Elämä, kerta kaikkiaan! -haasteen tarina

Vuosi sitten Kirjaluotsi-blogi julkaisi Elämä, kerta kaikkiaan! -haasteen, jossa on luettu elämäkertoja, muistelmia ja autofiktiota. Jätin fiktiiviset oikeasti elänneiden henkilöiden elämäkerrat ja heistä kirjoitetut romaanit pois haasteesta.

Kirjoja kertyi täysi tusina. Siinä on mukana viisi perinteistä elämäkertaa - kolme kirjailijan, yksi näyttelijän ja yksi formula-ajajien henkistä hyvinvointia ja suorituskykyä kehittänyt lääkäri. Yksi kirjailijaelämäkerroista on kuvakirja lapsille. Lisäksi luin vielä kirjailijan lapsuuden joulumuistoista. Loput kuusi teosta ovat omaelämäkerrallisia romaaneja. Niistä kaksi on suomalaisten, kaksi unkariilaisen ja kaksi kanadanvietnamilaisen kirjoittamia.

Kirjaluotsi keksi hauskan tavan koostaa haastekirjat eli tehtävänä on kirjoittaa keksityn henkilön tarina luetuista elämäkerroista ja romaaneista. Alla on tarina lukemastani tusinasta. Numerot hakasulkeissa viittaavat luettuun kirjaan, jotka listaan vielä lopuksi, ja kaarisulkeisiin olen laittanut tarinaa kuljettavia lauseita, joita ei kirjoista löydy.

Tästä pääsee haasteen koontipostaukseen, josta löytyy muiden elämäkertoja lukeneiden tarinoita. Kiitos, Kirjaluotsi, kivasta haasteesta ja luovasta koosteohjeistuksesta!


Elämä, kerta kaikkiaan! 

(Minulla on ollut vaiheikas elämä.) Synnyin Kaakkois-Aasiassa Vietnamissa, mutta olin vasta kymmenvuotias, kun perheemme pakeni sieltä ja päätyi monen mutkan kautta Kanadaan. (Tuosta ajasta alkaen olen muuttanut mielelläni paikasta toiseen.) 
"Oikeastaan minusta on aina mukava muuttaa, koska muutto on hyvä tilaisuus vähentää tavaramäärää ja hylätä esineitä. Silloin muistista voi tulla oikeasti valikoiva ja sen sopukoihin jää vain sellaisia kuvia, jotka pysyvät valoisina suljettujenkin silmien takana. Muistelen mieluummin kaikenlaisia sisäisiä kutinoita, huumaavia tuntemuksia, liikutuksen hetkiä, epäröintejä, häilyväisyyttä, hairahduksia." [1]

(Paetessamme) kulkuneuvomme pysäytettiin ja jouduin muiden mukana keskitysleirille. Olot siellä olivat kauhistavat, mutta nälkä ja sairaudet tekivät minusta ihmeen välinpitämättömän. Se kaikki alkoi tuntua suorastaan normaalilta. Sitten meidät vapautettiin. [2] Kanadassa kasvoin aikuiseksi. Sukuni vaati minua kihlautumaan erään vietnamilaisen miehen kanssa, tapailimme hänen kanssaan siihen aikaan, mutta se päättyi tylysti ja ikävästi. [3]

(Niinpä jätin Kanadan ja matkustelin muissa maissa.) Keskitysleiriltä jäi sellainen vaikutus, että en voinut ajatellakaan haluavani lapsia, sillä näin julmaan maailmaan ei pitäisi syntyä lisää ihmisiä. [4] (Sen sijaan syöksyin kaikenlaiseen hullutukseen.) Päätin silkasta päähänpistosta hakeutua opiskelemaan Neuvostoliittoon Leningradiin tullakseni näyttelijäksi. En osannut sanaakaan venäjää, mutta opiskelin ulkoa Pushkinin tekstiä pääsykoetta varten, ja pääsin kummastuksekseni sisään teatterikouluun. [5] 

(Venäjältä kävin kerran) Suomessa joulun aikaan, majoituin vanhassa maalaistalossa. Menin isäntäperheeni kanssa jouluaamuna kirkkoon, jossa jumalanpalvelus tapahtui (vanhan ajan tapaan), ja mekin menimme kirkonkylään reellä pimeässä pakkasaamussa. Se oli mieleen jäävä kokemus. [6] (Yhtä lailla muistelen erästä matkaani Egyptiin, jossa) matkustin junalla Luxorista Assuaniin. [7]

(Venäjällä) kiinnostuin jääkiekosta ja halusin oppia pelaamaan sitä ammattilaisena. Siitä ei tullut mitään, mutta oleskellessani Etiopiassa ymmärsin jotain tärkeää urheilusta ja urheilijoista ja kehitin valmennusmenetelmän, jota voittoisimmat formula-ajajat käyttävät vieläkin. [8]

(Kaiken tämän jälkeen ei ole ihme, että minusta tuli kirjailija. Kirjoittaessani ensimmäistä runokokoelmaani) sain tiedon, että isäni oli yllättäen kuollut. Se herätti minussa valtavan kuolemanpelon [9], ja runoissani laitoin paperille tuntojani sairaudesta ja kuolemasta, joskin myös keväällä heräävästä luonnosta. [10] (Ymmärsin kuitenkin pian, että runot eivät ole vahvinta aluettani, vaan) olen proosan kirjoittaja ja varsin tomera ja määrätietoinen olenkin. Olen kirjoittanut paljon naisten asemasta, sillä minulle on ollut hyvin tärkeää, että tytöillä on samat mahdollisuudet koulunkäyntiin kuin pojilla. [11] Olen ollut yllättynyt, että eräs kirjasarjani on nostanut minut painosten kuningattareksi, ja kyllä se on yllättänyt muutkin. [12]

