perjantai 28. kesäkuuta 2013

Antti Tuuri: Eerikinpojat


Jostain syystä en ole lukenut aikaisemmin Antti Tuurin kirjoja, mutta keväällä  päätin korjata tilanteen hänen Äitini suku -sarjallaan, joka ymmärtääkseni perustuu tositapahtumiin. Sen alkaa Eerikinpojat, jonka tapahtumat sijoittuvat 1730-luvulle.

Eerikinpojat on saanut nimensä kälviäläisen papin pojista, jotka palvelivat aikansa Ruotsin kuninkaan armeijassa, mutta sitten jättivät sotilasuran. He purjehtivat Keski-Pohjanmaalta Ruotsiin kauppa-asioilla. Lisäksi heitä luonnehtii heidän varsin jyrkkä uskonnollisuutensa, ja he ovat antaneet nimensä herätysliikkeelle, maan hiljaisille, joka pitää Lutherin kirkon pappeja harhaoppisina. Veljeksiä seuraa joukko ihmisiä Keski-Pohjanmaan pitäjissä.

Kirjan päähenkilö on kuitenkin laihialainen piikatyttö Ulla, jonka silmin tapahtumat nähdään. Kirja alkaa oikeudenkäynnillä, jossa Eerikinpoikia ja joitain heidän seuraajiaan syytetään harhaoppisuudesta. Oikeus tuomitsee heidät maanpakoon, ja kun veljekset perheineen ja seuraajineen lähtevät Tukholmaan anomaan kuninkaalta armoa, Ulla ja hänen äitinsä päättävät mennä mukaan.

Armoa ei maan hiljaisille kuitenkaan anneta. Asian ratkaisua odotettaessa asutaan Tukholmassa kuukausikaupalla, mutta lopulta karkoitettujen matka jatkuu Ruotsista Tanskaan, jossa he purjehtivat paikasta toiseen. Heidän maineensa kiirii heidän edellään, ja heitä odottaa aina uudessa satamassa seuraajia ja suojelijoitakin, mutta viranomaiset torjuvat heidät yhtä kaikki ja kieltäytyvät antamasta lupaa maihin asettumiseen. Pakolaiset joutuvat jatkamaan matkaansa seuraavaan etappiin, jossa ihmiset ehkä ovat hyväksyvämpiä.

Kirja tuntui aluksi hidaslukuiselta, ja kesti tovin, ennen kuin sain sen loppuun. Vähitellen kiinnostuin seuraamaan maasta karkoitettujen koviakin kohtaloita, kun esimerkiksi synnyttävää naista ei päästetty maihin synnyttämään harhaoppisten pelosta. Ullan elämässä on mukavia väreitä, kun Tukholmasta matkaan liittyy räätälinsälli, jonka kanssa sopii haaveilla yhteisestä kodista jossain turvasatamaksi luullussa kaupungissa. Vaan kuinka suunnitelmien kanssa käykään? Kirjan lopussa pakolaiset ovat asettuneet Tanskan alueelle. 

Ihailin Tuurin kielenkäyttöä, voisin hyvin kuvitella, että juuri tuolla tavoin piikatyttö ajatteli ja puhui 1700-luvulla. Järkyttävääkin oli lukea, että Suomen historiasta löytyy tapaus, jossa kokonainen ryhmä ihmisiä on karkotettu merelle ilman tietoa kotimaasta vain sen perusteella, miten he uskovat. Siksikin kannatti lukea tämä kirja. Seuraavaksi sarjan toiseen osaan, Ullan kirjaan.

Kaiken voi lukea -blogin Jori luki Eerikinpojat viime kesänä.

KIRJAN lainasin kotikaupungin kirjastosta.

Antti Tuuri: Eerikinpojat, 316 s.
Kustantaja: Otava 2001
Kansi: Hannu Taina

keskiviikko 26. kesäkuuta 2013

Marianne Peltomaa: Tilinteon aika

Tykästyin Marianne Peltomaan ensimmäiseen rikosromaaniin Ei valoa tunnelissa ja sen sympaattisiin helsinkiläispoliiseihin Heimo Partaseen ja Vera Gröhniin, joten päätin lukea  kirjailijan seuraavankin dekkarin.

