Vuosi kuvina - Marraskuu 2020

30.11.2020

Marraskuun kuva melkein unohtui, mutta eipäs kuitenkaan. Yöllä maan peitti kevyt lumihuntu, joten muuten ruskeanharmaassa maisemassa on jotain valkoista. Lampea peittää ohuen ohut jääkalvo, ja sorsat ovat kokoontuneet vastarannan tuntumaan, siellä on jäätöntä vettä. Sillalle - ja kuvaan - sattuu sopivasti hiekoittaja todisteena siitä, että talven tuntua on ilmassa ja maassa. 

Kamera sillalta Vantaanjokea kohti, lampi kuvaajan selän takana, ja hienoisen jääpeitteen alla virtaa ruskehtava vesi joen ja lammen välillä kanavaa tai oikeastaan ihmisten kaivamaa joen sivuhaaraa pitkin. Jokohan kuukauden kuluttua maata valkaisee kunnon lumipeite?

Johanna Sinisalo: Linnunaivot

Johanna Sinisalo on kirjailija, joka on jäänyt minulla lukukatveeseen. Ei mitenkään tarkoituksellisesti, mutta en ole vain sattunut tarttumaan hänen teoksiinsa. Ehkä olen luokitellut hänen kirjoittamisensa genreen, josta en niin kovasti välitä. Niin tai näin, tänä syksynä tlanne muuttui. Ensin sain Linnunaivot kotiini Bookcrossingin kautta. Sitten huomasin kirjaston ilmoituksen Sinisalon kirjailijavierailusta. Päätin alkaa lukea ensimmäistä sinisaloani ennen vierailua.

Vierailu peruttiin, niin kuin näinä aikoina tuppaa usein käymään, mutta sainpas luettua Linnunaivot! Se oli mahtavan hyvä kirja, joka jäi mieleen kummittelemaan ja pohdituttamaan vielä viimeisen sivun jälkeen. Juoni on lyhykäisesti tämä:

Heidi on Lapissa työmatkalla ja tapaa illalla Jyrkin, joka työskentelee hotellissa baarimikkona. He alkavat harvakseltaan pitää yhteyttä Heidin palattua Helsinkiin. Jyrki kertoo aikomuksestaan lähteä puolen vuoden patikointimatkalle Australiaan ja Uuteen Seelantiin, ja Heidi haluaa mukaan. Valtaosa kirjasta kertoo heidän vaelluksistaan Oseaniassa, kaikkein eniten Tasmaniassa, jonne he päätyvät lähes sattumalta. 

Kirjan rakenne on kiintoisa: teksti koostuu vuorottelevista Heidin ja Jyrkin monologeista, jotka paljastavat heidän ajatuksensa matkanteosta ja toisistaan. Hehän tunsivat toisiaan varsin vähän ennen matkaa. Jyrki näyttäytyy luonnon ja ympäristön puolestapuhujana, joka paasaa siitä, etteiivät ihmisjätökset kuulu puhtaaseen luontoon. Hän noudattaa pilkuntarkasti omaksumiaan periaatteita ja on minusta ärsyttävän itsekeskeinen vaatiessaan samaa  Heidiltä, joka puolestaan on tottunut taipumaan ja tottelemaan ja olemaan pahoittamatta toisen mieltä, vaikka vaatimukset tuntuvat välillä mielettömiltä vaelluksen käytännöissä.

Tasmanian luonto esittelee niin kauniit kuin karut ja haavoiittuvatkin puolensa. Pieninä juoneen istuvina istutuksina Jyrki selvittää, mitä vahinkoa Australiaan aikoinaan muuttaneet eurooppalaiset ja sittemmin turistit ovat aiheuttaneet maan luontaiselle floralle ja faunalle. Vaelluskuvaukset ovat herkullisia kaikkine yksityiskohtineen ja paljastavat Heidin ja Jyrkin suhteen muuttuvaa dynamiikkaa. Jyrki, kokenut patikoija, haluaa tehdä yhä pitempiä päivämatkoja, sillä miksi tuhlata edes yhtä iltapäivää lepäämällä hiekkarannalla, kun voi vaeltaa pitemmälle tai nopeammin kuin kukaan muu aikaisemmin. Heidi puree hammasta ja paarustaa sinnikkäästi samat matkat samaa vauhtia, kunnes hänelle riittää.

