Ruth Hogan: Kadonneiden tavaroiden vartija

 

Anthony Peardew on kirjailija, joka kirjoja on aikoinaan ostettu paljon. Viime vuosina häneltä ei ole julkaistu enää mitään, ja hän on vetäytynyt eläkkeelle. Anthony asuu talossa, jonka hän hankki neljäkymmentä vuotta aikaisemmin oman tulevan perheensä kodiksi, ja siitä ajasta muistuttaa yhä morsiamen, Theresen, istuttama ruusupuutarha ja hänen koskemattomina säilyneet tavaransa hääpuvusta alkaen. Häitä ei koskaan tullut. Hääpäivänä Therese kuoli matkalla kirkkoon.

Nuori Anthony jäi asumaan kotiin, joka oli tarkoitettu heille molemmille, eikä mennyt koskaan naimisiin. Yhteen huoneeseen hän alkaa kerätä sellaisia tavaroita, joita toiset ovat hukanneet, hyljänneet tai heittäneet pois. Ehkä hänellä on edelleen huono omatunto medaljongista, jonka Therese oli hänelle antanut ja jonka hän oli hukannut, vaikka Therese oli vannottanut häntä pitämään sen aina tallessa. Nyt, vuosikymmeniä myöhemmin, huoneen hyllyt ovat täynnä löydettyjä tavaroita, jotka on siististi pakattu laatikoihin ja varustettu tarkoilla tiedoilla löytöpaikasta ja -ajasta. Anthonyn toive ja unelma on, että mahdollisimman moni tavaroista löytää takaisin omistajalleen. Tavarat toimivat myös inspiraationa hänen tarinoilleen, jotka julkaistaan kirjoina.

Anthony palkkaa avustajakseen Lauran, joka etsii työpaikkaa ja on monella tavalla hukassa elämässään. Ehkä kadonneiden tavaroiden vartija palkkaa hänet juuri siksi, että tunnistaa hänessä eksyneen ja uuden alun mahdollisuudet? Laura auttaa kirjeenvaihdossa ja puhtaaksikirjoituksessa ja erilaisissa kodin töissä. Kuusi vuotta myöhemmin heistä on tullut ystäviä. Anthony on saanut tietää sairastavansa ja ettei hänellä ole paljon aikaa jäljellä. Hän toivoo mielessään, että Laura jatkaisi hänen kesken jäävää työtään kadonneiden tavaroiden kotiuttamisessa omistajilleen.

Nykyaikaan sijoittuvan Anthonyn ja Lauran kohtaamisen kanssa toisessa aikatasossa, 70-luvulla, parikymppinen Eunice menee työhaastatteluun pieneen kustannusyhtiöön. Hänen tuleva pomonsa, Pommikone, palkkaa hänet niiltä sijoiltaan toimistoapulaiseksi, ja siitä alkaa vuosikymmeniä kestävä työtoveruus ja ystävyys iloineen ja suruineen. Takaumissa palataan Anthonyn ja Theresen lyhyeen, elämää suurempaan rakkaustarinaan. Aikatasoja on monta, mutta siirtymät ovat selkeitä, ja kirjailija pitää langat hyvin käsissään. Lukija osaa aavistaa, että kaksi erillistä juonikuviota kohtaavat toisensa jossain vaiheessa.

Ruth Hoganin esikoiskirja Kadonneiden tavaroiden vartija oli sopivan kevyttä luettavaa toiseen koronakevääseen. Sitä mainostetaan hyvän mielen kirjaksi, ja sellainen se olikin. Pieniä tarinoita kadonneista tavaroista ja ne kadottaneista ihmisistä, entisiä ja nykyisiä romansseja ja surua läheisten menetämisestä, humoristista sanailua ja vähän höpsöä taikaa. Erityisesti pidin kirjan sijoittumisesta kirjojen maailmaan - kirjailijan lontoolaiseen kotielämään sekä pienkustantajan toimistoon.

Luin kirjan englanniksi. Tämän lisäksi Ruth Hoganin toinenkin kirja on ehditty suomentaa nimellä Lauluja variksille (2020), ja kolmas kirja on luvassa nimellä Queenie Malonen Paratiisihotelli (kustantajan mukaan elokuussa 2021).

          Ruth Hogan: The Keeper of Lost Things, 278 s.
          Kustantaja: William Morrow 2017 (paperback)

          Suomeksi: Kadonneiden tavaroiden vartija, 335 s., Bazar 2020,
          Suomentaja: Susanna Tuomi-Giddings. Kansi: Laura Noponen

Helmet-haaste: 36. Kirjassa liikutaan ajassa

Joseph Pittman: Salaisuuksien kaupunki

Viime aikoina lukemistani kirjoista on ihan itsestään muodostunut lukupolku tai ainakin sen alku, niin kuin joskus käy. Tälle polulle on asettunut sukuromaaneja, joissa on liikuttu ajassa eri vuosikymmenille ja selvitetty sukusalaisuuksia. Mikäs sen sopivampaa sukuharrastajalle. Ensin Unohtamisen taito johdatti ranskanalgerialaisen nuoren naisen isovanhempiensa kotikylään Algeriaan etsimään syitä sukunsa maastamuuttoon. Samalla hän sai uusia palikoita oman kahteen kulttuuriin hajaantuneen identiteettinsä rakentamiseen. Sitten A Dictionary of Mutual Understanding avasi japanilaisen perheen tragedian Nagasakin atomipommin pudotessa heidän kaupunkiinsa. Osa perheestä menehtyi, ja muiden elämä muuttui   vääjäämättömästi. Salassa pidetyt asiat alkoivat paljastua neljäkymmentä vuotta myöhemmin.

Kolmanneksi samaan sarjaan asettuu Joseph Pittmanin Salaisuuksien kaupunki, joka sijoittuu Yhdysvaltoihin New Yorkin osavaltioon. Kolmekymppinen Carson Alden on asunut isoäitinsä kanssa suurkaupungissa seitsenvuotiaasta, jolloin hän menetti vanhempansa auto-onnettomuudessa. Kun isoäiti kuolee, hänen asianajajansa ojentaa Carsonille kirjeen isoäidiltä. Vanha rouva oli vaatinut, että hänen ainoan lapsenlapsensa tulisi saada kirje mahdollisimman pikaisesti hänen kuolemansa jälkeen.