Tilinteon aika sijoittuu helsinkiläisen tilitoimiston ja yritysostojen maailmaan. Toimiston taloudellinen tulos laskee, ja työntekijät pelkäävät irtisanomisia. Alkaa tapahtua kummallisia asioita: joku telkeää yhden tilitoimiston työntekijöistä holviin, joku yritetään murhata... Toisessa kaupunginosassa löydetään samaan aikaan tuntemattoman miehen ruumis kerrostaloasunnosta, eikä kukaan tiedä, kuka hän on.

Kun alun yli oli päästy, tarina vei mukanaan, ja minun oli vaikea laskea kirjaa kädestäni, kun odotin ratkaisua selviäväksi. Mutta ennen kuin siihen asti pääsin, alku tuntui pitkään aika sekavalta. Tilitoimistossa oli paljon väkeä, ja kun heidät marssitettiin yksi toisensa jälkeen näyttämölle keskustelemaan tilitoimiston erikoistoiminnoista, juoneen oli vaikea liittyä ja henkilöitä oli vaikea muistaa. Kun  poliisit saapuivat paikalle rikosten tapahduttua,  tarinan juonenpäät alkoivat löytyä, ja kai ihmisetkin tulivat tutummiksi luettujen sivujen myötä. 

Samoin kuin ensimmäisessä Peltomaan dekkarissa kiinnitin tässäkin huomiota siihen, miten monet henkilöistä olivat elämässään sosiaalisesti perin yksinäisiä. Kaiken kaikkiaan pidin ensimmäisestä enemmän kuin tästä. Millainenkohan on  seuraava, Pimeä portaikko, joka ilmestyi 2009?

Marianne Peltomaa: Tilinteon aika, 295 s.
Kustantaja: Schildts 2006
Alkuteos: Räkenskapens tid 2006, kääntäjä Tarja Teva

KIRJAN lainasin naapurikaupungin kirjastosta.


sunnuntai 23. kesäkuuta 2013

Joel Pettersson: Sininen kehä


Sininen kehä, Kertomuksia on erikoinen kirja, jota on vaikea sijoittaa mihinkään valmiiseen muottiin.

Kirja ensinnäkin ilmestyi vasta viime vuonna, vaikka Joel Pettersson eli elämänsä jo 1892-1935. Kansiliepeen mukaan hän oli ahvenanmaalainen kirjailija ja taidemaalari, joka kirjoitti tuhansia sivuja proosaa, erityisesti kertomuksia, mutta myös näytelmiä. Vasta 1970-luvulla hänen kertomuksiaan julkaistiin neljä kokoelmaa. Vuoden 2000 jälkeen julkaisuun on päässyt lisää kokoelmia, ja myös suomeksi käännettyinä. Sininen kehä on kolmas suomennettu valikoima.

Toisekseen Sininen kehä on sisällöltään moninainen ja vaihteleva. Sieltä löytyy lähettämättömiä kirjeitä, joissa Pettersson kuvaa arkielämäänsä ja usein eksyy kauas mielikuvituksen poluille omaperäisellä tavalla. Kertomukset on koottu omiksi ryhmikseen, joiden otsikot liittävät ne Petterssonille tuttuun ympäristöön: "Kirjailija", "Kylä", "Meri". Yksi otsikko on "Tarinat", ja se varsinkin sisältää kertomuksia, joita kutsuisin aikuisten saduiksi, joissa eläimet, puut ja vesipisarat muuttuvat elollisiksi olennoiksi. Unikin voi etsiä nukkujaa:
Kun olin hyvin nuori, olin kerran kaukana kotoa, makasin vieraassa huoneessa saamatta unta. En pystynyt nukkumaan ollenkaan. Olin ensimmäistä kertaa poissa kotoa, ja vasta nyt ymmärrän, miksi en saanut sinä iltana unta. Uni ei löytänyt minua. Miten se olisikaan löytänyt, hyvä, siunattu uni. Se oli aina löytänyt minut iltaisin kotisängystäni. Näen nyt miten uni etsi minua, käänteli vuodevaatteita, nosti patjaa. (Lentoon lähtevä mielikuvitus, s. 21.)
Kirjan teksteistä voi paikoin aistia, että ne on kirjoittanut taidemaalari, joka on vaihtanut siveltimensä sanoihin:
Jo eilen oli etelässä pilviseinämä, kuin pyöränpuolikkaan yläreuna. Oikeastaan se ei ollut seinämä, vaan iso määrä riekaleita, jotka levisivät toistensa päälle. Riekaleitten välissä oli pieninä rakoina sitä tyhjyyttä, jota sanotaan taivaaksi. Riekaleet olivat aluksi valkeita. Kun aurinko nousi taivaanrannan ylle ja huusi: "Ohhohhoijaa", silloin riekaleet kellertyivät. (Lähettämätön kirje, s. 79.)
Joel Pettersson kirjoitti myös näyttämölle, ja kertomuksissaankin hän rakentaa kuva- ja äänimaailman lukijalleen. Näin hän kuvaa äitinsä aamutoimia:
Äkkiä tulee liikettä, se on latautunut vähitellen.Muori kaataa vettä lehmien pataan. Kun hän työntää kauhan vesisaaviin kuuluu pull. Saavista padan viereen on kaksi askelta. Boff, puff. Ensimmäinen askel osuu matolle, ääni on pehmeä, toinen paljaalle lattialle, sen ääni on kovempi. Muori lorisuttaa veden pataan. Loo-o-o-o-r-rr. Sitten hän astuu takaisin saaville, ensin puff ja sitten boff. (Lähettämätön kirje, s. 76.)
Sininen kehä, Kertomuksia on omaperäistä kielenkäyttöä, saariston maalaisarjen realismia, sadun fantasiaa ja maailmaa taiteilijan ja ajattelijan silmin. Joissakin kertomuksissa on uskonnollinen teema kuten tarinoissa "Aatami ja Eeva ja onnentunne" sekä "Saatana-setä". Luin kirjaa pieninä paloina, ja jokin kielen arkisuuden ja fantasian yhdistelmässä kiehtoi. 

