Joel Haahtela: Perhoskerääjä

Luin Joel Haahtelan pienoisromaanin Perhoskerääjä, joka julkaistiin jo 2006. En yhtään ihmettele, että kirja on aikoinaan ollut Runeberg-palkintoehdokkaana, sillä se on kerrassaan hieno kirja.

Minäkertojan vaimo Eeva lähtee usean kuukauden työmatkalle ulkomaille. Sillä välin mies saa tietää, että hänelle täysin tuntematon mies, Henri Ruzicka, on kuollut ja testamentannut hänelle koko omaisuutensa. Mies käy katsomassa saamaansa huonokuntoista taloa ja löytää sieltä huomattavan laajan perhoskokoelman sekä joitain vanhoja kirjeitä. Miksi tuo Suomeen muuttanut saksalaismies oli jättänyt perinnön hänelle? Kertoja ei muista koskaan tavanneensa miestä tai edes kuulleensa tästä.

Asianajaja vakuuttaa, ettei erehdyksen mahdollisuutta ole. Edesmennyt todella halusi jättää kaiken kertojalle. Mies tulee uteliaaksi ja päättää selvittää, kuka oli Henri Ruzicka ja mikä yhteys heillä on elämässä ollut. Hän kirjoittaa Saksaan naiselle, jonka kirjeitä hän on löytänyt talosta. Hänen yllätyksekseen vanha nainen asuu edelleen samassa osoitteessa ja vastaa hänelle. Kun kesä tulee, kertojamies ottaa lomaa työstään museossa ja lähtee Saksaan Dresdenin lähelle tapaamaan naista, Anna Prinziä. 

Vähitellen Henri Ruzickan elämänkulku alkaa raottua, vaikka paljon jää vielä pimentoon. Hänen intohimonsa olivat perhoset. Miksi hän yhtäkkiä, hyvästejä kenellekään sanomatta, oli paennut länteen ja asettunut lopulta Suomeen? Anna Prinz ja kertoja puhuvat paljon muistoista ja  muistamisesta.

"Tuskin kukaan voi mitään sille, että muistot alkavat kerrostua toistensa päälle, sekoittua toisiinsa, kunnes on mahdoton erottaa mikä omasta elämästä on ollut muiden kertomaa, muille tapahtunutta, mikä luettua, mikä valokuvista muistettua ja mikä todella omaa."

Samalla kun kertoja kaivautuu Ruzickan elämän arvoituksiin, hän muistaa unohtuneita asioita omasta lapsuudestaan. Kumpikin mies on menettänyt äitinsä ollessaan vielä lapsi ja kummankin isä on vaiennut siitä, mitä äidille on tapahtunut. Lapsuuden suru on unohtunut, mutta jättänyt jälkeensä asioista puhumisen vaikeutta.

Saksasta matka jatkuu Ruzickan jalanjäljissä Italiaan Garda-järvelle ja Kreetan saarelle. Kertoja tapaa ihmisiä, jotka muistavat vielä perhosmiehen, ja hän saa tietää, missä hänen ja saksalaismiehen elämät ovat aikaisemmin leikanneet toisensa.

Joel Haahtela kirjoittaa kauniisti ja kuulaasti, hänen tyyliään on joku sanonut impressionistiseksi. Hän ei tyydy pintatapahtumiin, vaan antaa päähenkilönsä mennä syvälle oman elämänsä mysteereihin, niihin joista kaipaus ja intohimot - tai pakkomielteet - nousevat. Perhoskerääjässä on jotain samaa kuin viime vuonna lukemassani Adélen kysymyksessä: mies, jonka vaimo on työmatkalla, ja sillä aikaa mies matkustaa yksin ulkomaille ja samalla omiin lapsuudenmuistoihinsa ja oivallukseen lapsuuden jäljistä omassa tavassaan olla elämässä ja läheisten hmisten kanssa.

Pidin Perhoskerääjästä, kovasti. Sen tunnelmassa on jotain intensiivistä ja mystistä, joka vetää vastustamattomasti mukaan henkilöidensä tarinaan.