Kirjeestä alkaa tapahtumasarja, joka vie Carsonin ensin hänen lapsuuskotiinsa osavaltion syrjäisessä kolkassa ja sitten melkoisen perinnön saajaksi. Se kaikki on itse asiassa ollut hänen siitä asti, kun hän oli täyttänyt 25 vuotta, mutta hän ei ollut tiennyt siitä mitään. Miksi isoäiti oli halunnut pimittää tiedon Carsonin vanhempien pojalleen jättämästä talosta ja varoista? Ja miksei isoäiti ollut halunnut Carsonin tietävän mitään isänpuoleisen sukunsa kotikylästä, Turner Junctionista?

Kun Carson Alden matkustaa junalla Turner Junctionin asemakylään, hän alkaa vähä vähältä kuoria esiin lapsuutensa vuosia, joista hänellä ei ole juuri lainkaan muistikuvia, sekä sukunsa historiaa. Se liittyy erottamattomasti kylän vaiheisiin, sillä hänen esi-isänsä oli rakentamassa sitä, kun se perustettiin sata viisikymmentä vuotta aikaisemmin. Carson penkoo kirjastossa vanhoja sanomalehtiä ja keskustelee  sellaisten ihmisten kanssa, jotka tunsivat hänen vanhempansa. Hänelle kerrotaan kolme tarinaa elämää suuremmasta rakkaudesta. Yksi niistä on hänen vanhempiensa tarina. 

Salaisuuksien kaupunki alkaa hitaahkosti, mutta kiinnostukseni kyllä heräsi, kun Carson alkoi etsiä vastauksia isoäitinsä arvoitukselliseen vaikenemiseen. Samalla hän joutuu pohtimaan, palaako kuukauden loman jälkeen työpaikkaansa New Yorkiin nyt, kun hän ei tarvitse enää työtä palkan takia. Hän tuntee myös merkillisesti kuuluvansa Turner Junctioniin. Eikä hänellä olisi mitään sitä vastaan, jos tuleville sukupolville kerrottaisiin tarinaa hänestä ja eräästä kauniista naisesta, joka tosin miettii, miten vastata kylän pankinjohtajan kosintaan.

Pittmanin romaani on ihan sujuvaa ja viihdyttävää lukemista, kunhan päästään - tai siis Carson pääsee - Turner Junctioniin ja tutustutaan sen persoonallisiin ihmisiin, ja Carsonhan nyt on varsin sympaattinen ja hyväsydäminen tyyppi. Koko kirjan alkupuolen kirjailija viittaa olemassa olevaan sukusalaisuuteen niin useasti, että se alkaa kyllästyttää; olisin mieluusti itse oivaltanut, että nyt Carson ei tiedä kaikkea ja ihmettelee, mitä isoäiti ei ole hänelle kertonut.  

Siitä huolimatta aivan kelpo kirja, jonka rakenne hyödyntää kursiiivilla kirjoitettuja ja kaikkien kyläläisten tuntemia rakkaustarinoita, kyläläisten muistoja ja paikkakunnan historiaa asemakylänä. Turner Junction oli kasvanut Keisariradan, erään yksittäisen, nyt jo lakkautetun, rautatien ja sen yhden aseman ympärille, joten tuolla asemalla, radalla ja junilla on kirjassa iso rooli. Yritin etsiä netistä ja löysinkin tietoa Turner Junction -nimisestä rautatiepaikkakunnasta, joka on niin ikään perustettu 1800-luvulla, mutta se sijaitsee Länsi-Chicagossa eikä New Yorkin osavaltiossa. 

         Joseph Pittman: Salaisuuksien kaupunki, 376 s.
         Kustantaja: WSOY 2004
         Alkuperäinen: Legend's end, 2004; suom. Irmeli Ruuska

KIRJAN sain luettavakseni Bookcrossingin kautta.

Helmet-haaste: 41. Kirjassa matkustetaan junalla.

Jackie Copleton: A Dictionary of Mutual Understanding

9. elokuuta 1945 japanilaiseen Nagasakin kaupunkiin pudotettiin atomipommi, joka tappoi heti lähes satatuhatta ihmistä ja tuhosi osan kaupunkia täysin. Jackie Copleton on kirjoittanut koskettavaan esikisromaaniinsa  A Dictionary of Mutual Understanding yhden nagasakilaisen perheen tarinan.

Kirjan näkökulmahenkilö on Amaterasu Takahashi. Toisen maailmansodan aikaan hän on nelikymppinen vaimo ja äiti, jonka silmäteriä ovat hänen tyttärensä Yuko ja seitsenvuotias tyttärenpoikansa Hideo. Hideon isä on sodassa Uudessa Guineassa, ja hänestä ei ole kuulunut mitään kuukausiin.

Tulee elokuun yhdeksäs päivä 1945. Amaterasu on vienyt Hideon aamulla kouluun ja sopinut tapaavansa sairaanhoitajatyttärensä hänen lounastauollaan. Amaterasulle tulee kuitenkin viiivytys, ja hän harmittelee, että Yuko joutuu odottamaan häntä yksin Nagasakin  isossa katolisessa katedraalissa. Kello 11.02 kaupungin täyttää valtava, häikäisevä valo ja kuuluu kuin ukkosen jylinä. Katedraalista ei jää mitään jäljelle, ja Hideon koulu palaa poroksi.

Amaterasu ja hänen miehensä Kenzo etsivät Yukoa ja Hideota kaikista mahdollisista paikoista, ruumiskasoista ja palojätteiden seasta, sairaaloista ja kouluihin perustetuista ensihoitopaikoista. Turhaan. Viimein heidän on uskottava, että he ovat menettäneet ainoan lapsensa ja ainoan lapsenlapsensa. Vuotta myöhemmin he päättävät muuttaa pois Nagasakista ja Japanista ja päätyvät Amerikkaan.

