Amos Oz: Mieheni Mikael

Mikael Gonen opiskelee geologiaa ja Hanna Grünbaum heprealaista kirjallisuutta, kun he sattumoisin kohtaavat Heprealaisen yliopiston rappusilla Jerusalemissa. He alkavat tapailla ja menevät pian naimisiin. Mikael on älykäs ja ahkera opiskelija, luonteeltaan rauhallinen ja järkevä. Hanna taas on tunne-elämältään ristiriitainen, hän ahdistuu helposti ja elää niin päivin kuin öin väkivaltaisessa ja erooottisessa fantasiamaailmassa, jonka sankarit ovat tuttuja Jules Vernen seikkailukirjoista tai sitten lapsuuden arabileikkitovereita. 

Poika syntyy vuosi häitten jälkeen. Hanna lopettaa opiskelunsa, sillä odotusaika on vaikea, ja synnytyksen jälkeen Hanna masentuu eikä jaksa hoitaa vauvaa muutamaan viikkoon. Mikael hankkii apua kotiin, hoitaa öisin poikaansa ja kirjoittaa tutkielmaansa. 

Israelilaisen Amos Ozin (1939-2018) teos Mieheni Mikael on avioliittoromaani, joka sijoittuu 1950-luvulle. Mikael ja Hanna tapaavat vuonna 1950, vain kaksi vuotta itsenäisyyssodan jälkeen, ja romaani päättyy vuosikymmenen lopulle. Siinä välissä käydään nopea sota vuonna 1956, jossa Suezin kriisiä ratkotaan aseellisesti Egyptin taistellessa toisella ja Iso-Britannian, Ranskan ja Israelin toisella puolella. Mikaelkin kutsutaan armeijaan, juuri kun Hanna on pahasti sairaana. Sodankäyntiä kirjassa ei kuvata, mutta tietynlainen uhka on ilmassa ennen varsinaisia taisteluja ja vaikuttaa ihmisiin.

Ozin kirjan näkökulmahenkilö on nainen, Hanna, joka kertoo avioliittonsa ensimmäisestä vuosikymmenestä minä-muodossa. Hanna haluaa jotain muuta kuin tasaista avioliittoa järkevän ja koskaan malttiaan menettämättömän Mikaelin kanssa. Kirjailijan ote on psykologinen, minä-muoto rakentaa vahvan kertomuksen yksinäisestä ja  masentuneesta naisesta, joka ei ole murentuvassa avioliitossaan onnellinen ja joka ajoittain menettää todellisuudentajunsa uppoutuessaan fantasioihin.

Mieheni Mikael on vahvasti romaani myös Jerusalemista, sen ihmisistä, kaduista ja kujista. Mikael ja Hanna eivät ole uskonnollisia juutalaisia, mutta he asuvat ortodoksijuutalaisten korttelissa. Perinteet ja juhlat ovat tärkeitä, ja niitä vietetään sukulaisten ja ystävien kanssa. Kummankin vanhemmat sukulaiset ovat syntyneet Euroopassa, kun taas Mikael ja Hanna ovat uutta, Palestiinassa syntynyttä sukupolvea.

Amos Ozin Mieheni Mikael on vaikuttava sekä psykologisena epätasaisen avioliiton ja masentuvan mielen kuvauksena että ikkunana 50-luvun Jerusalemiin ja israeliin. Jotkut pitävät sitä Ozin pääteoksena (artikkelit: Yle, Wikipedia).

         Amos Oz: Mieheni Mikael, 277 s.
         Kustantaja: Tammi  1978 (Keltainen kirjasto 143)
         Alkuperäinen: Mikha'el shelli 1968
         Suomentaja: Marja Alopaeus (englanninkielisestä käännöksestä (My Michael)

KIRJA on omasta hyllystä (kirjaston poistomyynnistä).
MUUALLA blogeissa Keltainen kirjasto, Luetut

HAASTEET: Kuukauden kieli oli heprea syyskuussa, Kirjahyllyn aarteet

Marjut Helminen: Appelsiinilehto

Marjut Helmisen esikoisromaani Appelsiinilehto avaa monta ikkunaa. Yksi niistä on auttamiseen ja auttajiin, toinen pakolaisuuteen ja kolmas Lähi-idän konfliktin keskellä eläviin palestiinalaisiin.