                  Joel Haahtela: Perhoskerääjä, 189 s.
                  Kustantaja: Otava 2011 (Seven-pokkari. 1. painos 2006)

                  Kansi: Päivi Puustinen

KIRJAN sain luettavaksi BookCrossingin kautta.
MUUALLA: Lumiomena

Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 21. Pidät kirjan ensimmäisestä lauseesta, sillä sen aloittava lause kutkuttelee sopivasti mielkuvitusta ja houkuttelee lukemaan pitemmälle: "Huhtikuun kolmantena päivänä vuonna 1991 sain kirjeen, jossa ilmoitettiin, että olin saanut perinnön."

Akhilleus Tatios: Leukippe ja Kleitofon

Juuri kun eilen pääsin kirjoittamasta Jules Vernen kirjasta, että se on vauhdikas seikkailukirja, niin eikös tänään jatku sama meno. Vauhdikkaita käänteitä, uskomattomia yllätyksiä ja ihmeellisiä pelastumisia. Ja tämän pitäisi olla rakkausromaani!

Rakkausromaani Leukippe ja Kleitofon onkin, isolla R:llä. Sen on kirjoittanut Akhilleus Tatios jo toisella vuosisadalla jKr. ja se on tänä syksynä julkaistu suomeksi ensimmäistä kertaa. 

Romaanin nimihenkilöistä toinen, Kleitofon, on foinikialainen nuorukainen Tyroksesta. Isä aikoo naittaa hänet tytölle, jota hän ei halua vaimokseen. Ennen häitä kotitaloon tulee sotaa pakoon setäpuolen vaimo ja tytär Byzantionista, ja kun Kleitofon näkee serkkupuolensa Leukippen, hän rakastuu päätä pahkaa kauniiseen neitoon. 

Kleitofon käy valloittamaan sydämensä valittua, ja kokemattomana kyselee neuvoa orjaltaan ja serkultaan. Hän toimii saamiensa neuvojen mukaan, ja Leukippe alkaa lämmetä. Suhde etenee suuteloihin. Sitten isä alkaa valmistella häitä, joissa Kleitofon ja isän valitsema tyttö vihittäisiin. Nuorten rakastavaisten Kleitofonin ja Leukippen ei auta muu kuin karata yhdessä.

Pakomatkalla Egyptiin he joutuvat myrskyyn, ja heidän laivansa uppoaa. Kuin ihmeen kaupalla nuoret ja heidän seurassaan matkustavat pelastuvat haaksirikosta, mutta vain joutuakseen rosvojoukkion vangeiksi. Nämä haluavat uhrata neitsyen joukkojensa puhdistusuhrina, ja valitsevat Leukippen uhrikseen. Mitä tuskia Kleitofon käykään sielussaan, kun oli houkutellut viattoman Leukippen tälle pakomatkalle ja surman suuhun rosvojen käsissä.

Rakkaustarina ei ole vielä puolessakaan. Ihmepelastumisia, merirosvoja, vankityrmiä, orjaksi joutumisia, vietteleviä kilpakosijoita. Kaiken keskellä runsaasti viittauksia antiikin ajan kirjallisuuteen ja kreikkalaisiin mytologioihin ja historiakirjoihin, joita suomentaja Maarit Kaimio ansiokkaasti selittää johdannossa ja alaviitteissä. Ja joiden hän mainitsee paljastavan, että romaani oli kirjoitettu aikansa sivistyneistölle. Toki tarinan voi lukea ja ymmärtää ilman niitäkin, mutta itse en ainakaan malttanut.

Kreikan kielen ja kirjallisuuden professori emerita Maarit Kaimio on tehnyt kulttuuriteon kääntämällä kirjan nykyajan suomen kielelle. Minun on aina ollut vähän tuskaista lukea kokonaista kirjaa antiikin säemuotoista tekstiä yhteen menoon, mutta Kaimion suomea luin kuin romaania ikään, teksti on sujuvaa ja ilahduttavan miellyttävää lukea. Toki kirjoitusaika näkyy teoksessa, sen puheenparsissa, puhutteluissa, uskomuksissa ja ihmisten elämässä.