Lähes neljäkymmentä vuotta myöhemmin Amaterasu on leski, kun hänen ovelleen ilmestyy keski-ikäinen mies, joka väittää olevansa Hideo, Yukon poika. Hän ei kuollut 1945, vaan pelastui, vaikkakin kasvot pahoin palaneina ja muistinsa menettäneenä. Hän ei tiedä, onko hän Yukon poika ja onko Amerikassa asuva nagasakilaisnainen hänen isoäitinsä. Hänet kasvattanut lääkäri oli kertonut hänelle niin. Mies hoiti häntä orpokodissa pommituksen jälkeen ja hän oli tuntenut Yukon.

Amaterasulla on omat syynsä olla luottamatta Hideon kasvatusisään, mutta voiko hän uskoa Hideon olevan hänen kauan sitten kuolleeksi luulemansa tyttärenpoika? Kasvot ovat arpikudoksen peittämät, joten ulkonäostä häntä ei voi mitenkään tunnistaa, ja hänen pommiräjähdyksessä menettämänsä muistikuvat lapsuudesta eivät ole koskaan palanneet.

Jackie Copland liikkuu ajassa sulavasti. Hän kuvaa Nagasakin pommituksen kauheudet ja niiden vaikutukset ihmisten elämään. Takaumina hän tuo Yukon nuoruusvuodet ennen avioliittoa. Amaterasun Amerikan vuodet jäävät lähes piiloon, mutta lopussa hän muistelee omaa nuoruuttaan ja miten silloin tapahtunut on vaikuttanut siihen, miten hän pyrki järjestelemään tyttärensä elämää.

Copland on britti ja asuu Skotlannissa. Hän opetti kolme vuotta Nagasakissa ja Sapporossa. Voin hyvin kuvitella hänen kohdanneen ihmisiä, jotka kertoivat tarinoita, jotka sitten inspiroivat tämän romaanin. Pidin siitä kovasti, joskaan ihan kaikki ei tuntunut uskottavalta, vaan pikemminkin kirjailijan hakemilta kertojaratkaisuilta. Esimerkiksi Yukon ääni tulee mukaan hänen vanhoissa päiväkirjoissaan, joita äiti lukee vasta nyt vanhana naisena, mutta onko uskottavaa, että hän saa samaan aikaan luettavakseen myös Yukon rakastajan kuolleelle rakastetulleen vuosittain pommituksen vuosipäivänä kirjoittamat kirjeet?

Kirja kertoo paljon Japanista. Jokaisen luvun alussa on pieni katkelma teoksesta English Dictionary of Japanese Culture. Luen mielelläni Japanista ja sen kulttuurista, mutta nämä katkelmat alkoivat jossain vaiheessa ärsyttää. Eivät niinkään sisällöltään, niissä oli paljon kiinnostavaa kansanluonteesta ja tapakulttuurista, mutta kun ne tulivat keskeyttämään hyvän tarinan! Olisin halunnut tietää, mitä seuraavassa luvussa tapahtuu kirjan henkilöille, enkä lukea geishoista tai vaatimattomuuden hyveestä juuri siinä kohtaa. Katkelmiilla oli enemmän tai vähemmän yhteys luvun asioihin, mutta juoni koukutti sen verran, etten malttanut jäädä niitä pohtimaan.

Kirjassa on historiaa, sodan seurauksia, romantiikkaa, sattumuksia, ja loppu, joka onnistui herkistämään.

         Jackie Copleton: A Dictionary of Mutual Understanding, 294 s.
         Kustantaja: Windmill Books 2015
         Kannen suunnittelu: Emma Grey Gelder

KIRJAN sain luettavakseni Bookcrossingin kautta.

Helmet-haasteessa sijoitan sen kohtaan 29. Kirjan henkilön elämä muuttuu (Amaterasun elämä muuttui 9.8.1945).

Alice Zeniter: Unohtamisen taito

"Hänellä ei ole mitään valtaa siihen, millaiseksi hänen poikansa tai yhdenkään hänen lapsensa tulevaisuus muodostuu, ja se tuottaa hänelle tuskaa. Hän tietää, että vaikka hän tekisi mitä, sillä ei ole mitään vaikutusta heidän tulevaisuuteensa, hänen kyvyttömyytensä saada kiinni nykyisyydestä tekee tulevaisuuden rakentamisesta mahdotonta. Hänen lastensa tulevaisuus kirjoitetaan kielellä, joka on hänelle vieras."

Ali on muuttanut perheineen Algeriasta Ranskaan vuonna 1962, jolloin Algeria itsenäistyi Ranskasta. Toisessa maailmansodassa hän taisteli Euroopassa Ranskan armeijassa ja sai sen jälkeen ranskalaista sotilaseläkettä. Sodan jälkeen hän vaurastui oliiviöljyllä ja piti yllä hyviä suhteita ranskalaisiin viranomaisiin. Siitä ei FLN, kansallinen vapautusrintama, pitänyt, kun se alkoi sodan ranskalaisia vastaan 50-luvulla. Alin oli jätettävä kaikki kotikyläänsä ja paettava henkensä kaupalla Ranskaan.

Alice Zeniterin romaani Unohtamisen taito kertoo ensimmäisessä osassaan Alin elämästä algerialaisessa kotikylässään 50-luvulta Ranskaan lähtöön saakka. Ali on perheensä ja sukunsa patriarkka, kylässään kunnioitettu, hänellä on asema ja arvostus. Se kaikki muuttuu laivamatkalla Välimeren yli. Ali perheineen sijoitetaan kuukausiksi siirtolaisten vastaanottokeskuksiin ja sieltä kylmään Normandiaan, jossa Alin perhe saa pienen kerrostaloasunnon ja Ali tienaa elannon tehdastyössä. Kirjan toisen osan päähenkilö ei kuitenkaan ole Ali, vaan esikoispoika Hamid, joka oppii kielen nopeasti ja joutuu kielitaitoisena hoitamaan vanhempiensa ja perheen asioita kodin ulkopuolella. Hän muistaa isänsä mahtavuuden ja arvostuksen kotikylästä, jonka jätti alle kymmenen ikäisenä, ja nyt häntä hävettää nähdä isänsä jotenkin surkastuneena ja arvonsa menettäneenä.