Johanna Sinisalo kirjoittaa eloisasti, nautittavasti ja uusia ilmaisuja käyttäen. Viehätyin esimerkiksi sanasta "myrkkyisä" (myrkkyisä käärme). Hän rakentaa juoneen monia tasoja - luonnon ja ihmisen suhde, ympäristökysymykset, Jyrkin ja Heidin suhteen kehittyminen - ja tuo siihen viittauksenomaisesti kummankin päähenkilön taustaa, joka vaikuttaa nykyisyyteen. Välillä on kursiivilla kirjoitettuja tekstejä, joista lukija saa päätellä, kuka niiden minäpuhuja on. Lukujen väleihin on ripoteltu lainauksia Joseph Conradin teoksesta Pimeyden sydän, ja luulen, että ne olisivat puhutelleet enemmän, jos olisin Conradia lukenut. Näinkin ne käänsivät ajatuksia tehokkaasti pimeyden suuntaan. Linnunaivojen loppu on huikean jännittävä ja jää sillä tavoin avoimeksi, että se sekä harmittaa että saa mielikuvituksen rakentelemaan vaihtoehtoisia skenaarioita.

Hieno, ajatteluttava, taidokas. Sinisaloa on luettava lisää.

            Johanna Sinisalo: Linnunaivot, 331 s.
            Kustantaja: Teos 2008
            Kansi: Miika Immonen

KIRJAN sain Bookcrossingin kautta.

MUUALLA: Amman kirjablogi, Kirjavinkit, Tarukirja

Helmet-haasteessa kirja sopii vaikka kohtiin 20. Luonnon monimuotoisuutta käsittelevä kirja, 22. Kirjassa on epäluotettava kertoja, 25. Kirjassa ollaan saarella.

Annica Wennström: Lapinkylä - Sukutarina

Lapinkylä on eteläsaamelainen sukutarina Pohjois-Ruotsista. Se alkaa tältä vuosisadalta, kun nimettömäksi jäävä minäkertoja alkaa etsiä omaa paikkaansa, jossa tuntisi olevansa kotonaan tässä elämässä. Hän ei tiedä, kuka hän on ja mihin hän kuuluu. Löydettyään vanhan lipaston laatikosta tuohirasian ja sen sisältä kahdet pirtanauhat, hän alkaa etsiä tarinaa ja ihmisiä niiden takaa, oman sukunsa historiaa, josta häntä edeltävät sukupolvet ovat vaienneet.

Kesällä 1861 Njenna on nuori saamelaistyttö, joka on rakastunut komeaan ja mahtavaan mieheen, jolla uskotaan olevan erityisiä taikavoimia. Njennan perhe asuu Ruotsin Etelä-Lapissa lähellä metsiä ja muuttaa poropaimentolaisina kesiksi tunturiin. Kristinusko tekee tuloaan Saamenmaahan. Njenna on tottunut liikkumaan vapaasti metsissä ja soilla, kunnes eräs ruotsalaisista uudisasukkaista raiskaa hänet. Njenna tulee raskaaksi eikä kestä perheelleen aiheuttamaa vaivaa ja häpeää. Hän tuntee syyllisyyttä ja pakenee yksin tunturiin, kuolee suvustaan ja sen historiasta, vaikka selviääkin elossa ja synnyttää alkuvuodesta 1862 tyttären, Ristinin. 

Njenna hakeutuu seudulle, jossa asuu lappalaisia ja ruotsalaisia lähekkäin. Hän on kuollut, ilman menneisyyttä, eikä hän kerro kellekään, kuka hän on ja mistä hän on tullut. Hän kaipaa vanhempiaan ja veljeään, perheen iltanuotion ja kodan yhteisöllisyyttä. Hän ei voi unohtaa rakastamaansa miestäkään, vaikka tämä on kääntänyt hänelle selkänsä. Silti Njenna on mielessään selkeästi saamelainen, toisin kuin hänen tyttärensä, jolle on tärkeää kuulua valtaväestöön. Hän oppii häpeämään omaa syntyperäänsä.

