlaistaan, teoksessa on.
"Onneksi elämä kuitenkin yllättää mielellään ja muuttaa vallitsevaa järjestystä jatkuvasti niin että kaikille avautuu tilaisuus elää mukana liikkeessä ja saada rytmistä kiinni."
Vi on samalla tavalla runollinen kuin vanhempi sisarkirjansa, mutta ei ehkä ihan yhtä sirpalemainen. Vi keskittyy minäkertojan lapsuuteen ja vanhempien sukujuuriin Vietnamissa sekä erityisesti kasvu- ja opiskeluvuosiin Kanadassa ja muutaman vuoden työkomennukseen Hanoissa. Kirja on kasvukertomus, jossa tyttö varttuu nuoreksi naiseksi kahden kulttuurin välissä ja joutuu etsimään itseään ja määrittelemään, kuka hän oikein on. Vietnamilaisyhteisö painottaa - ja painostaa - vietnamilaisten perinteiden mukaista elämää ja käytöstä - tärkeää on, ettei lapsi, nuori, jo aikuiseksi varttunut, tuota häpeää vanhemmilleen.

Myös rakkauden syttymisestä ja loppumisesta kirja kertoo, ensin Kanadassa ja sitten Vietnamissa. Kanadassa vietnamilainen traditio vaatii kihlausta, vaikka sen aika ei vielä olisi ollut, ja joka siksi päättyy tylysti. Vietnamissa kohtalo järjestää toisen mahdollisuuden, kun Vi tapaa erään miehen sattumalta kolmesti, ensin Kambodzhassa, sitten Ranskan itsenäisyyspäivän juhlissa Hanoissa ja vielä kolmannen kerran. Heidän tarinansa päättyy ja jää avoimeksi, samaan aikaan, tai jäisi, ellen olisi lukenut ensimmäistä kirjaa, Ruta.

Pidin Vistä niin kuin pidin Rustakin, mutta Villä ei ollut samaa etua kuin Rulla, esikoisen ja yllättäjän etua. Silti luin Kim Thúyn sulavaa kerrontaa ja paikoin aforisminomaisia lauseita nautiskellen, pysähdellen. Kieli on kaunista, kerrottu elämä usein ei.

              Kim Thúy: Vi133 s.
              Kustantaja: Gummerus, 2019
              Alkuperäinen ranskankielinen: Vi, 2016 ;   Suomentaja: Marja Luoma
              Kannen suunnittelu: Sanna-Reeta Meilahti

KIRJA on kirjastosta. Sitä on luettu blogeissa, esimerkiksi Kirjaluotsi, Kirjasähkökäyrä, Tuijata.

Haaste: Elämä, kerta kaikkiaan

maanantai 18. marraskuuta 2019

Jännitystä Jemenissä

Etsin luettavaksi kirjaa, joka sijoittuu Jemeniin, ja suomenkielisestä tarjonnasta ei silmiin sattunut muuta kuin poliittisia analyysejä tai tositarinoita tyttölasten, siis nimenomaan lasten, järjestetyistä avioliitoista. Mielin fiktiota ja päädyin hankkimaan verkosta amerikkalaisen Peggy Hansonin kirjoittaman mysteerin Deadline Yemen.



Hansonin kirjan päähenkilö on hurmaavasti nimetty Elizabeth Darcyksi, ja kertonee kirjailijan lukurakkaudesta. Matkoilla toimittaja Darcylla on aina matkalukemisenaan Jane Austenia:
"I reached into my carry-on to touch my Jane Austen security blanket - Emma, this time. I never travel without Jane." 
".., I took out Emma for added cover and to complete the cocoon of privacy. While I wouldn't want to live it, I find the rigid social order of the nineteenth century England comforting. Here in twentieth century Yemen, it was echoed by a different sort of social rigidity, where women at home see only the men in their immediate families." 
On vuosi 1997. Elizabeth Darcy on saapunut Jemenin pääkaupunkiin Sanaahan (mitenkähän Sanaa oikein taivutetaan?) yhdysvaltalaisen lehden,  työnantajansa, toimeksiannosta. Hän kirjoittaa taustoittavaa artikkelia Jemenin arkkitehtuurista ja samalla uutisoi mistä tahansa amerikkalaisia lukijoita kiinnostavasta. Tämä on toimittaja Darcyn julkinen työtehtävä, mutta Elizabethilla on toinen, hänelle itselleen paljon tärkeämpi tehtävä: hänen ystävänsä Halima oli lähettänyt hänelle lyhytsanaisen viestin, jossa pyysi Elizabethilta apua: "Come. Please."

Sen enempää ei Elizabeth Darcy tiedä, kun hän varaa liput ensimmäiseen mahdolliseen koneeseen ja lentää Sanaahan. Hän vain tietää, että hänen on riennettävä auttamaan ystävää, joka pelasti hänen henkensä, kun hän edellisellä kerralla Sanaassa joutui pulaan. Se tapahtui kolme vuotta aikaisemmin, kun Elizabethin lehti oli lähettänyt hänet raportoimaan Jemenin sisällissodasta etelän ja pohjoisen välillä. Maa on muuttunut sen jälkeen, matkustamista Jemeniin pidetään vaarallisena kidnappausuhan takia. Siitä huolimatta Elizabeth ei voi muuta kuin lähteä auttamaan Halimaa, sillä tämä ei olisi ottanut yhteyttä häneen, jos joku muu lähempänä olisi voinut tehdä jotain.

