Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen (Klassikkohaaste 7)

Kuin surmaisi satakielen on upea kirja, jonka lukeminen jätti kylläisen olon. Kirja on pienen tytön kasvukertomus ja oikeussalidraama samoissa kansissa ja häkellyttävä teos ihmisoikeuksista Yhdysvaltojen etelävaltioissa 1930-luvulla. Harper Lee (1926-2016) julkaisi esikoiskirjansa vuonna 1960, ja se voitti hänelle Pulitzer-palkinnon vuotta myöhemmin. Hänen toista romaaniaan saatiinkin sitten odottaa puoli vuosisataa.

Romaanin minäkertoja on Jean Louise Finch eli Scout, joka asuu Alabamassa Maycombin pikkukaupungissa asianajajaisänsä ja neljä vuotta vanhemman veljensä Jemin kanssa. Kirjan alussa Scout on lähes kuusivuotias, mutta ehtii varttua yhdeksän ikäiseksi kirjan tapahtumien aikana. Scout ja Jem viettävät hieman raisua, mutta turvallista lapsuutta, ja heidän yksinhuoltajaisänsä kasvattaa heitä vakaalla ja viisaalla tavalla. Yksi isän. Atticuksen, vakaumuksista on, että kaikki ihmiset ovat samanarvoisia, olivat he sitten mustia tai valkoisia, rikkaita tai köyhiä, vanhasta suvusta tai eivät. Muuten Maycombissa ihmiset luokitellaan eriarvoisiksi, ja alimmalla tasolla ovat neekerit, kirjan sanaa käyttääkseni.

Tapahtumat huipentuvat, kun Atticus Finch määrätään puolustamaan mustaa työmiestä, jota syytetään valkoisen naisen raiskauksesta. Asianajaja on perusteellinen ja taitava ja osoittaa oikeudenistunnossa, miten asiat ovat todellisuudessa tapahtuneet. Mutta kykeneekö alabamalainen valamiehistö tekemään muuta päätöstä kuin tuomitsemaan mustan miehen syylliseksi?

Kirja on hauska, siinä on paljon tilannehuumoria, lasten oivaltavaa kaupunkilaisten tarkkailua sekä sanailua isän kanssa, joka käyttää lapsiinsa samoja puhumisen lahjoja, mitä hän tarvitsee käräjäsalissa pyrkiessään vakuuttamaan valamiehet todisteillaan. Scout on melkoinen pakkaus, rohkea ja hellyttävä, ja isänsä lapsena kasvanut veljensä tavoin ehdottoman oikeudenmukaiseksi. Kirja on liikuttava ja koskettavakin. Tarinan tapahtuma-aikaan Amerikan sisällissodan loppumisesta oli kulunut 70 vuotta, mutta Alabamassa otettiin ensiaskeleita kaikkien ihmisten ihmisarvon tunnustamisessa. On traagista ja valitettavaa, että kirja on edelleen ajankohtainen.

Suosittelen kirjaa kaikille, jotka eivät ole sitä vielä lukeneet. Minulla se päätyi klassikkohaasteen lukemiseksi melkein vahingossa, kun ensimmäinen valintani, Gone With the Wind, osoittautui melkein 900 sivullaan liian järeäksi näillä heinäkuun helteillä. Sisältö kyllä sopi viihdyttäväksi kesäkirjaksi. Palaan siihen blogissa syksyn tultua. 

         Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen, 408 s.

         Kustantaja: Gummerus 2015 (13. painos, 1. p. 1961)

         Alkuperäinen: To Kill a Mockingbird, 1960

         Suomentaja: Maija Westerlund

KIRJA on kirjastolaina. Osallistun kirjalla Kirjabloggaajien Klassikkohaasteen 7. osaan. Haastetta emännöi Unelmien aika -blogi. Kooste kaikista luetuista klassikoista löytyy täältä.

Helmet-lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan "47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta" ja Kirjankansibingossa ruksaan ruudun "kukkia", sllä kannen laidoilla on erilaisia kukkia. Osallistun myös Yhdysvallat-haasteeseen, jossa sijoitan sen kohtaan "Klassikko".