Ikkuna auttamiseen avaa Sini, suomalainen sairaanhoitaja, joka on vuosikymmenten ajan tehnyt sairaanhoitajan töitä, ansainnut rahaa, säästänyt ja sitten ottanut lomaa tai vapaata voidakseen lähteä johonkin maailman kriisipesäkkeistä, auttamaan, hoitamaan haavoittuneita ja sairaita. Vuonna 1982 hän oli Libanonissa sisällissodan aikana, tapasi siellä palestiinalaisen lääkärin Alin, rakastui ja meni naimisiin. Punaisen puolikuun sairaalaa pommitettiin, eikä Alista jäänyt mitään jäljelle. 

Vuosi 2008 on lopuillaan, ja Sini on pakannut jälleen kerran laukkunsa, nyt lentääkseen Israeliin. Hän on menossa Länsirannalle Ramallahiin opettaakseen hoitotiedettä yliopistossa. Ennen kuin opetus käynnistyy, alkaa Gazan sota, ja Sini liittyy Punaisen puolikuun ryhmään, joka lähtee sinne auttamaan haavoittuneita.

Gazassa tilanne on paha, autettavia paljon, hoitohenkilökunta kovilla. Sini uupuu ja lähetetään takaisin Ramallahiin. Aina kun mahdollista hän kirjoittaa Suomeen sähköpostia ystävälleen Fuadille. 

Fuad avaa ikkunan pakolaisuuteen. Hän on Suomen palestiinalainen, kristitty, joka pakeni Beirutista Helsinkiin vaimonsa kanssa vuonna 1982, koska heidän henkeään uhattiin. Se oli Fuadille jo toinen pako. Hänen vanhempansa olivat joutuneet lähtemään Länsirannalta Libanonin pakolaisleirille pojan ollessa sylivauva. Fuadin ja Leilan lapset ovat syntyneet Suomessa, mutta yhä vielä, 26 vuotta myöhemmin, Leila-vaimo kieltäytyy opettelemasta suomea, koska Suomessa ollaan vain väliaikaisesti. Kumpikin opiskeli Libanonissa yliopistossa, Helsingissä Fuad ajaa taksia ja puhuu asiakkailleen suomea. Öisin hän on jälleen Beirutissa.

"Toistuva painajainen tunki öisin uniin, pesi kitkerällä hapolla hänen kasvonsa, tonki kovakouraisesti korvia, repi korvalehtiä ja hiuksia, työnsi murikoita puristamaan keuhkoja, hakkasi sydämen hillittömään jyskeeseen ja kiskoi hien ihon pintaan. Ei auttanut, että heitti peiton syrjään. Ei auttanut, että riisui yöpuvun. Ei auttanut, että nousi kävelemään olohuoneeseen. Hän oli alkanut nimittää sitä Mustaksi. Sen tullessa oli vain mustaa, pohjatonta mustaa."

Marjut Helminen kuvaa taidolla ja eläytyen pakolaisten, maahanmuuttajien, tuntoja. Fuadin nuorin lapsi kysyy, miksi vanhemmat olivat lähteneet Libanonista. Sitä kysymystä Fuad on pelännyt, sillä lähtöön liittyy hänellä nöyryyttävä muisto, joka on synkistänyt hänen elämäänsä ja avioliittoaan kaikki nämä vuodet. 

Kolmas kirjan ikkunoista avautuu tavallisten palestiinalaisten elämään Ramallahissa Länsirannalla sekä sotaan Gazan kaistaleella vuodenvaihteessa 2008-2009. Ihmiset ovat vieraanvaraisia ja sukurakkaita, mutta elämä on vaikeaa saarretulla alueella. Sodan aikana siviilit joutuvat kärsimään, ei ole ruokaa eikä lääkkeitä, ja auttamaan tullut Punaisen puolikuun tiimikin on ahtaalla, haavoittuneita ja muuten sairaita riittää.