1. Kim Thúy: Ru
2. Imre Kertész: Kohtalottomuus
3. Kim Thúy: Vi
4. Imre Kertész: Kaddish syntymättömälle lapselle
5. Ville Haapasalo & Kauko Röyhkä: Et kuitenkaan usko - Ville Haapasalon varhaisvuodet Venäjällä
6. Anni Polva: Joulumuisto
7. Ranya ElRamly: Auringon asema
8. Oskari Saari: Aki Hintsa - Voittamisen anatomia
9. Petri Tamminen: Musta vyö

10. Ritva Ylönen: Saima Harmaja : Sydänten runoilija 1913-1937

11.Virtanen & Pelliccioni: Minna! Minna Canthin uskomaton elämä ja vaikuttavat teot

12. Helena Ruuska: Elämän kirjailija Eeva Joenpelto

Kirjabloggaajien joulukalenteri 2019 - 17.luukku: Anni Polvan Joulumuisto

Enää viikko jouluaattoon! Tänään aukeaa 17. Kirjabloggaajien joulukalenterin luukku, jossa etsitään vanhan ajan joulutunnelmaa Anni Polvan lapsuuden joulumuistoista. Eilinen luukku aukesi Kirjaluotsi-blogissa, ja huomisen luukkuun voi kurkata Kirjarouvan elämää -blogissa. Luettelo kaikista joulukalenterin luukuista löytyy Oksan hyllyltä -blogista.

Joulua odotellessa voi herätellä sopivan perinteistä tunnelmaa lukemalla joulukertomuksia tai -kuvauksia vuosikymmenten takaa. Juhani Aholla on jouluaiheisia lastuja, Mika Waltarilla joulukertomuksia ja Anni Polvalla kirja Joulumuisto, jossa hän kertoo kahdesta lapsuutensa joulusta.

Polvan ollessa nelivuotias hänen perheensä matkusti viikoksi joulunviettoon äidin kotitaloon Asikkalaan. Sen on täytynyt olla sata vuotta sitten, sillä Polva syntyi 1915. Mummola oli Anni-tytölle tuttu paikka aikaisemmilta käynneiltä, mutta kokonaista viikkoa hän ei ollut siellä aikaisemmin viettänyt. Edellisenä kesänä hän oli kuitenkin ehtinyt rakastua pieneen vastasyntyneeseen sianporsaaseen.

Joulusiivoukset ovat täydessä käynnissä, kun päästään perille mummolaan, mutta vielä vauhdikkaammaksi meno yltyy, kun kuppari-hieroja Salmiska tulee taloon hieromaan naisten jäsenten jäykkyydet pois. Puheista Anni nimittäin päättelee, että mummo aikoo hänen oman possunsa joulupöydän kinkuksi. Neuvokas tyttö rientää sikalaan, ja ei aikaakaan, kun kaikki naiset kiitävät pihalla karanneen possun perässä. Kirjan alanimeke kertoo, miksi juuri tuo joulu säilyi muistoissa niin kauan ja niin selkeänä: Joulumuisto : Lauteet hajosivat ja porsas karkasi.

Polva muistelee: 

"Jouluaatosta muistan vain oljet lattialla, ja kauralyhteen, joka oli seivästetty ikkunan taakse. Pikkulinnut tirskuttelivat sen ympärillä aamusta iltaan, ja Isollapiialla oli työ ja vaiva pitää talon ruskea kolli erossa niistä." 

"--- muistan varhaisen jouluaamun. Mummolasta oli Asikkalan kirkkoon kahdeksantoista kilometriä, niin että meidän  oli noustava varhain, jos halusimme mahtua kirkonpenkkiin istumaan. Pyhäkkö oli jouluaamuisin ääriään myöten täynnä." 

"Taivas oli mustansininen, mutta pimeää ei silti ollut, sillä kuu ja kimaltelevat tähdet peilasivat itseään tuhansin valoin sinivalkeaan hankeen. Pakkanen narisi ja paukkui nurkissa nipistellen kuin kiusallaan vällyjen alta esiin pitäviä nenänpäitämme." 

"Valaistu joulukirkko ja urkujen säestämä kuorolaulu olivat minusta niin ihmeellisiä, etteivät ne ole unohtuneet yli puolen vuosisadankaan mentyä. Istuin äidin sylissä, kuuntelin juhlavaa musiikkia ja ihmettelin, miksi penkeissä istuvien ihmisten hengitys kohosi höyrynä ilmaan. Sitten uni voitti."

Toinen Anni Polvan joulumuistoista on Tampereelta, kun tuleva kirjailija oli alakoululainen, ja perhe asui kahden huoneen ja keittiön huoneistossa, josta toinen kamari oli vuokrattu isän veljelle ja kahdelle serkulle. Sen joulun teki erityiseksi pari joululahjaa:

"Vanha, kulmistaan kulunut käsilaukku ja harmaa huopa olisivat pilanneet minulta koko aattoillan, elleivät jäljellä olevat kaksi pakettia olisi korvanneet niitä monin kerroin. 

Isän veli oli ostanut minulle elämäni ensimmäisen vihon. Vieläpä vahakantisen. Aikaisemmin olin saanut kirjoitella satujani ryppyisiin pullapapereihin, joita äiti toi kaupasta tavaroiden ympärillä, sillä isälle, joka määräsi rahoista, ei juolahtanut mieleenkään, että olisin tarvinnut jotakin muuta. 