Aikaisemmin luettuja klassikkoja:
    Klassikkohaaste 1: Juhani Ahon Papin rouva
    Klassikkohaaste 2: Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen
    Klassikkohaaste 3: Tšingiz Aitmatovin Valkoinen laiva
    Klassikkohaaste 4: Maria Jotunin Arkielämää
    Klassikkohaaste 5: F. E. Sillanpään Hurskas kurjuus
    Klassikkohaaste 6: Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri 

Deon Meyer: Kuolema päivänkoitteessa

Zatopek (Zet) van Heerden on lähes neljänkymmenen ikäinen entinen poliisi Kapkaupungissa, Etelä-Afrikassa. Työtön, äitinsä tontilla pienessä talossa yksin elävä, juopotteleva, Mozartia kuunteleva, kokkaamisesta ja kirjoista pitävä entinen poliisi, joka on menettänyt itsekunnioituksensa ja uskoo olevansa paha eikä siksi kelvollinen poliisiksi. Sitten hänelle tarjotaan viikon pestiä yksityisetsivänä.

Hope Beneke on juristi, joka palkkaa Zetin etsimään testamenttia. Antiikkikauppias Johannes Smit on yhdeksän kuukautta aikaisemmin surmattu kotonaan rynnäkkökiväärillä, ja hänen kassakaappihuoneensa on tyhjennetty. Hänen naisystävänsä ja asuinkumppaninsa tietää, että huoneessa on ollut testamentti, jossa Smit jätti kaiken omaisuutensa elämäntoverilleen. Nyt on enää seitsemän päivää aikaa löytää testamentti, muuten Smitin omaisuus menee valtiolle. Hope Beneke kuulee, että jos joku ylipäänsä pystyy kaivamaan testamentin esiin, se joku on van Heerden.

Pian käy ilmi, että Johannes Smitiä ei ole olemassakaan, vaan miehellä on ollut väärennetty identiteetti ainakin 80-luvun alkuvuosista alkaen, siis viisitoista vuotta. Mitä on tapahtunut ennen sitä? Jotain sellaista, joka on saanut miehen hankkimaan väärennetyn henkilöllisyyden ja paperit ja rakennuttamaan taloonsa kokonaisen kassakaappihuoneen, jonne voi kätkeä jotain sen verran isoa, ettei pelkkä kaappi ole riittänyt.

Polveikkaan trillerinsä Kuolema päivänkoitteessa Deon Meyer rakentaa vuoroluvuin yksityisetsivän työstä ja vuoroin Zatopek van Heerdenin tähänastisen elämän tarinasta ja niistä tapahtumista, jotka olivat saaneet hänet jättämään poliisin työn. Tämä vuorottelu ja varsinkin päähenkilön luonteen vähittäiseen esittelyyn panostaminen tekevät teoksesta genressään erityisen, ja lukijana en osaa sanoa, kumpi on kirjassa koukuttavampaa, yksityisetsivän elämänvaiheet vai hänen aikapaineinen tutkimustyönsä testamentin löytämiseksi. Kumpikin arvoitus saa selityksensä ennen kirjan viimeistä sivua. Van Heerden on vaitelias ja töykeä, aggressiivinenkin, mutta samalla inhimillinen ja tavattoman  sympaattinen.

Kirjan loppupuoli on täynnä vauhtia ja vaarallisia tilanteita, kuten trillereissä tapaa olla. Smitin testamenttia etsii lakinainen ja yksityisetsivä, mutta äkkiä hänen murhaajaansa innostuvat jahtaamaan niin poliisin väkivaltayksikkö kuin sotilastiedustelu. Yhdysvaltain lähetystökin osoittaa kiinnostusta tapaukseen. Meyerin kirja on jossain määrin myös yhteiskunnallinen, ja jos tietäisin Etelä-Afrkan viime vuosikymmenien historiasta enemmän kuin tiedän, osaisin sijoittaa tapahtumia laajempaan kontekstiin. Hope Beneke kertoo valaistumisesta, jonka hän sai lukiessaan kirjaa Mandelasta - juristin lapsesta asti oppima käsitys roduista ja niiden asemasta yhteiskunnassa heitti kerralla häränpyllyä. Ja sitten on viittauksia Totuuskomissioon, kertomus värillisten sotilaitten koulutuksesta jollain syrjäisellä Neuvostoliiton kulmalla, eteläafrikkalaisten asevelvollisten tekemisistä Angolassa 1970-luvulla. Piti ihan kuuklettaa lisää tietoa.

Deon Meyer kirjoittaa afrikaansiksi, ja valtaosa kirjan henkilöitä on afrikaanereita.  Kirja julkaistiin Etelä-Afrikassa vuonna 2000, vain joitain vuosia apartheid-järjestelmän purkamisen jälkeen, ja teoksessa heijastuu se, miten kaikkien ei ollut helppo sopeutua uuteen aikakauteen. 