Perillä Elizabeth Darcy asettuu hotelliin ja alkaa kerätä materiaalia tausta-artikkeliaan varten. Vanhassa kaupungissa liikkuessaan hän yrittää keksiä, miten saisi yhteyden Halimaan. Tämän perustama naistenjärjestö Friends of Yemen on suljettu eikä toimittaja tiedä, missä Haliman perhe asuu, eikä taitaisi olla kovin turvallistakaan heille, jos ulkomaalaisen toimittajan nähtäisiin menevän taloon. Kun Elizabeth viimein saa yhteyden Halimaan - tai Halima häneen - käy ilmi,  että Haliman nuori veli on kadonnut tai pikemminkin liittynyt ääriryhmittymään ja oleskelee sen harjoitusleirillä maan pohjoisosissa. Perhettä tarkkaillaan pojan vaarallisten yhteyksien vuoksi eikä suku voi ottaa häneen yhteyttä. Halima pyytää Elizabethia matkustamaan Sa'dan kaupunkiin, etsimään Alin käsiinsä ja toimittamaan tälle sana, että tämän nuori morsian on sairaana.

Elizabeth Darcy tekee kuten hänen ystävänsä pyytää, oli se sitten vaarallista tai ei. Jo pääkaupungissa toimittaja kohtasi haasteita, mutta matka pohjoiseen on täynnä vaaroja ja seikkailuja. Tarinaan kietoutuu ääriuskonnollisia aineksia, jotka on koulutettu äärimmäisiin tekoihin uskottomia vastaan. On epäilyksiä, vakoilua ja vastavakoilua, kidnappaus, jotain mainitakseni. Elizabeth pukeutuu useammin kuin kerran paikallisten naisten täyspeittävään burkaan, jonka suojissa hän tarpeen tullen pystyy liikkumaan tunnistamattomana.

Peggy Hansonin romaanissa murhataan useita ulkomaalaisia, joihin Elizabeth on ehtinyt tutustua, ja hän yrittää päästä selville, kuka rikosten takana on. Silti kirja ei oikein pääse kehittymään rikosarvoitukseksi, vaikka sellaista odotin. Henkilöitä on paljon, niin jemeniläisiä kuin maassa asuvia tai siellä usein käyviä ulkomaalaisia, eikä Elizabeth tiedä useimmista, ovatko he hyviä vai pahoja ja millaisilla asioilla he todella liikkuvat Jemenissä. Dramaattisten vaiheiden jälkeen ja ennen kirjan päättymistä näihin kysymyksiin saadaan vastauksia.

Rikosten tutkimus ei ole teoksen keskiössä, mutta lopun tapahtumat ovat kieltämättä jännittävät. Kirjan hienoin anti on sen tarjoama kurkistus Jemeniin, maahan ja sen ihmisiin ja heidän tapakulttuuriinsa. Kirjailija on esipuheen mukaan asunut Jemenissä kolme vuotta 70-luvulla ja senkin jälkeen vieraillut siellä monta kertaa. Hän vie Elizabethin Jemenin naisten seuraan istumaan lattiatyynyillä ja juomaan teetä ja tämän silmin katsoo myös naisten asemaa perinteisessä miesten hallitsemassa maassa.

Kirja on toinen osa Peggy Hansonin kirjoittamaa Elizabeth Darcy -sarjaa. Aikaisempi teos on nimeltään Deadline Istanbul, mutta luulen, että yksi kirja oli minulle riittävästi Elizabeth-toimittajan seuraa. Olen tyytyväinen saatuani lukea Jemeniin sijoittuvan ja sitä kuvaavan romaanin, mutta Istanbulista etsin muuta luettavaa.

          Peggy Hanson: Deadline Yemen, 307 s. (e-kirja)
         Kustantaja: Wildside Press LLC 2013

         Kansi: Anne Welles Auer (kirjailijan tytär)

E-KIRJA on oma ostos.

Helmet-haasteessa kirja sopii kohtiin 2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä, 11. Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa, ja 23. Kirjan nimessä on jokin maa.

Maailman ympäri 80 päivässä -haasteessa on tultu Suezista Jemeniin. Deadline Yemen sijoittuu pääasiassa maan pääkaupunkiin (Sanaa), mutta koska Aden mainitaan useamman kerran ja jokin kappale kertoo siellä tapahtuneista asioista, kirja sopii haasteeseen, jossa Jules Vernen sankari Phileas Fogg käy Suezin jälkeen leimauttamassa passinsa seuraavan kerran Adenissa.

sunnuntai 10. marraskuuta 2019

L. M. Montgomery: Anne of the Island


Harmaina ja sateisina marraskuun päivinä on mukava uppoutua hyvän mielen kirjaan. Tällä kertaa sellaiseksi osuu L. M. Montgomeryn Anna-sarjan kolmas osa Anne of the Island, joka on suomennettu nimellä Annan unelmavuodet. Kirjasta jää aurinkoinen olo, vaikka Anne, kuten Montgomery hänen nimensä kirjoitti, elää siinä ystävineen neljä vuodenkiertoa pohjoisen säitten vaihtelussa, sateessa ja myrskyssä, lumisateessa ja pakkasessa, kesän leppeässä valossa ja lämmössä.