Joel Pettersson asui elämänsä Ahvenanmaalla lukuun ottamatta parin vuoden jaksoa, jolloin hän harjoitti taideopintoja Turussa. Joissakin kertomuksissa vilahtavat paikannimet kuten Ahvenanmeri, jäätie Maarianhaminaan, Lumpar, Norrskog. Jälkisanoissa tekstien toimittaja Ralf Svenblad selostaa lyhyesti Petterssonin elämänvaiheet. 

Osallistun tällä kirjalla Oi maamme Suomi-maakuntahaasteeseen.

KIRJAN löysin kotikaupungin kirjaston palautettujen vaunusta.


Joel Pettersson: Sininen kehä, Kertomuksia, 240 s.
Kustantaja: Pequod, 2012
Kannen kuva: Joel Pettersson, Mänty, öljymaalaus, 1916
Kirjailijan käsikirjoituksesta toimittanut, Jälkisanat: Ralf Svenblad
Valikoinut ja suomentanut: Antero Tiusanen

perjantai 21. kesäkuuta 2013

Juhannusta!


Suomen lippu on vedetty pihan salkoon, joten alkaa olla aika lähteä juhannuksen viettoon. Tänään on kokko joen rannassa, muuten mökkeilyä, valokuvailua ja lukemista.

Kirjabloggauksen kanssa palaan koneen ääreen sunnuntaina. Siihen asti oikein mukavaa juhannusta blogini lukijoille!

tiistai 18. kesäkuuta 2013

Raili Mikkanen: Hopearenkaan taika

Neljäs ja toistaiseksi (?) viimeinen osa Raili Mikkasen historiallista nuortenromaanien sarjaa on nimeltään Hopearenkaan taika. Jo sarjan edellisestä osasta tutuksi tullut saksalaissyntyinen kauppiaanleski haluaa nähdä vielä vanhoilla päivillään isiensä maan.


Leskirouva Katarina Kalmi pyytää matkaseurakseen Saksaan Anna Mikontyttären, jonka sisar Margareeta saa tilaisuuden lähteä mukaan. Kaikki on tytöille uutta: merimatka isolla purjeveneellä, Itämeren rannalla sijaitsevan hansakaupungin vilske ja seurapiirit, heidän asuintalonsa vauraus ja koko. Anna on jo Vaasassa ollessaan oppinut saksaa, ja Margareetakin oppii vähitellen matkan aikana. Eletään edelleen 1600-luvun loppua.