En muista aikaisemmin kuulleeni Deon Meyerista tai en ainakaan sillä tavalla, että nimi olisi jäänyt mieleen. Siitä huolimatta, että kirjailija on arvioiden mukaan "planeetan parhaita rikoskirjailijoita" (Mail on Sunday). Ja luulen, etten olisi nytkään löytänyt hänen trilleriään Kuolema päivänkoitteessa, ellen olisi hurahtanyt Aukeamia-blogin Kuukauden kieli -haasteeseen ja päättänyt laajentaa lukemisiani uusille kielialueille, joskin suomenkielisinä käännöksinä. Niin usein dekkarilukemiseni on kotimaista ja skandinaavista, mausteena hieman brittiläistä ja ehkä ranskalaista.

Deon Meyer on kirjoittanut toistakymmenntä romaania ja pari novellikokoelmaa. Niistä Kuolema päivänkoitteessa on julkaisujärjestyksessä toinen. Sen lisäksi on suomennettu trilleri Metsästäjän sydän. Varmasti hakeudun senkin pariin jossain vaiheessa.

        Deon Meyer: Kuolema päivänkoitteessa, 511 s.
        Kustantaja: Gummerus 2013
        Afrikaansinkielinen alkuteos: Orion, 2000
        Suomennos englanninkielisestä käännöksestä: Dead at Daybreak, 2000
        Suomentaja: Marja Luoma
        Kansi: Tuomo Parikka

KIRJA on kirjastosta. MUUALLA se on luettu esimerkiksi blogeissa Cafe Voltaire, Ja kaikkea muuta, Orfeuksen käääntöpiiri, Tarukirja.

Osallistun kirjalla Kuukauden kieli -haasteeseen, jossa heinäkuussa on vuorossa afrikaansin kieli.

Kirjankansibingossa ruksaan ruudun "aurinko" ja saan samalla kesän ensimmäisen BINGON, joka näkyy sinisinä tähtinä:

Tässä on vielä linkit bingorivin kirjoituksiin:

Kaupunki: Komisario Bordelli
Sininen ja vihreä: Liian paljon onnea
Kesä: Sonjan yrttitarha
Aurinko: Kuolema päivänkoitteessa
Linna tai kartano: Valkoinen linna

Ina Majaniemi: Huone yhdelle : Pieni matkakertomus

Ilona Piippo on suomalainen nainen, "Se kolmannen kerroksen vanhapiika, joka useinmiten tulee rappukäytävässä vastaan koiran kanssa - tai lasten, siis siskon lasten." Yhtenä sateisena kesänä Ilona voittaa arkuutensa, etsii lehdestä sopivan lomakohteen, vie koiransa naapuriin Tertulle hoitoon ja lentää Italiaan. Yksin.

Ina Majaniemen sarjakuva Ilona Piiposta ja hänen lomamatkastaan Firenzeen on realistisenoloinen ja sympaattinen tarina yksin elävän sinkkunaisen rohkeudesta rikkoa omia rajojaan ja heittäytyä vieraan maan vietäväksi. Kirja on ehyt kertomus, josta löytyy matkan pieniä sattumuksia, huumoria ja turistin näkemiä historiallisia nähtävyyksiä. Merkityksetöntä ei ole sekään, että matkalla löytyy ihan uusi Ilona, joka uskaltaa haaveilla pyytävänsä Antonion ulos viimeisen illan kunniaksi ja jopa marssii hotellin vastaanottoon totetuttaakseen haaveensa. Vaan kuinkas siinä käykään...

Ina Majamäki piirtää mustavalkoista, vain kansi on värillinen. Hän kertoo lempityökalujaan olevan lyijykynän, pullotussin ja siveltimen. Ilonan matkakertomukseen hänen tyylinsä sopii hyvin, kuvat ovat lempeitä välähdyksiä kommelluksista ja matkalla kohdatuista ihmisistä ja nähtävyyksistä. Varsin miellyttävä tuttavuus.

Sarjakuvakirjan antia (ja laadukkaampia kuvia) löytyy taiteilijan omilta sivuilta.

         Ina Majaniemi: Huone yhdelle : Pieni matkakertomus, 79 s. 
         Kustantaja: Ina Majaniemi Graphic Design 2017

KIRJA on kirjastosta. Sen on lukenut myös Liiolii.