Tädiltäni sain ensimmäisen oman kirjan, jota säilytin vuosikaudet suurena aarteena. Sen nimi oli Haaremin ristikon takana, niin ettei se kai ikäiselleni oikein sopinut, mutta ahmaisin sen jo seuraavana päivänä."

Myöhemmin illalla:

"Otin vahakansivihon tyynylleni ja tunsin nukkuvani rakkaan ystäväni vieressä."

Kynttilän valoa, piparin tuoksua ja mukavaa joulunodotusta!

          Anni Polva: Joulumuisto, 60 s.
          Kustantaja: Gummerus 1986
          Kansi: Jorma Luotio

KIRJA on poimittu kirjaston joulukirjojen esittelyhyllystä.

Eeva Kilpi: Talvisodan aika - Lapsuusmuistelma

Muisti on merkillinen asia. Hiljattain lukemassani kirjeenvaihdossa 1918 - Matkoja muistin rintamiilla Risto Lindstedt ja Eero Ojanen pohtivat sisällissotaa ja sen muistamista sekä muistamisen ja muistelemisen merkityksiä. Nyt heti sen perään törmäsin muistiin ja muistoihin Eeva Kilven hienossa ja koskettavassa teoksessa Talvisodan aika - Lapsuusmuistelma.

Lähes viisikymmentävuotta talvisodan jälkeen kirjailija Eeva Kilpi muistelee syksyä 1939 ja senjälkeistä talvea. Syyskuun ensimmäisenä päivänä koulu alkaa totuttuun tapaan. Kirjan nimettömäksi jäävä tyttö, minäkertoja, on 11-vuotias ja menee yhteiskoulun toiselle luokalle. Samaan aikaan aikuiset puhuvat, että sota siitä vielä tulee. Koulua käydään Elisenvaarassa lokakuulle, sitten koulu otetaan puolustusvoimien käyttöön, ja tyttö jää päiviksi kotiin Hiitolaan. Auttelee äitiä, käy Hiitolan asemalla ravintolaa pitävän mummon luona lukemassa lehtiä, kulkee tutuissa metsissä ja lammen rannalla. Seuraa otsikoista sodan uhan kasvua.

Sitten tulee päivä, jolloin alkaa sota. Ensimmäisen kerran pommikoneet pudottavat lastinsa Hiitolaan sodan toisena päivänä. Tyttö keikkuu rattailla äidin ja pikkusiskon sekä mummon, halvaantuneen pipitädin ja Koivistolta tulleiden kälytädin ja serkun kanssa. Kymmenen kilometrin päästä isä on järjestänyt heille turvallisemman paikan kauempana radasta. 

Isän oli määrä huolehtia Hiitolan kautta ohjautuvasta siviiliväestön evakuoinnista, mutta samana iltapäivänä hän saikin jostain syystä määräyksen rintamalle. Äiti ja me lapset läksimme pommitusta pakoon, niin kuin tätä meidän ensimmäistä lähtöämme nimitettiin. Se kaikki, tiedon saapuminen, päätökset, järjestelyt, eroaminen, lähtö, matka kilometrien päähän metsäkylään on tapahtunut muutamien tuntien aikana. En muista siitä mitään.

Asetutaan isän ruotukaverin luo, piharakennukseen, jossa he kaikki neljä naista ja kaksi lasta mahtuvat kahteen pieneen huoneeseen, ja myöhemmin vielä nuoritäti päälle. Ahtautta kestetään ja siedetään, sillä on sota, täytyy olla urhoollinen, kotirintamalla. Joka tapauksessa tätä ei kestäisi kauan, sota loppuu, sodan jälkeen päästään palaamaan kotiin. Hiitolaa ja Elisenvaaraa pommitetaan rajusti, rataa ja radan risteyskohtaa. Asema palaa. Jotain hauskaakin talven pakkasilla tapahtuu. Tulee joulu. Loppiaiseksi pääsee Hiitolan apupappi lomalle  rintamalta, ja nuoritäti vihitään hänen kanssaan. Tyttö pääsee häihin. 

Sotatoimet kiihtyvät, helmikuun loppupuolella evakot joutuvat siirtymään sisämaahan, äiti, tyttö ja sisko menevät Kolkontaipaleelle Savoon, jossa äiti oli ollut nuorena. Sodan päättymistä odotetaan, toivotaan ja rukoillaan edelleen, ja kotiin pääsemistä. Sitten tulee 13.3.-40. Tulee rauha. Ja sen jälkeen järkytys: koti on luovutetulla alueella, koko Hiitola on, ja Karjala.

Muistot osoittautuvat oikukkaiksi kun niitä lähestyy. Ne tuntuvat ensin kiinteiltä ja selviltä, mutta kun niitä alkaa kosketella, ne ovatkin äkkiä hauraita ja särkyviä kuin kasvit vanhassa herbaariossa; niistä putoilee osia pois, ne muuttuvat läpikuultaviksi kuin aaveet ja heijastelevat toinen toisiaan, niin että niitä on vaikea sijoittaa oikeaan aikaan ja paikkaan.

Muisti on merkillinen asia. Kirjoittaessaan lapsuusmuistelmaansa Eeva Kilven mieleen tulee monia merkityksellisiä päiviä, niistä hän saattaa muistaa vain niiden synnyttämän tunnelman, mutta ei niinkään yksittäisiä puuhia ja tapahtumia. Sitten on toisia päiviä, jotka muisti on täysin pyyhkinyt pois eikä hän saa niistä kiinni edes yrittämällä. Jotain hän muistaa väärin, minkä voi nyt kirjoittaessaan todeta jälkeenjääneistä dokumenteista, sotapäiväkirjoista ja sanomalehtiartikkeleista.