Anne on jo 18-vuotias, ja kaksi vuotta opettajana rakkaassa Avonlean kylässä ovat ohi. Hän jättää hyvästit rakkaille ihmisille ja paikoille ja matkustaa Prinssi Edwardin saarelta Nova Scotiaan. Edessä on neljä vuotta kirjallisuuden opintoja korkeakoulussa, ja vaikka sydänystävä Diana jää Avonleaan valmistelemaan häitään, ihan yksin ei Annen tarvitse uuteen vaiheeseen lähteä, sillä vanhat koulutoverit Gilbert Blythe ja Charlie Sloane tulevat yhtä matkaa samaan opinahoon. Perillä odottaa Priscilla, jo opettajakurssilta tuttu, ja kaikki he, joihin Anne opiskeluaikanaan tulee tutustumaan.

Anne of the Island -teos on kirjoitettu samalla kauniilla kielellä kuin sarjan aikaisemmatkin osat ja on mielestäni vielä romanttisempi kuin kaksi edellistä kirjaa. Siinä on runsaasti lumoavia, runollisia luontokuvauksia ja paljon seuranpitoa ja ystävyyttä talossa, jonka Anne vuokraa kolmen muun opiskelevan tytön kanssa. Annea kositaan ensimmäisen kerran, ja voi, millainen kosinta se on! Anne on kuvitellut ensimmäisen kosintansa olevan ylen kaunis, suloinen ja romanttinen ia vastaavansa "kyllä" unelmiensa prinssille. Todellisuus on kuitenkin jotain aivan muuta. Eikä pari seuraavaakaan kohdalle osuvaa kosintaa ole juuri sen parempia haaveilevalle neidolle. Anne kohtaa kyllä korkeakoulussa miehen, joka tuntuu kaikin puolin sltä oikealta, mutta onko sittenkään... Lukija ei yllläty, kun kirjan lopussa Annea kositaan vielä kerran ja niin romanttisesti kuin hän vain toivoa voi. Romantiikkaa ja ihania tunteita siis riittää, mutta sen ohessa uusia ja vanhoja ystäviä sekä ahkeraa opiskelua tutkintoa varten.

L. M. Montgomery kirjoittaa Anna-sarjan kirjoihin myös elämän varjopuolta kuten orpotytön elämäntarinaan sopii. Anne liikuttuu, kun pääsee näkemään sen talon, jossa hänen vanhempansa asuivat, kun hän syntyi, ja saa jopa nipun kirjeitä, jotka hänen äitinsä ja isänsä kirjoittivat toisilleen seurusteluaikana. Avonleassa taas Ruby Gillis, yksi vanhoista kouluaikaisista ystävistä, niin elämänhaluinen, sairastuu tuberkuloosiin ja menehtyy.

Annen kirjoittaminen alkaa kehittyä sarjan tässä osassa kohti julkaisevaa kirjailijuutta. Pettymys on suuri, kun arvostettu lehti palauttaa Annen sille lähettämän kertomuksen. Asia ei muutu paremmaksi sillä, että sama tarina voittaa leivinjauhetehtaan kirjoituskilpailun, johon Anne ei edes tiedä osallistuneensa! Lehden aikaisemmin hylkäämä kertomuksen käsikirjoitus oli jäänyt Dianalle, joka huomasi kilpailuilmoituksen leivinjauhemainoksessa, ja niinpä hän kirjoitti Annen tarinaan yhden pienen leipomiskohtauksen, jossa käytettiin juuri kyseistä leivinjauhetta. Anne on vimmoissaan, mutta Dianan pyytämättä antamalla avulla on kuitenkin hyviä seurauksia, sillä toinen lehti alkaa nyt pyytää Annelta kirjoituksia ja jopa maksaa niistä.

Anne suorittaa tutkintonsa Nova Scotiassa ja palaa Avonleaan kesäksi. Sarja jatkuu Annen uusilla vaiheilla, sillä Montgomery kirjoitti kaikkiaan seitsemän Anne-kirjaa, vaikka hänen alkuperäinen tarkoituksensa oli kirjoittaa vain ensimmäinen osa itsenäiseksi teokseksi. Kustantajan ehdotuksesta hän jatkoi Annen vaiheista kirjoittamista siihen asti, kun tämä oli keski-ikäinen perheenäiti. Eli jatkoa seuraa täällä blogissakin, jossain vaiheessa.


Anna-sarja:
  1. Anne of Green Gables (suomeksi Annan nuoruusvuodet, Annan ikä 11-16 v)
  2. Anne of Avonlea (suomeksi Anna ystävämme, 
Anna 16-18 v)
  3. Anne of the Island (suomeksi Annan unelmavuodet, Anna 18-22 v)

         L. M. Montgomery: Anne of the Island, 292 s. (paperback)
        Kustantaja: Puffin Books (Penguin Group) 1981 (ensijulkaisu 1915)

        Kansikuva tv-sarjasta "Anne of Green Gables - The Sequel"

KIRJAN lainasin kirjastosta. MUUALLA blogeissa Annan unelmavuosista: Kirjojen kamari, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, sheferijm

Helmet-haasteessa kirja sopii vaikka kohtiin 1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot ja 19. Alle 18-vuotiaan suosittelema kirja (Anna-sarja). 
Myös: Montgomery-haaste ja Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaaste.

perjantai 8. marraskuuta 2019

Ranya ElRamly: Auringon asema

"Kun minä istuin pöydän ääreen kuorimaan appelsiinia, minä tiesin, että voin tehdä kuoreen neljä viiltoa, jolloin kuori irtoaa helposti, niin teki minun äitini. Mutta minä tiesin myös, että voin toisaalta leikata kuoren irti pitkänä spiraalina, jonka voin pujottaa hetkeksi ranteeseeni kuin korun, niin teki minun isäni."
Ranya ElRamlyn (nyk. Paasonen) esikoisteos ja toistaiseksi ainoa kirja Auringon asema on runollinen romaani suomalaisen Anun ja egyptiläisen Ismaelin kohtaamisesta, rakastumisesta ja perheen perustamisesta. Kertojana on heidän tyttärensä, hän syntyy Intiassa, kasvaa lapsena isän kotimaassa ja muuttaa myöhemmin Suomeen.

