Aura Koivisto: Sivusaalista

Luinpa itselleni tuntemattoman kotimaisen kirjailijan dekkarin noin niin kuin maistelumielellä. Kysymyksessä on Aura Koiviston Pohjois-Karjalaan nimeämättömälle paikkakunnalle sijoittuva 

Sivusaalista. Maaseudun sivukylän rauhallinen ja tapahtumaton arki alkaa väreillä, kun yksi asukkaista kuolee. Unilääkkeitten liika-annostus, kuuluu lausunto. Vainajan löytänyt naapurin kuusikymppinen Saimi ei oikein lausuntoa niele, ja niin tämä Eero-koiran ulkoilutusta ja puutarhanhoitoa harrastava osa-aikainen kirjastonhoitaja alkaa tehdä omia tutkimuksiaan, kun naapurissa kuolee toinenkin ihminen, sinne piipahtanut vieras, ja sen jälkeen vielä muutama muu.

Kirja on kieltämättä sujuvasti kirjoitettu, mutta päällimmäiseksi siitä jää tunne erinomaisen epäuskottavasta juonesta. Ihmisiä kuolee yhä kiihtyvällä tahdilla, ja lyhyistä tuntemattoman murhaajan ajatuskuluista käy ilmi, että jokaisen kohdalla on tarkoitus ollut tappaa toinen henkilö, mutta aina on teko osunut väärään kohteeseen. Lisäksi paikkakunnan poliisi ei kiinnostu tapauksista; hyvä vain kun juopot listivät toisiaan, niin on yhteiskunnalla vähemmän harmia.

En tiedä, onko epäuskottavuus vahinko vai peräti tarkoitettua, näpäytys yhteiskunnalle huono-osaisiin suhtautumisesta, mutta niin tai näin, minulle surmatöitä, niiden tekijän tunarointia ja poliisin yliolkaisuutta on liikaa yhteen kirjaan. Rauhalliseksi dekkarivälipalaksi se kuitenkin käy. Ja ainahan on mukava lukea kirja, joka liittyy jotenkin kirjastoon.

             Aura Koivisto:  Sivusaalista, 191 s.
             Kustantaja: Nordbooks 2016

KIRJA on kirjaston hyllyltä. Se on luettu myös Kirjavinkeissä ja Kirsin kirjanurkassa sekä Mummo matkalla -blogissa.

Aino Kallas: Lähtevien laivojen kaupunki

Aino Kallaksen Sudenmorsian oli minulle melkein maaginen lukukokemus, jonka jälkitunnelmaan vieläkin palaan helposti. Millaisia ovat suomalais-virolaisen kirjailjattaren novellit? Luettavanani on nyt ollut kokoelma Lähtevien laivojen kaupunki.

Novelleja kokoelmassa on kuusi ja lisäksi jonkinlainen sikermä tunnelmapaloja nimellä "Saarenmaalainen intermezzo". Se koostuu kymmenestä erillisestä sivun, parin kirjoitelmasta, joita ehkä voi pitää pienoisnovelleina. Yhdessä ne ovat rakkaudentunnustus Saarenmaalle. Yksi niistä on antanut kokoelmalle nimen.

Kirjan esipuheessa "Omaa ääntä etsimässä" Lea Rojola esittelee kokoelman, jossa näkyy hyvin Aino Kallaksen oman kirjallisen tyylin etsintä. Kirjailija kirjoitti siitä päiväkirjaansa: "Realistinen tekniikka, jonka niin suurella työllä olin jossain määrin omaksunut, ei tyydytä minua enää. Koko kehitykseni on kääntynyt ulkoa sisäänpäin."

Kaksi ensimmäistä novellia muistuttaa vielä Kallaksen aikaisemmasta tuotannosta, ne ovat historiallisia ja realistisia. 

"Bernhard Riives" kertoo talollisesta, joka yhdessä toisten kaltaistensa kanssa ryhtyy kapinaan aatelisia vastaan. Hänet vangitaan, mutta hän kieltäytyy lievemmästä rangaistuksesta, koska sillä tavoin rangaistaan orjia, ei vapaita miehiä. 

"Vanhan Orgin kuolema" on kiihkeä kertomus iäkkäästä, jo palveluksen jättäneestä paimenesta, joka ei malta pysyä poissa moision lehmien luota ja joka unohtaa itsensä pelastaakseen ne tuholta.

"Saarenmaalainen intermezzo" on kirjailijan etsintää, hän on kokeillut eri aiheita ja tyylejä, ja kaikkia sikermän osasia yhdistää Saarenmaa, sen maisemat ja ihmiset. Osa näistä pienoisnovelleista taipuu jo sisäisen maailman puoleen, ja osassa "Tuiskuhiekka" kirjailija pohtii omaa identiteettiään kahden kotimaan välillä:

"Ja niinkuin ajohiekka rauhattomalla retkellään värisee auringossa, niin värisee joskus minunkin maantieteellisesti sitomaton sieluni kaikkeuden kauneudesta, vaikka sen ei koskaan enää ole sallittu tajuta, kuinka autuaallista on rakastaa yhtä maanrahtua yli kaikkien muitten ja yli kaiken ymmärryksen!"