Eeva Kilpi on mestari kuvaamaan lapsen sisäistä maailmaa, mielkuvitusta ja tunnetiloja, ajatuksia aikuisten asioista. Hänen kielensä on rikasta ja arkista samaan aikaan. Lapsen tarkkuudella hän käyttää tuttuja hiitolalaisia sanoja ja sananparsia ja huomioi niitä sanoja ja tapoja, joita muut käyttävät, talvisodan evakkomatkalla kohdatut ja muualta kotoisin olevat. Huomaan myös, että jo esikoisteoksessaan, novellikokoelmassa Noidanlukko, Eeva Kilpi on liikkunut samojen lapsuudenmuistojen äärellä. Hiitolaan jääneitä noidanlukkoja muistelee tyttö evakkomatkallaankin.

Taitava, herkkävireinen kirja, joka yhä puhuu sodan mielettömyydestä, lapsesta kasvamassa sen jaloissa ja kotiseudun kaipuusta. Kirjalle on olemassa jatkoa, sillä Kilpi kirjoitti myös teokset Välirauha, ikävöinnin aika ja Jatkosodan aika. Niistä myöhemmin, kunhan olen ne lukenut. Talvisodan aika sai Runeberg-palkinnon vuonna 1990.

       Eeva Kilpi: Talvisodan aika - Lapsuusmuistelma, 158 s. (e-kirjassa)
       Kustantaja: WSOY 2011, 2. painos, josta e-kirja 2017 (1. painos 1989)

E-KIRJAN lainasin Ellibs-verkkokirjastosta.
MUUALLA kirjaa on luettu ja kuunneltu paljon, esimerkiksi blogeissa Jokken kirjanurkka, Luetut, lukemattomat, Mrs Karlsson lukee..., Nannan kirjakimara, P.S. Rakastan kirjoja,
Helmet-lukuhaasteessa kuittaan kohdan "1. Kirjassa muutetaan". Lisäksi osallistun kirjalla Naisen tie -lukuhaasteeseen, jossa luetaan naisten elämäkertoja ja muistelmia.

Leena Kaartinen: Lastenlääkärin sotapäiväkirja

Lukiessani Nasimaa muistui mieleen omasta hyllystä Lastenlääkärin sotapäiväkirja, joka on aikoinaan jäänyt lukematta. Päätin hotkaista sen heti Nasiman jälkimainingeissa. Sepä taustoitti ravistelevasti Afganistanin tapahtumia sinä vuonna, kun Nasiman perhe muutti Suomeen.

Leena Kaartinen on suomalainen lastenlääkäri, joka on tehnyt mittavan elämäntyön parissa maailman köyhimmistä maista, Afganistanissa 70-luvun alkuvuosista alkaen ja välissä jaksoja Etiopiassa. Vuonna 2005 Time-lehti valitsi hänet yhdeksi 37 eurooppalaisesta sankarista.

Lastenlääkärin sotapäiväkirjassa (1996) Leena Kaartinen kertoo paluustaan Kabuliin pian Afganistanin islamilaisen vallankumouksen jälkeen kesällä 1992, työhön perustamalleen äitilapsiklinikalle ja matkoille maaseudulle naisten ja lasten perusterveydenhuollon asioissa. Takana on Neuvostoliiton miehityksen vuosikymmen. Vallankumouksen jälkeen mieli on alkuun toiveikas.

Olisin kertonut mielessä virinneestä toivosta, että maahan vihdoinkin koittaisi rauha ja alkaisi jälleenrakentamisen vaihe, missä minäkin halusin olla sydämestäni mukana auttamassa. Mutta toisaalta mielen täyttivät pahat aavistukset, ettei vallankumous suinkaan jäisi verettömäksi. Taistelu vallasta jatkuisi eri kansallisuuksien, kieliryhmien ja islamin eri suuntien välillä.

Kaartisen aavistukset ovat osoittautuneet todeksi. Tuolloin alkanut valtion joukkojen ja sissien välinen sota, toisaalta eri sissiryhmien väliset yhteydenotot, ovat jatkuneet neljännesvuosisadan eikä loppua näy. Jo tuolloin, vain kuukausia vallankumouksen jälkeen, 

Kabulin tilanne ahdistaa ja toivottomuus uhkaa iskeä. Ihmiset ovat kuin lampaat ilman paimenta. He raahustavat pitkin katuja muuttokuormineen tietämättä, minne mennä. ... Yliopistosairaala on suljettu. Toista päätä vahtivat valtion viralliset sotilaat, toista hasarasissit. Valtion leipätehdas on pysähdyksissä. Valtion painotalosta on koneet tuhottu. Taas yksi kaupunginosa on maan tasalla.

Kabulia ympäröivien vuorten rinteiltä ammutaan ohjuksia, kokonaisia perheitä kuolee kerralla, taloja sortuu, ihmisiä rampautuu. Välillä Leena Kaartinen ihmettelee, mitä on tapahtunut kaikille vanhan vallan virkamiehille ja heidän perheilleen. Onko heitä enää, ovatko he paenneet, onko heidät teloitettu? Samaisena vuonna 1992 Nasima Razmyarin perhe päättää paeta Suomeen ja olla palaamatta turvattomaksi käyneeseen kotimaahansa.

