Leena Lehtolainen: Turmanluoti ja Minne tytöt kadonneet

Luin tässä kesällä huvituksekseni omasta hyllystä pari Leena Lehtolaisen Maria Kallio -kirjaa. Ensin kaivoin esiin pienoisromaanin Turmanluoti, jonka kirjakauppiaat jakoivat Kirjan ja ruusun päivän kirjaostoksien kylkiäisenä viime vuonna. Jostain syystä se on jäänyt hyllyn koristeeksi, vaikka olen aikaisemmin viihtynyt hyvin Maria Kallion seurassa. 

Turmanluodissa komisario Maria Kallion aviomies Antti Sarkela alkaa kaikkien ihmetykseksi harrastaa ampumista ja suorittaa metsästäjäntutkinnon. Ei aikaakaan, kun hän pääsee mukaan hirviporukkaan ja ensimmäiseen jahtiinsa kokeneen konkarin vierelle. Saalista ei sillä kertaa saada. 

Toisessa jahdissaan Antti tähtää ja osuu hirveen. Ampuminen ei jää kuitenkaan siihen: joku ampuu myös Antin lähellä passissa olevaa metsästäjää, jonka luoti tappaa. Kenen kivääristä turmanluoti tuli?  Ampuiko Antti kahdesti ja osui toisen kerran metsästäjään? Oliko se harhalaukaus vai oliko jollakin syytä tappaa menehtynyt metsästäjä? Kenellä? Vai pitikö kohteen olla joku muu?

Kun Anttiakin epäillään, Maria Kallion on vaikea pysytellä jutusta erossa, vaikka tutkintaa hoitaa Raaseporin poliisi. Eikä Maria edes työskentele rikospoliisissa tätä nykyä, hän on Länsi-Uudenmaan poliisilaitoksen Lasten ja nuorten yksikön johtaja.

Ampumistapaus selviää, mutta sitä ennen on kieputeltava epäiltyjä ja motiiveja muutamaan kertaan. Antti kärvistelee syyllisyydentuntoisena, eikä asiaa auta viimeistä lukioluokkaa käyvän Iida-tyttären kommentit eläinten oikeuksista ja metsästämisen epäeettisyydestä. Hauskaa tässä kirjassa on se, että tapahtumia kerrotaan vuoroin Marian, vuoroin Antin kertomana, ja oman vuoronsa saavat kerran myös Iida ja häntä muutaman vuoden nuorempi Taneli.

            Leena Lehtolainen: Turmanluoti, 127 s
            Kustantaja: Kirjakauppaliitto 2018
            Kansi: Noora Iloranta

Ennen Turmanluotia olen kuunnellut kymmenen Maria Kallio -dekkaria äänkirjoina. Sarjan viidestä ensimmäisestä osasta olen kirjoittanut blogiin täällä ja täällä, viisi seuraavaa jäi tuomatta blogiin, vaikka nekin olivat hyvää ja viihdyttävää matkaseuraa. Turmanluoti kuitenkin viittasi tapahtumiin, joista en ollut tietoinen ja joiden on täytynyt tapahtua kymmenennen kirjan jälkeen, joten houkutuin lukemaan heti perään 11. teoksen Minne tytöt kadonneet, joka löytyi omasta hyllystä.

Kirjan prologissa Maria Kallio on Afganistanissa palaamassa autosaattueessa Kabuliin maan uuden poliisikoulun avajaisista. Matkalla räjähtää tienvarsipommi, ja hyökkäyksessä kuolee useita ihmisiä, myös saksalaisia poliisikouluttajia, joista Ulrikesta on tullut Marian ystävä. Maria oli kutsuttu avajaisiin, koska hän oli opettanut afganistalaisia poliiseja kansainvälisellä poliisiopettajakurssilla Tampereella. Kurssin päätyttyä hänen oppilaansa olivat palanneet kotimaahansa perustamaan poliisikoulua, joka nyt oli otettu käyttöön.

Erilaisten pätkätöiden jälkeen Kallio on palannut Espoon poliisiin, jossa hän on saanut komisarion paikan uudessa epätyypillisten rikosten yksikössä. Se tutkii erilaisia pimeitä juttuja, kuten koulusurmauhkauksia, ja väkivaltarikoksia, joissa on rasistisia motiiveja. Yksikön ensimmäinen tapaus on tutkia kolmen nuoren maahanmuuttajanaisen katoamista. Näiden perheet vakuuttavat, ettei heillä ole mitään tietoa siitä, minne heidän tyttärensä ovat menneet.