Neljässä muussa novellissa Aino Kallas kuvaa taiten henkilöidensä mielenliikkeitä ja ajatusten aukeamista johonkin uuteen suuntaan. Novellissa "Vieras" vanha nainen ja mies surevat nuorena menehtynyttä tytärtään, kun heidän mökkiinsä osuu vieras, joka on tuntenut tyttären Pietarissa. 

Novellin "Yksi kaikkien edestä" pääosassa on kalastaja Soorun Andres, jonka kyläläiset sanovat sairastuneen pitaaliin. Kylän miesten on päätettävä, miten he suojelevat muita kyläläisiä tartunnalta.

"Lasnamäen valkea laiva" on kokoelman pisin ja perustuu tositapahtumiin. Se kertoo isosta joukosta talonpoikia, jotka myyvät omaisuutensa ja vaeltavat meren rantaan Lasnamäkeen odottamaan profeetan lupaamaa valkeaa laivaa, joka veisi heidät, valitut, autuaammille asuinsijoille. Mukaan tempautuu taikinatiinunsa äärestä kauppiaan vaimo.

Vahvimmin minuun vaikutti novelli "Pimeys" ja sen intensiivinen kuvaus keuhkotautiparantolassa sairastavan henkilön sisäisestä maailmasta. Kallas ei esittele henkilöään juuri muuten, ei kerro nimeä, ikää tai sukupuolta, mutta selvää on, että tämä sairastaa. Potilas tarkkailee lievän kuumeensa muutoksia paperilla, jolle mittauskäyrän pisteitten tanssi kirjataan, ja tunnustelee vointiaan eri päivinä. Jossain sairauden vaiheessa kaikki aistit herkistyvät ja tarjoavat uskomattomia nautintoja. 

Valkoisen talon valkoisessa huoneessa potilas alkaa ajatella kuolemaa: "Kun olemme kaiken muun maailmassa kokeneet, alkaako silloin kuolemanuteliaisuutemme?" Kuumeen hieman noustessa sairaus ja kuolema näyttäytyvät äärettömän kauniina ja aistivoimaisena.

"Jasmiinin tuoksu tekisi kuolemani hiljaiseksi sammumiseksi, ja minun elämäni eroaisi minusta yhtä arvoituksellisesti kuin tuoksu, tämä ääretön joukko äärettömän pieniä ainehitusia, eroaa kukasta yöhön."

Kun kuume laskee, edellisen päivän hurmaavana koettu tauti ja kuolema ovatkin ihan jotain muuta, ja tilalle astuu rumuus,  pimeys ja pelko. Aino Kallas kuvaa sairaan sisäisen kokemuksen ja aistihavaintojen vaihtumista mestarillisesti.

Peukutan novellia "Pimeys" sen näkökulmasta, jonka vaihtumista kirjailija kuvaa sairaan sanoin: "Ja minä tiesin yhtäkkiä, etten mitään tiennyt. En tiennyt vielä mitään taudista enkä kuolemasta."

      Aino Kallas: Lähtevien laivojen kaupunki, 99 s.

      Kustantaja: SKS (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1995 (1. painos 1913)

KIRJA on kirjastolaina. MUUALLA Kirjojen kamarin Katja luki samasta kokoelmasta novellin "Lasnamäen valkea laiva".
Helmet-lukuhaasteesta kuittaan suorituksen kohtaan "39. Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama" (Aino Kallas muutti Suomesta miehensä kotimaahan Viroon) sekä osallistun Novellihaaste 2:een, johon saan 7 novellia lisää, kun lasken Intermezzon yhdeksi novelliksi. Rakas Viro -haasteessa tulee tästä lisäpanos naapurimaan 100-vuotisonnitteluihin. #rakasviro

Naisten aakkoset: Å, Ä ja Ö

Yli kaksi vuotta on kulunut siitä, kun Tarukirjan Naisten aakkoset -haaste alkoi. Tänään on minun osaltani päätöksen aika. Kolme viimeistä kirjainta, Å ja Ä ja Ö, tuottavat vaikeuksia, sillä aivan sopivia ei tahdo jokaisesta kirjaimesta suosikeiksi löytyä, mutta nämä kolme kuitattakoon alla olevilla valinnoilla. Haasteessa on esitelty "... naisia, joiden etu- tai sukunimi alkaa tietyllä kirjaimella. Kysymyksiä on kolme."

Å-kylä Lofooteilla. (Wikimedia CC-BY-2.0)
Valokuva. Sam Greenhalgh

   1. Kuka on suosikkikirjailijasi?

Ennen blogiaikaa luin ruotsalaisen juristin Åsa Larssonin kirjoittamia jännitysromaaneja, jotka sijoittuvat hänen omaan kasvuympäristöönsä Pohjois-Ruotsin Kiirunaan. Alueen ihmisten elämä näyttäytyi kirjoissa aidonoloisena, ja tarinat veivät mennessään.