Ranya ElRamlyn omissa elämänvaiheissa on paljon samaa kuin kirjan kertojan, hän on syntynyt Intiassa suomalaiselle äidille ja egyptiläiselle isälle, ja perhe on asunut Egyptin ja Suomen lisäksi muun muassa Libyassa ja Saudi-Arabiassa, joten ehkä en ole kovin väärässä pitäessäni Auringon asemaa autofiktiona.

Teoksen kerronta on kaunista ja rakenne kiehtova. Rakkaustarinan koko kaari kuoriutuu esiin kerros kerrokselta, se ei etene lineaarisesti, vaan kiertää spiraalina ympyrää, kuin isän appelsiinin kuori. Aikatasot lomittuvat keskenään vapaasti assosioiden: vanhempien tutustuminen, kertojan lapsuus, aikuisuus. Kirjailijalla on muutamia lauseita, jotka hän tuo kirjaan toistuvasti:
"Minun isäni tapasi minun äitini junassa matkalla Luxorista Assuaniin." 
"Minun isäni oli työmatkalla, kun hän tapasi minun äitini, kun hän tapasi minun äitini ja päätti heittää kaiken vanhan pois."
Toisteiset lauseet avautuvat johonkin uuteen, vievät syvemmälle, tarina etenee, ja lukija ymmärtää enemmän. Vanhempiensa tapaamisen ja avioliiton lisäksi kertoja vertaa toisiinsa suomalaista ja egyptiläistä kulttuuria ja kuvaa tavattoman hyvin monessa eri maassa kasvaneen tuntoja ja oman identiteetin etsintää.
"Minä en enää aio juurtua minnekään, minun saareni kulkee minun mukanani tästä päivästä eteenpäin. 
Minä istun silkkityynyllä, luen kovakantista kirjaa ja juon maitoa. Kerta kaikkiaan."
Auringon asema on kokoaan suurempi kirja, täynnä runoa ja tunnelmaa, ja se sisältää surullisuudessaan täyteläisen ja riipaisevan tarinan. En ihmettele yhtään, että ElRamlyn kirja voitti sekä Kalevi Jäntin palkinnon (2002), Runeberg-palkinnon (2003) että Kiitos kirjasta -mitalin (2003).

               Ranya ElRamly: Auringon asema, 190 s
                 Kustantaja: Seven 2003 (pokkari). (1. p. 2002)


KIRJA on BookCrossing -kirja, jätetty kirjaston asiakkaiden kirjanvaihtohyllyyn, josta sen sattumanvaraisesti poimin luettavakseni.
MUUALLA esimerkiksi: Kiiltomato/Niina Hakalahti, Mari A:n kirjablogi, Mrs Karlsson lukee, Sallan lukupäiväkirjaThere's no such thing as too many books

Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 24. Sokkona hyllystä valittu kirja (valittu silmiin osuneen BoookCrossing -tarran houkuttelemana).
Elämä, kerta kaikkiaan! -haaste, koska autofiktio.
Maailman ympäri 80 päivässä -haasteessa (Jules Vernen kirjan mukaan) olen saapunut Euroopan halki Lontoosta Egyptiin - Phileas Fogg pysähtyi Suezin satamassa, mutta mieleistä Suezille sijoittuvaa kirjaa ei nyt löytynyt, joten kelvatkoon tämä suurelta osin  Egyptissä tapahtuva teos tähän kohtaan.

torstai 31. lokakuuta 2019

Satu Heinola: Mirkka ja meri. Ja muut merelliset kirjat.

Mirkka on neljäsluokkalainen tyttö, joka asuu kahden äitinsä kanssa jossain nimeämättömässä merenrantakaupungissa. Tai itse asiassa heitä on viime aikoina ollut kolme, sillä äidin miesystävä Seppo-Esko on muuttanut heille. Äiti on rehtori koulussa ja harrastaa kaikkea kultturellia, kirjoja, kirjoittamista ja konsertteja. 



"Minun nimeni on Mirkka ja minun lempiasiani on meri. Jos saisin toivoa yhtä asiaa, toivoisin, että minulla olisi oma vene. Sillä voisin soutaa niin kauas kuin jaksaisin, eikä kukaan tietäisi, minne menen."
Mirkka rakastaa merta yli kaiken, ja sitäkös äidin on vaikea ymmärtää: äidin mielestä Mirkan tulisi kuulua näytelmäkerhoon tai kirjoittajakerhoon, koska äiti itse on kiinnostunut sellaisista asioista. Se ei kiinnosta tyttöä yhtään, ja äidin mielestä tämä on kiittämätön, kun ei pidä samoista asioista kuin hän. Onneksi on paras ystävä Peksi, jonka kanssa Mirkka voi jakaa meri-innostustaan.