Parasta Saksassa on heidän isäntäväkensä iso kirjasto, josta Anna ihmeekseen löytää naisten kirjoittamia kirjoja - ei hän tiennyt sellaisia olevan olemassakaan. Margareta taas on haltioissaan, kun heidän vierailunsa isäntä, lääkäri, tuo hänen katsottavakseen kirjan, jossa on kuvia ihmisen sisältä. Miten paljon ne opettavatkaan nuorta naista, joka on tuskin lukutaitoinen, mutta joka tietää heti, miten paljon kuvat auttavat häntä oppimaan  parantajantaitoja.

Matka päättyy surullisesti, ja tyttöjen on palattava koti-Suomeen. Toisen sydän riemuitsee, mutta toisen on samalla haikea, kun hän katsoo hopearengasta, jonka hän sai mukaansa. Monta yllätystä on edessä ennen kirjan päätöstä, mutta niidenkin selvittyä minua jäi kovasti kiinnostamaan, millaisiin vaiheisiin elämä tyttöjä vielä kuljettaisi. En tiedä, onko Mikkanen suunnitellut sarjalle jatkoa.

Jälleen oiva lukukokemus, jonka seurassa viihdyin. Luin samaan aikaan tämän kanssa Tuurin Ullan kirjaa (bloggaus tulossa myöhemmin), jossa myös oltiin Saksan rannikon tuntumassa ja liikuttiin saksalaisessa kaupungissa, ja ajoittain jouduin keskittymään siihen, mitä oikein tapahtui kummassakin kirjassa, kun ajankohtakin on suhteellisen sama. Mutta se vain opetti minulle, ettei pidä lukea liian samoissa maisemissa tapahtuvia kirjoja yhtaikaa!

Raili Mikkanen: Hopearenkaan taika, 252 s.
Kustantaja: Tammi 2010
Kansi: Kaarina Kaila

KIRJAN lainasin kotikaupungin kirjastosta. Sarjan edelliset osat ovat:
Kahdentoista vala
Myrkkypuun marjat
Pähkinäpuinen lipas

lauantai 15. kesäkuuta 2013

Raili Mikkanen: Pähkinäpuinen lipas

En malttanut olla jatkamatta Raili Mikkasen historiallista nuortenromaanisarjaa 1600-luvun lopusta, sen verran kiinnosti tietää, mitä sisaruksille jatkossa tapahtui. Sarjan ensimmäisessä osassa Kahdentoista vala etualalla ovat kolmen sisaruksen äiti Briitta Joosepintytär ja esikoinen Kirsti, joka mieltyy lähiseudulle sukulaistaloon töihin tulleeseen Juhoon. Toisessa osassa Myrkkypuun marjat pääosan saa tyttäristä keskimmäinen eli Margareeta, joka muuttaa Kirstin lähelle asumaan omaa torppaa.


Tässä kolmannessa osassa pääsee pikkusisko Anna esiin. Hän on jo hyvin nuorena mennyt pikkupiiaksi naapuriin Pennalan taloon, jossa häntä kohdellaan hyvin. Jopa Annan unelma lukemaan oppimisesta toteutuu, kun emäntä opettaa häntä yhdessä omien lastensa kanssa. Käydessään vanhassa kotimökissä Anna löytää tupasen eläinnurkkauksesta äidin aikoinaan lattiaan kätkemän lippaan. Sen lukkoon sopii avain, jonka äiti oli ennen kuolemaansa Annalle antanut kertomatta sen enempää, minkä avaamiseen se oli tarkoitettu.

Pähkinäpuisen lippaan sisältä löytyy tietoja, jotka kiihdyttävät Annan ja hänen sisartensa mieltä. Anna päättää lähteä Vaasaan selvittämään lippaan salaisuutta,  ja siihen tarjoutuukin sopiva tilaisuus, kun hän pääsee siellä asuvan saksalaissyntyisen leskirouvan seuralaiseksi. Ja mikä mukavinta, Pennalan Vihtorikin käy Vaasassa triviaalikoulua.

Pähkinäpuinen lipas on edellisten osien tapaan nopealukuinen ja viihdyttävä kirja historiallisista romaaneista pitäville. Siinä on arvoitus, seikkailua, ripaus romantiikkaa ja Suomen historian ajankuvaa 1600-luvun lopulta. Toivon, että nuoret löytävät Mikkasen kirjat. Itsekin uppoudun mielelläni hetkeksi niiden maailmaan ja huomaan nauttivani tarinasta ja vanhan elämänmuodon kuvauksesta. Seuraavaksi sitten sarjan neljänteen osaan.