Sota on julma heikoimmille, ja Marjut Helminen antaa romaanissaan äänen palestiinalaisille kertoa siviilien kärsimyksistä ja vaikeuksista. Heitä kohtaan ei voi kuin tuntea myötätuntoa. Silti en voi olla miettimättä sodan toisen osapuolen näkökulmaa, saarron ja sodan laukaisseita tekijöitä. Kirjailija toteaa henkilöidensä sanoin, ettei helppoa ratkaisua palestiinalaisten asiaan ole, ei löydetty sellaista pysyvää rauhaa, jonka ehdot kaikki osapuolet hyväksyisivät.

Fuadin isän suvulla on edelleen appelsiinilehto Länsirannalla. Vasta sen näkemisestä alkaa Fuadin paraneminen. Sinin ei käy matkallaan yhtä hyvin.

Marjut Helminen on sijoittanut esikoisromaaninsa paikkoihin, joihin ei tehdä turistimatkoja, mutta toimttajan työssään hän on varmasti matkustanut siellä, missä uutisoidaan sodista ja katastrofeista. Hän on punonut  levottomuuksista, niistä paenneista ja niihin apuun lähtevistä kiinnostavan kirjan, joka on kirjoitettu eläytyen ja ilmeikkäästi. Appelsiinilehdon sisäkannen teksti esittelee kirjailijan toimittajaksi, joka on "erikoistunut ihmisoikeuksiin, kehitysyhteistyöhön ja sosiaalipolitiikkaan". Se näkyy kirjan sisällössä.

     Marjut Helminen: Appelsiinilehto, 283 s
     Kustantaja: Minerva 2016
     Kansi ja taitto: Taittopalvelu Yliveto Oy

KIRJAN lainasin kirjastosta.

MUUALLA sen ovat lukeneet ainakin Arja/Kulttuuri kukistaa, Evaria/Evarian kirjahylly, Kaisa Reetta, Leena Lumi, Talentia-lehti

HAASTE: Appelsiinista saan uuden kasvin Ainon Kirjaherbario lukuhaasteeseen.

Niina Miettinen: Israel-tyttö

Niina Miettisen esikoiskirja yllätti. Kun kirjan nimi on Israel-tyttö ja liepeen teksti lupaa kaatajien ja saarnaajien tekevän ihmeitä, arvelin pitäväni kädessä uskonnollista kirjaa, mutta sitä Niina Miettisen teos ei mielestäni ole. Se on tarina naisesta, joka hullaantuu karismaattisista hengellisistä kokouksista ja Luvatusta Maasta, Israelista, mutta hullantumisen taustalta paljatuu kirjan myötä ihan omat, ei niinkään hengelliset, syynsä.

Kirjan alussa pidin Kaisaa kirjan päähenkilönä. Kaisa on murrosikäinen nuori, joka asuu pappansa ja Katariinan luona, kun hänen vanhempansa ovat Italian-matkalla. Pappa, Kaisan äidin Ilonan isä, soittaa mandoliinia ja näpräilee ja kirjoittelee piharakennuksen verstaassaan. Katariina taas on papan, Juhanin, toinen vaimo, joka muutti asumaan Juhanin ja Ilonan kotiin monta vuotta sen jälkeen, kun Ilonan äiti oli kuollut syöpään. Kaisa pitää niin papasta kuin Katariinastakin, jonka kanssa hän polkee herätyskokouksiin papan tietämättä. Ilona on jyrkästi kieltänyt Katariinaa viemästä tyttöä moisiin hullutuksiin, ja siksi sinne mennään salaa. Ja Katariinan ja muiden rukouspiiriläisten kanssa Kaisa pääsisi myös Israelin-matkalle. Niin on Katariina luvannut ja säästänyt rahaa sitä varten.