Koulun jälkeen Mirkka menee usein meren rantaan. Erään kerran hän näkee pienen puisen soutuveneen venesatamassa kaikkien isojen moottori- ja purjeveneiden välissä, ja hänen sydämensä sykähtää, kun hän huomaa, että vene on myytävänä. Se maksaa 200 euroa ja sen Mirkka haluaa, vaikkei hänellä ole mitään tietoa, mistä saisi sellaisen rahasumman. Äidille hän ei uskalla hiiskua asiasta, ennen kuin rahat ovat koossa, sillä äidin kanssa on ilmankin hankalaa. Peksi ja hänen isoisänsä ovat heti juonessa mukana. Isoisältä löytyy pesämuna veneen ostoon, ja kekseliäät nuoret hankkivat loput erilaisilla pikkuansioilla kuten sirkustempuilla ja antikvariaattiapulaisena. Äidin suostuttelu onkin sitten oma lukunsa, johon tarvitaan Peksin isoisää ja antikvariaatin pitäjää avuksi.

Satu Heinolan lastenkirja Mirkka ja meri on kirja unelmista ja niiden saavuttamisesta. Toinen näkökulma on äidin ja tytön suhde: Mirkka on tavallinen, reipas koululainen, jolla on ystävä ja joka pärjää koulussa. Äiti on arvaamaton ja oikukas, jopa ilkeä suuttuessaan, ja Mirkka on varuillaan hänen lähellään, sillä koskaan ei voi tietää, millä tuulella äiti on. Kodin ulkopuolella äiti on viehättävä ja pidetty, kotona hän moittii Mirkkaa kaikesta. Mirkka saa tarvitsemaansa tukea Peksiltä ja tämän isoisältä. Mirkan yllätykseksi Seppo-Eskokin ymmärtää Mirkan unelman ja asettuu puolustamaan häntä äidin edessä.

Kirjailija Satu Heinola on myös psykologi. Mirkka ja meri on hänen esikoisteoksensa. Uskon kirjan toimivan samaistumispintana lapselle, jolla on hankalaa vanhempien kanssa, ja kannustuksena omien unelmien tavoittelemiseen. Ehkä meressä voi nähdä symboliikkaa: äidin lähellä on pelottavaa, mutta Mirkan haaveissa hän soutaa omalla veneellään meren yli saareen saadakseen olla yksin turvassa - tai Peksin kanssa. Kirjassa on teemoja, jotka puhuttelevat myös aikuista, vaikka kohderyhmä lienee alakoulun 3-4 -luokkalaiset.

               Satu Heinola: Mirkka ja meri, 95 s
                 Kustantaja: Enostone Kustannus 2019
                 Kansi ja mustavalkokuvitus: Mira Mallius


KIRJA on kirjastosta. MUUALLA: Lastenkirjahylly, Vene-lehti


Tänään päättyy Nannan kirjakimaran merellinen lukuhaaste Kirjoja ulapalta, ja ehdin kuin ehdinkin lukea siihen vielä tämän Satu Heinolan tänä vuonna julkaistun lastenkirjan Mirkka ja meri. Meri on siinä tärkeä ja läsnä, näkyy teoksen nimestäkin, mutta varsinaisesti siinä ei olla vesillä, vaan merenranta on tärkeä pakopaikka ja oma vene, jolla soutaa merellä, on unelmien täyttymys.

Kaksi muuta lukemaani merellistä kirjaa ovat:

Elly Griffiths: Jyrkänteen reunalla
Ruth Galloway -sarjan kolmas osa tapahtuu Pohjanmeren rannalla. Kirjoitin siitä "... meri on kirjassa läsnä kaiken aikaa: luut löytyvät rantakivikosta, jota vuorovesi huuhtelee, merestä löytyy kiinnostavaa, on tutkintaa majakkasaarella."

Johan Bargum: Syyspurjehdus
Kirjoitin: "... hieno, tiivistunnelmainen ja arvoituksellinen kirja." "... merellinen kirja."

Kiitos haasteesta, Nanna. Viimevuotiseen merelliseen haasteeseen luin peräti kahdeksan kirjaa.
PÄIVITYS 4.11.: Täältä löytyvät kaikki tänä vuonna haasteeseen luetut kirjat.

keskiviikko 30. lokakuuta 2019

Ferdinand von Schirach: Collinin tapaus

Fabrizio Collini on italialainen mies, joka on muuttanut Saksaan yli kolmekymmentä vuotta sitten. Hän on ollut hyvä ja tunnollinen työkalunvalmistaja Daimlerin tehtaalla eikä kenelläkään ole hänestä pahaa sanottavaa. Sitten hän jää eläkkeelle. Neljä kuukautta myöhemmin hän kävelee luksushotelliin, nousee hissillä viidenteen kerrokseen, koputtaa tietyn huoneen ovelle ja astuu kynnyksen yli. Käytyään lyhyen keskustelun huoneen 85-vuotiaan asukkaan Hans Meyerin kanssa Collini ampuu tähän neljä luotia takaa päin. Sen jälkeen hän menee hotellin vastaanottoon ja kertoo huoneen asukkaan kuolleen.

