Eeva Vuorenpää: Kaksi rantaa

"Minä lähen New Yorkiin, ja meiän Johannes kanssa. New Yorkissa on vaikka kuinka paljon hyviä piikapaikkoja meikäläisille. Rikkaat rouvat kuulemma tykkää suomalaisista piioista. Ja palkkaa siellä saa monin verroin enemmän kuin Suomessa..."

Näillä sanoilla Reeta houkuttelee Hannaa lähtemään kanssaan Amerikkaan. Eletään 1920-lukua sisäsuomalaisessa maalaispitäjässä, ja Hanna on vain 17 vuoden ikäinen. Hän on saanut kutsun Juho-enoltaan, joka on jo pitkään asunut New Yorkissa perheensä kanssa. Karpenterina työskentelevä eno lupaa lähettää rahat matkapilettiin, jos Hanna vain rohkenee lähteä matkaan. 

Hanna päättää lähteä, vaikka tuntuukin vaikealta jättää isä ja sisarukset. Äiti ja vastasyntynyt pikkusisko ovat vähän aikaa sitten kuolleet, mutta isän sisko, Martta-täti, tulee auttamaan talon töissä, ja ovathan Eino ja Anni Hannaa vanhempia ja pikkusisarukset pärjäisivät kyllä. Kotona on kaikesta puutetta, välillä ruuastakin, ja Hanna voisi lähettää heille Suomeen osan Amerikan palkastaan. Kunhan ensin saisi töitä New Yorkista. Suomeen jää myös Tuomaalan Einari, joka lähtöä edeltävänä iltana taittaa Hannalle tuoksuvan tuomenoksan aitan seinänrakoon.

Junamatka Hankoon on jo uusi kokemus Hannalle, puhumattakaan laivamatkasta Englantiin ja sieltä Amerikkaan. Perillä voisi arempi säikähtyä, kun eno ei olekaan vastassa. Hanna saa tilapäisen asuinpaikan matkatoverinsa perheen luona. Suomalaisverkoston kautta eno saa sanan Hannan saapumisesta - ja saapuu noutamaan tyttöä kotiinsa perin anteeksipyytäväisenä, hän kun oli sekoittanut Hannan laivan tulopäivän.

Ihmeen hyvin Hannan elämä lutviutuu. Hän saa suomalaistuttujen kautta työpaikan ensin hotellin keittiöstä ja sitten kaivosmiljonäärin rouvan seuraneitinä. Haalilla tansseissa ja sunnuntaisin Suomi-kirkossa Hanna tutustuu toisiin suomalaisiin. Moni uusista ystävistä työskentelee rakennuksilla, sillä suomalaiset tunnetaan  kylmäpäisinä taivaanraapijoiden rakentajina. Suomalaisten joukossa on myös Martti, kelloseppä, jonka kanssa Hanna alkaa tapailla tiiviisti.

Kuluu viisi vuotta, ja Hanna palaa Suomeen käymään. Kotimaan vuoden aikana tapahtuu paljon, isä kuolee, isoveli menee naimisiin ja tuo emännän kotitaloon. Amerikassa on Martti, Suomessa Einari, ja Hannan on päätettävä, palaako hän vuoden mentyä vanhaan työpaikkaansa New Yorkiin. Romaani kertoo, minkä Hanna päättää valita ja millaisin seurauksin. Kirjassa on mukana romantiikkaa, mutta vähäisessä määrin ja varsin kilttiä.

Eeva Vuorenpään teos Kaksi rantaa on kirjailijan tädin tarina. Se on sujuvasti ja miellyttävästi kirjoitettu, ja Hannan suomalaisen kotiseudun ja amerikansuomalaisten puheen murresanat ryydittävät tekstiä. Kokonaisuudesta piirtyy kiinnostava kuva nuoren ummikkosuomalaisen siirtolaisen alkuvaiheista Yhdysvalloissa ja sikäläisen suomalaisyhteisön kiinteydestä. Kuva Hannasta ja hänen elämästään on varsin siloinen, surua on läheisten kuolemasta, koti-ikävää vieraalla maalla ja pohdintaa oman elämän suunnasta. Kaikki sujuu kuitenkin ilman ihmeempiä kompasteluja tai rosoja ja jää siksi keveäksi. Amerikan ajan loppupuolella kerronta alkaa toistaa itseään, joten pieni tiivistys olisi ehkä ollut paikallaan. Kaikkiaan kirja on kuitenkin nostalginen ja viihdyttävä, ja suosittelen sitä rauhallisen historiallisen kerronnan ystäville.

Aikaisemmin olen lukenut Eeva Vuorenpään jatkosodan aikaan sijoittuvan romaanin Arvet.

          Eeva Vuorenpää: Kaksi rantaa, 316 s (e-kirja)
           Kustantaja: Minerva 2018
           Kansi: Yliveto Oy

E-KIRJA on laina Ellibs-kirjastosta.
MUUALLA: Evarian kirjahylly, Kiiltomato, Kirja vieköön!, Kirjan jos toisenkin
HAASTEET: Yhdysvallat-lukuhaaste, jossa kuittaan teeman "Ei-amerikkalaisen kirjailijan teos"; tämä sopisi myös kohtiin "Kirja, jossa ollaan matkalla Amerikkaan" tai "New Yorkiin sijoittuva kirja". Kirjoja ulapalta -haaste, sillä Atlantin yli seilataan useaan kertaan.