Teos sopii hyvin kirjablogien Naistenviikon tempaukseen, sillä se on suomalaisen naisen piirtämä ja kertoma sekä kertoo suomalaisesta naisesta. Tempausta emännöi Tuijata-blogi.

Kirjankansibingossa ruksaan ruudun "loma", sillä kannessa valokuvailee lomaa viettävä Ilona. Osallistun kirjalla myös Sarjakuvahaasteeseen.

Toisten elämät : Kirjoituksia elämäkerroista

"Elämäkerta on tapa muistaa ja tapa tutkia elämää. Se on samaan aikaan valhetta ja totta, totuudellista ja vääristynyttä. Elämäkertaan kietoutuu vankasti totuuden vaade. Yhden ihmisen elämän voi kirjoittaa yhä uudestaan, kuten historiankin, eikä se koskaan kuitenkaan ole sama."

Maarit Leskelä-Kärjen teos Toisten elämät : Kirjoituksia elämäkerroista on kiinnostavaa luettavaa elämäkerroista pitävälle. Kirjoittajan ote on tutkijan, joten mitään kesäisen kevyttä viihdettä ei ole luvassa, mutta käsitellessään eri elämäkertureita ja heidän teoksiaan Leskelä-Kärki antaa tavallisellekin kirjankuluttajalle runsaasti niin tietoa kuin lukuvinkkejä viime vuosilta ja vuosikymmenten ja joissain tapauksissa vuosisatojen takaa.

Kirjassaan Leskelä-Kärki luotaa elämäkertakirjoittamisen historiaa hieman kansainvälisesti, mutta erityisesti Suomessa. Hän keskittyy enimmäkseen naisten naisista kirjoittamiin elämäkertoihin. Helsingin Sanomat nosti viime elokuussa esiin sen, miten syksyn 2017 aikana oli ilmestymässä poikkeuksellisen paljon elämäkertoja, kaikkiaan 62, mutta vain  kuusi niistä naisista. Leskelä-Kärjen teoksessa hämmentää havaita, miten vähän naisista on koskaan kirjoitettu elämäkertoja ja miten uusi asia se on historian pitkässä juoksussa. Sen tekee toki ymmärrettäväksi se, että aikaisemmin elämäkertoja kirjoitettiin yleensä yhteiskunnallisesti merkittävistä, jollain alalla esikuvallisista henkilöistä, ja heistä useimmat olivat miehiä. Naisten vaikutuspiiri oli pitkään lähinnä oma koti ja perhe. Toisaalta tilanne osoittaa asenteellisuutta: ansioistaan tunnetuksikaan tulleita naisia ei pidetty riittävän merkityksellisinä ja esikuvallisina elämäkertojen aiheiksi.

Tarkemmin kirjailija käsittelee suomalaisia varhempia elämäkertojen kirjoittajanaisia ja heidän merkitystään lajityypin kehityksessä. Eniten ovat esillä Helena Westermarck (1857-1938) ja Helmi Krohn (myöhemmin Setälä, 1871-1967) sekä Aino Kallas (1878-1956) ja Tyyni Tuulio (1892-1991). Westermarckin tunnen paremmin taidemaalarina, mutta myöhempinä vuosina hän keskittyi kirjoittamiseen ja varsinkin kirjoittamaan elämäkertoja. Hänen kielensä oli ruotsi ja hän kirjoitti muiden muassa George Eliotin elämäkerran sekä yhteiselämäkerran Tre konstnärinnor kolmesta naistaiteilijasta, Maria Wiikistä, Sigfrid af Forsellesistä ja Fanny Churbergista. Westermarckia motivoi kirjoittamaan naisasia. Fiktiivisessä romaanissaan Jäljet  Mila Teräs antaa Helene Schjerfbeckin käydä sisäisiä keskusteluja jo kuolleen ystävänsä Helena Westermarckn kanssa.