Reilu kuukausi aikaisemmin valmistunut asianajaja Caspar Leinen saa tehtäväkseen puolustaa Fabrizio Collinia, joka kieltäytyy kertomasta syytä ampumiseen. Tämä on nuoren Leinen ensimmäinen valaoikeudenkäynti ja iso oikeusjuttu, sillä ammuttu mies oli arvostettu teollisuusjohtaja. Monet kehottavat asianajajaa luopumaan koko tehtävästä, sillä heidän mielestään hänellä ei ole voittamisen mahdollisuuksia: Collini on tunnustanut teon, ja tutkinnassa on löytynyt runsaasti todisteita siitä, että hän ampui Meyerin. Lisäksi käy ilmi, että kuollut mies on Leinenin parhaan ystävän isoisä, jonka kodissa Leinen vietti paljon aikaa kouluvuosinaan.



Caspar Leinen ei kuitenkaan luovu jutusta, vaan päättää puolustaa Collinia. Asianajajaa vaivaa se, ettei hänen asiakkaansa suostu kertomaan mitään motiivia teolleen eikä sellaista löydy muutenkaan, sillä miesten väliltä ei löydy mitään ilmeistä yhteyttä. Leinen oli professorinsa mukaan opiskelijana erittäin älykäs, itsepäinen ja sinnikäs, ja niitä kaikkia ominaisuuksia hän tarvitsee kaivautuessaan Collinin tapaukseen. Hän joutuu tonkimaan arkistossa vuosikymmenten takaista rikostutkintapyyntöä ja sitäkin varhempaa sodanaikaista tapahtumasarjaa.

Ferdinand von Schirachin kirja Collinin tapaus on mukaansatempaava oikeussalidraama, jossa puolustusasianajaja - ja lukija hänen kauttaan - joutuu pohtimaan kysymystä syyllisyydestä, kostosta ja oikeuden toteutumisesta. Se valottaa myös Collinin oikeusjuttuun liittyvää saksalaista lainsäädäntöä ja siinä tapahtuneita muutoksia, jotka ovat nousseet kustakin yhteiskunnallisesta tilanteesta. Suomalaisessa laitoksessa on liite, jonka viimeinen kappale viittaa siihen, että kirjan julkaisemisen jälkeen Saksassa asetettiin valiokunta selvittämään oikeusministeriön toimia natsiaikana.

Von Schirach itse on asianajaja, mikä näkyy asiantuntevassa oikeusprosessin kuvauksessa. Aihe on hänelle myös omakohtaisen kipeä, sillä hänen isoisänsä tuomittiin aikoinaan vankeuteen Nürnbergin oikeudenkäynnissä rikoksista ihmisyyttä vastaan. Kirjailija kuljettaa juonta tiiviisti ja jouhevasti, ja yksityiskohdat ovat paikoillaan. Napakka, kiinnostava teos. Paikoin pysähdyin ihmettelemään suomennoksen sanavalintoja, esimerkiksi sitä, että äidin veljeä kutsutaan sedäksi eikä enoksi.

          Ferdinand von Schirach: Collinin tapaus, 168 s.
          Kustantaja: Atena 2013
          Alkuteos: Der Fall Collini, 2011; 
Suomentaja: Raija Nylander
          Kansi: Timo Mänttäri


KIRJA on omasta hyllystä (napattu kirjaston asiakkaiden vaihtohyllystä).
MUUALLA: amusa, Kirjasähkökäyrä, Kirjoihin kadonnut, Kirsin kirjanurkka, Leena Lumi,

Helmet-haasteessa sopii kohtiin 7. Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt (Berliini), 18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja, 44. Kirja kertoo Berliinistä
Kirjahyllyn aarteet -haaste

perjantai 18. lokakuuta 2019

Katrine Engberg: Krokotiilinvartija


Tälle syksylle saatiin suomeksi uusi tanskalainen poliisiromaani, Katrine Engbergin Krokotiilinvartija, joka on kirjoittajansa esikoisdekkari ja aloittaa sarjan. Siinä päähenkilöinä on rikostutkijapari Jeppe Kørner ja Anette Werner, jotka työskentelevät Kööpenhaminan poliisin murhaosastossa.

Krokotiilinvartijan tapahtumat alkavat, kun vanhempi mies laskeutuu pienkerrostalonsa alakertaan ja huomaa siellä olevan asunnon oven raollaan. Hän astuu asunnon eteiseen ja huhuilee asukkaille, kahdelle nuorelle naiselle, jotka ovat siinä vuokralaisina. Mies kompastuu johonkin, kaatuu lattialle ja saa sydänkohtauksen huomatessaan makaavansa asunnon toisen asukkaan ruumiin päällä.

Poliisi ja tekniset tutkijat saapuvat paikalle, ja heitä odottaa uskomattoman kauhistuttava näky. Vaikka murhasta on jälkiä ympäri asuntoa, mitään selliasta ei sieltä löydy, josta saisi sormenjäljet tai DNA:n. Asialla on ollut ammattilainen, joka on suunnitellut ja suorittanut tekonsa huolellisesti. Mutta kuka haluaisi surmata nuoren, kauniin ja herttaisen, vain parinkymmenen ikäisen Julie Stenderin? Talon yläkerrassa asuva omistaja ja Julien vuokraemäntä on eläkepäivinään alkanut kirjoittaa rikosromaania, jossa surmataan nuori tyttö. Hän on jakanut romaanista kaksi jaksoa online-kirjoittajaryhmän kanssa, siihen kuuluu hänen lisäkseen kaksi muuta kirjoittajaa.
"Meillä on tässä nelisenkymmentä sivua pitkä luonnos rikoksesta, joka vastaa yksityiskohtia myöten Julie Stenderin murhaa. Joka siis tapahtui eilen." 
"Nyt ei kuitenkaan ole kiinnostavinta niinkään se, kuka on kirjoittanut tekstin, vaan kuka on lukenut sen."
Krokotiilinvartijassa käsikirjoituksen juoni toistuu elävässä elämässä tehdyssä rikoksessa. Tämä tuo mieleen ainakin Pierre Lemaitren rikosromaanin Irène, jossa sarjamurhaaja kopioi teoissaan eri rikoskirjojen juonia ja toimintatapoja. Myös Max Seeckin uusimmassa kirjassa Uskollinen lukija (jota en ole lukenut) murha ilmeisesti on ensin kuvattu jossain kirjan hahmon kirjoittamassa teoksessa.  