Mutta sotapäiväkirjan nimestä ja olemuksesta huolimatta Kaartisen kirja on muutakin kuin sotaa. Hän kertoilee työstään lastenlääkärinä, kohtaamistaan potilaista, äideistä ja lapsista, synnytyksistä, ripuloivista vauvoista, joita on voinut auttaa, työtovereistaan klinikalla, autonkuljettajista ja porttivahdeista. Matkat maan keskiosiin ystävällisten hasaroiden luo tarjoavat rauhaa ja hiljaisuutta pääkaupungin ohjusiskujen ja aseiden räiskinnän jälkeen, toisaalta ne merkitsevät myös yöpymisiä bussissa lumen tukkimalla vuoristotiellä ja lähes  leirielämää ilman mukavuuksia. Pahinta on ihmisten julmuuden ja pahuuden näkeminen. Viattomien siviilien kärsimyksen keskellä Leena Kaartinen suree. Ja joutuu vastakkain oman jaksamisensa kanssa:

"Miksi" kysymys kumpuaa väkisinkin pintaan. Miksi Jumala sallii tämän hävityksen kauhistuksen luoduilleen? Ja siitä huolimatta, etten kuule vastausta ja vaikka arvaan, että tilanne luisuu yhä epätoivoisemmaksi, minä kaiken keskellä turvaan Jumalaani ja siksi kestän." 

Leena Kaartinen on kirjoittanut toistakymmentä kirjaa. Tässäkin teksti on jouhevaa, kieli ilmeikästä, nopealukuista.

          Leena Kaartinen: Lastenlääkärin sotapäiväkirja, 130 s.
          Kustantaja: Perussanoma 1996
          Kansi: Heikki O. Jokinen

KIRJA on omasta hyllystä (lahja ystävältä).
HAASTEET: Helmet 2017 -lukuhaaste (36. Elämäkerta tai muistelmateos), 100 suomalaista kirjaa (no 87), Naisen tie -lukuhaaste.

Hyeonseo Lee: Seitsemän nimen tyttö : Pakoon Pohjois-Koreasta

Pohjois-Korea on jäänyt minulle tuntemattomaksi ja salaiseksi maaksi. Samanlainen kuin Etelä-Korea, mutta kommunistinen? Viime vuosina on länteen kuitenkin tihkunut tietoja hirmuvallasta, nälänhädästä, loikkauksista, sotaisesta uhittelusta. Kirjassaan Seitsemän nimen tyttö Hyeonseo Lee raottaa ovea tuntemattomaan kertomalla oman elämäntarinansa.

Kirjan kirjoittaja ja kertoja syntyi Pohjois-Koreassa. On vaikea päättää, miksi häntä kutsuisi, sillä hänelle annetaan uusi nimi viisi kertaa vaiheikkaan elämän käänteissä, kun on tarpeen häivyttää menneisyys. Kuudennen kerran nimi vaihtuu, kun hän itse antaa itselleen nimen Hyeonseo Lee päästessään vapauteen. Sillä nimellä hän on kirjansa kirjoittanut yhdessä David Johnin kanssa.

Tytön perhe kuuluu maan etuoikeutettuihin hyväosaisiin, isä työskentelee armeijassa, ja äiti on virkanainen, jos kohta saa lisätuloja hankkimalla ja myymällä kiinalaisia tavaroita, perheen kotikaupunki kun sijaitsee aivan maiden rajalla pohjoisessa. Kun Hyeonseo Lee on melkein 18-vuotias, hän päättää ylittää rajan laittomasti ja käydä vieraisilla Kiinassa asuvien sukulaisten luona. Matkan on määrä kestää vain viikon, mutta nuori tyttö viihtyy vapaammassa ilmapiirissä suurkaupungissa, ja ollessaan valmis palaamaan kotiin hän kuulee, ettei voikaan tehdä sitä.

Kiinassa Hyeonseo on laiton pakolainen, joka kiinni jäädessään luovutettaisiin takaisin Pohjois-Korean turvallisuuspalvelulle. Kiinan sukulaiset suojelevat häntä ja tarjoavat hänelle kodin pariksi vuodeksi. Sitten nuori nainen pakenee heidän luotaan, paperittomana loikkarina. Elämä on piileksimistä, vaarallistakin, mutta Hyeonseo on selviytyjä, joka ei lannistu.

Aikaa myöten kypsyy päätös jatkaa matkaa Souliin Etelä-Koreaan. Hyeonseo ostaa matkaliput ja jännittää rajamuodollisuuksia kummassakin päässä tietämättä, miten hänet otetaan vastaan ja millaiseksi elämä muodostuu. Hän on korealainen ja kuitenkin muukalainen uudessa kotimaassaan.

Seitsemän nimen tyttö on jaettu kolmeen osaan: Pohjois-Korean ajasta kertoo osa Maailman mahtavin kansakunta, Kiinan vuosista Lohikäärmeen sydämeen ja Etelä-Koreaan saapumisen vaiheesta Matka pimeyteen. Kirja on jännittävästi ja mukaantempaavasti kirjoitettu, vaikkei olekaan kirjallisesti erityinen. Kiinnostava, koskettava ja järkyttäväkin on Hyeonseo Leen kertomus vuosistaan Pohjois-Koreassa, siellä vallitsevasta suoranaisesta hallitsijaa palvovasta kultista, julmuuksista (alakoululaiset vietiin katsomaan teloituksia) ja ihmisten tottumisesta pienestä pitäen siihen, ettei edes kotona voinut puhua mitään maan oloista tai hallitsijoista, ettei sitä jotenkin tulkittaisi arvosteluksi. Kaikki oppivat nuorina rakentamaan naamion kasvoilleen, sen taakse jäivät kaikki tunteet ja omat ajatukset. Ja minusta oli yllättävää, että elämä Kiinassa tuntui hyvin vapaalta ja varakkaalta nuorelle pohjoiskorealaiselle tytölle.