   2. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?

Laulaja Nina Åströmistä on viime aikoina tullut yksi suosikeistani. Hänen laulunsa ja tulkintansa puhuttelevat.

   3. Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin? tai Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille (myös muut kulttuurin alat käyvät)?

Tässä nostan kaksi erilaista taiteilijaa. Toinen on näyttelijä Krista Putkonen-Örn, joka on tuttu joistain draamoista televisiossa, mutta hänen nimeensä ja ääneensä olen törmännyt useammin kuuntelemissani äänkirjoissa. Toinen taiteilija on tuttu ennen kaikkea mediasta, hän on Miina Äkkijyrkkä, kuvanveistäjä ja perinteisen suomalaisen karjan puolustaja. 

Kiitos, Margit, haasteesta, jonka matkassa löytyi hienoja naiskirjailijoita ja muita taiteilijoita, niin omista etsinnöistä kuin toistenkin haasteeseen mukaan lähteneiden blogeista.

Aakkoset alusta alkaen: 
        A  Apple Pie                  K  Knelt for It                              U
        B  Bit It                          L  Longed for It                           V
        C  Cut It                         M Mourned for It                        W
        D  Dealt It                      N Nodded for It                           X, Y ja Z

        E  Eat It                          O Opened It                                Å, Ä ja Ö

        F  Fought for It              P  Peeped in It

        G Got It                          Q Quartered It (ei kirjoitusta)

        H Had It                          R  Ran for It

        I (ei Gatewayn kuvaa)     S  Sang for It

        J Jumped for It               T  Took It

Saima Harmaja: Sateen jälkeen

                    Niin kohoo, vielä kukkuessa käen,
                    sylistä metsän tuuli lämpöinen,
                    ja vivahdellen vihreyttään näen
                    mä kimaltavan koivun kutrien.
                    Lehahtaa yli nurmen tuoksu hellä.
                    Pois valkovuokon kasvot vaipuvat,
                    kuin arastelis päivään värähdellä
                    sen terälehdet liian kuulakat.
                    Mut taivaan sini huimin, polttavin
                    peloita metsätähtiä ei vielä,
                    kun vierivierin hymyävät tiellä
                    ne lapsenkasvoin pienenpienoisin.
                                   (osa runosta "Kultainen päivä.")

Teini-iässä suurin runoilijasuosikkini oli Saima Harmaja. Sain silloin lahjaksi hänen Kootut runonsa, olin saattanut itse niitä toivoakin. Samassa niteessä oli runoilijan päiväkirjoja ja kirjeitä. Luin teoksen heti sen saatuani ja runoja uudelleen silloin tällöin, vuosien ajan. Kirja on tallella ... jossain.

Viimeisestä Harmajan runojen lukukerrasta on aikaa, ja nyt tartuin hänen kokoelmaansa Sateen jälkeen hieman epäröivin odotuksin. Miltä runot tuntuisivat nyt, näiden vuosien ja eletyn jälkeen? Saima Harmajahan ei ollut täyttänyt 24. ikävuottaan, kun hän menehtyi keuhkotuberkuloosiin, ja teini-ikäinen minä luki omaa kasvamisen kipuaan hänen nuoressa maailmantuskassaan ja tunsi suurta myötätuntoa hänen sairautensa ja purkautuneen kihlauksensa edessä. Myös herkät luontorunot puhuttelivat, niihin kiertyi nuoren Saiman kauneuden jano, unelmat ja ahdistukset.

Sateen jälkeen -kokoelman runot on jaettu viiteen osaan. Ensimmäisissä osioissa soi Saima Harmajalle tuttuun tapaan luonnon kauneus, kukat, perhoset ja linnut. Hauska on faabelimainen "Keijukaissatu", jossa maahiselle ja keijukaiselle syntyy kaksi poikaa, toinen isänsä ja toinen äitinsä luonnon perineenä. Neljännen osan runot sijoittuvat Unkariin, Alpeille, Italiaan. Kokoelma julkaistiin vuonna 1935, ja saman vuoden keväällä runoilija oli mukana opiskelijamatkalla Italiaan. Viimeisessä osassa on neljä pitkähköä runoa. Yksi niistä on sommiteltu espanjalaisen legendan mukaan, toisen otsikkona on "Aleksis Kiven haudalla" ja viimeinen "Inkerin rajalla" on omistettu äidin isälle.
                    
                    Sypressivarjojen alle
                    hehkuen kylä jää.
                    Yötäkin tummemmalle
                    vuoret sinertää.

                    Rinteillä siimeikkäillä
                    niityt heleimmät.
                    Vuorien olkapäillä
                    pilvet lepäävät.
                                      (osa runosta "Sade vuorilla.")