Mutta takaisin Krokotiilinvartijaan. Toinenkin henkilö pääsee hengestään varsin dramaattisesti, ja poliisi on ymmällään sen suhteen, kuka voi olla tekijä ja mikä on motiivi tekojen takana. Kirjan rikospoliisit Kørner ja Werner kollegoineen tekevät tarkkaa työtä kuulustellessaan lukuisia ihmisiä ja kerätessään tutkimusaineistoa, mutta heillä ei ole pitkään aavistustakaan, kuka voi olla rikosten takana. Tässä kohtaa kirjan jännite hieman lässähtää, eikä sitä pelasta Jeppe Kørnerin siviilipuolen sekoilut, mutta loppua kohden kerronnan intensiteetti kasvaa jälleen, vaikka on jo selvää, kuka on syyllinen. Usean henkilön, myös uhrin Julie Stenderin, menneisyydestä paljastuu salattuja asioita, jotka liittävät hahmoja toisiinsa. Syyllinen on kuitenkin kadonnut, ja poliisit pelkäävät, että murhia tulee lisää. Etsintöjen ja psykologisten motiivien ruotimisen myötä kirjan juonikuvio pitää kiinnostuksen yllä loppuun asti.

Katrine Engberg on kirjoittanut ihan kelpo dekkarin, jonka seurassa viihdyin tovin ja toisen. Mitään varsin yllättävää siinä ei ollut, ja kliseinenkin se on. Pohjoismaisten dekkareiden perinteitä noudattaen päähenkilöparista toinen, Anette, on onnellisessa aviossa ja täynnä energiaa ja toinen, Jeppe, on juuri palannut töihin sairaslomalta kärsittyään hermoromahduksen avioeron jälkeen. Kirjailija itsekin tiedostaa kliseisyytensä, sillä Jeppe toteaa kirjan alussa: "Sitten ainakin näyttäisi poliisilta. Avioeron jyräämältä kytältä elämänkriisissä, ihan kuin kirjoissa. Klassinen juttu." Jeppe on kuitenkin sympaattinen ja inhimillinen hahmo, ja parityö Anetten kanssa toimii, vaikka heillä onkin erimielisyytensä. He sanailevat keskenään monien yhteisten työvuosien tuoman tuttuuden hengessä ja ovat oppineet sietämään toisissaan ärsyttäviä piirteitä.

Sen verran kiinnostava tämä tanskalaisdekkari on, että luulenpa lukevani seuraavankin osan, kun se suomeksi käännetään.

          Katrine Engberg: Krokotiilinvartija, 398 s.
          Kustantaja: Otava 2019
          Tanskankielinen alkuteos: Krokodillevogteren, 2016

          Suomentaja: Pirkko Talvio-Jaatinen
          Kansi: Venla Koski

KIRJA on kirjastosta. MUUALLA: Kirjasähkökäyrä
Lokakuussa Kuukauden kieli on tanska.

perjantai 11. lokakuuta 2019

Doris Lessing: Kissoista

Eilen kuultiin kahden uuden Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajan nimet: tämän vuoden palkinto menee itävaltalaiselle Peter Handkelle ja viime vuoden puolalaiselle Olga Tokarczukille. Kumpaakaan en ole lukenut. Sen sijaan olen viime päivinä uppoutunut varsin kissamaiseen maailmaan, kun olen lukenut vuonna 2007 Nobel-palkinnon saaneen Doris Lessingin kirjan Kissoista.


Kissoista on kolmen kertomuksen tai novellin kokoelma, joka vilisee erilaisia karvaisia kisumirrejä. Yksi kirjaan päätyneistä tassutteli aikoinaan Persiassa (nykyinen Iran), kun Doris Lessing oli pikkutyttö ja asui siellä vanhempiensa kanssa. Muutama kirmaili Etelä-Rhodesian (nykyisen Zimbabwen) auringon polttamilla ruohikoilla, puissa ja pensaissa, sillä kirjailija asui Afrikassa koulu- ja nuoruusvuotensa, kunnes muutti Englantiin kolmenkymmenen ikäisenä. Useimmat kirjan kissoista olivat ihan aitoja monirotuisia brittikissoja.

Novelli "Kissoista eritoten" on teoksen pisin ja kertoo kahdesta narttukissasta, jotka päätyvät Lessingin huusholliin Lontoossa. Ne ovat kumpikin omia vahvoja persoonallisuuksiaan, jotka kilpailevat kirjoittajan suosiosta - ja nukkumapaikasta hänen sängyssään. Toisiaan ne eivät siedä, mutta sopeutuvat asumaan samassa talossa, jossa on useita asuinkerroksia ja puutarha. Paljon tapahtuu, sairautta ja eläinlääkärikäyntejä, kissakosijoita ja -ystäviä, synnytyksiä ja pentueita, uusia hyvän kodin tarvitsevia kissoja.