Oi maamme Suomi (Pohjanmaa, Uudenkaupungin lähistö ja Vaasa).


Raili Mikkanen: Pähkinäpuinen lipas, 2005 s.
Kustantaja: Tammi 2008.
Kansi: Kaarina Kaila

KIRJAN lainasin kotikaupungin kirjastosta.

keskiviikko 12. kesäkuuta 2013

Eila Kujala: Valkea kissankello


Kaarle on ollut neljä vuotta Amerikassa tienaamassa talorahoja ostaakseen oman maapaikan. Kotona häntä odottavat vaimo Johanna ja tytär Liina sekä poika Olavi, joka oli vasta syntynyt, kun isä matkusti tammikuussa 1916. Eipä tämä tiennyt silloin Suomen suuriruhtinaskunnasta lähtiessään, että palaisi itsenäiseen maahan.

"Olavi seisoo piirongin edessä kamarissa, huomaa Johanna. Mentyään pojan lähelle hän huomaa kuinka poika pitää isänsä valokuvaa kädessään ja silittää pienillä sormillaan kuvan viiksiä. - Mustat viikset, minun isällä on mustat viikset.- Niin on siinä kuvassa ja äiti luulee, että on isällä ne vieläkin.- Siitä sen sitten tuntee, toteaa poika ja Johanna huomaa mitä nelivuotias on miettinyt: miten tuntea isä!"  (s. 190)
Eira Kujalan kirja Valkoinen kissankello on takakannen tekstin mukaan Kaarlen tarina, ja sitähän se on. Kaarle lähtee ensimmäisen kerran Amerikkaan tienaamaan 1906, koska "keisarin nostoväki ei houkuttele" ja koska "se on meillä kotona elämä niin pientä, että ei siinä ole kaikille elämisen mahdollisuutta". Kotipuoleen jää tyttö odottelemaan, ja sen takia Kaarle palaa Suomeen parin vuoden kuluttua.

Uusi lähtö länteen koittaa talvella 1916, koska Kaarle tietää, että vain niin hänen on mahdollista hankkia oma tila juuri syntynyttä poikaansa varten. Toinen reissu venyy neljän vuoden mittaiseksi. Sieltä palattua ostetaan maapaikka, ja perhe elää onnellista elämää, välillä myötämäessä, toisinaan vastuksia kokien.

Kirjan tapahtumapaikkoina ovat Lohtajan ja Kälviän seudut Keski-Pohjanmaalla,  ja se kertoo tavallisten suomalaisten elämästä historian mullistusten keskellä. Vaikka kirja on Kaarlen tarina, sen kertomisessa on hänen vaimollaan melkein suurempi osa kuin miehellä itsellään. Kun Kaarle on Amerikassa, hänen elämästään saapuu välähdyksiä kirjeitse, jotka on kirjoitettu kotimaakunnan murteella, vaikka muuten kirja on yleiskieltä. 
"Täälä on nyt kyllä töitä tarijolla joka puolella. Nyt sitte olemma parhaillans siirtynehet lännemmäs taas kolikaivantohon. Mainareiks meitä täälä suomalaisten joukosa sanotahan. Uuelta vuojelta alotamma." (s. 130)
Sen sijaan kotipuolen tapahtumat kerrotaan vaimon näkökulmasta, samoin jatkuvan ikävän tunteet. Hän seuraa sivusta politiikkaa Suomen itsenäistymistä edeltävinä vuosina ja hän kuulee kapinatalven tapahtumista järkyttäviä uutisia, koska Keski-Pohjanmaaltakin on lähdetty taisteluihin Etelä-Suomeen, niin punaisten kuin valkoistenkin joukkoihin. Myös uskonnollisia pohdiskeluja Johannalla on, kun uusi herätysliike leviää paikkakunnalla ja haastaa kirkon perinteisen uskonkäsityksen.

Valkea kissankello oli mielenkiintoinen kirja. Sen kehystarinana oli Kaarlen pojantytär, joka kyseli tuoraltaan, isoisältään, tämän elämästä ja vanhoista ajoista. Kun Kaarlen tarina sijoittui vuosien 1905-1930 välille, kehyskertomuksen poikkeamat 1950-luvulle itse asiassa vähän häiritsivät minua, ja romaani olisi ollut sujuvampi ilman niitä. Mielenkiintoiseksi kirjan teki todentuntuinen kerronta tavallisten keskipohjalaisten maaseudun ihmisten arkisesta perhe-elämästä, ajatuksista ja kokemuksista sata vuotta sitten, Amerikan muuton taustoista ja vuoden 1918 tapahtumista taisteluja kauempaa seuraavien silmin.