Saima Harmajan runot ovat loppusoinnullisia, ja hän käytti eri runomittoja. En ole perehtynyt metriikkaan, mutta minulle, lukijalle, avautuvat lyhyet, yksinkertaiset säkeistöt helpommin, pääsen niiden tunnelmaan ja ne jotenkin soivat. Monipolvisten säkeistöjen kanssa joudun tekemään töitä, jotta tajuaisin rytmin ja jotta säkeiden merkitykset avautuisivat. Mietin, miten paljon ponnistelua eri runomitat vaativat nuorelta Saimalta, joutuiko hän joskus pakottamaan sanat johonkin muottiin. Vai kumpusivatko säkeet hänen runoilijan kynästään ja sielustaan vapaina, esteittä.

Vieläkin monet Harmajan runot viehättävät ja puhuttelevat tunteita ja aisteja, mutta kokoelma ei nyt saa samaan hurmautumiseen kuin nuorena. Olen luullut, että minun on helpompi lukea loppusoinnullista lyriikkaa kuin vapaamuotoista, mutta nyt huomaan, ettei se ehkä olekaan niin. Riimitellyt säkeet ovat yllätyksekseni työteliäitä. Tosin on todettava sekin, että kun Saima Harmajan ensimmäinen kokoelma Huhtikuu sai varsin hyvät aikalaisarvostelut, tämä toinen julkaisu Sateen jälkeen ei niinkään.

Viime vuonna Ylen 101 kirjaa -sarjassa Sateen jälkeen valittiin vuoden 1935 kirjaksi. Linkin takaa pääsee teoksen sähköiseen versioon ja Heli Laaksosen, Maija Vilkkumaan ja Seppo Puttosen keskusteluun kirjasta.

          Saima Harmaja:  Sateen jälkeen, 121 s.
          Kustantaja:  WSOY 2007 (näköispainos 1. painoksesta 1935)

KIRJAN lainasin kirjastosta. 
MUUALLA se on luettu blogeissa Kirjojen pyörteissä, Reader, why did I marry him?
Osallistun kirjalla Runohaasteeseen.

1918-haasteen koonti

Sata vuotta sitten 15.5. päättyi sisällissota. Tänään päättyy 1918-haaste, jonka Omppu Reader, why did I marry him -blogissa aloitti vuosi sitten toukokuussa. Innostuin heti haasteesta, sillä sukututkimuksessa olin aikaisemmin etsinyt arkistolähteitä sukulaisten vaiheista vuonna 1918, ja nyt tuli oiva yllyke lukea sodasta laajemmin. Haasteeseen voi osallistua paitsi lukemalla kirjallisuutta myös kirjoittamalla näytelmistä, elokuvista, esityksistä, näyttelyistä, tapahtumista ja omista pohdinnoista, mutta omat kirjoitukseni ovat kaikki kirjoista.

Mutta lukemisiini: Luin kaikkiaan 2 + 9 kirjaa. Kaksi kirjoista sijoittuu itse asiassa syksyyn 1917, se näkyy teosten nimestäkin, mutta liitin ne haasteeseen, koska kummassakin on yhteydenottoja punaisten ja valkoisten välillä. Muissa teoksissa sisällissodan asiat ja ihmisten tarinat ovat keskiössä, vain Enni Mustosen romaanissa Ruokarouva sota-aika on vain yksi jakso tapahtumissa, mutta silloin taistelut tulevatkin rouvan täysihoitolan omaan pihapiiriin. 

Tässä luettelo lukemastani linkkeineen:

   Laila Kohonen: Miehuuskoe 1917 (lastenromaani Savonlinnasta)
   Jenni Linturi: Malmi, 1917 (romaani Malmilta)

   1918 Minä olin siellä - Elämää sodan aikana (tietokirja/oppimateriaali kouluille)
   Heidi Köngäs: Sandra (romaani Pohjois-Hämeestä)
   Risto Lindstedt & Eero Ojanen: 1918 - Matkoja muistin rintamille (kirjeenvaihto)
   Laura Lähteenmäki: Yksi kevät (nuortenromaani Tampereelta)
   Veijo Meri: Vuoden 1918 tapahtumat (romaani Hausjärveltä ja Riihimäeltä)
   Enni Mustonen: Ruokarouva (romaani Espoosta)
   Mike Pohjola: Sinä vuonna 1918 (immersiivinen romaani)
   Timo Saarto: Kevään varjo (dekkari huhtikuun 1918 Helsingistä)
   F. E. Sillanpää: Hurskas kurjuus (romaani Pohjois-Hämeestä)

Kirjat ovat sen verran erilaisia, että niistä on vaikea poimia suosikkia. En edes yritä. Jokainen avasi jotain uutta sadan vuoden takaisiin oloihin: 1918 Minä olin siellä oli tasapainoinen johdanto sodan syihin ja tapahtumiin, Lindstedtin ja Ojasen kirjeenvaihto taas punnittuja ajatuksia lähes sata vuotta sodan jälkeen. Veijo Meren romaanista opin yhtä ja toista sekavasta keväästä 1918 omalla kotipaikkakunnallani. Pohjolan kirja oli ensimmäinen lukemani immersiivinen romaani ja uppoutti monenlaisiin ihmiskohtaloihin (tähän mennessä olen selvinnyt sodasta elossa kerran ja lisäksi kuollut kerran vankileirin sairastuvassa ja kerran vankileirillä pahoinpitelyssä saamiini vammoihin sekä kerran saksalaisten teloittamana). Sandra ja Hurskas kurjuus ja Yksi kevät koskettivat, ja sodan mielettömyys ja sattumanvaraisuus kauhistutti. Ruokarouvan tutut tempautuivat sotaan ja täysihoitolan ruokahuolto oli hankalaa elintarvikepulan takia. Saarron rikostarina Helsingissä valkoisten ja saksalaisten kukistaessa punaiset oli miljööltään ihan omanlaisensa.