Hamidille on tärkeää sulautua ja sopeutua ranskalaiseen yhteiskuntaan. Hänen muistikuvansa algerialaisesta lapsuuden kotikylästä haalistuvat, ja koska Ali ei puhu lapsilleen mitään menneisyydestä, Hamid ei oikeastaan koskaan ymmärrä, miksi he joutuivat lähtemään Ranskaan. Mutta ei häntä kiinnostakaan tietää, hän haluaa olla ranskalainen, vaikka saakin osakseen rasistista kohtelua. Pariisissa Hamid rakastuu ranskalaiseen Clarisseen, he menevät naimisiin ja saavat neljä tytärtä.

Zeniterin kirjan kolmannessa osassa näkökulma on Naïman, Hamidin ja Clarissen kolmannen tyttären, joka ei ole kuullut juuri mitään algerialaisista juuristaan ja isoisänsä menneisyydestä. Isä ei ole kertonut mitään, isoisä itse kuoli, kun Naïma oli vielä lapsi, ja hän ei ole koskaan oppinut tarpeeksi arabiaa kysyäkseen isoäidiltään. 2010-luvulla Naïma on kolmekymppinen ranskalaisnainen, joka työsketelee taidegalleriassa. Hän saa työnsä puolesta mahdollisuuden matkustaa Algeriaan, jossa kukaan hänen suvustaan ei ole uskaltanut vierailla. 

Unohtamisen taito on kolmen sukupolven sukutarina Algeriasta ja Ranskasta, mutta se on paljon enemmän. Alice Zeniter antaa äänen ensin maahanmuuttajille, heidän ajatuksilleen ja tunteilleen, ja sitten heidän lapsilleen ja näiden lapsille. Heille, joiden on unohdettava omat ja  vanhempiensa muistot ja historia voidakseen sopeutua. Ja heille, jotka ovat sopeutuneet, mutta ovat kuitenkin vähän kahden välissä, vähän juurettomia. Alice Zeniter sanoittaa tätä maahanmuuttajien ristiriitaa ja oloa taitavasti ja ajatuksia avaavasti. 

"-- On sellaisiakin tilanteita, jolloin se ei ole mahdollista, Mehdi sanoo huokaisten, -- tilanteita, joiden rehellinen kuvaaminen vaatii kahta keskenään ristiriitaista väitettä."

Zeniterin romaanin kaltaista maahanmuuttajakuvausta en ole ennen lukenut enkä tiennyt kovin paljon Algerian historiasta. Tämä on hieno kirja, mutta ei päästä kovin helpolla, luin sitä hitaasti ja taukoja pitäen. Ajalliset siirtymät ja muistojen häilyväisyys vaativat valppautta. Ja onhan kirja aika muhkeakin, 569 sivua. Ehdottomasti lukemisen arvoinen.

         Alice Zeniter: Unohtamisen taito, 569 s.
         Kustantaja: Otava 2019 (Otavan kirjasto no 271)
         Alkuperäinen: L'art de perdre, 2017; suom. Taina Helkamo
         Kansi: Timo Numminen

KIRJA on kirjastosta. MUUALLA Kirjaluotsi taustoittaa kirjaa hyvin, Oksan hyllyltä -blogi piti yhtenä upeimmista romaaneista pitkään aikaan.

Helmet-haaste: 4. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan.
Pariisi-Dakar kirjarallissa päästään Pariisista Algeriaan.

Annica Wennström: Lapinkylä - Sukutarina

Lapinkylä on eteläsaamelainen sukutarina Pohjois-Ruotsista. Se alkaa tältä vuosisadalta, kun nimettömäksi jäävä minäkertoja alkaa etsiä omaa paikkaansa, jossa tuntisi olevansa kotonaan tässä elämässä. Hän ei tiedä, kuka hän on ja mihin hän kuuluu. Löydettyään vanhan lipaston laatikosta tuohirasian ja sen sisältä kahdet pirtanauhat, hän alkaa etsiä tarinaa ja ihmisiä niiden takaa, oman sukunsa historiaa, josta häntä edeltävät sukupolvet ovat vaienneet.

Kesällä 1861 Njenna on nuori saamelaistyttö, joka on rakastunut komeaan ja mahtavaan mieheen, jolla uskotaan olevan erityisiä taikavoimia. Njennan perhe asuu Ruotsin Etelä-Lapissa lähellä metsiä ja muuttaa poropaimentolaisina kesiksi tunturiin. Kristinusko tekee tuloaan Saamenmaahan. Njenna on tottunut liikkumaan vapaasti metsissä ja soilla, kunnes eräs ruotsalaisista uudisasukkaista raiskaa hänet. Njenna tulee raskaaksi eikä kestä perheelleen aiheuttamaa vaivaa ja häpeää. Hän tuntee syyllisyyttä ja pakenee yksin tunturiin, kuolee suvustaan ja sen historiasta, vaikka selviääkin elossa ja synnyttää alkuvuodesta 1862 tyttären, Ristinin. 

Njenna hakeutuu seudulle, jossa asuu lappalaisia ja ruotsalaisia lähekkäin. Hän on kuollut, ilman menneisyyttä, eikä hän kerro kellekään, kuka hän on ja mistä hän on tullut. Hän kaipaa vanhempiaan ja veljeään, perheen iltanuotion ja kodan yhteisöllisyyttä. Hän ei voi unohtaa rakastamaansa miestäkään, vaikka tämä on kääntänyt hänelle selkänsä. Silti Njenna on mielessään selkeästi saamelainen, toisin kuin hänen tyttärensä, jolle on tärkeää kuulua valtaväestöön. Hän oppii häpeämään omaa syntyperäänsä.

"Njenna kuvitteli, ettei Ristin kuullut mitä ihmiset puhuivat lappalaisista heidän selkänsä takana. Mutta eivät muiden puheet Ristiniä häirinneet. Häntä häiritsi se, ettei hän kuulunut mihinkään. Hän oli vaihdokas. Taiottu. Ikuinen väliinputoaja."