Kirjassa on monta aikatasoa. Teoksen alkupuoliskolla ne lomittuvat ja limittyvät toisiinsa eri henkilöiden kertomina. Kaisa elää tytön elämäänsä ja kertoo retkistään Katariinan kanssa ja leikeistään yläkerran vuokralaisen pojan Tuomaksen kanssa. Katariina kertoo saarnaajan kokouksista ja haaveilee Israelin-matkasta Israel-tyttönsä kanssa samalla, kun suree tunnelukkojaan ja kosketuksen puutetta. Juhani kirjoittelee kirjelappusia ajat sitten kuolleelle vaimolleen. 

Miettinen vie lukijaa mielensä mukaan menneeseen ja vielä menneisempään ja taas tähän hetkeen. Minun oli kirjan alussa vaikea tietää, kuka oli kertojana ja kenen silmin välähdyksiä näytettiin, ja valpastuin jokaisen lyhyen luvun alussa, jotta ymmärtäisin kertojan äänen, ajan ja paikan.

Sitten sivulla 95 kaikki muuttui, alkoi Katariinan tarina. On vuosi 1966, ja Katariina muuttaa Juhanin ja Ilonan kotiin häitten jälkeen. Uusperheen ihmissuhteet ovat monimutkaisia. Ensimmäinen vaimo on monin tavoin läsnä, ei vähiten kaksoissiskossaan, joka asuu yläkerrassa miehensä kanssa. Katariinan oma lapsuuskoti kuuluu äidin äänessä hänen päänsä sisällä: "Usko vaan, kyllä se Luoja siulle vielä kostaa. Siusta ei oo kenellekään iloks."

Tarina hyppää eteenpäin kymmenen vuotta, on Ilonan ylioppilaskirjoitusten aika. Katariinan menneisyys tulee aivan liki Katariinaa ja hänen perhettään. Ja lukijaa, joka myötäelää. Tunnepitoiset kokoukset, läheisyyden vaikeus ihmissuhteissa ja kaipuu Israeliin saivat selityksensä. 

Kirjan lopussa palataan taas alun rakenteeseen, jossa aikatasot ja kertojat vuorottelevat. Jäin aavistelemaan, mitä Israelin-matkalla oikein tapahtui ja kuka loppujen lopuksi teoksessa oli Israel-tyttö.

Kirjan alun lukeminen tuntui hieman takkuiselta, mutta lopusta katsoen Katariinan tarina tuntuu kokonaiselta. Surulliselta, mutta vaikuttavalta ja eheältä, siihen on saatu taitavin keinoin psykologista syvyyttä. Ehkä jossain vaiheessa luen sen uudelleen ja katson, onko lopusta käsin helpompi ymmärtää niitä alun näkökulman ja ajan vaihdoksia. Itse asiassa odotan mielenkiinnolla, millaisen kirjan Miettinen kirjoittaa seuraavaksi, sen verran vaikutuin tästä ensimmäisestä.

Niina Miettinen on kotoisin Joensuusta, ja vaikkei kaupunkia mainita nimeltä kirjassa, sieltä ilmeisesti löytyy sen tapahtumapaikka, ainakin kaupunkia tuntevien Lumiomenan Katjan ja Mari A:n kirjablogin mukaan. Kirjallisena. Minna puolestaan kirjoitti tänään, että israel-tyttö on yksi Helsingin Sanomien kymmenestä esikoiskirjapalkintofinalistista. Myös Arja Kulttuuri kukoistaa -blogissa on lukenut kirjan.

KIRJAN lainasin kirjastosta. Osallistun sillä Oi maamme Suomi! -haasteeseen (Pohjois-Karjala). Mielestäni se sopii myös Aviojuonia-haasteeseen, sen verran keskeistä roolia Katariinan ja Juhanin avioliitto näytteli teoksessa.

Niina Miettinen: Israel-tyttö, 233 s.
Kustantaja: Teos 2013
Ulkoasu: Camilla Pentti