Novellien "Selviytyjä Rufus" ja "El Magnificon vanhuus" kissahahmot ovat kolleja, jotka ovat uskomattoman sinnikkäitä, vaikka joskus heidän oman ihmisensä pitää taistella heidän elämänsä ja jopa elämänhalunsa puolesta. 

Taitavasti Doris Lessing piirtää kissojen ulkomuodon ja  luonteen sanoillaan, ja joutuu toteamaan, ettei ihmisenä sitten kuitenkaan tiedä pitkäaikaisista lemmikeistäänkään, mitä heidän mielessään liikkuu. Moni katti oppii lukemaan omia ihmisiään, on älykäs ja juonikas pyrkiessään saavuttamaan omia tavoitteitaan. Kuten kissa, joka kadehtii sairaalta lajitoverilta tämän ihmisiltä saamaa hoivaa ja huomiota ja kehittää itselleen (teko)yskän aina, kun ihminen on lähettyvillä. Ihmisen ollessa kauempana yskä ei vaivaa hitustakaan ja häviää kokonaan, kun sairas kissa tervehtyy eikä saa enää hoitoa ihmisiltä.

Kirjailija tuntee kissat ja rakastaa niitä, mutta hän ei kirjoita niistä turhan söpöstelevästi. Pikemminkin kerronta on eleganttia, sulavaa ja hurmaavaa, aivan kuin ne nelijalkaiset  olennot (ja yksi kolmijalkainen), joiden olemusta ja vaiheita hän kuvaa. Mutta saatan kissaihmisenä olla puolueellinen ihailussani! Kirjoissaan Doris Lessingillä on  usein yhteiskunnallisia teemoja, mutta taiturilta onnistuu kepeämpikin kerronta valloittavasti. Ja sanoohan Kissoista paljon eläinten, siis kissojen, oikeuksista.

Tämä on kirja kaikille ja erityisesti kissoista viehättyneille.

          Doris Lessing: Kissoista, 207 s.
          Kustantaja: Otava 2009
          Suomentaja: Kristiina Rikman. 
Alkuperäinen: On Cats  2002


KIRJA on kirjastolaina. 
MUUALLA: Kirjanurkkaus, Savon Sanomat.  Hiljattain Tarukirja kirjoitti Lessingin kirjasta Erittäin kissamaista, joka on lukemani kokoelman aloittava novelli.

HAASTEET: Osallistun kirjalla Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteeseen.

Innostuin tässä lokakuun koittaessa lähtemään kirjalliselle matkalle maailman ympäri, melkein ex tempore, vaikka ajatus oli kyllä alkanut itää jo alkuvuodesta Hemulin kirjahyllyn julkaistessa lukuhaasteen Maailman ympäri 80 päivässä. Siinä luetaan kirjoja, jotka sijoittuvat kaupunkeihin Jules Vernen seikkailuromaanin sankarin Phileas Foggin matkareitillä. Aikaa on 80 päivää, alkuperäinen kirjan matka tapahtui 2.10.-21.12.

Noudatan haasteen alkupostauksen matkareittiä, joka alkaa Lontoosta, tällä Doris Lessingin kirjalla. Reitti on seuraava: Lontoo - Aden - Bombay - Kalkutta - Hongkong - Jokohama - San Francisco - New York - Lontoo.
#maailmanympäri80päivässä

tiistai 8. lokakuuta 2019

Elämäni kirjojen kertomana

Blogeissa on kiertänyt viime viikkoina haaste, jossa kerrotaan omasta elämästä kirjojen nimillä. Joskus pari vuotta sitten vastailin samaan haasteeseen, mutta kooste jäi blogin luonnoksiin. Nyt päivitin sen. Alla kirjojen nimet kertovat elämästäni. Linkit ovat blogikirjoiituksiin. Haasteen laittoi liikkeelle Mai, ja siihen ovat tarttuneet ainakin  ketjukolaajaLeenaMarikaOksa, Marjatta, Mrs Karlsson, riitta k, Takkutukka ja Taru


Mistä kirjat tulevat? Kirjapuusta tietenkin!
Kuvattu Riihimäen kirjaston puistossa.

ELÄMÄNI KIRJOJEN KERTOMANA

Lapsena olin:  Esikoisten lunastus
Nyt olen:  Risteyskohdat
Haluaisin olla:  Taivaanrantojen maalari
Ominaisuuteni, josta en luovu:  Nuku hyvin, Punahilkka
Taito, jota haluan kehittää:  Tiina etsii juuriaan ja Sukupuu
Kotini:  Sininen linna
Elämäni:  Arkielämää
Ohje, jota pyrin noudattamaan elämässäni:  Mene, rakasta
Asia, jota ilman en voisi elää:  Kahvitauko
Asia, jota en haluaisi kokea:  Kelmit
Työni:  Kahden maan Ebba
Työpöydälläni:  Toisten elämät
Yöpöydälläni:  Kello
Antavat voimaa: Hoida meitä hiljaisuus
Vievät voimia:  Ei valoa tunnelissa
Haaveilen:  Kaikki on mahdollista
Viestini ystävälle:  Sinun tähtesi
Minua mietityttää usein:  Rivien välissä
Minua pelottaa joskus:  Käärmeen kirous
Tulevaisuudensuunnitelmani:  Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia