torstai 31. joulukuuta 2015

Viulupoika. Ja Idän pikajuna puksuttaa perille.


Vili on viulunsoittajapoika, joka sai nimensä itsensä Leninin mukaan. Tai niin hänen isänsä ainakin väittää, kun poliisilaitokselta soitetaan kesken päivällisen. Viulukotelo kädessään kotoa lähtenyttä poikaa ei tarvitse odottaa kotiin syömään. Hän on putkassa.
"- Saanko tavata häntä? 
- Ketä? Sitä miestäkö? 
- Ei vaan Viliä, poikaani... 
- Viliä! tuhahti kenraali. Kun antaa lapselleen tuollaisen nimen, niin tässä on tulos... 
- Olen antanut pojalleni nimen Vladimir Iljitšin mukaan, vastasi isä loukkaantuneena. 
- Sääli hyvää nimeä..."
Viulupoika on bulgarialaisen Pavel Vežinovin kirjoittama novelli. Nimihenkilö Vili, Vladimir, ajautuu rikokseen, mutta rikosta enemmän novelli käsittelee ihmissuhteita Vilin perheessä ja ystävien kesken. Käytyään katsomassa poikaansa poliisilaitoksella Vilin isä muistaa erään tapauksen omasta nuoruudestaan ja miten hänen oma isänsä suhtautui hänen vapaudenkaipuuseensa ja haluunsa kulkea omaa tietään.

Viulupoika ilmestyi kokoelmassa Helakukkula : bulgarialaista lyhytproosaa (toim. Kirsti Siraste, Kansankulttuuri 1980) Arja Olkinuoran suomentamana. Yllä oleva ornamenttikuvio on kuvattu kirjan kannesta. Tarkoitukseni on tuoda koko kokoelma blogiini tammikuussa, mutta tällä kertaa vain tämä yksi novelli, sillä ...

Pavel Vežinov (1914-1983) syntyi Bulgarian pääkaupungissa Sofiassa, mutta kävi oppikoulun Varnassa. Siksi tästä novellistani tulee viimeinen suoritus Idän pikajuna -kirjallisuushaasteeseen (Varna). 

Onkin aika tehdä haasteen kooste, aikaa vuoden loppuun ei ole enää kuin rapiat.



Täytyy heti alkuun tunnustaa, että Ainon Sheferijm-blogissaan alkama Idän pikajuna -kirjallisuushaaste on ollut sellainen, että olen sitä varten joutunut etsimään luettavaa ihan tarkoituksella. Heti matkaan lähtiessäni tiesin, että haasteesta tulisi haasteellinen. En ollut lukenut mitään esimerkiksi Romaniasta tai Bulgariasta aikaisemmin. Tässäpä olisi kuitenkin oiva tilaisuus laajentaa lukureviiriä.

Nyt olen kulkenut matkan Pariisista Istanbuliin. En kuitenkaan sivuuttanut asemia järjestyksessä, sillä molemmat Istanbulin kirjat luin "out of order". Sattumoisin Belsassarin tytär tuli lukuun juuri vuoden alussa, ja yllätyksekseni nuorten fantasiaseikkailussa Rob McCool ja Krimin jalokivi seikkailtiin myös Istanbulissa. Muut pysähdykset tein kulkujärjestyksessään ja vieläpä niin, että Pariisissa ja Wienissä viivyin parin kirjan ajan.

Alla on junamatkalla lukemani kirjat maantieteellisessä järjestyksessä. Linkit vievät kirjoista tekemiini blogikirjoituksiin.

Pariisi (Ranska) 
          1. Naëmi Starck: Laulajattaren muistelmia (1928)
          2. Fred Vargas: Kuriton mies nurin (1999/2006)

Strasbourg (Ranska)
          3. Arne Nevanlinna: Marie (2008)

München (Saksa)
          4. Thomas Mann: Varhaista tuskaa (1925/1966)

Wien (Itävalta)
          5. Anni Swan: Sara ja Sarri matkustavat (1930/1980)
          6. Hannu-Ilari Lampila: Sibelius (1984/1995)

Budapest (Unkari) 
          7. Vilmos Kondor: Budapestin varjot (2008/2012)

Bukarest (Romania) 
          8. Herta Müller: Hengityskeinu (2009/2010)

Varna (Bulgaria) 
          9. Pavel Vežinov: Viulupoika (1980)
          
Istanbul (Turkki)
          10.  Barbara Nadel: Belsassarin tytär (1999/2010)
          11.  Tatu Kokko: Rob McCool ja Krimin jalokivi (2015)


Kiitos, Aino, mukavasta haasteesta! Matka oli antoisa ja avartava. 
(Haasteen koontipostaukset löytyvät TÄÄLTÄ.)


Herta Müller: Hengityskeinu



"Eteisessä, juuri siinä missä kaasumittari oli, isoäiti sanoi: MINÄ TIEDÄN, ETTÄ SINÄ PALAAT TAKAISIN. 
Lause iskostui mieleeni, vaikka se ei ollut tarkoitus. Minä otin sen tietämättäni mukaan leirille. Minulla ei ollut aavistustakaan, että se seuraisi mukanani. Mutta senkaltainen lause on itsenäinen. Se ahkeroi sisälläni enemmän kuin kaikki mukanani olleet kirjat yhteensä. MINÄ TIEDÄN, ETTÄ SINÄ PALAAT TAKAISIN. Siitä tuli sydänlapion liittolainen ja nälkäenkelin vastustaja. Koska minä palasin, voin sanoa: Senkaltainen lause pitää hengissä." (s. 12)
Romaniansaksalainen Leo Augberg on seitsemäntoistavuotias, kun hänet viedään työleirille. On vuosi 1945, edellisenä vuonna Romania oli antautunut puna-armeijalle ja julistanut sodan liittolaiselleen Saksalle. Neuvostoliitto vaati Romanian hallitukselta, että kaikkien Romaniassa asuvien 17-45 -vuotiaiden saksalaisten täytyi osallistua sodassa tuhoutuneen Neuvostoliiton jälleenrakentamiseen. Seurasi kuljetukset itään.

Herta Müller kertoo romaanissaan Hengityskeinu Leon työleirivuosista. Pitkän junakuljetuksen jälkeen elämä leirillä pakkotyössä on rankkaa, nälkä on ainaisena vieraana, työ likaista ja sairastuttavaa. Müllerin teksti on yhtäältä yksityiskohtaista ja realistista fyysisen työn ja nälän kuvausta. Toisaalta hän kirjoittaa runollisesti Leon muistellessa kotia ja tuttuja ihmisiä ja vaipuessa unelmiinsa. Nälkä personoituu nälkäenkeliksi, jonka harhauttamisesta tulee pääasia. Müllerin tiivis teksti on merkityksiä täynnä.

"Kun olimme palaamassa leirille yövuorosta, kellarikumppanini Albert Gion sanoi: Nyt tulee taas lämmin ja jos ei ole syötävää, niin nälkää voi ainakin lämmittää auringossa. Minulla ei ollut mitään syötävää ja menin leiripihalle lämmittämään nälkääni. Ruoho oli vielä ruskeaa, maahan poljettua ja pakkasen puremaa. Maaliskuun auringolla oli kalpea kaulus. Venäläiskylän yllä taivas oli lainehtivaa vettä jossa aurinko ajelehti. Minä ajelehdin nälkäenkelin kanssa ruokalan takana olevien jätteiden luokse. Sieltä saattoi vielä löytää perunankuoria, ellei kukaan ollut käynyt siellä ennen minua, suurin osa leiriläisistä oli sentään vielä töissä." (s. 173)
Hengityskeinu oli varsin mielenkiintoinen luettava, ihan romaanin kielen ja tekstin juoksutuksen takia, vaikka ajoin arkisen raatamisen kuvaus kävi pitkäveteiseksi. Sillä oli kuitenkin sijansa. Viisi vuotta leirillä oli pitkä aika, päivät seurasivat toistensa kaltaisina. 

Herta Müller on itse romaniansaksalainen, joka asuu nykyisin Saksassa. Hänen äitinsä joutui työleirille viideksi vuodeksi, ja Müller itse kertoo kuunnelleensa lapsuudessaan itään kuljetettujen kertomuksia kokemuksistaan. Kirja perustuu paljolti Müllerin ystävän runoilija Oskar Pastiorin kokemuksiin.

Herta Müller sai tuotannostaan kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 2009; Hengityskeinu julkaistiin saksaksi samana vuonna. Jukka-Pekka Pajunen suomensi sen huomattavan hyvin, sillä Suomen kääntäjien ja tulkkien liitto myönsi hänelle kirjasta Mikael Agricola -palkinnon, joka annetaan vuosittain merkittävän kaunokirjalisen teoksen erinomaisesta suomennoksesta.

     Herta Müller: Hengityskeinu, 295 s.
     Kustantaja: Otava 2010 (Otavan kirjasto no 217)

     Alkuperäinen: Atemschaukel, 2009, suomentaja Jukka-Pekka Pajunen


KIRJA on omasta hyllystä (oma ostos).

MUUALLA kirja on luettu mm. blogeissa Jokken kirjanurkka, KiiltomatoKirjasähkökäyrä, Nannan kirjakimara

HAASTEET: Osallistun tällä Sheferijm-blogin Idän pikajuna -kirjallisuushaasteeseen, jossa käyn Bukarestissa. Kaupunki mainitaan ainakin kolme kertaa: Leo kuuli leirillä uutisen, että Bukarestissa oli maanjäristys; Leo unelmoi siitä, ettei olekaan enää leirillä, vaan menossa Bukarestiin kahvilaan. - Osallistun myös Tahattoman lukijan aloittamaan Leningrad - Ost-Berlin -lukuhaasteeseen, sillä kirja kuvaa sosialistisen Neuvostoliiton sodanjälkeistä jälleenrakentamista sekä Romanian saksalaisvähemmistön kohtaloita aikana, jolloin Romaniasta tuli sosialistinen kansantasavalta.

tiistai 29. joulukuuta 2015

Elämäkertahaasteeseen 2015 luettua


Elämäkertahaaste alkoi oikein sopivaan aikaan. Joskus lukioikäisenä luin mielelläni elämäkertoja ja kannoin niitä kotiin kirjastosta. Sen jälkeen olen harvoin tarttunut niihin, mutta jo pitempään olin miettinyt vanhan rakkauden henkiin herättämistä.

Siksi les! lue! -blogin alkama Elämäkertahaaste 2015 tuli oikein passelisti, ja tänä vuonna luin muutaman elämäkerran, mikä on reilusti enemmän kuin vuosikausiin. Siksi kiitos, Reeta, hienosta haasteesta! Kaikkea haluamaani en ehtinyt lukea vuoden aikana, ja nyt on hyllyssä useampikin kiinnostava teos houkuttelemassa seuraansa.

Reeta jakoi haastevuoden kolmeen minihaasteeseen, ja kirjasin lukemani elämäkerrat niiden mukaan, vaikka kovin hyvin en minihaasteista selvinnyt. Alla olen listannut lukemani.


Ensimmäinen minihaaste:
Tähän luettiin kolme elämäkertaa / muistelmaa 21.2.-30.4.: taiteilijan, poliitikon (yhteiskunnallisen vaikuttajan) ja historiallisen henkilön (kuollut ennen v. 1900). Luin vain yhden teoksen.

1. taiteilija:  Naëmi Starck: Laulajattaren muistelmia (1928)
2. poliitikko/yhteiskunnallinen vaikuttaja
3. historiallinen henkilö

Toinen minihaaste:
Tämä oli hauskasti asetettu haaste, siihen luettiin 16.5.-31.8. kaksi elämäkertaa / muistelmaa, jotka täyttivät seuraavat edellytykset - luin kaksi kirjaa:
        - toinen on nainen, toinen mies
        - toinen on yhä elossa, toinen kuollut
        - toinen on suomalainen, toinen ulkomaalainen
        - toinen on ammatiltaan taiteilija, toinen jotain muuta

1. Yousafzai & Lamb: Minä olen Malala (2013/2014)
2. Hannu-Ilari Lampela: Sibelius (1984/1995)

Kolmas minihaaste:

Tähän luettiin 1.10.-31.12. kaksi elämäkertaa / muistelmaa, joista toinen liittyi Norjaan ja toinen Suomeen. Luin vain yhden loppuun asti ja toinen jäi kesken.
        - toinen liittyy Norjaan
        - toinen liittyy Suomeen

1. Juha-Pekka Koskinen: Säkenöivä Sibelius (2015, riimielämäkerta)
2. G. van Otterloo: Tunturien laulaja : Edvard Griegin elämä (1949) - kesken


Haaste on sujunut kohdallani varsin musikaalisesti, mikä ei vuoden alussa ollut mitenkään tarkoituksellista. Laulajatteren muistelmiin löysin tieni sukuharrastuksen takia, ja Sibeliuksen juhlavuosi taas innoitti kahteen säveltäjämestarin elämäkertaan. Hänen vaimonsa tänä vuonna ilmestynyt elämäkerta on vielä vaiheessa.

Pidin paljon Hannu-Ilari Lampelan Sibelius-elämäkerrasta, sillä sen antaman tiedon mukaan on ollut helppo seurata säveltäjän juhlavuoden uutisointia. Malalan elämäkerta taas oli koskettava ja antoi paljon ajattelemisen aihetta.


perjantai 25. joulukuuta 2015

Charles Dickens: A Christmas Carol


Hyvän joulun toivotus joulupäivän illasta! Tänä jouluna luin vihdoin Charles Dickensin jouluisen tarinan Christmas Carol ("Joululaulu"). Se on kertomus saidan lontoolaismiehen, Ebenezer Scroogen, jouluyöstä, joka muuttaa hänen elämänsä. 

Kaikki alkaa jouluaattona. Ebenezer Scrooge on yhtä saita, epämiellyttävä, yksinäinen ja ahne kuin vuoden muinakin päivinä. Ei puhettakaan, että hän viettäisi joulua. Pikemminkin Scrooge on harmistunut joutuessaan antamaan palkolliselleen joulupäivän vapaata. Turhaan tulee hänen veljenpoikansa kutsumaan hänet joulupäivälliselle, turhaan kuvaa joulun henkeä:
"... a kind, forgiving, charitable, pleasant time; the only time I know of, in the long calendar of the year, when men and women seem by one consent to open their shut-up hearts freely, ..."
Kaikki muuttuu jouluyönä. Ensin Scrooge näkee seitsemän vuotta aikaisemmin kuolleen liikekumppaninsa haamun ja sitten tämän lupaamat kolme joulun henkeä, yhden kerrallaan. Ensin tulee menneitten joulujen henki, sitten saapuu parhaillaan vietettävän juhlan henki ja viimeksi ilmestyy tulevien joulujen henki. Kun on nähnyt tulevaisuuteen, voiko oman kohtalonsa muuttaa tekemällä toisenlaisia valintoja?

Dickensin A Christmas Carol on koskettava joulutarina, joka näyttää, mikä joulussa on tärkeintä, hyvä tahto, rakkaus ja välittäminen sekä omastaan antaminen heille, joilla on vain vähän tai ei mitään. Dickens on mestari kuvaamaan niin köyhälistön kurjuutta kuin saiturin luonnettakin ja ennen kaikkea koskettamaan sydäntä..

A Christmas Carol ilmestyi ensimmäisen kerran 1843. Suomeksi sen käänsi Waldemar Churberg vuonna 1878 nimellä Joulun-aatto. Se on ladattavissa vapaasti Project Gutenbergin sivustolta. Sen jälkeen kirja on ilmestynyt useina eri suomennoksina ja useilla nimillä, mm. Joululaulu ja Saiturin joulu.


     Charles Dickens: A Christmas Carol. E-kirja.
     Kustantaja: Project Gutenberg, 

             digitoitu kirjasta The Baker & Taylor Company 1905

KIRJAN latasin Project Gutenbergista, josta se löytyy useampana versiona. Lukemani on kuvitettu, ja se julkaistiin New Yorkissa 1905. Se on ladattavissa täältä.

MUUALLA: Amman lukuhetkessä kuunneltiin tänä vuonna Saiturin joulu äänikirjana, aikaisemmin kirja on luettu mm. blogeissa Kirjakaapin kummitus, Kirjojen kamari, ja Matkalla Mikä-Mikä-Maahan.

HAASTE: Ullan alkama Talven lukuhaaste saa tästä ensimmäinen suoritukseni (joulu).

Piirroskuva (yllä) on vuonna 1843 ilmestyneen Christmas Carol -kirjan ensipainoksen kuvitusta. Piirtäjä John Leech. Kuvateksti: "Mr. Fezziwig's Ball". (Kopioitu Wikimedia-sivustolta.)

keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Tatu Kokko: Rob McCool ja Krimin jalokivi

Tämän vuoden Savonia-palkinnon saajaksi on ehdolla nuorten kirja, josta ei puutu vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Teoksen kirjoittamisprosessi on ollut uusi: Tatu Kokko kirjoitti kirjansa blogissa yhdessä nuorten kanna. Lopputulos on mielenkiintoinen, se sieppaa aikuisemmankin lukijan seikkailuun, vaikka onkin kirjailijan mukaan kirjoitettu varsin haasteellista lukijakuntaa, yläkouluikäisiä poikia, ajatellen.



Rob McCool ja Krimin jalokivi alkaa vauhdikkaasti. Rob ja hänen kolme veljeään ovat kettujahdissa kaukana kotoaan ja Pirunkirnun klaanistaan, kun he joutuvat Sudenpään heimon vangeiksi ja lähes menehtyvät. Pieni orjatyttö tuo heille salaa ruokaa. He pelastuvat, kun heidän setänsä ja opettajansa, Fionn MacCormac, tulee etsimään heitä ja saa heidät vapaiksi taistelemalla yksin viittä Sudenpään heimon urheinta soturia vastaan - ja voittamalla nämä.

Ensimmäisessä osassa Rob on vasta seitsenvuotias, ja mietinkin, miten yläkoululaiset innostuvat niin nuorista sankareista, mutta mietin turhaan. Seuraavaan osaan tultaessa on kulunut seitsemän vuotta. 14-vuotias Rob kuulee järisyttävän totuuden omasta syntyperästään ja lähtee pakomatkalle saadakseen miettiä, kuka oikein on. Veljet lähtevät hänen kanssaan, ja yhdessä he joutuvat vinhoihin seikkailuihin.

Teos on mielenkiintoinen yhdistelmä erilaisia maailmoja, jotka toimivat varsin hyvin yhdessä. On tuttua suomalaisenoloista luontoa ja eläimiä, saari Laatokkaan virtaavassa joessa. Toisaalla ollaan Istanbulin kaupungin pyhimmässä osassa, Topkapin haaremissa, jonka ulkopuolella lainehtii Bosporin salmi.

Pojat kulkevat pellavapaidoissa, metsästävät ja kalastavat kuin keskiajalla konsanaan. Samalla he liitelevät leijulaudoillaan ja kommunikoivat toistensa kanssa kypäriensä viestijärjestelmien kautta. Vieras sulautuu tuttuun, Pirunkirnun klaanin pojat ovat irlantilaisia, vaikka asuvatkin Peräpohjolassa. Heistä etelään olevia maita hallitsee Novgorodin suuriruhtinas. Taistelun melskeet vievät Robin aina Istanbuliin asti, ja sieltä löytyy Krimin jalokivi.

Kirja on kiehtova sekoitus historiaa ja fantasiaa. Pidin paljon kirjan huumorista sekä ilmeikkäästä ja sujuvasta kerronnasta. Jos lähipiirissäni olisi yläkouluikäisiä, tiedän, mitä tarjoaisin heille luettavaksi.

     Tatu Kokko: SRob McCool ja Krimin jalokivi, 284 s.
     Kustantaja: Icasos 2015
     Kansi: Jussi Korhonen

KIRJA on arvostelukappale. Iso kiitos kirjailijalle!

MUUALLA kirja on luettu monessa blogissa: Eniten minua kiinnostaa tie, Hemulin kirjahyllyKirjakaapin kummitusKirjakko ruispellossa, joka luettelee muutamia lisää.

HAASTE: Kirja sopii Idän pikajuna -kirjallisuushaasteeseen, sillä osa seikkailuista tapahtuu Istanbulissa.

perjantai 18. joulukuuta 2015

Vilmos Kondor: Budapestin varjot

1930-luvun Budapestiin sijoittuva rikosromaani ei ole niitä tavallisimpia tapauksia, joten tartuin mielenkiinnolla Vilmos Kondorin esikoiskirjaan Budapestin varjot. Kaupunki sykkii ja synkistelee teoksen sivuilla, ja siellä käynyt tunnistanee runsaasti katujen, siltojen ja torien nimiä. Tai enpä sentään ole varma: ehkä katujen nimet ovat täysin muuttuneet 80 vuodessa. Tonava virtaa kuitenkin samana, sen ylittää edelleen Margitin silta, ja Parlamenttitalokin seisoo entisellä paikallaan.

Varjot lankeavat Budapestin poliittisessa ilmapiirissä. Pääministerin hautajaisten ympärillä kuohuu valtapeli syksyllä 1936. Nykypäivän suomalainenkin lukija tuntee varjon kosketuksen, kun Unkarin poliitikot tapaavat jälkimaailman hyvin tuntemia kollegoja natsi-Saksasta kuten hautajaisvieraaksi tulleen Hermann Göringin. Kirja ei kuitenkaan vello politiikassa. Viitteet riittävät luomaan kuvan 30-luvun Unkarista, jossa valtaa pitävät kallistuvat kansallissosialismin puoleen ja toisin ajattelevat kokoontuvat kokouksiinsa pienissä loukoissa.


Budapestin varjot on rikosromaani, joka liikkuu kaupungin öisillä hämärillä kujilla. Yhdeltä niistä löytyy juutalaistytön ruumis, ja kun rikostoimittaja Zsigmond Gordon saa selville, että tyttö on sekä ilotyttö että varsin varakkaan perheen tytär, hänestä on selvää, että jokin kuviossa ei täsmää.

Poliisi ei ole kiinnostunut selvittämään tapausta eikä edes tytön henkilöllisyyttä, mikä ajaa toimittajan tutkimaan taustoja itsekseen entistä pontevammin. Poliisin jaospäällikön huoneessa hän sattuu näkemään hämmentäviä kuvia kuolleesta tytöstä ja onnistuu selvittämään, mistä kuvat ovat peräisin, mikä ajoi huomattavassa asemassa olevan perheen tyttären kadulle, ja miten tapaukseen liittyvät niin kaupungin merkkihenkilöt kuin tunteettomat rikollisetkin.

Zsigmond Gordon on omatoiminen ja peloton ja vetää tapauksen tutkintaan niin taiteilijaystävänsä Krisztinan kuin marmeladeja keittelevän isoisänsäkin. Rikostoimittajalla on vihjemiehiä alamaailmassa, ja arvoituksen ratkaisua metsästäessään hän joutuu itse hengenvaaraan, kun törmää ammattirikollisiin.

Budapestin varjossa -kirjassa on plussaa se, että päähenkilö onkin toimittaja eikä poliisi. Lisäksi 80 vuoden takainen Unkarin pääkaupunki tapahtumien näyttämönä on erityinen. Miinuspuolelle menee kirjan synkkyys, mutta muuta ei kai ole odotettavissakaan teokselta, jonka alkuperäinen nimi unkariksi on Budapest Noir. Isoisä Mór pukee hämmennyksensä sanoksi:
"Minä en käsitä sitä, mitä täällä on meneillään. En ymmärrä tätä maata ollenkaan. Sodan minä vielä saatoin käsittää. Meitä ammuttiin, me ammuimme takaisin. Loppuvaiheilla sekin muuttui sekavaksi. Ja se, mitä sitten seurasi, oli vielä sekavampaa. Pestiin muutostani on pian kymmenen vuotta. Yhtä hyvin olisin voinut seurata teitä Amerikkaan. Sitäkään maata en olisi ymmärtänyt, mutta se sentään olisi ollut vieras. Vieras maa, vieras kieli, vieras kulttuuri. Mutta tämä täällä on minun, enkä sittenkään ymmärrä sitä." (s. 237)
Kondorin esikoisen jälkeen Budapest Noir -sarja on saanut neljä jatko-osaa. Ehkä jossain vaiheessa palaan rikostoimittajan seuraaviin tutkimuksiin. Kakkososa Budapestin synnit sijoittuu syksyyn 1939.

Päivitys 28.2.2018: Vilmos Kondor voitti Suomen dekkariseuran Ulkomaisen jännityskirjallisuuden kunniakirjan 2018. Onnittelut Vilmos Kondorille! 
     Vilmos Kondor: Budapestin varjot, 296 s.
     Kustantaja: Tammi 2012

     Alkuperäinen: Budapest Noir, 2008, suomentaja Tähti Pullinen

     

KIRJA löytyi kirjastosta.

MUUALLA siitä on kirjoitettu mm. blogeissa Lukuneuvoja, Oksan hyllyltä ja Tarukirja.

HAASTE: Tällä kirjalla saavun Budapestin asemalle Idän pikajuna -kirjallisuushaasteessa. Nähtäväksi jää, ehdinkö jatkaa matkaa Bukarestiin ennen vuoden vaihtumista.

torstai 17. joulukuuta 2015

Maalaismaisemia kerrakseen


Marilen aloittama Maalaismaisemia-lukuhaaste alkoi vuoden alussa ja on tulossa päätökseensä. Huomaan, että siihen on kertynyt lukemisia pitkin vuotta ja reilusti enemmän kuin ounastelin. Yhtään kirjaa en ole lukenut tarkoituksella juuri tätä haastetta varten, joten ilmeisesti ihan luonnostani luen kirjoja, jotka sijoittuvat maalle.

Haasteen alkaessa uskoin pääseväni ainakin mäkitupalaiseksi (2 kirjaa) ja toivoin tulevani torppariksi (8 kirjaa). Kaiken kaikkiaan luin 15 kirjaa ja etenin kartanonherraksi asti (vähintään 12 kirjaa). 

Olen yllättynyt - siitäkin, että maalaiskirjoja kertyi melko kansainvälisesti, Suomen lisäksi maalla ollaan Virossa, Norjassa, Englannissa, Irlannissa, Ranskassa ja Japanissa. Jaottelin kirjat haasteen mukaisesti niihin, joissa viljellään maata ja hoidetaan tiluksia eli joissa saadaan elanto maasta tai metsästä, sekä niihin, joissa kuvataan elämää maaseudulla. Joskus raja näiden kahden välille oli vaikea vetää. Sijoitin esimerkiksi Elämäni kissat jälkimmäiseen ryhmään, koska tarinoita kertova eläinlääkäri ei saanut elantoa tiluksista, vaan maaseudun eläimiä hoitamalla. Ympäristönsuojelullinen näkökulma jäi kuitenkin kokonaan tavoittamatta.

Luetuissa oli monta erityisen hyvää kirjaa. Aino Kallaksen Sudenmorsian vaikutti taianomaisesti, siinä päähenkilön mies työskenteli metsänvartijana. Papin rouva asui maalaispappilassaan, ja kirja ihastutti minut vielä Papin tytärtä vahvemmin Juhani Ahon kieleen ja ihmiskuvaukseen. Yasunari Kawabatan Lumen maan teksti oli tiheämerkityksistä ja vähäeleisyydessään huikaisevaa, tapahtumien paikkana maaseudun kylpylä riisipeltojen keskellä. Viihdyin erittäin hyvin myös Paula Havasteen Tuulen vihat -romaanin seurassa, sen henkilöt raivasivat ja viljelivät kaskipeltoja ja pyytivät riistaa, lintuja ja kaloja. James Herriottin Elämäni kissat sisälsi maalaiseläinlääkärin tarinoita kissapotilaistaan ja oli kerta kaikkisen hellyttävä. Anne B. Ragden sikatilatrilogia jäi mieleen monine ajankohtaisine teemoineen ja ihmissuhteineen - luin kolmikon kaksi viimeistä teosta Erakkoravut ja Vihreät niityt haasteaikana.

Tässä lukemani maalaismaisemat:


Maa ja metsä elinkeinona & maaseutu murroksessa
    Anne B. Ragde: Erakkoravut
   Anne B. Ragde: Vihreät niityt
   Paula Havaste: Tuulen vihat 
   Enni Mustonen: Paimentyttö 
   Leonie Swann: Murha laitumella
   Bjørnstjerne Bjørnson: Synnöve Päiväkumpu 
     
Elämää maaseudulla
   Anneli Kivelä: Kotiin Katajamäelle
   P. D. James: Syystanssiaiset 
   Yasunari Kawabata: Lumen maa
   Fred Vargas: Kuriton mies nurin 
   Anni Swan: Sara ja Sarri 
   Juhani Aho: Papin rouva 
   James Herriot: Elämäni kissat 
   Anni Polva: Tiinaa harmittaa 

Kiitos Marilelle mielenkiintoisesta haasteesta!

sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Juha-Pekka Koskinen: Säkenöivä Sibelius

Menneellä viikolla oli Se Päivä, siis 8.12., jolloin Sibeliuksen syntymästä tuli kuluneeksi 150 vuotta. Sen kunniaksi ja ratoksi luin yhden uuden elämäkerran, joka oli nopeasti luettu ja melkoisen riemastuttava tapaus.



Juha-Pekka Koskisen Säkenöivä Sibelius on riimeinä laadittu pienoiselämäkerta. Sanataiturin säkeet ovat mainioita. Vaikutelmaa täydentää Miranda Koskisen raikas piirroskuvitus, joka kirjassa on mustavalkoinen lukuunottamatta kantta ja sisäkansiaukeamien kuvia.

Riimitellen kerrotaan Sibeliuksen elämä lapsuudesta,
Vaan kun musiikkia täti soittaa / uteliaisuus pojan voittaa. / Ryömii alle taffelipianon / lumoihin jää duurin hienon. / Vihreältä sävel näyttää / taitavasti täti käyttää, / melodian juoksutusta, / synkin kohta aivan musta. (s. 8)
seurustelusta ja avioliitosta Aino Järnefeltin kanssa
Saatto aikaan viljasadon, / murtaa Jannen rinnan padon. / "Sydäntä kun vaivaa vihlaus, / siihen auttaa vain kihlaus." ( s. 26)
ja säveltäjän vaikeudesta yhdistää työ ja perhe-elämä sekä elämän loppuvaiheista.
Kotona on kielto melun, / pudottaa jos lapset lelun, / Aino moittii ankarasti / säveltäjän korviin asti / ei saa mitään ääntä tuoda / vaikea on uutta luoda, / vihellys on synti suurin, / suututtaa se perin juurin. (s. 46)
Luin aikaisemmin tänä vuonna Sibeliuksen elämäkerran, joten hänen vaiheensa olivat tutut. Silti tai ehkä juuri siksi oli hauskaa lukea samoista vaiheista riimitellen. Kirjasta jäi hyvä mieli, vaikka säveltäjämestarin elämässä oli synkkiäkin vaiheita.

Juha-Pekka Koskinen on monipuolinen kirjailija. Kesällä luin hänen tänä vuonna ilmestyneen romaaninsa Kuinka sydän pysäytetään, jonka hän kirjoitti nimellä JP Koskinen. 


     Juha-Pekka Koskinen: Säkenöivä Sibelius, 70 s.
     Kustantaja: Paasilinna 2015
     Kansi: Miranda Koskinen

KIRJAN lainasin kirjastosta.

HAASTE: Osallistun tällä Elämäkertahaasteen Kolmanteen minihaasteeseen, jossa luetaan yksi Suomeen ja yksi Norjaan liittyvä elämäkerta 31.12.mennessä.

lauantai 5. joulukuuta 2015

Juuli Niemi: Tuhat tytärtä

Kynnys kirjoittaa runoteoksesta tuntuu melkein liian korkealta, mutta uskaltaudun kumminkin. Juuli Niemen Tuhat tytärtä on herkullinen ja ansaitsee tulla vedetyksi blogiin ujostelun kynnyksen yli.




Kirjan kansi minut ensin pysäytti, kun se vilkutti kirjastossa uutuushyllyltä. Sen jälkeen runotekstit saivat minut tunnustelemaan, kuulostelemaan, muistelemaan. Ja päätä nyökäten hymyilemään.

Muodoltaan Juuli Niemen runot ovat proosan ja runon väliltä. Osa on kirjoitettu runomuotoon, osa taas muutaman sivun mittaiseksi proosaksi. Runot on jaettu kuuteen jaksoon aihepiirin mukaan. Teksteistä syntyy tarinoita sisaruudesta, perheestä ja suvusta, rakastumisesta sekä tunteista ja vallasta lähisuhteissa. Erityisesti sisarussuhteista kertovat runotarinat tulevat lähelle. Niistä tulee kirjan nimikin. Joka tytöllä on yhdeksänsataayhdeksänkymmentäyhdeksän sisarta, kun perheessä on tuhat tytärtä. Ja lisäksi yksi veli.

     "Pienin sisko rakastaa aina eniten
     kaikkea sitä, minkä jokainen kasvaessaan kadottaa.

     Halkovajan takana olevaa porttia
     kuolleen ukin ajatuksiin,
     kutittavia samettihousuja
     joita piti pitää, koska jollain oli ollut lapsena
     vain yhdet kengät tai katkennut suksi
     tai äiti joka ei halunnut yhtäkään lasta." (Talo, katkelma)

"Jos on melkein tuhat siskoa, huomaat äkkiä olevasi tuhatkertainen
täti. Voit arvata melkein tuhat sukupuolta väärin ja tuhlata
tuhansia liian pieniin potkupukuihin. Pitääkö se sanoa tuhat
kertaa? Älä osta tuliaisvaatteita Italiasta, meidän suvun vauvat
ovat sekä pitkiä että lihavia." (Lempitäti, katkelma)

Runot herättivät monia ajatuksia niin omista kuin ystävienkin lähisuhteista. Mieleen nousi muistoja, tunteita. Tällaistako se oli? Kielen leikki viehätti niin runoteksteissä kuin jaksojen alaotsikoissa. Pureskeltavaa jäi toiseenkin kertaan.

     "Pikkusiskoilla niin usein pikkuvatsa kipeä.
     Kipuun ei löydy lääkettä
     koska ihmisen keskelle on aina liian pitkä matka."  (Kasvaimia, katkelma)

     "Kun jotain sattuu, on hyvä tarttua siskon tai veljen käteen.
     Miksi se niin sattuu, kun sisko tai veli tarttuu käteen?" (III jakson alku)



KIRJAN lainasin naapurikaupungin kirjastosta.

MUUALLA se on luettu ainakin blogeissa Lukukausi kirjallisia elämyksiä, Täysien sivujen nautinto, Yhtä sun toista

     Juuli Niemi: Tuhat tytärtä, 93 s.
     Kustantaja: Otava 2015
     Kansi: Päivi Puustinen


keskiviikko 2. joulukuuta 2015

Pohjoismaisen kirjallisen retken päättyessä


Vuoden verran olen retkeillyt Pohjoismaissa kirjojen kautta, kun viime joulukuussa liityin mukaan Annamin blogissaan alkamaan Kirjallinen retki Pohjoismaissa -lukuhaasteeseen. Matka on ollut antoisa, vaikka matkailinkin vain kahdessa Pohjoismaassa neljän sijasta. Olin asettanut tavoitteekseni lukea yhden kirjan joka maasta, mutta toisin kävi. Ellei sitten mukaan lueta pohjoismaista rikosnovellikokoelmaa, jossa oli yksi suomalaisen kirjoittama novelli ja loput kymmenen muista Pohjoismaista.

Norjasta luin neljä erilaista teosta, joukossa suosikkidekkaristini Karin Fossumin kirja ja pitkään lukupinossa ollut nobelisti Bjørnstjerne Bjørnsonin viehättävä maalaisromanttinen novelli.

Ruotsista luin vain kaksi kirjaa, joista toinen oli dekkari ja toinen oli suositun dekkaristin, Henning Mankellin, kirjoittama muu romaani.

Tässä linkit lukemiini kirjoihin. Kiitos Annamille kivasta haasteesta!


Norja
      Anne B. Ragde: Erakkoravut
      Anne B. Ragde: Vihreät niityt
      Karin Fossum: Carmen Zita ja kuolema
      Bjørnstjerne Bjørnson : Synnöve Päiväkumpu

Ruotsi
      Mari Jungstedt: Joka yksin kulkee
      Henning Mankell: Ruotsalaiset saappaat

Pohjoismaisena yhteistyönä:
Lehtolainen, Nesser ym: Joulutarinoita ja kylmiä väreitä

Bjørnstjerne Bjørnson: Synnöve Päiväkumpu

Luin viimein lukulistallani pitkään olleen Synnöve Päiväkummun. Sen kirjoitti norjalainen kirjallisuuden Nobel-voittaja Bjørnstjerne Bjørnson (1832-1910) jo vuonna 1857. Latasin sen suomenkielisenä Project Gutenbergin sivustolta, jolta löytyy käännös vuodelta 1879.



Synnöve Päiväkumpu on romanttinen novelli Norjan maaseudulta. Nimihenkilö on Päiväkummun talon ainoa tytär, Synnöve, joka on lapsesta saakka herttainen ja hyväsydäminen tyttö, josta kaikki pitävät. Novellin alkulauseissa kerrotaan, mistä talo sai nimensä:
"Suuressa laaksossa toisinaan sattuu olemaan korkeampi paikka, johonauringon säteet vapaasti sattuvat aamusta aina myöhään iltaan asti. Ne, jotka asuvat tunturien juurella ja harvemmin saavat päivän paistetta, sanovat sellaista paikkaa päiväkummuksi."

Kuinka ollakaan, naapurissa oli talo, jossa oli Synnöveä vähän vanhempi poika Thorbjörn. Tämä oli puolestaan lapsesta asti pahankurinen ja villi ja isompana hänestä tuli kiivasluontoinen tappelija, jota pelättiin.
"Toisella puolen laaksoa korkean tunturin juurella oli talo, nimeltäKuusela, siksi sanottu, koska se oli keskellä kuusikkoa, mikä oli ainoakoko seudussa." --- "... muutamista kuusen kävyistä, jotka, kumma kyllä, olivat mukaan sekaantuneet, oli noussut tiheä metsä, mikä nyt varjosi kartanoa joka taholta."

Ei ole vaikea kuvitella, miten tarina etenee. Synnöve ja Thorbjörn tapaavat toisensa ensi kerran kylän kirkossa sen kokoisina, että he polvillaan kirkon penkiltä kurkistelevat toisiaan käytävän yli. Rippikouluikään tultaessa ollaan jo tutustuttu, mutta kummankaan vanhemmat eivät katso hyvällä nuorten kanssakäymisiä. Synnöven vanhemmat ovat syvästi uskonnollisia ja Thorbjörn hurjan pojan maineessa, joka pelottaa sekä tyttöä että vanhempia.

Kaikki muuttuu, kun Thorbjörn joutuu tappeluun ja lähes menettää henkensä. Poika vakavoituu, novellissa on nähtävissä hänen kehityskaarensa, ja Synnövekin ymmärtää omassa mielessään, miksi kukaan lukuisista kosijoista ei ole häntä miellyttänyt.

Synnöve Päiväkumpu oli viehättävä tarina, ja mielestäni sen viehätystä lisäsi vanha kieli, olihan lukemani käännös 1870-luvulta. Henkilökuvauksen lisäksi pidin luonnonkuvauksista ja maalaisromantiikasta paimenmajoineen ja metsäpolkuineen.
"Ja heidän silmänsä seurasivat savua, joka nopeasti ja iloisesti kiiriskeli ylös puhtaasen, hiilakkaan ilmaan, vaan hetken päästä seisahtui tuumailemaan, -- valui sitten laajaksi vaipaksi yli metsän, muuttui yhä ohuemmaksi, lopulta liehuvaksi hunnuksi ja hetken perästä tuskin silmääntuntuvaksi. Monta seikkaa juohtui samalla heidän mieleensä ja ajatuksensa kiitivät yli seudun."

TUNNELMAKUVA: Anders Askevold: Kesämaisema ja lehmiä (1860) (via Wikimedia Commons)

KIRJAN latasin ilmaiseksi e-kirjana tietokoneelle Project Gutenbergin sivustolta.

MUUALLA novelli on luettu ainakin Jokken kirjanurkassa

HAASTEET: Tämä on viimeinen lukemani kirja tänään päättyvään Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteeseen, josta kirjoitan koosteen vielä tänään. Lisäksi tämä sopii Maalaismaisemia-lukuhaasteeseen.


Bjørnstjerne Bjørnson: Synnöve Päiväkumpu. E-kirja.
Kustantaja: Project Gutenberg; digitoitu painetusta kirjasta: Weilin & Göös 1879

Alkuperäinen: Synnøve Solbakken 1857