Ristinin lisäksi hänen pojantyttärensä Karin ja Karinin tytär, minäkertoja, nousevat näkökulmahenkilöiksi saamelaistaustaisen kirjailijan Annica Wennströmin romaanissa. Jokainen heistä kamppailee omalla tavallaan historiattomuuden ja kuulumattomuuden kanssa. Oman identiteetin löytyminen valtakulttuurin keskellä on hankalaa, kun oma tausta on vaiettu hiljaiseksi sukupolvien ajan ja tuottaa jatkuvaa, selittämätöntä häpeää.

Vuonna 2002 kertoja alkaa selvittää tuohilippaan, pirtanauhojen ja parin löytyneen vanhan valokuvan avulla sukunsa tarinaa ja omaa historiaansa. Wennström on kertonut hienon ja koskettavan tarinan muistojen ja yhteisen, kerrotun menneisyyden merkityksestä omanarvontunnon ja identiteetin kehittymisessä. 

"Minun oli vaikea kuvitella yhtäkään perhettä koko maailmassa, jota ei sitoisi yhteen joko yhteinen historia tai, kuten minun tapauksessani, historian kieltäminen.

Olipa kyse kummasta hyvänsä, me synnymme sen kautta, mitä kerromme toisillemme. Yhteinen muisti sitoo meitä toisiimme, sanat muuttavat meidät lihaksi."

Kirjassa on yllättävän ajankohtainen yhteiskunnallinen ulottuvuus. 1800-luvulla saamelaisilta riistettiin heidän ikiaikaiset oikeutensa omiin maihin. Lapinkylä julkaistiin Ruotsissa ensimmäisen kerran vuonna 2006. Tänä vuonna tammikuussa Ruotsin korkein oikeus teki historiallisen päätöksen ja myönsi yhdelle paliskunnalle oikeudet maihinsa. (Yle) Romaani onkin kiinnostava ja koskettava kaunokirjallinen valaisu eteläsaamelaisten historiaan, kulttuuriin ja yksittäisten ihmisten kokemuksiin ja tunteisiin.

Suosittelen!

            Annica Wennström: Lapinkylä : Sukutarina, 335 s.

            Kustantaja:  Bazar 2015 (pokkari, 1. painos 2012)

            Alkuteos: Lappskatteland : En familjesaga, 2006

            Suomentaja: Outi Menna

            Kansi: Lene Stangebye Geving / Susanna Appel

KIRJA tuli luettavakseni Bookcrossingin kautta jo keväällä.
MUUALLA: Eniten minua kiinnostaa tie, Kirsin kirjanurkka, Lumiomena
Helmet-haaste: 5. Saamelaisen kirjailijan kirjoittama kirja.

Per Petterson: Hevosvarkaat

Trond, 67-vuotias norjalaismies, on hankkinut itselleen pienen talon, jota hän alkaa kunnostaa loppuelämänsä asunnoksi. Mökki on järven rannalla Norjan itäkolkassa, Ruotsin rajan tuntumassa. Trondin vaimo on kuollut kolme vuotta aikaisemmin auto-onnettomuudessa, ja mies haluaa olla yksin ja rauhassa ja asettuu siksi koiransa Lyyran kanssa syrjäseudulle. Tekemistä riittää, aika menee talon ja sen pihapiirin remontoimiseen.

Yhtenä yönä Trond herää terävään ääneen ja tajuaa sen koirapilliksi. Hänen naapurinsa, yksin asuva Lars, etsii karannutta koiraansa keskellä yötä, ja Trond menee auttamaan häntä, vaikka harmitteleekin keskeytyneitä uniaan. Myöhemmin sisälle palattuaan Trond muistaa, miksi naapuri on jotenkin tutunnäköinen. Trondin isä oli hankkinut karjamajan Norjan rajaseudulta, ja poika vietti siellä kesän isänsä kanssa muutama vuosi saksalaismiehityksen loputtua. Trond oli silloin viisitoista, ja Lars oli hänen kaverinsa Jonin kymmenvuotias pikkuveli naapurista. Trond ei voi olla ihmettelemättä elämän sattumaa, joka on tuonut heidät jälleen, yli viisikymmentä vuotta myöhemmin, naapureiksi ja vielä tälle harvaan asutulle paikkakunnalle.

Trondin mieleen alkaa tulvia muistoja, kesästä karjamajalla, isästä, tukkisavotasta. Siihen aikaan Trond ihaili isäänsä yli kaiken ja jäljitteli hänen puuhiaan talossa ja pihapiirissä. Mutta isässä oli myös jotain hämmentävää. Siinä, miten hän katsoi Jonin viehättävää äitiä. Ja siinä, mitä Trond yllätyksekseen kuuli kylällä isän ja Jonin äidin osallistumisesta vastarintaliikkeeseen saksalaismiehityksen aikaan. Karjamajakesän hyvien muistojen ja traagisten tapahtumien jälkeen mikään ei ollut enää entisellään, ja se kesä muokkasi  kaikkien tulevaisuuden uuteen uskoon.

"Isäni ei tietenkään voinut kertoa minulle kaikkea tätä, ei yksityiskohtia myöten. Sellaisena se kuitenkin on jäänyt muistoihini, enkä tiedä aloinko värittää sitä heti vai vasta joskus vuosien saatossa. Kylmistä tosiasioista ei kuitenkaan ollut kiistelemistä, vaan silloin tapahtui mitä oli tapahtuakseen, ja isäni katsoi minua kysyvästi pöydän yli kuin odottaen että olisin osannut sanoa jotakin viisasta."

Per Pettersonin kirja Hevosvarkaat on kirja isän ja pojan suhteesta sekä muistoista ja muistamisen väkevyydestä. Kirjoitin viimeksi Joel Haahtelan Perhoskerääjästä, jossa mies etsii muiden muistoja tuntemattomasta perinnönantajasta ja samalla herättelee eläviksi oman lapsuutensa kipeitä asioita. Jotain samaa on Hevosvarkaissa, jossa Trondin omat lapsuudenmuistot heräävät ja hänen mietteensä vaeltavat nykyhetkestä nuoruuteen.