Maria Kallion yksikkö joutuu puhuttamaan kunkin tytön sukulaisia, heidän afganistanilaisia, bosnialaisia ja sudanilaisia perheitään. Kukaan tytöistä ei ole matkustanut Suomesta omalla nimellään, ja jokainen heistä on käynyt ainakin joskus espoolaisessa Tyttökerhossa, jossa Marian 13-vuotias tytär Iidakin käy. Nyt on avuksi Marian kokemus perheväkivallasta sekä keskustelut afganistanilaisten poliisien kanssa. Onko tytöille tapahtunut jotain, onko heidän kimppuunsa hyökätty? Ovatko perheet vihastuneet heidän suomalaisista poikaystävistään? Lähettäneet heidät kotimaihinsa, jotta heidät voitaisiin naittaa jollekin vanhalle miehelle? Sitten löydetään neljäs muslimityttö murhattuna.

Minne tytöt kadonneet tarjoaa ajankohtaisen rikostarinan, joka kytkeytyy maahanmuuttajiin sekä perinteiden, uskontojen ja arvojen yhteentörmäykseen. Sukupolvien väliset jännitteet ovat riipaiseviakin - vanhemmat ja isovanhemmat edellyttävät omasta lähtömaastaan tuotua elämänmallia, kun taas nuorempi väki on suomalaistunut, tytöt haluavat käydä koulua ja opiskella sekä valita omat poikaystävänsä ja puolisonsa. Teos on puheenvuoro maahanmuuttajajatyttöjen ja -naisten oikeuksien puolesta.

            Leena Lehtolainen: Minne tytöt kadonneet, 342 s
            Kustantaja: Tammi 2010
            Kansi: Markko Taina

KIRJAT ovat omasta hyllystä, Turmanluoti saatu kirjakaupasta kylkiäisenä ja Minne tytöt kadonneet on joululahja muutaman vuoden takaa.

Kumpikin kirja on oman Kirjahyllyn aarteita. Kirjankansibingossa ruksaan ruudun "Ei kuvaa" (Turmanluoti). Näin saankin kaksi bingoriviä samalla kertaa, violetin pystyrivin ja harmaan vinorivin.

Leena Kaartinen: Lastenlääkärin sotapäiväkirja

Lukiessani Nasimaa muistui mieleen omasta hyllystä Lastenlääkärin sotapäiväkirja, joka on aikoinaan jäänyt lukematta. Päätin hotkaista sen heti Nasiman jälkimainingeissa. Sepä taustoitti ravistelevasti Afganistanin tapahtumia sinä vuonna, kun Nasiman perhe muutti Suomeen.

Leena Kaartinen on suomalainen lastenlääkäri, joka on tehnyt mittavan elämäntyön parissa maailman köyhimmistä maista, Afganistanissa 70-luvun alkuvuosista alkaen ja välissä jaksoja Etiopiassa. Vuonna 2005 Time-lehti valitsi hänet yhdeksi 37 eurooppalaisesta sankarista.

Lastenlääkärin sotapäiväkirjassa (1996) Leena Kaartinen kertoo paluustaan Kabuliin pian Afganistanin islamilaisen vallankumouksen jälkeen kesällä 1992, työhön perustamalleen äitilapsiklinikalle ja matkoille maaseudulle naisten ja lasten perusterveydenhuollon asioissa. Takana on Neuvostoliiton miehityksen vuosikymmen. Vallankumouksen jälkeen mieli on alkuun toiveikas.

Olisin kertonut mielessä virinneestä toivosta, että maahan vihdoinkin koittaisi rauha ja alkaisi jälleenrakentamisen vaihe, missä minäkin halusin olla sydämestäni mukana auttamassa. Mutta toisaalta mielen täyttivät pahat aavistukset, ettei vallankumous suinkaan jäisi verettömäksi. Taistelu vallasta jatkuisi eri kansallisuuksien, kieliryhmien ja islamin eri suuntien välillä.

Kaartisen aavistukset ovat osoittautuneet todeksi. Tuolloin alkanut valtion joukkojen ja sissien välinen sota, toisaalta eri sissiryhmien väliset yhteydenotot, ovat jatkuneet neljännesvuosisadan eikä loppua näy. Jo tuolloin, vain kuukausia vallankumouksen jälkeen, 

Kabulin tilanne ahdistaa ja toivottomuus uhkaa iskeä. Ihmiset ovat kuin lampaat ilman paimenta. He raahustavat pitkin katuja muuttokuormineen tietämättä, minne mennä. ... Yliopistosairaala on suljettu. Toista päätä vahtivat valtion viralliset sotilaat, toista hasarasissit. Valtion leipätehdas on pysähdyksissä. Valtion painotalosta on koneet tuhottu. Taas yksi kaupunginosa on maan tasalla.

