Olli Jalonen: Taivaanpallo

"Vasta kun tietää niin voi tietää ettei ole mitään tietänytkään."

Olli Jalosen Taivaanpallo on häkellyttävän hyvä ja kiehtova kirja. Olen yllättynyt, että se on tehnyt minuun niin suuren vaikutuksen, ihan sen takia, ettei aihepiiri oikeastaan ole ollenkaan sellainen, jonka pariin tavallisesti hakeudun. Tämä on ensimmäinen lukemani Jalosen kirja, ja se on suorastaan lumonnut minut.

Jo kirjan tarina ja tapahtumapaikka on erityinen. Eletään 1600-luvun loppupuolta, ja Minä-joka-on-Kuolleenpuun-Angus on 6-vuotias poika, kun Kauppakomppanian alus tuo luonnontieteilijä Edmund Halleyn apulaisineen Anguksen kotisaarelle Saint Helenalle. Saari kuuluu Englannille, vaikka sijaitsee kaukana eteläisellä Atlantilla, parituhatta mailia Lounais-Afrikan rannikosta länteen. Saari on asutettu Englannista, josta Anguksen vanhemmatkin ovat purjehtineet sinne jo ennen pojan syntymää, mukanaan isosisko Ann. Sittemmin isä on kuollut, ja äiti on jäänyt yksin huolehtimaan lapsistaan ja viljelemään maatilkkuaan.

Kaikki muuttuu Anguksen elämässä, kun Halley saapuu ja alkaa melkein kokeilumielessä opettaa poikaa havainnoimaan lintuja ja tähtiä. Tiedemies uskoo, että jokainen oppimatonkin lapsi on puhdas taulu, jolle voidaan opettaa mitä vain, jos olosuhteet ovat suotuisat. Ja Anguksen kohdalla ovat. Halleyn jo lähdettyä saarelta Angus muistaa kaiken, mitä hänen ihannoimansa englantilainen oppinut on hänelle puhunut, ja miten hän on auttanut tätä tähtien paikkojen merkitsemisessä ja lintujen laskemisessa. Pojassa herää oppimisen halu ja vuosien kuluessa hän haaveilee pääsevänsä Lontooseen ja Halleyn oppipojaksi. 

"... muistaminen on sellaista että se hyppii sivusuunnassa ja taaksensa edestakaisin kuin pelästynyt kani eikä sillä ole kunnolla vakaata aikaa vaan kaikki sekoittuu."

Haave toteutuukin, kun Saint Helenan saarella syntyy levottomuuksia, ja pastori haluaa lähettää jonkun viemään sanaa Halleylle ja kuninkaalle asioiden oikeasta laidasta. Angus piiloutuu salamatkustajana Kauppakomppanian laivaan, joka pysähtyy satamassa matkallaan Intiasta takaisin Brittein saarille. Tuohon aikaan poika on 11-12 vuoden ikäinen.  Vaiheikkaan matkan jälkeen purjealus lipuu Thamesia pitkin Lontooseen, ja Anguksella on ihmettelemistä isossa kaupungissa. Niin iso se ei kuitenkaan ole, etteikö hän löytäisi sieltä maisteri Halleytä ja pääsisi viemään pastorin kirjettä tälle.

Olli Jalonen on osannut kirjassa mennä mestarillisesti lapsen ja nuoren pojan nahkoihin ja puhua ja ajatella hänen äänellään ja kielellään. Siinä ajattelussa kuuluu tuon ajan ihmisten taikauskon ja toisaalta kirkon opetuksen ääni sekä vähitellen tunkeutuva valistuksen ajan maailmanselitys. Kaikkein hienoimmin tekstissä välittyy Anguksen oppimisen halu ja kyky, ymmärryksen lisääntyminen, asioiden kysyminen ja pohtiminen omassa mielessä, ja isättömän pojan kiintyminen opettajiinsa ja halunsa tulla heidän kaltaisekseen. 

Taivaanpallo sai kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon vuonna 2018 - ansaitusti.

               Olli Jalonen: Taivaanpallo, 415 s. (e-kirja)
               Kustantaja: Otava 2018
               Kansi: Anna Lehtonen

E-KIRJAN lainasin Ellibs-kirjastosta. 

Helmet-haasteessa tämä sopii vaikka kohtiin 7. Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt (Lontoo), 2. Kirja liittyy Isoon-Britanniaan, 29. Kirjassa nähdään unia.

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme

Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme on upea kirja monin tavoin ja ansainnut Finlandia-palkintonsa. Teoksesta jäi yltäkylläinen olo, ja luin sitä hitaasti ja sulatellen, koska se ei vain taipunut ahmittavaksi.

Jokapäiväinen elämämme on kirja äidistä ja tyttärestä ja heidän suhteestaan. Molemmat kirjoittavat. Äidin, venäläisen runoilijan Marina Tsvetajevan, kieli on runollisen kuvailevaa silloinkin, kun hän kertoo heidän arkisesta elämästään maanpaossa Tšekkoslovakiassa 1920-luvulla.

Nämä olivat lyhytvartiset klopot, hengästyneiden askelien loppuun kuluttamat. Nahka oli mustunut ja käpristynyt laineille, ja kengät näyttivät aroilta piiloon vetäytyneiltä eläimiltä, inhottavilta kuin vesipiisami tai jokin muu sadetta pakoileva otus. Hämähäkki kiinnitti toista jalkinetta verkoillaan seinään, ikään kuin ne pian hautautuisivat osaksi talon ruumista kuin jokin kasvain.