Seikkailujen lomassa kirjasta löytyy antiikin ajan filosofista pohdintaa rakkaudesta ja rakastuneista, jos kohta ihan käytännön neuvojakin annetaan rakkauden saloihin pääsemiseksi. Havaitsin myös useita kiinnostavia ilmaisuja äänen, kielen ja sanojen tärkeydestä. 

"...sillä suu on äänen lähde, ja ääni on sielun kuvajainen." 

"Kielen nuoliin, puheeseen, tepsii vain toisen kielen nuoli, se sammuttaa sydämen raivon ja häivyttää mielen murheen."

Johdannossa Maarit Kaimio kirjoittaa, että ajanlaskumme alussa kreikankielinen viihdekirjallisuus oli varsin suosittua. Niiden papyrukselle kirjoitettuja katkelmia on löytynyt paljon, mutta vain viiden romaanin käsikirjoitus on säilynyt kokonaisena. Hienoa, että jälleen yksi niistä on luettavissa nyt suomeksi.

         Akhilleus Tatios: Leukippe ja Kleitofon, 238 s.
         Kustantaja: WSOY 2019
         Alkuperäinen: τὰ κατὰ Λευκίππην καὶ Kλειτoφῶντα 100-200 jKr.
         Suomentaja: Maarit Kaimio
         Kansi: Martti Ruokonen. Kuva: Peter Paul Rubens: The Rape of Europa (1628)

KIRJA on kirjastosta. MUUALLA Khelidon, Kirjavinkit, Mummo matkalla, jolle kaunis kiitos siitä, että löysin kirjan blogistaan.

HAASTEET: Joulukuussa Kuukauden kieli -haasteen kieli on kreikka, joten tällä teoksella päättelen haasteen. Koostetta on luvassa lähipäivinä. 

Sjón: Argon lastu

Argon lastu on kiemurainen ja kiehtova kirja, joka yhdistää nykyaikaa ja muinaistaruja. Tai, no, ei nyt ihan nykyaikaa, sillä vuosi on 1949, mutta nykyajaksi senkin voi laskea, kun vierellä kulkevat antiikin taruolennot ja skandinaavisten saagojen henkilökaarti. En väitä pysyneeni kaiken aikaa kartalla, mutta osasin olla välittämättä siitä, ja annoin kirjailija Sjónin viedä.

Argon lastussa islantilainen Valdimar Haraldsson on vanha mies, joka asuu Kööpenhaminassa. Hän on vakuuttunut siitä, että kalojen syöminen on tehnyt pohjoiset kansat muita kookkaammiksi ja kaikin puoli ylivertaisemmiksi, ja on julkaissut pientä tanskankielistä aikakauslehteä "Fisk og Kultur", jossa hän on julkaissut tieteellisiä artikkeleita asiasta. Nyt vuonna 1949 Haraldsson saa kutsun rahtilaivan neitsytmatkalle ensin Tanskasta Norjaan hakemaan paperimassaa, joka viedään Turkkiin, ja sen jälkeen noutamaan Neuvosto-Georgian Potista teetä Tanskaan.

Haraldsson lähtee matkaan ja ihailee tuliterää laivaa ja kapteenin vieraalle järjestämää ylellistä hyttiä. Kapteenin pöydässä toinen perämies Kaineus on innokas kertomaan pöytäseurueelle tarinoita merimiesmatkoiltaan. Ateria toisensa jälkeen hän painaa korvalleen pienen puupalan, kuuntelee ja sitten kertoo puulta kuulemansa seikkailun. Puupala on myyttisen Argo-laivan keulasta veistetty lastu, ja Argo-laivalla Kaineuskin purjehti yhtenä sen argonauttina. Hän kertoo myös omasta historiastaan: ennen kuin hänestä tuli väkivahva merimies ja soturi, johon mikään teräase ei pysty, hän oli nuori kaunis prinsessa, jonka meren jumala Poseidon raiskasi. Sen jälkeen jumala lupasi toteuttaa tytön yhden toivomuksen ja sen hän tekikin, muutti prinsessan mieheksi, joka kukaan ei voita.