Antoisa kirja, joka vei tutustumaan yhteen erikoislaatuiseen elämäntarinaan ja maihin, joista tiedän vähän tai en juuri mitään. Luin sen Kurjen siivillä -lukuhaasteen innoittamana. Haaste päättyy tänään, ja kirjoitan siitä koosteen erikseen.

KIRJA on omasta hyllystä (oma ostos).

MUUALLA kirjaa on luettu paljon, esimerkiksi blogeissa Kirjasähkökäyrä, Kirjavinkit, Kulttuuri kukoistaa.

    Hyeonseo Lee & David John: Seitsemän nimen tyttö, 363 s.

     Kustantaja: Otava 2015 (alkuteos 2013)

     Alkuteos: The Girl with Seven Names : A North Korean Defector's Story

     Suomentaja: Jaana Iso-Markku

James Bowen: Katukatti Bob

Kirja katukatista ja hänen isännästään on samaan aikaan karhea ja hellyttävä. Hellyttävän siitä tekee kulkukissan ja katusoittajan spontaanisti alkanut ystävyys ja myöhemmin - työtoveruus. Karhean tarinasta tekee se, että löytäessään toisensa niin mies kuin kissakin ovat huonossa kunnossa ja kummankin elämä on ollut selviämistä kadulla päivästä toiseen.

James Bowen on lontoolainen katusoittaja, joka nuoruudessaan joutui huonoon seuraan, kuten sanonta kuuluu. Nyt hän on metadonihoidossa parantuakseen heroiiniriippuvuudesta. Eräänä päivänä hän löytää oranssin, huonokuntoisen kollin asuintalonsa alakerrasta, ja kun kissa on siellä seuraavinakin päivinä, hän kutsuu tämän asuntoonsa. Kissa asettuu sinne kuin kotiinsa, saa ruokaa ja eläinlääkärin hoitoa. 

Kun Bob - sillä sen nimen James kissalle antaa - on riittävän terve, se seuraa yhtenä päivänä Jamesia Lontoon keskustaan, kun mies menee tavanomaiselle soittopaikalleen kitaransa kanssa. Bob osoittautuukin varsin hyödylliseksi työtoveriksi. Turistit ja lontoolaiset pysähtyvät juttelemaan ja silittämään ystävällistä ja persoonallista kollikissaa ja samalla heittävät lanttinsa Jamesin hattuun. Kissa tuo lisääntyneitä tuloja, ja James saa vähän huokaista. Rahaa tulee tarpeeksi vuokran maksuun ja kummankin ruokaan, ja riittääpä sitä valjaisiin ja muihin kissan tykötarpeisiin. 

Jamesin ja Bobin kohtaamisella on suuri merkitys kummallekin. Bobin aikaisemmista vaiheista ei ole mitään tietoa, mutta kissoja tunteva James päättelee, että se on joskus elänyt ihmisten hoidossa ja sitten joutunut katukissaksi ja kokenut melkoisen kovia. Nyt Bobilla on oma koti ja kupissa ruokaa säännöllisesti. Jamesin elämälle Bob antaa uuden suunnan. James haluaa saada elämänsä raiteilleen, jotta pystyisi huolehtimaan Bobista. Sen tähden hän hakeutuu vieroitushoitoon päästäkseen irti metadonista.

James Bowenin omaelämäkerrallinen kirja Katukatti Bob : Kissa joka muutti elämäni on helppolukuinen ja mielenkiintoinen. Hellyttävyydestään huolimatta se ei ole eläinsöpöstelyä, Jamesin elämä on sen verran karikkoista. Jopa työtoveri Bob tuo lisätuoton ohella ongelmia: kateelliset katutaitelijat ja lehdenmyyjät eivät katso hyvällä oranssinpunaista kehräävää ja karvaista kassamagneettia.

Jotain uutta opin. En nimittäin tiennyt, että Lontoon katutaiteilijoilla on kullakin juuri hänelle osoitettu alue, millä ammattiansa harjoittaa. Samoin brittilehti Big Issuen myyjillä. Jamesille Big Issue antoi mahdollisuuden ansaita elantonsa lehtiä myymällä, kun muun työn saanti oli hänen huumetaustansa takia mahdotonta. Suomessa vastaavan lehden nimi on Iso numero.

Kirjasta jäi mukava olo, ja Jamesin ja Bobin tulevaisuus vaikutti toiveikkaalta.


     James Bowen: Katukatti Bob : Kissa joka muutti elämäni, 268 s.
      Kustantaja: WSOY 2014
      Alkuperäinen: A Street Cat Named Bob, 2012, suom. Kimmo Paukku

KIRJAN lainasin kirjastosta.

Muualla Katukatti Bob on voittanut ystäviä kirjablogeissa Anna minun lukea enemmän, Kirjakaapin avain, Kirjasähkökäyrä, Ullan Luetut kirjat, 

Laulajattaren muistelmia

Viime päivinä olen lukenut muistelmia. Teini-iässä minua kiinnosti kovasti, miten ihmiset ennen minua olivat eläneet ja mitä he olivat ajatelleet, ja käsissäni kuluikin paljon elämäkertoja ja muistelmia. Sittemmin ne ovat jääneet syrjään. Ihan suotta. Reetan aloittama Elämäkertahaaste tulikin sopivaan saumaan, herättelemään vanhaa kiinnostusta.