"Njenna kuvitteli, ettei Ristin kuullut mitä ihmiset puhuivat lappalaisista heidän selkänsä takana. Mutta eivät muiden puheet Ristiniä häirinneet. Häntä häiritsi se, ettei hän kuulunut mihinkään. Hän oli vaihdokas. Taiottu. Ikuinen väliinputoaja."

Ristinin lisäksi hänen pojantyttärensä Karin ja Karinin tytär, minäkertoja, nousevat näkökulmahenkilöiksi saamelaistaustaisen kirjailijan Annica Wennströmin romaanissa. Jokainen heistä kamppailee omalla tavallaan historiattomuuden ja kuulumattomuuden kanssa. Oman identiteetin löytyminen valtakulttuurin keskellä on hankalaa, kun oma tausta on vaiettu hiljaiseksi sukupolvien ajan ja tuottaa jatkuvaa, selittämätöntä häpeää.

Vuonna 2002 kertoja alkaa selvittää tuohilippaan, pirtanauhojen ja parin löytyneen vanhan valokuvan avulla sukunsa tarinaa ja omaa historiaansa. Wennström on kertonut hienon ja koskettavan tarinan muistojen ja yhteisen, kerrotun menneisyyden merkityksestä omanarvontunnon ja identiteetin kehittymisessä. 

"Minun oli vaikea kuvitella yhtäkään perhettä koko maailmassa, jota ei sitoisi yhteen joko yhteinen historia tai, kuten minun tapauksessani, historian kieltäminen.

Olipa kyse kummasta hyvänsä, me synnymme sen kautta, mitä kerromme toisillemme. Yhteinen muisti sitoo meitä toisiimme, sanat muuttavat meidät lihaksi."

Kirjassa on yllättävän ajankohtainen yhteiskunnallinen ulottuvuus. 1800-luvulla saamelaisilta riistettiin heidän ikiaikaiset oikeutensa omiin maihin. Lapinkylä julkaistiin Ruotsissa ensimmäisen kerran vuonna 2006. Tänä vuonna tammikuussa Ruotsin korkein oikeus teki historiallisen päätöksen ja myönsi yhdelle paliskunnalle oikeudet maihinsa. (Yle) Romaani onkin kiinnostava ja koskettava kaunokirjallinen valaisu eteläsaamelaisten historiaan, kulttuuriin ja yksittäisten ihmisten kokemuksiin ja tunteisiin.

Suosittelen!

            Annica Wennström: Lapinkylä : Sukutarina, 335 s.

            Kustantaja:  Bazar 2015 (pokkari, 1. painos 2012)

            Alkuteos: Lappskatteland : En familjesaga, 2006

            Suomentaja: Outi Menna

            Kansi: Lene Stangebye Geving / Susanna Appel

KIRJA tuli luettavakseni Bookcrossingin kautta jo keväällä.
MUUALLA: Eniten minua kiinnostaa tie, Kirsin kirjanurkka, Lumiomena
Helmet-haaste: 5. Saamelaisen kirjailijan kirjoittama kirja.

Ann Cleeves: Musta kuin yö

Kun kuuntelin Ann Cleevesiä Helsingin kirjamessuilla pari vuotta sitten, päätin, että alan lukea jotain hänen dekkarisarjaansa. Sitä ennenkin oli houkutusta siihen suuntaan ollut, mutta  epäröin. Olin katsonut televisiosta sekä Vera Stanhopen tutkimuksia että Shetlantiin sijoittuvaa sarjaa, ja vaikka pidin niistä kovasti, en ollut innokas lukemaan samoista rikoksista enää kirjoissa. Mutta messuilla kirjailija jutteli kirjoistaan ja kirjoittamisestaan niin sympaattisesti ja innostavasti, että päätin heti sopivan hetken tullen tarttua hänen kirjoihinsa.

Hyvä oli, että tartuin, vaikka pari vuotta siinä meni. Musta kuin yö imaisi heti mukaansa, eikä loppuratkaisu ollut mitenkään selvä ennakolta. Kirjan edetessä ehdin epäillä yhtä jos toistakin rikoksesta, kuten asiaan kuuluu, mutta vasta lopussa syyllinen ja hänen motiivinsa paljastuivat.