Huikeinta Sjónin kirjassa on tarinan sisältämän tarinan sisältämä tarina, monta kerrosta, joissa aikakaudet ja eri maiden tarustot sekoittuvat vinkeästi keskenään. Kehyskertomuksessa on islantilaisen vanhuksen matka rahtilaivalla Tanskasta Norjaan. Sen sisällä perämies Kaineus kertoo seikkailuistaan argonauttien kanssa kreikkalaisesta mytologiasta tutulla Argo-laivalla. Ja yhdessä Kaineuksen tarussa Argo rantautuu naisten saarelle Lemnokseen, jonka juhlissa runonlaulaja laulaa historiallisen runon. Se on peräisin pohjoisen kansoilta, ja niin runon sankarit kuin tapahtumatkin ovat peräisin islantilaisista / skandinaavisista sankaritaruista.

Tarinoiden lomasta löytyy arkista realismia, kun laiva joutuu odottamaan paperimassapaalien lastaamista norjalaisen vuonon rantamilla ja todistaa maissa lastauksessa tapahtuvaa työtapaturmaa ja sen jälkiseuraamuksia. Sodasta on kulunut vasta vähän aikaa, ja siihenkin viitataan: "Neljä vuotta oli kulunut suuren sodan loppumisesta, emmekä vieläkään uskoneet, että ihmisyys oli voittanut."

Kiinnostava kirja, joka kieputti päätä suuntaan jos toiseenkin ja jätti jälkeensä hinkua tutustua lähemmin antiikin Kreikan ja Skandinavian muinaistaruihin. Kirjan lopussa on mainittu ne teokset, joihin kirja pohjautuu.

Islantlainen kirjallisuus on jäänyt minulle tuntemattomaksi, vain yhden Arnaldur Indriðasonin rikosromaanin (Räme) olen lukenut sieltä päin. Sjónin kirjoja on käännetty suomeksi useita, ja näinä päivinä julkaistaan hänen uusin romaaninsa CoDex 1962, joka sekin yhdistää toisiinsa historiaa, satua ja myyttejä.

               Sjón: Argon lastu, 142 s.
               Kustantaja: Like 2008

               Alkuperäinen: Argóarflísin, 2005, suomentaja Tuomas Kauko 

               Kannen kuvitus: Gunnar Karlsson, piirustus Johannes Hevelius (1611-87)

KIRJA on kirjastolaina.
MUUALLA: Anni Viitasaari/Kiiltomato, Erkki Kanerva/TS, 

Helmet-haasteessa kirja sopii useaan kohtaan, esimerkiksi 16. Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla, 27. Pohjoismaisesta mytologiasta ammentava kirja, 46. Kirjassa on trans- tai muunsukupuolinen henkilö (Kaineus).
Kuukauden kieli -haasteessa maaliskuun kieli on islanti.

Heikki Valkama: Laserjuuri

"... japanilaisen keittiön sisällä vaikutti erilaisia filosofioita. Esimerkiksi japanilaisesta ruoasta kirjoittanut Teruaki Tamura rakensi aterian kuin aterian luvulle viisi. Hänestä kaiseki-ateria perustui viiteen valmistustapaan: leikkaamiseen eli raakana tarjoamiseen, keittämiseen, paistamiseen, höyrystämiseen ja friteeraukseen. Myös makuja piti olla viittä: makeaa, hapanta, suolaista, karvasta ja tulista. Lisäksi ateriassa piti olla viittä väriä, sen tuli vedota viiteen aistiin." (Laserjuuri, s. 73)

Heikki Valkama voitti aiemmin tänä vuonna Suomen Dekkariseuran Vuoden esikoisdekkari 2018 -kunniakirjan gastrodekkarillaan Pallokala, ja nyt syksyllä julkaistu Laserjuuri  järjestää lukijalle yhtä mukaansa tempaavaa jatkoa. Ehdottomasti erityisintä kummassakin kirjassa on kirjailijan Japanin tuntemus ja viehtymys hyvään ruokaan. Eipä ihme, että Pallokala sai myös Vuoden 2017 Kirja à la Carte -palkinnon.