Niin, ja kun olen mukana haasteessa, jossa luetaan kirjoja Suomen maakunnista, tämä kirja kuuluu Keski-Pohjanmaalle.
Lukuiloa kukkien keskellä -lukuhaaste.

Eila Kujala: Valkea kissankello, 239 s.
Kustantaja: Länsirannikko 2011
Kansi: Hannele Peltorinne ja Eila Kujala

sunnuntai 9. kesäkuuta 2013

Metropoliitta Panteleimon: Murha kirkonkylässä

En voinut olla tarttumatta Murha kirkonkylässä -kirjaan nähdessäni sen kirjaston palautettujen hyllyssä: millainen on piispan kirjoittama rikosromaani? 

Vähän aikaisemmin lukemani dekkarit Ei valoa tunnelissa ja Kadotetut tapahtuivat kaupungeissa 2000-luvulla. Poliisit suhasivat vauhdilla kaupunginosasta toiseen, ja rikoksia tehtiin ryppäinä, ennen kuin ensimmäistäkään oli ehditty selvittää. Metropoliitan rikosromaanissa ollaan sen sijaan sodanjälkeisessä maaseutukylässä, jossa yhdessä murhamysteerissä riittää tutkimista ja jossa ihmiset tuntevat toisensa ja poliisit ehtivät kävellä kylän yhdeltä laidalta toiselle.



Pohjois-savolaisen kylän 1950-luvun verkkainen rauha järkkyy, kun kuivuneen koskenuoman pohjalta löytyy ruumis. Ensin näyttää siltä, että Valde Mikkinen on juovuspäissään pudonnut sillalta, mutta pian alkaakin vaikuttaa, että joku auttoi Valden pois päiviltä. Rikosta ratkaisemassa ovat maalaispoliisi Urhonen ja rikoskomisario Palokoski kaupungista, eikä poliisinrouva Elisabet Urhosella ole selvitystyössä ihan vähäinen rooli hänelläkään. Rikostutkinnan myötä lukija pääsee kurkistamaan kylän ihmissuhdeverkostoon. Valde on Karjalan evakkoja, naisten miehenä tunnettu, ja yhdeksi näkökulmaksi nousee kylän kanta-asukkaiden tulijoihin kohdistama vieroksunta.

Piispan kirja on ihan mukavan leppoisa välipala, ei liian jännittävä eikä liian koukuttava (!), mutta tarpeeksi kiinnostava ja arvoituksellinen tällaiselle perinteisten dekkareiden ja historiallisten romaanien ystävälle. Kustantaja luokittelee kirjan takakannessa  nostalgiseksi rikosromaaniksi. 

Metropoliitta Panteleimon on keväällä julkaissut toisen dekkarinsa, Murha näyttämöllä, mutta sitä en ole vielä lukenut. Se jääkin hänen viimeiseksi piispana julkaisemaksi rikosromaanikseen, sillä hän on juuri kesäkuun alussa jäänyt eläkkeelle tehtävästään.

Murha kirkonkylässä tapahtuu kuvitteellisessa Koskenkylässä. Kirjailija on kuitenkin kertonut haastattelussaan Iisalmen Sanomissa, että kirjan maisemana on Salahmin kylä Vieremällä Pohjois-Savossa. Niinpä osallistun tällä Suomen maakuntien valloitukseen lukuhaasteessa.

Metropoliitta Panteleimon: Murha kirkonkylässä, 214 s.
Kustantaja: Myllylahti 2011

KIRJAN lainasin kotikaupungin kirjastosta.

perjantai 7. kesäkuuta 2013

Kesällä luulen lukevani

On mukava suunnitella lukemisiaan ja erityisen mukavaa se on, kun kirjablogeista saa vihjeitä hyvistä luettavista. Silti lukemisen hetkellä inspiraatio useimmiten  sanelee, mihin kirjaan kulloinkin tartun.