Naëmi Starck (1855-1932) kirjoitti Laulajattaren muistelmia elämänsä loppupuolella, kirja julkaistiin vuonna 1928, kun hän oli jo yli 70-vuotias. Hän kertoo siinä elämänsä kolmesta ensimmäisestä vuosikymmenestä, jolloin hän oli vielä Naëmi Ingman; kerronta seuraa elämänvaiheita kronologisesti, hauskoja sattumuksia ja kuvauksia riittää monesta maasta ja paikasta. Padasjoen kirkkoherran pappilassa vietetyn lapsuuden lisäksi kirjoittaja viipyy kirjassaan pisimpään lauluopinnoissa Pariisin konservatoriossa, Suomalaisen oopperan laulajattarena sekä laulua opiskelemassa Pietarissa.

Koskettavimmin Naëmi Starck kertoo lapsuudestaan, johon kuuluu paljon iloa ja valoa, mutta joka päättyy suunnattoman surullisesti. Apupapin perhe Ristiinassa on varsin vähissä varoissa, mutta elämä muuttuu paremmaksi, kun isä nimitetään Padasjoen kirkkoherraksi. Naëmi kuvaa lapsuuttaan aurinkoisena ja onnellisena isossa maalaispappilassa ja sen laajassa pihapiirissä ja puutarhassa. Kerrontaan sisältyy hienoa ajankuvaa 1860-luvulta: pappilassa valetaan syksyisin kynttilät lampaan talista koko vuoden valaistustarpeiksi, säätyläisten kesken on vilkasta seuraelämää.

Naëmin ollessa 11-vuotias kaikki kuitenkin muuttuu: suurten nälkävuosien lavantautiepidemiat vievät äidin hautaan vain 35-vuotiaana ja uudelleen avioitunut isä kohtaa saman kohtalon vain pari vuotta myöhemmin. Näin jälkeenpäin lukijan on helppo ajatella, että suuresta surusta alkoi syntyä taiteilija, kun Naëmin elämä sai uuden suunnan. Hän muutti asumaan sukulaisten luo, pääsi Kuopioon tyttökouluun ja opiskeli pianonsoittoa ja laulua.

Lienee ollut aika tavatonta 1870-luvulla, että suomalaisen maalaispapin naimaton tytär muutti Pariisiin opiskelemaan laulua? Puhumattakaan siitä, että tyttö oli menettänyt molemmat vanhempansa ja oli orpo. Naëmin tie laulajaksi tuntuu sadulta. Hän pääsi opettajansa mukana ensin Helsingistä Tukholmaan jatkamaan lauluopintojaan, ja sitten sama opettaja vei hänet Pariisiin, jossa hän pyrki ja pääsi konservatorioon opiskelemaan. Muistelmissaan Naëmi Ingman muistelee Pariisissa viettämiään kolmea vuotta työteliäänä, mutta myös hilpeänä aikana, jolloin hän vietti aikaa muiden laulajiksi tai muiksi taiteilijoiksi opiskelevien kanssa ja tutustui moniin Pariisin nähtävyyksiin.

Opintojen jälkeen Naëmi Ingman lauloi Helsingissä Suomalaisessa oopperassa. Vaikka hän oli itse ruotsinkielinen, hän oli kielikiistassa ilman muuta fennomaanien puolella ja näinä Helsingin vuosina päätti opetella suomea sen verran hyvin, että pystyisi seurustelemaan sillä kielellä suomenkielisten kanssa. Oopperan vuosien jälkeen seurasi vielä toinen jakso lauluopintoja ulkomailla, tällä kertaa Pietarissa. Sieltä palattuaan laulajatar ryhtyi itse laulunopettajaksi.

Naëmi Ingmanin muistelmat olivat kiinnostavaa luettavaa ajankuvauksensa tähden. Itse en ole musiikin taitaja missään mielessä, mutta musiikin ja laulun historiasta kiinnostuneelle kirjan sivuilla vilisee paljon niin laulajien kuin laulunopettajien ja oopperoiden ja yksittäisten aarioiden nimiä. Samalla kirja asettuu Suomen historian merkittävään vaiheeseen, seuraa fennomaanien taistelua suomen kielen puolesta ja kertoo suomalaisten taiteilijoiksi opiskelevien elämästä Euroopan metropoleissa. Kirja on nopealukuinen, vaikka suomenkielisen käännöksen kieli onkin vanhahtavaa ja paikoin kömpelöhköä. Monista kirjassa mainituista henkilöistä on sivuilla mustavalkoinen valokuva.

*** *** *** *** *** *** ***

Etsin Laulajattaren muistelmia luettavakseni Naëmi Ingmanin äitipuolen tarinan takia. Sukuharrastukseni myötä olin törmännyt Padasjoen kirkkoherraan Magnus Ingmaniin, joka jäi leskeksi ison lapsikatraan kanssa - lapsista toiseksi vanhin oli Naëmi. Isä avioitui uudelleen nuoren papintyttären Amalian kanssa, josta siis puolestaan tuli leski vajaan vuoden avioliiton jälkeen. Amalian tarinan olen kertonut sukuharrastusblogissani, vaikkei kyseessä olekaan sukulainen, ja se tarina johdatti minut puolestaan Naëmin muistelmiin.


Naëmi Starck (Ingman): Laulajattaren muistelmia, 158 s.
Kustantaja: WSOY 1928
Suomentaja Eliel Vartiainen

KIRJAN etsin kirjaston varastosta.

HAASTEET: Reetan les! lue! -blogin Elämäkertahaasteen 1. minihaasteeseen tämä sopii taiteilijan elämäkerraksi. Neljännes kirjasta kertoo kirjoittajan lauluopinnoista Pariisissa, joten osallistun tällä sheferijm-blogin Idän pikajuna -kirjallisuushaasteeseen (Pariisi).