Helmi Krohn-Setälän motivaatio oli kasvatuksellinen, hän kirjoitti useita kokoomaelämäkertoja sekä lapsille että aikuisille ja kirjojen lisäksi runsaasti biografisia lehtiartikkeleita. Hän julkaisi elämäkerrat esimerkiksi ruotsalaisesta kirjailijasta Viktoria Benedictssonista (Siipirikko) ja suomalaisen teatterin toisesta perustajasta Emilia Bergbomista. Westermarck ja Krohn kirjoittivat suurelle yleisölle, eivät siis tehneet elämäkertatutkimusta, mutta pitivät tärkeänä käyttää kirjoittamiensa henkilöiden omaa ääntä ja autenttisia lähteitä, kirjeitä ja päiväkirjoja arkistolähteiden lisäksi. He esittivät henkilönsä esikuvallisessa valossa. Sen sijaan Aino Kallakselta ilmestyi 1915 erilainen elämäkerta virolaisesta Lydia Koidulasta. Tähdenlento : Virolaisen runoilijattaren Lydia Koidulan elämä oli yksi ensimmäisiä psykologisia elämäkertoja. 

Tyyni Tuulio oli edellisiä myöhäisempi, mutta varsin tuottelias elämäkerturi (esimerkiksi Vapaaherratar Sophie Mannerheim, Maila Talvion vuosikymmenet I-II ja Fredrikan Suomi) sekä lisäksi kääntäjä, lehtikirjoittaja, pakinoiden ja matkakertomusten kirjoittaja. Hiljattain ilmestyneistä elämäkerroista Leskelä-Kärki viittaa useasti Agneta Rahikaisen Edith Södergran -elämäkertaan Edith - runoilijan myytti ja elämä ja Minna Maijalan teokseen Herkkä, hellä, hehkuvainen Minna Canth, jotka kumpikin pyrkivät pureutumaan aiemmissa elämäkerroissa esitettyihin myytteihin ja niiden taustoihin.

Kirjassaan Maarit Leskelä-Kärki pohtii myös omaelämäkerrallisuutta sekä elämäkerrallista fiktiota, jossa aineksena on historiallisen ihmisen elämä. Näitä elämäkerrallisia romaaneja hän kutsuu biofiktioksi, ja herättää kysymyksen, missä määrin niiden pitää olla totuudellisia. Ihan erityislajinsa hänen mielestään on kirjailijoiden kirjoittamat elämäkerrat. Viime vuosina biofiktiota on kirjoitettu aiempaa enemmän, mikä kertoo elämäntarinallisuuden kasvusta.

"Kirjailijan toisesta kirjailijasta kirjoittama elämäkerta on erityinen lajinsa. Kun kirjailija valitsee tehtäväkseen elämäkerran kirjoittamisen, valikoituu kirjoittamisen muodoksi usein fiktiivinen biografia, biofiktio, ennemmin kuin tutkimuksellinen elämäkerta." 

"Totuudellisuuden vaade ja fiktiivisyyden lumo tekevät biofiktiosta kuitenkin haastavan, ehkä jopa vaarallisen lajin, johon ainakin kriitikoiden on äärimmäisen helppo puuttua."

Yllättävästi kirjailija laajentaa elämäkerrat kirjallisuudesta muihin taidelajeihin kuten elokuvaan, teatteriin ja ja musiikkiin. Elokuva-alalta hän nostaa erityisesti esiin saksalaisen ohjaajan ja käsikirjoittajan Margarethe von Trottan ja hänen pitkät historiallisia henkilöitä kuvaavat elokuvansa, "Rosa Luxemburg" niistä  tunnetuimpana. Musiikissa erityisesti 1960-70-luvuilla noussut lauluntekijä-laulajaperinne pohjautuu vahvasti tarinallisuuteen, jossa elämäntarinat ovat tärkeitä (Leonard Cohen, Bob Dylan, Bruce Springsteen).

Maarit Leskelä-Kärjen kirja on yleistajuinen, mutta silti sen lukeminen vaati minulta aikaa ja sulattelua. Sen viisi lukua pohjautuvat aikaisemmin julkaistuihin artikkeleihin, ja teoksessa näkyy kirjoittajan asiantuntemus kulttuurihistorian yliopistolehtorina, joka on väitellyt Krohnin sisarusten Helmin (Krohn-Setälä), Ainon (Kallas) ja Aunen (Krohn) kirjallisesta toiminnasta ja kirjoittamisen henkilökohtaisista merkityksistä. Kirjaa oli ehkä kiirehditty, sillä varsinkin sen loppupuolella oli turhan paljon kirjoitus- ja sijamuotovirheitä.

Kirjaa lukiessa minulle vahvistui jälleen se, mikä elämäkerroissa minua viehättää: henkilön persoonan lisäksi koko aikakauden kulttuurihistoriallinen konteksti, tapojen ja ajattelun kuvaus. Tämä teos antoi siihen sopivasti annosteltua ruokaa ja herätti isomman elämäkertanälän.