Petterson kuljettaa taidokkaasti kahta tai oikeastaan kolmea aikatasoa rinnakkain. Kirjan nykyhetki on syksy 1999, pari kuukautta ennen vuosisadan vaihtumista, ja karjamajalla vietetty kesä oli yli viisikymmentä vuotta aikaisemmin, 1948. Siihen aikatasoon sisältyvät kyläläisten puheet vuosien 1942-1943 tapahtumista, kun saksalaispartio oli majoittunut kylään ja vartioi Ruotsin rajaa ja sen yli kulkevaa kiellettyä liikennettä.

Luin Hevosvarkaita rinnakkain englantilaisena ja suomalaisena käännöksenä. Olen aikaisemmin ollut haluton tarttumaan esimerkiksi pohjoismaisiin tai venäläisiin kirjoihin englanninkielisinä laitoksina. Olen ajatellut, että pohjoisen maailman ja elämänmuodon kuvaukset ovat läheisempiä suomalaisen kääntäjän työn jäljiltä. Nyt olin saanut  englanninkielisen laitoksen Out Stealing Horsers Bookcrossingin kautta, mutta en sitten kuitenkaan malttanut olla lainaamatta suomalaista versiota kirjastosta. Vaihtelin lukemista englannin ja suomen välillä. Ihan kelpo käännöksiä kumpikin, mutta paikoin olin havaitsevinani hienoista kömpelyyttä suomalaisessa tekstissä.

Mutta sananen vielä Per Pettersonista. Tämä oli ensimmäinen kirja, jonka luin häneltä, ja olipa hieno kirja. Arkista työn kuvausta, kaunista luontoa, oivaltavaa lapsuuden ja aikuisuuden välimailla olevan pojan mielenmaisemaa ja toisaalta vanhenevan miehen muistoja. Kirjailija ei selitä kaikkea puhki, vaan jättää lukijalle tilaa täydentää tarinan aukkoisuutta. Romaani on saanut useita palkintoja, ja Wikipedian mukaan se on käännetty 40 kielelle.

          Per Petterson: Hevosvarkaat, 214 s. / Out Stealing Horses, 238 s.

          Kustantaja: Otava 2009 (Otavan kirjasto 204), suom. Katriina Huttunen

          Alkuperäinen: Ut og stjæle hester, 2003

          Englanninkielinen: Picador 2008, translated by Anne Born
          

KIRJAT ovat kirjastosta (suom.) ja Bookcrossingista (engl.). 

MUUALLA esimerkiksi blogeissa Kirjakaapin kummitus, Lumiomena, Tarukirja

Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 43. Kustantamon kirjasarjassa julkaistu kirja (koska Otavan kirjasto). Koska osa tapahtumista ja muistoista liittyy toisen maailmansodan aikaan ja Norjan saksalaismiehitykseen, saan tästä suorituksen myös Jokken rauhan haasteeseen.

John Galsworthy: Omenapuu (Klassikkohaaste 11)

John Galsworthyn pienoisromaani Omenapuu on kaunis ja herkkä kuvaus ensirakkaudesta. Sen kertoo keski-ikäinen mies, Ashurst, joka saapuu vaimonsa kanssa viettämään hopeahääpäivää. He tulevat paikkaan, jossa mies kohtasi nuoruudenrakkautensa ensi kertaa, ja muistot nousevat elävinä hänen mieleensä. Silloinkin, 26 vuotta sitten, oli kevät ja omenapuut kukassa.

Ashurst oli juuri valmistunut yliopistosta ja patikoi opiskelutoverinsa kanssa nummilla. Hän loukkasi jalkansa ja joutui jäämään yhteen lähistön maataloon parantumaan. Talon emännän sukulaistyttö palveli nuoria herroja. Hän oli nuori ja kaunis, ja Ashurst lumoutui hänestä. Tyttö vastasi nuoren miehen tunteisiin.

John Galsworthy kuvaa tunteitten herkkyyttä ja ryöppyä hienoin luontokuvin. Kevät puhkeaa kukkaan ja tarjoaa vahvoja aistielämyksiä. Se on sopiva tausta nuorelle rakkaudelle.

"Keväällä ei ole sanoja, vain solinaa ja kuiskauksia. Keväällä on paljon enemmän kuin sanoja puhkeavissa kukkasissaan ja lehdissään, purojen solinassa, valoisassa, uupumattomassa etsinnässään."

Ashurst halusi ottaa tytön mukaansa Lontooseen ja sitä varten hän lähti Torquayhin pankkiin nostamaan rahaa ja ostamaan maalaistytölle jotain kaupunkiin sopivaa päällepantavaa. Torquayssa hän kohtasi vanhan ystävän Phil Hallidayn ja hänen kolme sisartaan. Heistä yksi oli sievä nuori neito, toiset kaksi lapsia vielä. Hallidayn sisarusten kanssa aika kului rattoisasti, ja Ashurst keksi syitä lykätä paluutaan maalaiskylään noutamaan rakastettuaan.

Kun paluu viivästyi, Ashurstilla oli aikaa miettiä tunnettaan, sen syvyyttä ja puhtautta. Hallidayt ovat hänen omaa yhteiskuntaluokkaansa, heidän kanssaan hän voi keskustella runoudesta ja nauttia musiikista ja seurapeleistä. Mitä olisi tuoda kaupunkiin lukutaidoton ja oppimaton maalaistyttö?

Omenapuuta on sanottu yhdeksi maailman kauneimmista rakkausromaaneista. Sen kirjoittaja, englantilainen John Galsworthy (1867-1933) sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1933. Omenapuu on ensimmäinen teos, jonka olen häneltä lukenut. Lukemani laitos on suomennettu jo 1920-luvulla, ja se näkyy joissain vanhentuneissa sanoissa ja sanonnoissa. Toisaalta vanhahtava ja runollinen kieli sopii hyvin romaanin luonteeseen ja ajankuvaan.