Musta kuin yö aloittaa Shetlanti-sarjan, jonka päähenkilö on komisario Jimmy Perez. Ei pidä antaa tv-sarjan sankarin ulkomuodon hämätä itseään, vaikka hän jatkuvasti tuppautuu mielikuviin, sillä tämännäköinen Ann Cleevesin luoma Perez on:

"Hän näki miehen kasvot kuin impressionistisena maalauksena, lasiin kertyneen höyryn ja lian hämärtäminä, villin mustan hiuspehkon ja voimakkaan koukkunenän, mustat kulmakarvat. Ulkomaalainen, hän ajatteli."

Jimmy Perez on syntyisin Shetlannin eteläisimmältä Fair Islen saarelta, mutta sukutarina kertoo yhden hänen varhaisen esi-isänsä rantautuneen saarelle Espanjasta. Jimmy opiskeli ja työskenteli pitkään Aberdeenissä Skotlannissa, mutta avioeron jälkeen hän palasi Shetlanninsaarille, komisarioksi Lerwickin kaupunkiin. Äiti yrittää houkutella häntä takaisin Fair Islelle maanviljelijäksi, eikä ihan turhaan, sillä poliisityö rauhallisilla saarilla on alkanut tuntua hieman pitkästyttävältä. Kunnes tapahtuu rikos, joka haastaa Jimmyn ryhmän ja Skotlannista tulevien vahvistusten taidot.

Fran Hunter on yksinhuoltajaäiti, joka on vienyt pikkutyttärensa Cassien tammikuun alun aamuna kouluun. Hän on taidemaalari, ja maiseman hehkuvat värit lumoavat hänet, punaisena nouseva aurinko, sädehtivä vastasatanut lumi ja sen yläpuolella villisti lentävät mustat korpit. Hän haluaa nähdä, miksi korpit kokoontuvat pellolle, ja havaitsee kaukaa jotain punaista maassa. Puoliksi lumeen peittyneenä makaa naapurin teini-ikäinen Catherine kuristettuna omalla punaisella huivillaan.

Catherinen murhan selvittäminen osoittautuu mutkalliseksi ja haastavaksi. Ravenswickin kyläläiset muistavat hyvin, että kahdeksan vuotta aikaisemmin kymmenvuotias tyttö, Catriona, hävisi tietymättömiin eikä häntä löydetty koskaan. Catrionan perhe asui silloin samassa talossa, missä Catherine on nyt asunut isänsä kanssa. Catrionan katoamisesta epäiltiin naapurissa asuvaa vanhaa ja yksinkertaisena pidettyä miestä, jonka kotona Catriona oli käynyt. Käy ilmi, että Catherinekin oli käynyt miehen luona kuolemaansa edeltävänä päivänä. Ihmiset pitävät varmana, että vanhus on syypää Catherinen kuolemaan, mutta poliisi viivyttelee hänen pidättämisessään.

 

Ann Cleevesin teos on psykologinen rikosromaani, jossa murhaa ratkotaan poliisityöllä ja rikoksen syihin pureutuen. Jimmy Perez on sympaattinen hahmo, ja ympärillä on  monipuolinen kattaus rauhallisen kyläyhteisön ihmissuhteita, joita käsittämätön rikos ravistelee. On koululapsia, Catherine ja hänen ystävänsä lukiosta, nuorten seurustelusuruja, Englannista muuttaneita ja siksi ulkopuolisia, paikallisia. Kaikki tuntevat kaikki, ja siksi ajatus murhaajasta heidän keskuudessaan herättää pelkoa. 

Shetlanninsaarten luonto ja kulttuuri tarjoavat hurmaavan miljöön Cleevesin sarjalle. Kirjailija lopettaa tämän aloitusosan koukkuun, jonka on täytynyt olla ehdottoman kiinnostava kakkososaa odotellessa: Koko kirjan ajan Perez on miettinyt kotisaarelleen muuttamista ja palaamista suvun elinkeinoon, mutta ei ole saanut soitetuksi äidilleen asiasta. Catherinen surman ratkettua Perez palaa Lerwickiin, ja kirjan viimeinen lause on: "Ennen asemalle menoa hän pistäytyi kotona soittamassa äidilleen." Toki lukijalle annetaan vihjeitä siitä, mikä Jimmyn vastaus äidille on.