Suunnittelin lukevani vielä ainakin Anneli Kannon romaanit Veriruusut ja Lahtarit sekä Tuulikki Pekkalaisen tietokirjan Susinartut ja pikkuimmet. Ja itse asiassa useampi Antti Tuurinkin kirja kiinnostaa. Ne saavat jäädä odottamaan aikaa parempaa, nyt pidän hetken taukoa sisällissodasta.

Kiitos, Omppu, antoisasta haasteesta! 

Mike Pohjola: Sinä vuonna 1918

Olen juuri lukenut kirjaa. Ja pelannut - roolipeliksikö sitä sanotaan maallikkokielellä? Kumpaakin kirjasta. Ja yhtaikaa. Ja elänyt samalla kaksi elämää. Peräkkäin. Ensimmäisestä selvisin hengissä piiloutumalla, toisessa menehdyin vankileirin sairaalassa. Käsissäni on ollut immersiivinen romaani, Mike Pohjolan Sinä vuonna 2018.

Totta puhuen en ollut edes kuullut immersiivisistä kirjoista, ennen kuin Pohjolan kirjan arvioita alkoi näkyä blogeissa. Sitähän pitää kokeilla, tuumin.

Mike Pohjola on luonut kirjassaan kertomuksen sisällissodasta, jossa on hänen mukaansa miljoonia mahdollisia tarinoita. Alussa nuori henkilö joutuu huutolaiseksi vuonna 1913, kun hänen äitinsä ei pysty enää huolehtimaan hänestä. Kirja on sinä-muodossa, ja lukijana olet heti sisällä tarinassa, saat valita henkilölle identiteetin ja kotiseudun. Sitten arpa puuttuu peliin ja osoittaa, kuka huutaa sinut halvimmalla ja vie sinut taloonsa. Jokaisen lyhyen luvun jälkeen joko valitset itse, mitä teet seuraavaksi, tai arpa valitsee sattuman sinulle. Samalla lisäät hahmoosi piirteitä, jotka saattavat vaikuttaa myöhempiin vaiheisiisi.

Toistaiseksi olen uppoutunut - sitähän immersio merkitsee - kahden henkilön tarinaan. Ensimmäinen tarina oli oikullinen, minua pidettiin milloin punaisena ja milloin valkoisena, jouduin punaisten vankileirille, josta pääsin vapaaksi. Sodan lopun ja jälkiselvittelyt vältin piileskelemällä ja niin säilyin hengissä. Oli helppo eläytyä sisällissodan sekaviin oloihin, joissa saattoi tulla vedetyksi sodan eri puolille ja joutua vangituksi, jos osoitti sääliä vääränvärisen hihanauhan kantajalle.

Toinen tarina oli murheellisempi, päädyin punakaartilaisena Tampereen taisteluihin ja  jouduin haavoittuneena vankileirille, jossa kuolin vammani seurauksena. Muutaman muunkin tarinan aion kokea. Ehkä olen seuraavassa suomenjuutalainen? Tai Suomessa vielä oleva venäläinen?

Sinä vuonna 1918 on ensimmäinen kaltaisensa kirja, jonka olen lukenut, pelannut. Täytyy sanoa, että tarinat tosiaan uppouttivat: tämän tästä oli mietittävä ja tehtävä valintoja ja sitten taas antauduttava tapahtumien sattumanvaraisiin käänteisiin. Pohjolan kerronta on sujuvaa, joissain pidemmissä luvuissa selviteltiin ajan historiallisia tapahtumia Suomessa, Venäjällä ja Euroopassa, hieman luennoivalla otteella. Lyhyissä luvuissa taas huomio oli kiinnittyneenä vain siihen, mitä oikein oli tapahtumassa ja minne jouduttaisiin seuraavaksi.

Pohjolan teos on kokeileva ja kiinnostava. Näin parin tarinan jälkeen on vaikea sanoa mitään kirjan kielestä tai oikeastaan juonen kuljetuksestakaan, sillä lukiessa ei malta pysähtyä makustelemaan tekstiä. Sujuvaa lukeminen silti on, paitsi siinä kohtaa, jossa ihan ilmeisesti on virhe, joka pitää osata kiertää, ja siinä kohtaa, jossa en tiedä, johtuuko sekavuus sekavaksi käyneestä sisällissodasta, omasta väärästä valinnasta vai tarinan loogisuuden pettämisestä.