Kabulia ympäröivien vuorten rinteiltä ammutaan ohjuksia, kokonaisia perheitä kuolee kerralla, taloja sortuu, ihmisiä rampautuu. Välillä Leena Kaartinen ihmettelee, mitä on tapahtunut kaikille vanhan vallan virkamiehille ja heidän perheilleen. Onko heitä enää, ovatko he paenneet, onko heidät teloitettu? Samaisena vuonna 1992 Nasima Razmyarin perhe päättää paeta Suomeen ja olla palaamatta turvattomaksi käyneeseen kotimaahansa.

Mutta sotapäiväkirjan nimestä ja olemuksesta huolimatta Kaartisen kirja on muutakin kuin sotaa. Hän kertoilee työstään lastenlääkärinä, kohtaamistaan potilaista, äideistä ja lapsista, synnytyksistä, ripuloivista vauvoista, joita on voinut auttaa, työtovereistaan klinikalla, autonkuljettajista ja porttivahdeista. Matkat maan keskiosiin ystävällisten hasaroiden luo tarjoavat rauhaa ja hiljaisuutta pääkaupungin ohjusiskujen ja aseiden räiskinnän jälkeen, toisaalta ne merkitsevät myös yöpymisiä bussissa lumen tukkimalla vuoristotiellä ja lähes  leirielämää ilman mukavuuksia. Pahinta on ihmisten julmuuden ja pahuuden näkeminen. Viattomien siviilien kärsimyksen keskellä Leena Kaartinen suree. Ja joutuu vastakkain oman jaksamisensa kanssa:

"Miksi" kysymys kumpuaa väkisinkin pintaan. Miksi Jumala sallii tämän hävityksen kauhistuksen luoduilleen? Ja siitä huolimatta, etten kuule vastausta ja vaikka arvaan, että tilanne luisuu yhä epätoivoisemmaksi, minä kaiken keskellä turvaan Jumalaani ja siksi kestän." 

Leena Kaartinen on kirjoittanut toistakymmentä kirjaa. Tässäkin teksti on jouhevaa, kieli ilmeikästä, nopealukuista.

          Leena Kaartinen: Lastenlääkärin sotapäiväkirja, 130 s.
          Kustantaja: Perussanoma 1996
          Kansi: Heikki O. Jokinen

KIRJA on omasta hyllystä (lahja ystävältä).
HAASTEET: Helmet 2017 -lukuhaaste (36. Elämäkerta tai muistelmateos), 100 suomalaista kirjaa (no 87), Naisen tie -lukuhaaste.

Raila Kinnunen: Nasima

Suomen sataa itsenäistä vuotta on juuri juhlittu, ja mukana juhlimassa on ollut koko joukko suomalaisia, joiden synnyinmaa on kaukana täältä. Nasima Razmyar oli vain viisivuotias, kun hänen perheensä muutti Afganistanista Moskovaan. Isästä tuli suurlähettiläs Neuvostoliittoon, ja hän edusti maataan myös Suomessa, Ruotsissa ja Puolassa. Kolme vuotta myöhemmin valta Afganistanissa vaihtui, ja uudistusmielinen poliitikko-isä Daoud Razmyar tiesi, että sinne palaaminen tietäisi hänelle kuolemaa. Yhden matkalaukun kanssa perhe pakeni Suomeen, jossa isä oli käynyt useasti, ja joutui Helsingin kautta Rovaniemen vastaanottokeskukseen. Siitä on nyt 25 vuotta.

Raila Kinnunen on kirjoittanut kirjan Nasima Razmyarista, Vuoden Pakolaisnaisesta 2010 ja Suomen ensimmäisestä pakolaistaustaisesta kansanedustajasta. Sitä varten hän on haastatellut Nasimaa useaan kertaan sekä tavannut myös tämän vanhemmat ja keskustellut heidän kanssaan. Nasima osoittautuu erittäin ahkeraksi, määrätietoiseksi ja sisukkaaksi pienestä tytöstä alkaen. Hän ystävystyy helposti, minne tahansa meneekin, on utelias kaiken ympärillä olevan suhteen, rohkea ja peloton. Tavattoman sympaattinen ja  auttavainen avun tarpeessa oleville.