        John Galsworthy: Omenapuu, 112 s
        Kustantaja: WSOY 1982 (11. painos: 1. p. 1926)
        Alkuperäinen: The Apple Tree, 1916
        Suomennos: V. A. Koskenniemi, Vieno Koskenniemi
        Kansi: Marjatta Vihma

KIRJA on omasta hyllystä, napattu kirjaston vaihtohyllystä.

HELMET-haaste: 1. Kirja on vanhempi kuin sinä.

Osallistun kirjalla Klassikko-haasteeseen 11, jota tällä kertaa emännöi Kirjan jos toisenkin -blogi. Haaste päättyi jo eilen, tuttuun tapaan 31.7., mutta koska elämä on, oma kirjoitukseni tulee blogiin päivän myöhässä. Haasteen koonti löytyy täältä.

Aiemmat klassikkohaastekirjani:

    Klassikkohaaste 1: Juhani Ahon Papin rouva
    Klassikkohaaste 2: Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen
    Klassikkohaaste 3: Tšingiz Aitmatovin Valkoinen laiva
    Klassikkohaaste 4: Maria Jotunin Arkielämää
    Klassikkohaaste 5: F. E. Sillanpään Hurskas kurjuus
    Klassikkohaaste 6: Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri
    Klassikkohaaste 7: Lee Harperin Kuin surmaisi satakielen
    Klassikkohaaste 8: Pearl S. Buckin Hyvä maa
    Klassikkohaaste 9: Anne Brontën Agnes kotiopettajatar
    Klassikkohaaste 10: Eeva Joenpellon Vetää kaikista ovista

Nainen Englannista: Ruth Galloway ja Korppikuningas

Viidennessä Ruth Galloway -sarjan mysteerissä Korppikuningas kirjailija Elly Griffiths tarttuu kirjaimellisesti legendaariseen aiheeseen, kuningas Arturiin. Ruth, forensinen arkeologi, kuulee opiskelutoveriltaan, että yksi heidän joukostaan, Daniel, on kuollut talonsa palossa. Ruth ei ole pitänyt yhteyttä Daniin pitkään aikaan, joten hän hämmästyy, kun kuulee, että Dan, jo opiskelijana erinomainen arkeologi, oli päätynyt pieneen, tuntemattomaan yliopistoon arkeologian opettajaksi.

Pian kuolinviestin jälkeen Ruth saa Danilta kirjeen, jonka mies oli kirjoittanut vähän ennen kuolemaansa. Siinä hän kertoo löytäneensä jotain sensaatiomaisen merkittävää kaivauksilla Prestonissa ja haluaa Ruthin tutkimaan löytöä kanssaan. Hän myös kertoo pelkäävänsä. Sanomatta on selvää, että Ruth kiinnostuu Danin löydöstä ja haluaa nähdä sen. Pian hän saa myös Danin yliopistolta kutsun tulla tutkimaan hänen löytämiään luita, sillä heillä ei ole Dani jälkeen toista arkeologia tehtävään. Dan uskoi luiden liittyvän kuningas Arturiin. Ja millä tavalla!

Tehtävä vie Ruthin ja hänen pikkutyttärensä loman aikana Blackpooliin, kaupunkiin, jossa ei tulisi ilman luulöytöä lomailtua. Se on komisario Nelsonin kotikaupunki, ja sinne suuntaa Nelsonkin vaimoineen lomallaan, sillä hänen entinen työkaverinsa tutkii Danin kuolemaa, joka ei olekaan onnettomuus. Kuka halusi Danin kuolemaa? Liittyikö se hänen arkeologiseen löytöönsä ja kuningas Arturiin? Ruth ja Nelson tietysti kohtaavat, ja kun Nelsonin äiti kutsuu Ruthin kotiinsa aterialle, niin arkeologi kuin komisariokin ovat varuillaan ja vaivautuneita. Onneksi mukana on Ruthin tytön Katen hoitajana druidi Cathbad, sillä hän hurmaa Nelsonin äidin puheillaan ja irlantilaistaustallaan.

Nelson päätyy auttamaan Danin murhan tutkinnassa, kun pari muutakin yliopistoon ja kuningas Arturiin liittyvää hahmoa pääsee hengestään. Mukana häärii kuningas Arturin legendaa ja muistoa vaaliva seura, ufoihin hurahtaneita tutkijoita ja historioitsijoita. Jännitys kiihtyy huippuunsa, kun pikku Kate katoaa huvipuistossa, ja kaikki ovat varmoja, että murhaaja on kidnapannut hänet.

Elly Griffiths on luonut sarjansa päähenkilöstä Ruth Gallowaysta tavallisen ja siksi niin samaistuttavan naisen. Ruth on hyvin urasuuntautunut, forensinen arkeologia on hänen intohimonsa ja hän rakastaa yliopistossa opettamista. On puhdas sattuma, että hän asiantuntijuutensa takia ajautuu auttamaan poliisia vanhoihin henkirikoksiin littyvien luiden tutkinnassa. Kun Ruth yllättäen huomasi olevansa raskaana, hän oli vain iloinen, vaikka ei voinutkaan mennä naimisiin lapsen isän kanssa. Hän halusi lapsen ja hän halusi tulla äidiksi. Kate onkin hänelle tärkeintä maailmassa, vaikka hän monien uraäitien tapaan kokee olevansa huono äiti. Korppikuninkaassa Ruth viimein myöntää itselleen rakastavansa Katen isää.

Nyt taukoa, ja sitten sarjan seuraava kirja Kadonneet ja kuolleet lukuun.

Edelliset Ruth Galloway -mysteerit:
          #1: Risteyskohdat (2009, suomeksi 2017)
          #2: Januksen kivi (2010, suomeksi 2017)
          #3: Jyrkänteen reunalla (2011, suomeksi 2018)
          #4: Käärmeen kirous (2012, suomeksi 2018)

          Elly Griffiths: Korppikuningas, 372 s
          Kustantaja: Tammi 2019 
          Alkuperäinen: Dying Fall 2013 
          Suomentaja: Anna Kangasmaa
          Kansi: Markko Taina

KIRJA on kirjastolaina. Osallistun sillä blogien naistenviikkoon, jossa tänä vuonna luen muutaman naiskirjailijan teoksen. Niiden päähenkilöt ovat naisia ja kukin eri maasta Aloitin Sirkalla.