Ihana sarja, jossa on onneksi runsaasti lukemista jäljellä: englanniksi sarja on kasvanut kahdeksan osan mittaiseksi. Löysin kirjailijan nettisivuilta Shetlanninsaarten kartan, johon on merkitty sarjan jokaisen kirjan tapahtumapaikka, myös tämän romaanin kuvitteellinen Ravenswickin kylä!

 

              Ann Cleeves: Musta kuin yö, 336 s. (pokkari)

              Kustantaja: Karisto 2010 (2. painos; 1. p. 2007) 

              Alkuteos: Raven Black, 2006, suomentaja Annukka Kolehmainen

KIRJAN sain Bookcrossingin kautta. 

MUUALLA: Hemulin kirjahylly, Kirsin kirjanurkka, Tarukirja

Helmet-haaste: 13. Kirjassa eksytään (Franin tyttö eksyy äidistään väkijoukkoon.)

JP Koskinen: Hukkuva maa

JP Koskisen Hukkuva maa on vetävä ja veikeä romaani. Se on vetävä, sillä Koskinen nyt vain osaa kirjoittaa houkuttelevasti. Ja se on veikeä paetessaan määrittelyjä ja lokerointeja ja muuntautuessaan moneksi.

Ensin luulen, että Hukkuva maa on dekkari. Viisi vuotta aikaisemmin teollisuusjohtaja ja kansanedustaja Jukka Vaateri on kadonnut autoineen tietymättömiin. Perheyhtiötä johtava tytär Sandra haluaa julistaa isänsä kuolleeksi käytännön asioitten helpottamiseksi. Poliisi avaa uudelleen tutkimuksen Vaaterin kohtalon selvittämiseksi, ja Sandran vanhempi veli, Niklas, alkaa tuntea olevansa epäilty isänsä kuolemaan. Lisäksi hänen sisaruksensa, äitinsä ja setänsä tuntuvat tietävän asiasta enemmän kuin hän.

Niklas Vaaterilla olisi ollut motiivi isän päästämiseen päiviltä, sillä hänestä piti tulla turvevoimayhtiön johtaja isänsä jälkeen. Sitten isä sivuutti hänet ja otti Sandran seuraajakseen. Niklas lopetti heti taloustieteen opiskelun ja vaihtoi alaa. Hänestä tuli ilmastotutkimuksen asiantuntija.

Seuraavaksi Koskisen romaani alkaa vaikuttaa lähitulevaisuuteen sijoittuvalta dystopialta. Se on aikaa, jolloin koronapandemia on ohi. Niklas Vaateri on parikymmentä vuotta tehnyt työkseen ilmastonlämpenemiseen liittyviä laskelmia, kiertänyt konferensseissa puhumassa löydöistään ja esitelmöinyt ja saarnannut ilmastonmuutoksesta väsymiseen ja turhautumiseen asti. Ihmiset eivät ole korvaansa lotkauttaneet, ja nyt ollaan siinä pisteessä, että Vaaterin sukukartanokin meren rannalla on vaarassa. Merenpinta on noussut ja rantaviiva siirtynyt sata metriä sisämaahan päin.

Hukkuvassa maassa on aineksia myös sukuromaaniksi. Kun teoksessa on turvevoimayhtiötä johtava ja sillä sukua vaurastava sisko ja ilmastoasioiden erityistuntijana pidetty ja hiiidioksidipäästöjen vaaroista varoittava veli sekä siskon poika, joka on valmis fanaattisiin toimiin ilmastonlämpenemistä ja kuluttamista vastaan, ristiriidoilta ei voi välttyä. Ja ikään kuin se ei olisi vielä riittävästi, vähitellen paljastuu sukusalaisuuksia ja suhdesolmuja. Luvassa on tätä aikaa peilaava, tiivis ja viihdyttävä lukusukkula.

          JP Koskinen: Hukkuva maa, 232 s.
          Kustantaja: Like 2020
          Kansi: Tommi Tukiainen

KIRJA on kirjastosta. MUUALLA: Kirjojen kuisketta, Kirsin kirjanurkka, Kulttuuri kukoistaa

Helmet-haaste: 28. Tulevaisuudesta kertova kirja.