      Maarit Leskelä-Kärki: Toisten elämät : Kirjoituksia elämäkerroista, 272 s.

      Kustantaja: Avain 2017

KIRJA on kirjastosta. Siitä on kirjoitettu ainakin blogeissa Katveita, Kiiltomato, Sinisen linnan kirjasto

Osallistun kirjalla kirjablogien Naistenviikon tempaukseen, jota emännöi Tuijata-blogi. Tänään 20.7. on kirjailija Maarit Leskelä-Kärjen nimipäivä - onnea hänelle ja muille nimipäivää viettäville.

Lisäksi Helmet-lukuhaasteessa kuittaan kohdan "18. Kirja kertoo elokuvan tekemisestä", sillä Toisten elämät kertoo myös biografisten elokuvien tekemisestä, esimerkiksi Margarethe von Trottan elokuvasta "Rosa Luxemburg". 

Kirjankansibingossa ruksaan ruudun "nostalgia" - kannen nostalginen kuva on otettu vuonna 1918 Mary Pickfordista kirjoittamassa kimonossaan.

Blogi kesäilee

Blogi kesäilee pari viikkoa. Lukee, kevyempää ja vakavampaa. Kirjoittaakin, ja jos kirjoittaa blogiin, julkaisee vasta tauon jälkeen. 

Luettavana on Tuulen viemää, josta postaan kesän Klassikkohaasteeseen 31.7. Itse asiassa luen sen englanniksi, Gone With the Wind, sillä olen sen version joskus kauan sitten  hankkinut  omaan hyllyyn joltain muuttokirpparilta ulkomailla. Katsotaan, suostuvatko silmäni yli 800 sivuun pientä tiheää pokkaritekstiä!

Lisäksi olen etsinyt afrikaansiksi kirjoitettuja kirjoja Kuukauden kieli -lukuhaasteeseen, jota hyödynnän oman lukurepertuaarini laajentamiseksi. Luulin, että monet suomennetut Etelä-Afrikan kirjailijat ovat kirjoittaneet teoksensa englanniksi eivätkä afrikaansiksi, sillä suomeksi ne on käännetty englanninkielsistä kirjoista, mutta kiitos MarikaOksan (ja hänen kommenttinsa eräässä toisessa blogissa), tutkistelin asiaa. Huomasin, että esimerkiksi André Brink kirjoitti esikoisensa afrikaansiksi, mutta kun hallitus kielsi sen, hän itse käänsi kirjan englanniksi ja sittemmin kirjoitti teoksensa sekä afrikaansiksi että englanniksi. Olen ottanut tuon esikoiskirjan, Katson pimeään, luettavakseni. Kirjastosta löysin myös dekkaristi Deon Meyerin, joka kirjoittaa afrikaansiksi ja jolta on suomennettu pari teosta.

Naisten viikolla tuon blogiin jo pitempään luvussa olleen Maarit Leskelä-Kärjen Toisten elämät. Se on tietokirja elämäkertakirjoittamisesta ja erityisesti naisten kirjoittamista naisten elämäkerroista. 

Mutta nyt siis lyhyt blogiloma. Toivotan kesäisää ja lukuisaa heinäkuuta! Palailen uusin kirjoituksin parin viikon kuluttua.

Elena Ferrante: Loistava ystäväni

Liityn viimein niihin moniin, jotka ovat lukeneet Elena Ferranten Napoli-sarjaa. Sain juuri loppuun ensimmäisen osan, Loistava ystäväni, ja kieltämättä kirjan päätöksessä oli sen verran koukkuja, että sarja houkuttelee jatkamaan. Muullakin kuin niillä koukuilla.

Loistava ystäväni osoittautui oikeastaan hienoksi kirjaksi, hieman karhealla tavalla, vaikka alun ensituntuma oli hidas ja junnaavahko. Luulin tarttuneeni vauhdikkaaseen romaaniin, mutta päädyin lukemaan kahden nuoren italialaistytön kasvukertomusta ja romaania heidän monisäikeisestä ystävyydestään. Yhteiskunnallinenkin näkökulma kirjassa on. Elenan isä on vahtimestari kaupungintalolla, Linan isä ja isoveli työskentelevät suutareina omassa verstaassaan. Elämä Napolin korttelissa joskus 1950-luvulla on kaikille vaatimatonta ja köyhää. 