Eeva Vuorenpää: Arvet : romaani sotavuodesta 1941

Tielleni on osunut kevään aikana useita kirjoja, joissa lapset elävät sota-aikaa, erityisesti toisen maailmansodan vuosina. Yksi kirjoista on Arvet, Eeva Vuorenpään romaani, jossa kaksi pitkän elämän elänyttä naista kohtaa ja jakaa sitä, miten sotavuosi 1941 jätti heihin näkyviä tai näkymättömiä arpia.

Kirjan kehyskertomuksessa Aiju matkustaa ystävättärensä kanssa Helsingistä Tallinnaan keväällä 2009. Jo satamassa he kiinnittävät huomiota ikäiseensä hienostuneeseen ja ulkomaalaiselta näyttävään naiseen. Naiset tutustuvat toisiinsa, ja suomalainen Aiju ja israelilainen Nina alkavat kertoa tarinaansa, mutta miten erilaisia heidän lapsuuden sotakokemuksensa ovatkaan. Valtaosa kirjaa rakentuu lyhyistä, vuorottelevista Aijun ja Ninan luvuista, joiden lomaan tulee muutama välähdys Viron Pärnusta, jossa joukko juutalaislapsia menehtyi synagogassa samana vuonna 1941.

4-vuotiaan Aijun isä on rintamalla, kun tyttö sairastuu tulirokkoon ja saa sen jälkitautina vakavan korvatulehduksen. Lääkärin arvio on ankara: ellei tyttöä tuoda sairaalaan leikkausta varten kolmen päivän sisällä, vanhemmat saavat etsiä arkkua. Lahden sotasairaalan etevä kirurgi leikkaa korvan ja pelastaa tytön kuulon ja hengen. Sairaalassa olosta tulee pitkällinen, mutta kun kipu hellittää, pieni tyttö alkaa kulkea sairaalan käytävillä iso sotilaspaita yöpaitanaan. Hänestä tulee haavoittuneiden lemmikki, joka ilahduttaa heitä käynneillään ja kauniilla lauluäänellään. Joskus retkillään hän näkee pahasti haavoittuneita. Isää on ikävä.

Samaan aikaan 10-vuotias juutalainen Nina on viety Saksassa Ravensbrückin keskitysleirille äitinsä ja siskojensa kanssa ja huhujen mukaan isä ja veli olisivat joutuneet Auschwitziin. Leiri on kovaa työtä, nälkää, kylmää ja syöpäläisiä, sairautta ja kuolemaa. Päivä toistuvat toisensa kaltaisina, Nina ja isosisko Lea punovat oljesta mattoja, ja kun asiat ovat vaikeita, he pysyvät hengissä mielikuvitukseensa turvaten muistelemalla, millaista heidän varakkaan perheensä elämä oli ennen sotaa Göttingenissä.

Eeva Vuorenpään kirjassa sen rakenne kannattelee sitä: kehyskertomuksen sisälle mahtuu tyttöjen elämä sota pienine ja isoine tapahtumineen sekä lyhyesti heidän sodan jälkeiset vaiheensa. Kirjailija on osannut antaa oman äänen kummallekin kertojalle. Kehystä lukuunottamatta kirjassa ei ole kummoistakaan juonta, päivästä toiseen tassuteltiin sairaalassa tai kädet verillä punottiin mattoja ja kuurattiin vessoja leirissä. Näin jälkeenpäin ajatellen tuo sopi kirjaan hyvin: tyttöjen elämä oli odotusta, mielikuvitukseen ja uniin pakenemista, toivoa käsittämättömän sodan loppumisesta. Ninan vaiheissa näin paljon samaa kuin hiljattain lukemassani Schindlerin listan kuopuksessa ja taas ihmettelin, miten toivo vapaudesta ja vahva elämän tahto voivat kantaa mitä kauheimpien kokemusten läpi, vaikka sitten arpeutuneena.

KIRJAN lainasin kirjastosta. Sitä on luettu ainakin blogissa Susan kirjasto, ja Keskisuomalainen on kirjoittanut siitä arvion. Kerään kirjalla pisteen Ihminen sodassa -haasteeseen, jossa saavutan tavoitteeni eli kersantin natsat, mutta tähyilen jo ylempiin sotilasarvoihin, kun aiheesta löytyy niin monenlaista luettavaa. Keskistysleirikuvausten tähden osallistun myös Hei me lusitaan! -haasteeseen, jossa kolmas kirja tuo ulkoiluoikeuden muurien sisällä matkallani eristyssellistä vapauteen.


Eeva Vuorenpää: Arvet : romaani sotavuodesta 1941, 244 s
Kustantaja: Minerva 2011
Kansi: Leena Kilpi