Näin kesän alussa tuntuu siltä, että kesällä saattaisin lukea ainakin tällaisen tusinan:

1. Yllätyksekseni kirjaston uutuushyllyllä oli Ulla-Lena Lundbergin Jää. Eikö sillä olekaan enää kymmenien varausjonoa? Se tarttui heti mukaan, ja varmaan tulee luetuksi lähiaikoina, kun laina-aika on vain kaksi viikkoa.

2. Samalla käynnillä hain varaamani Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme, jota blogistit ovat kovasti kiittäneet.

3. Olen menossa katsomaan kesäteatteriin Veijo Meren näytelmää "Aleksis Kivi" ja ajattelin teemaan sopivasti lukea Metsän poika tahdon olla, joka on Maijaliisa Dieckmannin tämän kevään lastenromaani Kiven lapsuudesta.

4. Dekkareita pitää kesällä olla. Jyrki Heinon Kellari sopii, sillä minulla on edelleen iso hinku Suomen historiaan sijoittuviin romaaneihin.

5. Suomen historiasta puheen ollen, jatkan varmaan Antti Tuurin Äitini suku - sarjaa, josta on vuorossa kolmas osa, Muukalaiset.

6.-8.  Sukuharrastukseni myötä kiinnostuin keväällä vuoden 1918 tapahtumista, ja niinpä suunnitelmissani on kevyen viihteen osastossa Enni Mustosen Koskivuori-sarjaa. Tuon ajan historia ei tietenkään ole kevyt, mutta silti odotan näidenkin Mustosen kirjojen olevan nopeasti ahmittavaa kesälukemista. Ainakin kolme sarjan viidestä teoksesta voisi kesän aikana mennä: Verenpisara ikkunalla aloittaa tarinan Suomen itsenäistymisen ajalta, Ruiskukkaseppele ajoittuu kymmenen vuotta myöhemmäksi, Kielon jäähyväiset taas sota-aikaan.

9. Blogeissa on kovasti kehuttu Vera Valan dekkareita, joten aikomukseni on tutustua ainakin toiseen niistä. Sarjoissa on useimmiten kiva alkaa ensimmäisestä, niin tulee päähenkilö tutuksi alusta alkaen. Valalla ensimmäinen on Kuolema sypressin varjossa.

10. Hyvän mielen lukemisena laitan pinoon Alexander McCall Smithin Naisten etsivätoimisto nro 1.

11. Haluan lukea myös jonkin Khaled Hosseinin kirjoista. Pitäisikö aloittaa omasta hyllystä löytyvästä Tuhat loistavaa aurinkoa vai uudesta Ja vuoret kaikuivat?

12. Johonkin täysin uuteen, blogeissa esillä olleeseen ulkomaiseen kirjailijaan voisi tutustua. Ian McEwan vai John Irving? Susan Fletcher vai Anne Tyler? Margaret Atwood? Skandinaavinen dekkaristi? Jollain eksoottisemmalla kielellä kirjoittava uudempi kirjailija?

Elokuun lopulla tiedän itsekin, millaiseksi tusina lopulta muodostuu!

keskiviikko 5. kesäkuuta 2013

Marko Kilpi: Kadotetut äänikirjana

Jossain vaiheessa keksin, että työmatkoilla voi radion sijasta kuunnella äänikirjoja, ja sen jälkeen olen vietättynyt useimpina arkipäivinä 20 min aamuin ja toisen mokoman iltapäivisin kirjallisissa maailmoissa. Useimmiten kuunneltavaksi valikoituu jotain juonellista, jonka perässä pysyy, vaikka välillä seuraisi tovin muuta liikennettä, ja jota ei ole liian vaikea jättää kesken työpaikalle tai vastaavasti kotiin ennätettyä.

Yksi kevään aikana kuuntelemistani äänikirjoista oli Marko Kilven poliisiromaani Kadotetut. Kirjailija oli minulle uusi tuttavuus, vaikka dekkareiden maailmassa viihdynkin. Teoksen koukuttavuudesta kertonee sekin jotain, että pari kertaa oli jäätävä useaksi minuutiksi autoon kuuntelemaan, kun olin ajanut sen talliin työpäivän päätteeksi, niin jännittävässä kohdassa kirja oli.