Tytöt alkavat kansakoulun samalla luokalla, ja koulu johdattelee heidät kirjojen ja kirjoittamisen maailmaan. Siinä maailmassa he alkavat unelmoida rikastumisesta, jonka he saavuttaisivat, kunhan kirjottaisivat yhdessä romaanin, josta tulisi vähintään Pikku naisia -teoksen veroinen.

Elenan ja Lilan ystävyys on rosoista. Koulussa he kilpailevat keskenään ja muiden kanssa ja siten kannustavat toisiaan yhä parempiin suorituksiin. Lila on tavattoman lahjakas eikä Elenä yllä samaan, vaikka miten yrittää. Lila on myös rohkea, hän yllyttää toverinsa uskaliaisiin tekoihin tämän jarrutellessa ja kuitenkin lopulta seuratessa ystävänsä askelissa. Kilpailua säestää kateus ja ajoittain ilkeyskin, pahantahtoisuus. Muut näkevät rohkean ja tottelemattoman Lilan pahana ja kiltin ja hiljaisen Elenan hyvänä. Elenankin mieleen iskostuu ajatus, että Lila on paha.

Asiat muuttuvat, kun kansakoulun jälkeen Lilan vanhemmat eivät päästä tyttöä keskikouluun (miksi tytön pitäisi käydä koulua), kun taas pienen suostuttelun jälkeen Elena saa luvan jatkaa koulunkäyntiä. Elenasta sukeutuu vähitellen luokkansa paras oppilas, mutta se kaikki on osin Lilan ansiota. Eräiden latinan ehtojen suorittaminen onnistuu vain, koska Lila opettelee samat asiat omin päin kirjoista ja sitten pitää huolen, että Elenakin oppii ne ja suorittaa ehdot. Aikanaan tämä jatkaa lukioon.

Loistava ystäväni kertoo Elenan, kirjan kertojan, ja Lilan lapsuudesta ja nuoruudesta, rakastumisista ja ihastumisista, naiseksi kasvamisesta. Heidän elämänpolkunsa kulkevat rinnakkain, mutta erilaisina sen jälkeen, kun Lila lopettaa koulun ja siirtyy auttelemaan isänsä suutarinliikkeessä. Hän alkaa seurustella vakavasti 15-vuotiaana saman korttelin nuoren kauppiaan kanssa. Elena seuraa kaikkea sivusta, tukee ystäväänsä, mutta joskus miettii, onko tämä Lilan uusi unelma rikastumisesta. Elena havaitsee eroja lapsuudesta asti tuntemiensa oman korttelin poikien ja lukiota käyvien koulutovereidensa välillä. Kumpaan maailmaan hän itse kuuluu?

Hienoksi kirjan tekee sen henkilökuvaus. Vähitellen tyttöjen välisen ystävyyden moni-ilmeisyys avautuu. Kaikkea ei selitetä. Ferrante kuvaa oivaltavasti ja tarkkanäköisesti 50-luvun Napolin työläiskaupunginosan ihmisiä, perheitä ja heidän keskinäistä vuorovaikutustaan, jossa vilahtelevat loukkausten vaatimat kostot ja niistä alkavat koston kierteet sekä vihjaukset vaurastuneitten epämääräisiin rahanansaintamenetelmiin.

Loistava ystäväni ja koko Napoli-sarja on saanut paljon kehuja lukijoilta. Minä en  hullaantunut täysin, mutta sen verran innostuin sekä tarinasta että kirjoittajan tyylistä, että varmasti luen seuraavankin osan.

          Elena Ferrante: Loistava ystäväni : Lapsuus ja nuoruus, 245 s. (e-kirja)

          Kustantaja: WSOY, 2016

          Alkuperäinen: L'amica geniale, 2011, suomentaja: Helinä Kangas

          Kansi: Martti Ruokonen

E-KIRJA on oma ostos. MUUALLA tätä on luettu monissa blogeissa, niistä esimerkkejä tässä ja lisää linkkejä postauksissa: Kaisa Reetta T ("kerronta on psykologisesti huikean tarkkaa"), Luettua elämää ("kirjalla on aito italialainen temperamentti"), Lukuneuvoja ("Ferrante on tarinankertoja isolla teellä.")

Osallistun kirjalla Kuukauden kieli -lukuhaasteeseen, jossa kesäkuun kieli oli italia, sekä sarjakirjojen Jatkumo-haasteeseen.