Näistä pienistä horjahteluista huolimatta ihailen Mike Pohjolan taitavaa työtä pelin rakentamisessa, voin vain kuvitella, millainen työ on ollut kirjoittaa nuo kaikki 289 episodia ja saada ne muodostamaan järkevästi ja yhteensopivasti mahdolliset tarinat. Ja jos Suomen historian vaiheet sata vuotta sitten ovat jääneet tuntemattomiksi, tässäpä innostava tapa perehtyä niihin. Kirjan takakannen mukaan yksi lukukerta kestää reilun tunnin, ja toinen oli ainakin minulle lyhyempi, kun tuli eteen jo luettuja episodeja.

      Mike Pohjola: Sinä vuonna 1918, 527 s.
       Kustantaja: Gummerus 2018
       Kansi: Jenni Noponen   

KIRJA on omasta hyllystä, ostin sen kirjakaupasta Kirjan ja ruusun päivänä.
MUUALLA mm. blogeissa Amman lukuhetki, Kirja vieköön, Sivutiellä, Tuntematon lukija
Osallistun kirjalla 1918-haasteeseen. Helmet-haasteessa saan suorituksen kohtaan "44. Kirja liittyy johonkin peliin".

Laura Lähteenmäki: Yksi kevät

Nyt pukkaa sisällissotaa. Viimeksi lukemassani dekkarissa Kevään varjo punaisten hallitsemasta Helsingistä tuli valkoinen kahden huhtikuun alun viikon aikana vuonna 1918. Juuri lukemassani Laura Lähteenmäen nuortenkirjassa Yksi kevät eletään samat vaiheet Tampereella ja vähän sodanjälkeistä kesää ja syksyä lisäksi.

Yksi kevät kertoo viidestä punaisten riveihin tempautuneesta tytöstä. Ikää heillä on vähän, 15-18 vuotta, ja syyt punakaartiin liittymiseen moninaiset. Kellä raha. Kellä tasa-arvopyrkimyksiin ja työväen aatteeseen herääminen. Kellä jännityksen hakeminen. Kellä vain sattumanvarainen mukaan joutuminen toisten vanavedessä, kun äidin ja isän kuolltua ei enää ole mitään, mitä kutsua kodiksi. Kenkätehtään tyttöjä kaikki tyynni.

Kirjan tapahtumat etenevät kolmessa eri jaksossa. Ensimmäisessä osassa "Huvila" tytöt perustavat sairaalan valtaamaansa taloon. Heille luvattua palkkaa ja ruokaa ei kuulu, sen sijaan työtä riittää, kun yhä pahemmin haavoittuneita punakaartin taistelijoita tuodaan heidän hoitoonsa. Taidot eivät riitä, tytöistä kaksi on käynyt hoitotyön pikakurssin, mutta muut eivät sitäkään. Seuraavassa osassa "Katu" huvila tyhjennetään, ja neljä tytöistä kirjoittautuu Tampereen punakaartin toiseen naiskomppaniaan, ja lyhyen sotilaskoulutuksen jälkeen heille annetaan kiväärit ja määrätään tehtäviin: vartioimaan siltaa miliisinä, ottamaan kiinni punakarkureita ja tuomaan heitä tuomittaviksi.

Kolmannessa osassa "Torppa" valkoiset valtaavat Tampereen. Yksi tytöistä joutuu valkoisten vangiksi, kolme pääsee pakenemaan Pyhäjärven jään yli. Metsiä pitkin he päätyvät yhden tytön sukulaistalon hylättyyn torppaan ja onnistuvat piilottelemaan siellä kesän läpi ja pitkälle syksyyn. Serkku tuo heille ruis- ja kaurajauhoja, kesällä metsästä löytyy marjoja. Nälkä ja eristäytyneisyys vaivaavat, ja viimein tyttöjen on haettava apua sukulaistalosta.

Laura Lähteenmäki on kirjoittanut hienon nuortenkirjan, jonka aikuinenkin lukee mielellään. Kaikki kuvatut tytöt tulevat köyhistä kodeista, ja kirja antaa hyvän kuvan niistä eri syistä ja taustoista, joista nuoret tytöt tulivat punakaartiin ja jopa aseellisiin taisteluihin. Sota on julmaa ja raakaa, sattumanvaraista ja järjestäytymätöntä, mutta mitään ei Lähteenmäki repostele liian yksityiskohtaisesti. Tapahtumia katsotaan eri tyttöjen näkökulmista, ja hienoinen romanttinen säiekin löytyy, mutta sodan keskellä ei tunteitten hehkuttelulle ole tilaisuutta. Nuortenkirjaan sopivasti kirja päättyy toiveikkaisiin näköaloihin heille, jotka sodasta selvisivät.

Aikaisemmin olen lukenut Laura Lähteenmäen aikuisten romaanin Ikkunat yöhön.