Marko Kilpi: Kadotetut, äänikirja
Kustantaja: Gummerus 2010
Lukija: Niko Saarela (11 CDtä, 12t 7min)
Kirjan päähenkilö poliisimies Olli Repo tutkii työtovereineen useita rikoksia samaan aikaan. Alun kohtaus kerrostalon autotallissa oli sen verran vastenmielinen, että harkitsin äänikirjan jättämistä sikseen! Onneksi en jättänyt. Kirjan mittaan poliisien eteen tulee henkilöiden katoamisia, pahoinpitely, poliisin yli ajo, pommiuhkaus. Poliisityön kuvaus tuntuu varsin tietävältä, mikä ei ole ihme, sillä kirjailija itse on ammatiltaan poliisi. Välillä konstaapeli Repo miettii kirjassa omaa yksityiselämäänsä, vaimon lähtöä heidän pienen poikansa kanssa ja avioeroa.

Kirjasta ei puutu yllättäviä juonenkäänteitä, vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Sen kaiken keskellä Repo pysähtyy ihmettelemään suomalaista yhteiskuntaa ja miettimään vakavampia. Pidin teoksesta näiden takia - että kaiken viihdyttävyyden keskellä katsotaan rikosten taakse ja rikollisten omasta henkilöhistoriasta nouseviin motiiveihin. Kuuntelusta jäi erityisesti mieleen kohdat, joissa Repo pohti kuolemaa ja kuolemanpelkoa, oikeaa ja väärää sekä rajoja ja rajattomuutta. 

Kadotetut-kirjan ovat kuunnelleet äänikirjana myös mm. Kirsi ja Salla sekä lukeneet Amma ja Jori.

Kirjassa ei mainita tapahtumien kaupungin nimeä kertaakaan, mutta kaupunginosa mainitaan, ja samanniminen löytyy Kuopiosta, jossa myös Marko Kilpi asuu ja työskentelee poliisina. Siksi uskaltaudun valloittamaan tällä kirjalla Pohjois-Savon Oi maamme Suomi -haasteessa.

KIRJAN lainasin kotikaupungin kirjastosta.


sunnuntai 2. kesäkuuta 2013

TaoLin: Suomen taivaan alla

Suomen taivaan alla on kiinalaisen Lingin ja suomalaisen Tapion tarina. Kirja alkaa siitä, kun Ling on yksin matkalla Suomeen, ensimmäistä kertaa, vaikka hän on naimisissa suomalaisen miehen kanssa. He olivat tavanneet toisensa Kiinassa, kun Tapio oli siellä matkalla ja tuli vielä uudelleenkin, kosimaan. Häitten jälkeen Tapio palasi elämäänsä Suomessa, ja Ling jäi järjestämään asioitaan muuttoa varten.

Ling saapuu Suomeen kesän kynnyksellä ja asettuu Tapion kotiin Jyväskylään. Alussa riittää ihmeteltävää puhtaassa, hiljaisessa maassa, jonka ihmisetkin ovat kovin hiljaisia. Ling nauttii luonnosta ja varsinkin metsistä, vapauden tunteesta, ja hän on tyytyväinen avioliittoonsa ison ja vakaan miehensä kanssa. Samalla kun Ling huomioi Suomea ja sen ihmisiä ja tapoja, hän tutustuu Tapioon paremmin ja miettii avioliittoaan tämän kanssa ja vertaa sitä aikaisempaan liittoonsa Kiinassa. 

Kun pitkä ja pimeä talvi tulee, valkoinen, kylmä ja hiljainen maa on melkein liikaa Lingille. Hän tekee matkan kotimaahansa kiinalaisen uuden vuoden aikoihin, mutta palaa takaisin aikomuksenaan tuoda Kiinaan jäänyt tyttärensäkin myöhemmin Suomeen. 

Kirja päättyy yllättävästi. Sitä lukiessaan saa kurkistaa vähän aikaa  suomalaiseen elämään ja asenteisiin uusin silmin ja ulkoapäin. Se on terveellistä, vaikka Lingin kokemukset ovat sen verran positiivisia, ettei kokemus ravistele mitenkään rajusti. Sitä jaksoin ihmetellä, miten kiinaa äidinkielenään puhuva kirjailija TaoLin on oppinut suomea niin hyvin, että on kyennyt kirjoittamaan romaaninsa  kauniilla, sujuvalla suomen kielellä.

Haaste: Oi maamme Suomi (Keski-Suomi, Jyväskylä)


TaoLin: Suomen taivaan alla, 184 s.
Kustantaja: Enostone 2008
Kansi: Katri Niinikangas

KIRJAN lainasin kotikaupungin kirjastosta.