Pallokalan päähenkilö, suomalainen huippukokki Riku Mäki, on jäänyt kansainvälisen kokkikisan jälkeen Japaniin opiskelemaan japanilaista keittiötaitoa, johon kuuluu ihan uudenlaisen ruokafilosofian omaksuminen. Japanilainen ystävä Kenta on hankkinut Rikulle työ- ja harjoittelupaikan hienosta tokiolaisesta gourmet-ravintolasta, jossa tämä on nyt ollut vuoden ajan, uurastanut väsymykseen asti ja oppinut japanin kieltä ja keittiön saloja. Hän viihtyy, mutta viime aikoina hän on tuntenut itsensä uupuneeksi ja yksinäiseksi ja huomannut, ettei hänellä ole oikeastaan muuta elämää kuin työ, johon hän kyllä suhtautuu intohimoisesti. Suhde paikalliseen tyttöystäväänkin on väljähtynyt.

Sitten Riku temmataan seikkailuun, jolle hän lähtee vastentahtoisesti, vaikka se aluksi vaikuttaa lähes harmittomalta lomamatkalta aurinkoiseen Kreikkaan. Mutta vain hetken. Led-valon keksinyt japanilainen miljardööri Kawakami, joka harrastaa ruokakulttuuria, pyytää Riku Mäeltä apua laserjuuri-mausteen etsinnässä. Maustekasvin on sanottu kuolleen sukupuuttoon ja hävinneen maapallolta jo antiikin aikana, mutta rikas kulinaristi on saanut tietoonsa, että sitä löytyy vielä ja että on olemassa kaksi vanhaa käsikirjoitusta, joissa juuresta kerrotaan. Toisen on pelastanut kirjastonhoitaja Syyriasta, Haman kaupungin kirjastosta, ennen sen hävitystä, ja nyt mies on pakolaisena Kosin saarella Kreikassa. Sinne Riku lähetetään avuksi miljardöörin luottomiehelle.

Toisaalla myös japanilainen mafia, yakuza, on saanut tiedon maustekasvista ja mahdollisuudesta päästä sen siivittämänä amerikkalaisille miljoonia tuottaville kastikemarkkinoille ja peitota jopa Kikkoman. Hekin lähettävät miehensä Kreikkaan. Ensimmäinen mafian mies surmataan, ja koska hän on poliisin seurannassa huumekaupan vuoksi, Kosin saarelle päätyy Pallokalasta tuttu tarkastaja Matsuzaka tutkimaan hänen kuolemaansa.

Japanissa mafia ja sen amerikkalaiset kumppanit neuvottelevat kylpylässä, ja englantia osaava kylpylätyöntekijä Namie kuulee heidän keskustelunsa. Tuo nuori nainen tajuaa olevansa hengenvaarassa ja pakenee.

Kokki Riku Mäki miljardöörin palveluksessa, yakuzan miehet mafian asialla miljoonavoittoja havittelemassa, poliisitarkastaja surmaa tutkimassa ja 23-vuotias Namie pakomatkalla. Näennäisesti erillisistä juonikuvioista Valkama solmii taitavasti rikosromaanin, josta ei puutu vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Siinä solahtavat omille paikoilleen niin japanilainen kauneuteen ja harmoniaan pyrkivä ruokamaailma kuin kreikkalaiset herkutkin. 

"Pian pöytään kannettiin munakoisosalaattia, mintulta tuoksuvia kesäkurpitsapyöryköitä, yrteillä, mintulla ja tomaateilla ryyditettyjä lihapullia, riisillä ja yrtillä täytettyjä uunitomaatteja eli jemistáa, tsatsikia ja punajuurisalaattia, jossa oli valkosipulitahnaa eli skordalia."

Kaikkein vauhdikkaimmassa kohdassa taistellaan meren varassa. Yhtä asiaa en ymmärtänyt. Taistelun melskeessä Rikun kanniskelema vanha käsikirjoituksen kopio joutui turkkilaisille salakuljettajille. Sitten kuitenkin Riku luovutti sen Patmoksen saaren kirjastoon säilytettäväksi. Missä välissä se saatiin takaisin? Mitä en huomannut? Kirjan loppuratkaisu on täysin yllättävä. Selviää se, onko laserjuurta vielä olemassa ja jos on, kuka sen saa hyödynnettäväkseen. Melkoisesti siinä koetellaan uskottavuuden rajoja, mutta mainiosti silti viihdyin kirjan parissa loppuun saakka. Laserjuuri on dekkarisarjan kakkososa, mutta sen voi mielestäni hyvin lukea, vaikkei olisi ensimmäistä osaa lukenutkaan. Aikaisemmista tapahtumista kerrotaan riittävästi mukaan pääsemiseksi.