Leon Leyson: Poika joka pelastui : Schindlerin listan kuopus

Olen katsonut Schindlerin listan useaan kertaan ja aina herkistynyt elokuvan loppuessa. Siksi tartuin Leon Leysonin kirjaan innostuneena, kun sen kirjastossa näin, vaikka muistankin hänet elokuvasta vain juuri ja juuri - ehkä. 

Poika joka pelastui - Schindlerin listan kuopus on Leon Leysonin kirjoittama muistelmateos, jossa hän kertoo lapsuudestaan ja nuoruudestaan aina siihen asti, kun hän 19-vuotiaana muutti vanhempiensa kanssa Amerikkaan. Kirjailijan jälkisanoissa valotetaan lyhyesti hänen vaiheitaan uudella mantereella. Leon Leyson kuoli tammikuussa 2013 saatuaan käsikirjoituksen valmiiksi. Hän ei ehtinyt kuulla, että se hyväksyttiin julkaistavaksi.

Kirjailija syntyi Leib Lejzon -nimisenä juutalaispoikana pienessä kylässä koillis-Puolassa vuonna 1929. Elämä sujui perinteiseen tapaan, ja 1930-luvun Narewka oli idyllinen paikka. Useimmat eivät olleet koskaan käyneet kylän ulkopuolella, ja tuhatkunta juutalaista eli sovussa puolalaisten kristittyjen kanssa.

Leibin isä hakeutui lasitehtaaseen töihin, ja hänestä tuli erittäin ammattitaitoinen koneenkäyttäjä. Kun tehdas muutti Krakovaan, isä muutti perässä ja säästi viisi vuotta, kunnes voi hakea perheensä luokseen. Silloin elettiin jo kevättä 1938. Kohta alkoi kuulua hälyttäviä uutisia levottomuuksista Saksassa, mutta Puolassa arki jatkui tavalliseen tapaan. Pian kuitenkin juutalaisista alkoi kulkea huhuja, ja Leibin uudet puolalaisystävät alkoivat vältellä häntä. Juutalaisten tuli istua raitiovaunujen takaosissa, kunnes heiltä kiellettiin yleisissä kulkuneuvoissa matkustus kokonaan. Juutalaislapset eivät saaneet enää käydä koulua.

"Näin heidän kävelevän kouluun aamulla, aivan kuin mikään ei olisi muuttunut, vaikka minun elämässäni kaikki oli nyt toisin. Enää en ollut se huolettoman iloinen, seikkailunhaluinen poika, joka oli odottanut pääsevänsä matkustamaan pummilla raitiovaunussa. Jollakin ihmeen tavalla minusta oli tullut Saksan maailmanherruutta haittaava tekijä." (s. 72)

Leon Leyson koki juutalaisvainot, Krakovan geton ja keskistysleirit Puolassa, Saksassa ja Tsekkoslovakiassa nuorena poikana. Hän oli kymmenvuotias, kun juutalaislapsia kiellettiin käymästä koulua, ja 16-vuotiaana hän vapautui keskitysleiriltä sodan loputtua 1945. Hän, hänen vanhempansa ja kaksi sisarustaan selvisi hengissä noista järkyttävistä vuosista ja palasi Krakovaan. 

"Junan jyskyttäessä kohti itää annoin itselleni luvan tehdä jotakin sellaista, mitä en ollut tehnyt vuosiin: ajatella tulevaisuutta." (s. 176)

Elämä ei kuitenkaan jatkunut entiseen rauhalliseen tapaansa, vaan juutalaiset saivat kokea väkivaltaa ja vainoa kaupungin asukkaiden taholta. Näin Leysonin perhe päätti etsiä uuden kotimaan.

Poika joka pelastui oli koskettava kirja, niin kuin kaikki holokaustista kertovat kirjat minulle ovat, mutta se ei mässäile kauheuksilla. Kurjuuden, kylmän ja nälän vastapainona kuvataan perheenjäsenten lämpimiä välejä, milloin he vain saavat olla yhdessä, ja Oskar Schindlerin, natsiliikemiehen, sankarillisuutta hänen pelastaessaan 1200 juutalaista kuolemalta riskejä ottaen ja omia varojaan käyttäen. Heistä Leib Lejzon oli nuorin.

Kirja oli mielenkiintoinen sisällöltään ja nopealukuinen ja sujuva kieleltään. Leyson ei juuri puhunut kokemuksistaan julkisesti ennen Schindlerin lista -elokuvaa, mutta sen jälkeen hän kiersi paljon kouluissa, yliopistoissa, kirjoissa ja syngogissa. Vuosien myötä hänen puheensa muotoutuivat tarinaksi, joka on kirjassa kerrottu. Helppoudesta voisi ajatella, että se on kirjoitettu juuri nuoria aikuisia lukijoita ajatellen, alkuperäinen teos on julkaistu Atheneum Books for Young Readers -sarjassa.

KIRJAN lainasin kirjastosta. Siitä on vaikututtu ja liikututtu näissä blogeissa: Amman kirjablogi, Hemulin kirjahylly ja Lillin kirjataivas; muualla lukukokemus jäi ulkokohtaiseksi, vaikka kirjaa suositeltiinkin luettavaksi kouluissa: Luen ja kirjoitan ja Mari A:n kirjablogi.

Haasteosallistus: Suketuksen Ihminen sodassa ja Elegian Hei me lusitaan!


Leon Leyson, yhdessä Marilyn J. Harranin ja Elisabeth B. Leysonin kanssa: 
      Poika joka pelastui : Schindlerin listan kuopus, 246 s
Kustantaja: Tammi 2014
Alkuperäinen: The Boy on the Wooden Box, 2013; suomentaja Annika Eräpuro
Kansi: Laura Lyytinen