Teos on myös kirja kirjoittamisesta, siitä kun ajatukset pyrkivät kimpoamaan ihon alta sanoiksi. Tytär Alja, Ariadna Efron, on toimittaja.

Yritin kertoa äidille millaista juttua olin kirjoittamassa, kuinka vaikeaa oli muotoilla kysymyksiä tuntemattomille ihmisille, ehkä siinä oli samaa kuin romaanihenkilön luonnostelussa, hahmottelet jotakin, kokoat palasia, ja luulet että siitä on tulossa tietynlainen, kunnes ne yhtäkkiä yllättävät, niillä on oma tahto, oma maailmansa, sielu tulee aina lävitse, kynä ei pysy perässä.

Riikka Pelo on taiturimaisesti luonut kummallekin oman äänen, jotka vuorottelevat keskenään samalla, kun tarinan aikatasot lomittuvat. Oli erityisen mielenkiintoista lukea Luettua elämää -blogin Elinan kuvausta kirjailijan vierailusta kirjastoon, jolloin tämä oli kertonut, että häneltä vei vuoden etsiä sopivaa ääntä niin äidille kuin tyttärellekin.

Jokapäiväinen elämämme sijoittuu naapurimaamme historian vaiheisiin kertoessaan yhden perheen tarinan. Siinä vuorottelevat jaksot, joissa valkoisen sotilaan perhe on paennut vallankumouksen jälkeen tšekkiläiseen kylään ja elää siellä, ja jaksot, joissa perheenjäsenet ovat kukin palanneet Moskovaan 1930-luvulla. Lopussa niin äiti kuin tytärkin pidätetään ja viedään työleirille kärsimään rangaistusta. 

Riikka Pelon kirja on hieno, kaunis, koskettava, syvällinen, raskaskin. Monille se on ollut upea lukukokemus, mm. Täällä toisen tähden alla -blogin Jaana vaikuttui kirjasta. Lumiomenan Katja piti sitä hienona, mutta liian runsaana omaan makuunsa.

KIRJA on oma ostos.
Haaste: Venäjää valloittamaan.

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme, 526 s.
Kustantaja: Teos 2013
Ulkoasu: Camilla Pentti

Ulla-Lena Lundberg: Jää

Ulla-Lena Lundbergin Jää onnistui yllättämään minut. Osasin odottaa lukuelämystä, sen verran monet ovat kirjaa hehkuttaneet, mutta en silti ajatellut, että loppuun päästyäni koko kirjan ihmiset ja tapahtumat jäisivät elämään niin voimaakkaasti mielessäni.

Jään tarina alkaa rauhallisesti ja viipyillen. Ahvenanmaalaisten Luotojen uusi pappi, Petter Kummel, saapuu keväällä vaimonsa Monan ja pienen tyttärensä Sannan kanssa. Petter rakastuu Luotoihin ja seurakuntaansa ensi silmäyksellä, ja kaikkien iloksi ja onneksi tunne on molemminpuolinen. Myös Petterin perhe viihtyy Kirkkosaarella, sillä he ovat onnellisia saadessaan elää valovoimaisen Petterin kanssa.

Kummelin perheen ja heitä rakastavien seurakuntalaisten elämää seurataan muutaman vuoden ajan. Perhe saa Luodoilta monenmoisia ystäviä, Petter opiskelee pastoraalitutkintoaan varten voidakseen hakea vakinaista kirkkoherran virkaa rakkaasta seurakunnastaan, Mona on omassa elementissään hoidellessaan lehmiään ja viljelyksiään eikä kaipaa ollenkaan kansakoulunopettajan työhönsä. Kaikki on onnellista ja mallillaan.

Ja sitten lukija hätkähtää ja pidättää henkeään. ---

Pidin kovasti Lundbergin kauniista ja vivahteikkaasta kielestä, jolla hän kuvasi ahvenanmaalaisten Luotojen luonnon karuutta ja voimaa. Meri ja tuuli, ja jää, saivat ison osan niin saarelaisten elämässä kuin kirjassakin. 

Pidin myös taitavasta henkilökuvauksesta ja siitä, miten kirjailija kuvasi ihmisten välisiä suhteita. Erityisen tarkkaan hän piirsi lukijalle Petterin ja Monan, heidän erilaiset luonteensa ja avioliittonsa, mutta myös muutamalla viivalla sen, millainen suhde heillä kummallakin oli lapsuudenkotiinsa ja vanhempiinsa. Monen Luodoilla asuvan elämään mahtui rujoutta ja rumuuttakin, mutta nekin kirjailija kuvasi kauniisti ja hienotunteisesti, juuri niinkuin Luodoilla asuvat uskaltautuivat niistä asioista kertomaan luotetuilleen, toivoen, että nämä ymmärtäisivät vähistä sanoista.

Aina kirjan kannen nähdessäni olen ihmetellyt sen salkkua. Enää en ihmettele.


KIRJAN lainasin kirjastosta. Osallistun tällä Oi maamme Suomi ja Avioliittojuonia-haasteisiin.

Lundberg: Ulla-Lena, 365 s.
Kustantaja: Teos & Schildts & Söderströms 2012
Alkuperäinen: Is
Käännös: Leena Vallisaari (suomennettu käsikirjoituksesta)
Kansi: Helena Kajander