LAHJAVINKKI: dekkareita lukevalle, Japanista ja sen (ruoka)kulttuurista kiinnostuneelle, kansainväliseen ympäristoon sijoittuvista kevyistä kirjoista pitävälle.

        Heikki Valkama: Laserjuuri, 296 s
         Kustantaja: Tammi 2018
         Kannen suunnittelu: Markko Taina

KIRJA on kirjastolaina. MUUALLA: Kirjarouvan elämää

HAASTEET: Helmet-lukuhaasteessa kuittaan kohdan "29. Kirjassa on lohikäärme", sillä japanilaisella mafiamiehellä on lohikäärmetatuointi toisella olkapäällään ("Kuvat olivat japanilaisen mytologian hahmoja. Lohikäärme symboloi urheutta..."). Lisäksi sarjakirjojen Jatkumo-lukuhaasteessa pääsen ylimmälle eli Sarjastaja-tasolle, sillä tämä on 15. haasteaikana lukemani kirjasarjaan kuuluva kirja.

Kolme kertaa Koskinen

Seppo Jokisen poliisiromaaneja on kehuttu, joten viime vuonna innostuin tutustumaan kirjailijaan ja hänen luomaansa henkilöön, tamperelaiseen poliisimieheen Sakari Koskiseen. Luin kirjat Koskinen ja siimamies ja Koskinen ja raadonsyöjä. Sarja koukutti heti kättelyssä, ja tänä vuonna olen kuunnellut tai lukenut seuraavat kolme dekkaria, joiden nimessä niin ikään esiintyy päähenkilön nimi. Siispä vuorossa on yhteispostaus kolmesta Koskis-kirjasta.

Koskinen ja pudotuspeli -dekkarin kuuntelin äänikirjana. Se oli samaa viihdyttävää laatua kuin sarjan aikaisemmat osat. Koskinen on siinä ylennetty rikoskomisarioksi eikä oikein osaa asettua esimiehen asemaan työtovereihinsa nähden ja vielä vähemmän lukuisiin toimistovelvollisuuksiin, joita uusi työ tuo tullessaan; hän haluaa olla tutkimustyössä kentällä.

Ja kyllähän Koskinen kentälle pääsee, kun vain lähtee. Tutkittavana on kummallinen pankkiryöstö, jonka yhteydessä täysin sivullinen pankin asiakas ammutaan. Koskisella on oma teoriansa teosta ja tekijästä. Toinen tapaus tulee Koskisen työtoverin Roineen kautta. Roine on psykiatrisessa sairaalassa Nokialla, ja siellä alkaa potilaita kuolla mystisesti sydänkohtaukseen harva se yö. Roine on varma, että kuolemat eivät ole luonnollisia, mutta kukaan sairaalassa tai Nokian poliisivoimissa ei usko häntä. Koskisellekin on vaikea uskoa, mutta lojaalisuudesta hyvää ystävää kohtaan hän päättää paneutua asiaan.

Koskinen on jättänyt edellisissä kirjoissa harjoittamansa meditaation. Nyt hän vain nostaa jalat pöydälle ja suuntaa silmänsä kattoon. Tai istuu järvellä laiturille, riisuu kenkänsä ja huiluttelee jalkoja vedessä. Romaani näyttää fiktion keinoin yhteiskunnan kipupisteitä, erityisesti työttömyydestä nousevia ongelmia. Varsin kiintoisaa oli rikosromaanin sijoittuminen sairaalamaailmaan,vaikka se osa kirjaa olikin sivujuoni. -- Ola Tuomisen lukemana äänikirjaformaatti toimi erinomaisesti.

Seuraavissa kahdessa Koskis-kirjassa Jokinen vie lukijansa pois Tampereelta.