      Laura Lähteenmäki: Yksi kevät, 170 s.
       Kustantaja: WSOY 2018
       Kansi: Laura Lyytinen       

KIRJA on kirjastolaina. 
MUUALLA se on luettu ainakin blogeissa Kirjahilla, Kirjapöllön huhuiluja, Kirjasähkökäyrä, Kirsin kirjanurkka, Luetaanko tämä?, Unelmien aika
Osallistun kirjalla 1918-haasteeseen.

Timo Saarto: Kevään varjo

Vuosi 1918. Huhtikuun alku Helsingissä. Sateisen yön pimeydessä kuuluu laukaus puutalokorttelin pihalta Pikku Robertinkadulla. Kivijalan vieressä lojuu nuori surmansa saanut mies sinellissä. Venäläinen asepuku osoittautuu kuitenkin hämäykseksi, ammuttu mies paljastuu suomalaiseksi jääkäriksi. Mutta onko hän valkoinen vai loikannut punaisten puolelle?

Ampumistapausta alkaa tutkia punainen miliisin etsivä Leo Waara, jonka mielestä tapauksessa on jotain hämärää. Waara on tuttu jo Timo Saarron edellisestä dekkarista  Kuoleman kuukausi, joka voitti tänä vuonna Suomen dekkariseuran Vuoden johtolanka -palkinnon. Teos päättyi Suomen itsenäistymiseen, joten kirjojen välissä on ehtinyt kulua nelisen kuukautta, suurin osa siitä on käyty sisällissotaa. Helsinki on punaisten hallussa.  

Uudessa rikosromaanissa Kevään varjo Leo Waara selvittelee ammutun jääkärin taustaa ja tapaa tämän vanhemmat ja jääkäritoverin, josta sittemmin on tullut punainen. Tutkimusten aikana Waaran huomio kiinnittyy Pohjoissatamassa olevaan venäläiseen laivaan, jonne menee pari keskenään Suomea puhuvaa miestä. Toinen näistä on edellisestä kirjasta tuttu virasta erotettu valkoinen poliisi Anders Autio, jonka raportoitiin kuolleen pakomatkalla Ruotsiin. Tässä hän kuitenkin on, täysparran kasvattaneena ja venäläisessä sinellissä, neuvottelemassa laivan ja sen sisältämän ison aselastin ostamisesta valkoisille, ennen kuin punaiset ehtivät ottaa aseet haltuunsa. Tästä kaikesta etsivä Waara ei tiedä mitään, hän ei edes tunnista Autiota tämän peiteasussa, mutta häntä kummastuttaa rapistunut laiva ja sen vieraat.

Sitten Leo Waara saa puhelun Meilahdesta Toivolan huvilasta, jonka omistaa Anders Aution appi ja jonne Aution vaimo ja tytär ovat kaupunkiasunnostaan paenneet aviomiehen kuoleman jälkeen. Soittaja on Waaran tuttu, huvilassa palvelijana työskentelevä Betty Blom, joka hädissään kertoo punaisten löytäneen huvilasta kätkettyjä aseita ja vieneen talon isäntäväen huvilasta mennessään. Waara selvittää, etteivät punaiset ole olleet sieppauksen takana. Mutta kuka sitten? Ja minne perhe on viety?

Kevään varjo rakentuu Leo Waaran rikostutkimusten ja Anders Aution valkoisille tekemän salaisen valmistelutyön ympärille. Kiinnostavaa on seurata parin huhtikuisen viikon ajan sisällissodan etenemistä Helsingissä. Punaisten taistelutahtoa pidetään yllä lehtiuutisilla saavutetuista voitoista eri rintamilla ja uskomuksilla (tai valheilla) pienestä Helsinkiä piirittävästä lahtarien joukosta. Samaan aikaan asioista perillä oleva punaisten esikunta jättää Helsingin. Saksalaiset joukot marssivat ripeästi Hangosta kohti Helsinkiä ja suuret sotalaivat lähestyvät kaupungin satamaa. Valkoiset ja saksalaiset valtaavat kaupungin muutamassa päivässä punaisten paetessa sekasorron vallassa alta pois.

Timo Saarto tallentaa ajankuvan hämmentävän aidon tuntuiseksi. Tässä kirjassa rikostutkimukset eivät ole mielestäni aivan yhtä jänteviä kuin Kuoleman kuukaudessa, mutta jotenkin hämmennys, poukkoilu ja piilottelu sopii vuoden 1918 sekaviin oloihin. Kirjan lopussa eri juonikuviot solmitaan yhteen ja selviää montakin yllättävää asiaa.

Leo Waara on kiintoisa päähenkilö. Hän on punainen, miliisin palveluksessa ja sitkeä selvittämään hämäriä tapauksia ja siksi edennyt rivimiliisistä etsiväksi. Hänellä on hyvät suhteet moniin valkoisiin. Hänen kohtalonsa punaisten kukistuessa jää sen verran täpärään tilanteeseen, että luulen sarjalle olevan tulossa jatkoa. Tuon ajan Helsinki on ehdottoman kiinnostava dekkarin miljöö, joten seuraavaa osaa odotellessa.