Ei ihme, että Nasimasta on tullut pakolaisten ja maahanmuuttajien puolestapuhuja. Suomalaisten on helppo hyväksyä maahanmuuttajatarina, jossa nuori nainen on määrätietoisesti opiskellut täydellisen suomen kielen, käynyt ansiotyössä kouluvuosista alkaen ja on verkostoitunut monelle taholle. Hänen oma isänsä on tukenut ja kannustanut häntä pärjäämään kaikessa missä kantasuomalaisetkin, mutta vuosien työkokemus maahanmuuttajanaisia auttavassa järjestössä on näyttänyt Nasimalle elämän karumman puolen, pahoinpitelyt ja alistamisen, pakkoavioliitot ja tyttöjen ympärileikkausten seuraukset. 

Nasimasta jää tuntu, että kirja kertoo melkoisen poikkeuksellisesta pakolaisnaisesta. Sellaisesta, joka on sinnikkäästi ja lahjakkaasti opiskellut ja tehnyt töitä sen eteen, että löytää paikkansa elämässä ja Suomen yhteiskunnassa. Ja joka ei halua profiloitua yhden asian ihmisenä, vaan haluaa tulla nähdyksi yleispoliitikkona. Kansanedustajan työ on osoittautunut hankalammaksi kuin hän odotti, turhauttavaksikin, sillä ei ole ollut niin helppo viedä eteenpäin itselleen tärkeitä asioita kuin hän vaalien alla uskoi. Kirjassa saa SDP:n kansanedustajana työskentelevä poliitikko-Nasimakin suun vuoron, elämäkerturi on ottanut mukaan yhden hänen eduskunnassa pitämänsä puheen sekä aika tavalla hänen poliittista pohdintaansa.

Teos ei kuitenkaan ole pelkkää politiikkaa. Nasima Razmyar muistelee aurinkoista lapsuuttaan ja sukulaisiaan Kabulissa, ylellistä surrlähettilään asuntoa Moskovassa ja ystäviä siellä, parin huoneen kaksiota Rovaniemen pakolaiskeskuksessa ja ensimmäistä koulupäiväänsä ummikkona - ja sinä päivänä saatua ensimmäistä suomalaista ystävää. Raila Kinnunen kirjoittaa hellyttävästi Nasiman suhteesta vanhempiinsa ja varsinkin isäänsä sekä avioliitosta suomenruotsalaisen Johan Fagerin kanssa ja ensimmäisen lapsen odotuksesta.

Nasiman elämä koskettaa, mutta ehkä vielä enemmän hänen isänsä. Monta maata nähneenä hän valitsi pakolaiseksi lähtiessään Suomen uudeksi kotimaakseen ajatellen lastensa parasta. Täällä heillä olisi parhaat mahdollisuudet koulutukseen ja turvalliseen elämään. Se merkitsi kuitenkin sitä, että isälle itselleen ei mahdollisuuksia avautunut siitä huolimatta, että hän oli kielitaitoinen, suorittanut taloustieteen loppututkinnon sekä Kabulin että Moskovan yliopistoissa ja olisi tehnyt mitä tahansa työtä, jos sitä olisi hänelle järjestynyt. Tuohon aikaan  Suomeen tuli vielä harvoja turvapaikanhakijoita. Onkohan Suomi oppinut mitään kotouttamisesta neljännesvuosisadassa?

Nasima Razmyar on suomalainen, mutta myös afganistanilainen, ja osaa nähdä maamme hyvät puolet, mutta myös yhteisöllisyyden puutteen ja monien ihmisten yksinäisyyden. Raila Kinnunen on äänittänyt Nasiman kanssa käymänsä keskustelut ja purkanut ne kirjan tekstiksi, jossa kuuluu Nasiman oma ääni. Kirjassa on paikoin toistoa - kun haastateltavan kanssa keskustellaan useaan kertaan, väistämättä asioita ja mielipiteitä tulee sanotuksi uudelleen, vaikka ne olisi jo edellisellä kerralla tullut sanotuiksi. Tältä osin kirja olisi hyötynyt tiivistämisestä ja turhan toiston karsimisesta. Plussaa annan teoksen kuvaliitteestä, vauvakuvissa Nasima on vanhempiensa sylissä Kabulissa ja viimeisessä otoksessa hän marssii Helsingissä vuoden 2016 rasismin vastaisessa mielenosoituksessa.

          Raila Kinnunen: Nasima, 268 s. + kuvaliite
          Kustantaja: Tammi 2017
          Kansi: Markko Taina; kannen kuva Pertti Nisonen

KIRJAN lainasin kirjastosta.
MUUALLA: Kirjojen maa
HAASTEET: Helmet 2018 (12. Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja), 100 suomalaista kirjaa (no 86), Muuttoliikkeessä- sekä Naisen tie -lukuhaasteet.