Koskinen ja taikashow -kirjassa valtio säästää, ja poliiseja lomautetaan. Sakari Koskinen päättää esimiehenä ottaa itse ensimmäisen kahden viikon lomautuksen, ja kun vaimon kanssa on yhä hankalampaa kotona, hän lähtee hetkellisestä päähänpistosta Ruotsin-risteilylle. Siihen hän oli kyllä saanut kutsunkin laivalla esiintyvältä taikurilta ja hänen avustajaltaan, joihin hän oli tutustunut penkoessaan taikurin edellisen avustajan itsemurhatapausta. Se oli hyllytetty ratkaistuna, mutta Koskisen mielestä kaikki ei täsmää. Kun laivalla taikurin esiintymislavalla kuolee nainen, johon Koskinen oli juuri tutustunut, juttua tutkimaan tuleva tuttu turkulaiskollega vetää hänet tutkimuksiin lomautettunakin.

Kirjassa Koskisen yksityiselämä on isossa roolissa ja poliisilaitoksen työ jää taka-alalle. Tutun ihmisen surma nostaa surun ja vihan tunteita, eikä poliisimies välty siltäkään, että hän on yksi epäillyistä. Itse en pitänyt tästä dekkarista niin paljon kuin aikaisemmista: lomatunnelmien takia terävin rikostutkinnan terä tuntui olevan hukassa eikä taikatemppujen selostus kiinnostanut, myös rakenteeltaan kirja vaikutti sekavammalta kuin sarjan edelliset kirjat.

Koskinen ja kreikkalainen kolmio jatkaa lomatunnelmissa. Koskisen entinen työtoveri, nyttemmin Savossa nimismiehenä työskentelevä Juusonen kutsuu ystävänsä purjehdusmatkalle Kreikan saaristoon. Sakari Koskisen suuri unelma toteutuu. Ruumiit eivät jätä suomalaispoliiseja rauhaan lomallakaan, he löytävät merestä nuoren naisen ruumiin. Tapaus osoittautuu murhaksi, uhri suomalaiseksi. ja Rhodoksen poliisi epäilee suomalaisia virkaveljiä syyllisiksi. Loma pitenee, kun heidän passinsa otetaan säilöön, mutta kun paikalliset poliisivoimat eivät löydä naisen murhaajaa ja tapahtuu toinenkin surma, suomalaismiesten ei auta kuin ryhtyä ratkaisemaan rikosvyyhtiä päästäkseen kotimaahan. Vyyhti kasvaa yhden suomalaistytön murhasta paljon isommaksi.

Vaikka pidinkin sarjan ensimmäisistä, Tampereelle sijoittuvista, kirjoista enemmän, täytyy myöntää, että tämän kreikkalainen miljöö kiehtoi. Suomalaisen ja kreikkalaisen poliisityön ja -kulttuurin vertailu oli kiintoisaa, joskin melkoisen stereotyyppistä.

Näiden jälkeen olen varmaan tutustunut Koskiseen tarpeeksi ja voin huoletta hypätä uudempiin kirjoihin? 

KIRJAT lainasin kirjastosta. Pudotuspelin kuuntelin jo talvella, mutta Taikashow ja Kreikkalainen kolmio olivat heinäkuun lukemistoa, joten nappaan niillä pari pinnaa MarikaOksan Rikoksen jäljillä -haasteessa. Ja kyllä tuossa Taikashowssa kuvattiin sen verran ammattitaikurin työn arkea ja temppuja, että osallistun sillä sheferijm-blogin Mikä minusta tulee isona? -haasteeseen.

Tarukirja-blogissa on luettu aivan samat kolme Jokisen kirjaa.

Seppo Jokinen: Koskinen ja pudotuspeli, äänikirja
Kustantaja: Karisto 2009 (alkuperäinen paperikirja 1998)
Lukija: Ola Tuominen, 7 CD-levyä
Muualla: Kouvolan Dekkaripäivät, Neulova nörtti, 

Seppo Jokinen: Koskinen ja taikashow, 352 s.
Kustantaja: Karisto 1999
Kannen suunittelu: Sakari Tiikkaja
Muualla: Kirsin kirjanurkka, Kouvolan Dekkaripäivät,

Seppo Jokinen: Koskinen ja kreikkalainen kolmio, 304 s.
Kustantaja: Karisto 2000
Muualla: Lukemisen ilo