      Timo Saarto: Kevään varjo, 264 s.
       Kustantaja: Karisto 2018
       Kansi: Mika Kettunen       

KIRJA on kirjastolaina. MUUALLA sen ovat lukeneet Kirsi ja Nettimartta.
Helmet-haasteessa kuittaan kohdan "30. Kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan". Osallistun myös pian päättyvään 1918-haasteeseen sekä sarjakirjojen Jatkumo-haasteeseen (Leo Waara -sarja, osa 2).

Lone Theils: Kohtalokas merimatka

Tanskalainen toimittaja Nora Sand toimii viikkolehden Lontoon kirjeenvaihtajana. Yhdellä haastattelumatkallaan merenrantakaupunkiin hän näkee käytetyn matkalaukun vanhan tavaran liikkeen ikkunassa ja päättää ostaa sen. Laukun sisältä löytyy runsas kokoelma vanhoja valokuvia, joissa nuoret tytöt poseeraavat kaikki samalla tavalla kuvaajalle. Yhtäkkiä Nora tunnistaa paikan, jossa yksi kuva on otettu: kaksi teini-ikäistä tyttöä seisoo Englannin-lautalla.

Samoihin aikoihin Noran lukioaikainen ystävä Anders tulee Lontooseen. Hän on poliisi ja osallistuu turvallisuusalan koulutukseen. Yhteistuumin Nora ja Anders selvittävät, että kuvan tytöt kuuluivat aikoinaan nuorisokodin ryhmään, joka pääsi odotetulle matkalle Lontooseen. Ennen laivan rantautumista huomattiin kaksi tyttöä - kuvan tytöt - kadonneiksi eikä heistä koskaan löydetty jälkeäkään, poliisin perusteellisista tutkimuksista huolimatta. Katoaminen tapahtui 1985, yli kaksikymmentä vuotta sitten.

Nora Sand ostaa sattumoisin lentokentältä kirjan, joka kertoo englantilaisesta sarjamurhaajasta, joka on tuomittu elinkautiseen vankeuteen lukuisien nuorten tyttöjen surmista, vaikka vain yhden ruumis on löydetty. Nora löytää miehen nimen ostamastaan matkalaukusta, ja Lone Thielsin esikoisromaani saa ihan uusia jännityksen kierteitä. Noran löydöistä kiinnostuu vähitellen Tanskan ja sitten Iso-Britannian rikospoliisi. Kun tunnettu sarjamurhaaja, joka ei ole suostunut tapaamaan vankilassa muita vieraita kuin perheenjäseniä ja asianajajansa, äkkiä myöntyy Noran tapaamiseen, asiat alkavat edetä vauhdilla ja vaarallisesti.

Kohtalokas merimatka tempasi mukaansa täysillä alusta alkaen, ja tämän äänikirjan kuuntelijan oli vaikea malttaa pitää taukoa kuuntelemisessaan. Nora Sand on erilainen rikoskirjan päähenkilö, nuori ja itsenäinen skandinaavinen nainen, jonka toimittajanvainu ennustaa mahtavaa juttua ja jonka empatia kohdistuu kaikkien niitten kadonneitten tyttöjen vanhempiin ja ystäviin, jotka eivät ole koskaan saaneet tietää, minne heidän rakkaansa hävisi.

Tanskalainen toimittajataustainen Lone Theils kirjoittaa hyvin, vauhdikkaasti ja jännittävästi. Kirjan loppua kohden hurjia käänteitä on vähän liikaakin minun makuuni, mutta kutkuttava tarina pitää otteessaan loppuun asti. Selvitettävät rikokset osoittautuvat rankoiksi ja vastenmielisiksi, ne nimetään, mutta niitä ei kuvailla yksityiskohtaisesti. Rikosten vastapainona kirjassa on romanttinen sivujuoni: Nora huomaa ajatustensa kääntyvän liiankin usein erään komean, raamikkaan miehen puoleen.

Nora Sand -sarjasta on käännetty suomeksi jo kakkososakin, Runoilijan vaimo. Tanskalaistoimittaja on sen verran sympaattinen tapaus, että epäilemättä se päätyy luettavaksi tai kuunneltavaksi, kun sopiva tilaisuus tulee.

      Lone Theils: Kohtalokas merimatka, äänikirja.

      Kustantaja: Aula & co 2017. Paperikirja 2016.

      Alkuperäinen: Pigerne fra Englandbåden, 2015, suomentaja Kari Koski

      Lukija: Mervi Takatalo. 13 t, 3 min.

E-KIRJA on laina Ellibs-kirjastosta. MUUALLA se on luettu tai kuunneltu ainakin blogeissa Kirja hyllyssä, Kirjasähkökäyrä, Kirsin kirjanurkka, Lukutoukan kulttuuriblogi.
Helmet-haasteeseen saan suorituksen kohtaan "3. Kirja aloittaa sarjan", lisäksi osallistun Jatkumo-haasteeseen (Nora Sand -sarja, 1. osa) ja Kirjoja ulapalta -haasteeseen.