HELMET-haaste: 34. Kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana.

Äänikirjamatkailua Burmaan ja Pariisiin

Olen tänä keväänä kuunnellut äänikirjoina pari romaania, joista kumpikin on saksalaisen kirjailijan kirjoittama. Se hieman hämmästyttää, sillä toisessa tapahtumat sijoittuvat Burmaan (nykyään Myanmar) sekä Yhdysvaltoihin ja toisessa taas Pariisiin ja muualle Ranskaan. Kumpikin on viihteellinen, mutta ei räväkällä chick lit -tyylillä, vaan mietiskelevällä ja psykologisella otteella.

Jan-Philipp Sendkerin kirjassa Sydämenlyönneissä ikuisuus burmalainen ja amerikkalainen kulttuuri kohtaavat. Julia on burmalaissyntyisen isän ja amerikkalaisen äidin tytär New Yorkissa. Hänen isänsä Tin Win on menestyvä lakimes, joka yhtenä päivänä työmatkalle lähdettyään ei saavu sovittuun tapaamiseen eikä sen jälkeen kotiinsa, vaan katoaa mystisesti vaimonsa ja aikuisten lastensa elämästä sanaakaan sanomatta. Julia on juuri isän katoamista edeltävänä päivänä valmistunut oikeustieteen opinnoista ja saanut hyvän työpaikan. Perhe selvittää, että isä lensi Aasiaan, mutta Bangkokissa hänen jälkensä häviävät.

Muutama vuosi myöhemmin Julia löytää vanhan, isänsä kirjoittaman rakkauskirjeen, jota hän ei ollut koskaan lähettänyt burmalaisnaiselle, Mimille. Isä ei liioin ollut koskaan kertonut perheelleen elämänsä ensimmäisistä kahdestakymmenestä vuodesta. Isä on ollut kadoksissa jo neljä vuotta, mutta nyt Julia päättää lähteä etsimään häntä siitä burmalaisesta kylästä, joka mainitaan kirjeessä ja jossa tuo tuntematon burmalainen nainen asui ainakin kirjeen kirjoitusaikaan.

Matkalla Julia kuulee uskomattomia tarinoita isänsä lapsuudesta ja nuoruudesta sekä niistä olosuhteista, jotka veivät isän Yhdysvaltoihin vuosikymmeniksi. Sydämenlyönneissä ikuisuus on tarina elämää suuremmasta rakkaudesta, ja se sisältää itämaista viisautta elämän tärkeistä asioista. Matka muuttaa työkeskeisen Julian maailmankuvaa perusteellisesti.

Kirja on filosofinen ja lempeä nojatuolimatka Burmaan sekä tunteikas tarina rakkauden voimasta. Sopii kuunneltavaksi, kun kaukokaipuu iskee tai muuten vain haluaa hetkeksi pois arjesta. Hieman sain kuuntelemisen kanssa olla tarkkana, kun tarina seurasi toistaan, ja burmalaisten nimien kanssa oli vaarana hukata se, kenestä ja mistä ajankohdasta kukin tarina kertoo. Marcus Bäckmanin ääni sopi kyllä hyvin kirjan mietteliääseen tempoon.

ÄÄNIKIRJAN kuuntelin Storytel-palvelusta. Helmet-haasteessa sijoitan sen kohtaan 6. Kirjan nimi alkaa ja päättyy samalla kirjaimella.

      Jan-Philipp Sendker: Sydämenlyönneissä ikuisuus. Äänikirja.

      Kustantaja: Gummerus 2017 (suomenkielinen painettu kirja 2016)

      Alkuperäinen: The Art of Hearing Heartbeats, 2002

      Suomentaja: Anuirmeli Sallamo-Lavi

      Lukija: Marcus Bäckman, 9 t 5 min.

Toinen kuuntelemani äänikirja on Nina Georgen Pieni kirjapuoti Pariisissa. Sen päähenkilö on viisikymppinen Jean Perdu, joka omistaa Pariisissa Seinen varrelle pysäköidyn kirjakauppalaivan. Hän kutsuu alustaan kaunokirjallisuusapteekiksi, sillä hänellä itsellään on taito nähdä, millaisen kirjan kukin asiakas tarvitsee. Hän jopa kieltäytyy myymästä kirjaa, jonka hän tietää masentuneelle liian lannistavaksi.

Jean Perdu ymmärtää alakuloa ja surua, sillä hänen oma sydämensä särkyi, kun hänen suuri rakkautensa Manon jätti hänet kaksikymmentä vuotta aikaisemmin. Sen yli ei Jean ole koskaan päässyt, tyttöystävän nimeäkään hän ei suostu lausumaan, ja tämän käyttämän huoneen hän on lukinnut asunnossaan. Kaikki alkaa muuttua, kun samaan kerrostaloon muuttaa Catherine, jolla ei ole mitään. Jean antaa naiselle lipaston lukitusta huoneesta, ja Catherine löytää sen laatikosta kaksikymmentä vuotta vanhan kirjeen. Viimein Jean suostuu lukemaan sen, ja samalla selviää, ettei Manon hylännyt Jeania, vaan hänellä oli ihan muu syy lähtöönsä. Jos Jean vain olisi suostunut lukemaan kirjeen silloin, kun Manon sen jätti pöydälle. Nyt on jo kaksikymmentä vuotta liian myöhäistä.

Kirje aiheuttaa sellaisen tunnemyrskyn Jeanissa, että hän luopuu kirja-apteekistaan ja ottaa ja lähtee proomullaan etelään kohti Provencea,josta Manon oli tullut Pariisiin. Proomun jo irtautuessa laiturista mukaan hyppää nuori kirjailija Max Jordan, ja yhdessä miehet kokevat monta seikkailua ja tapaavat  kiehtovia ihmisiä. Hyvän mielen kirjojen tapaan kaikki päättyy lopussa hyvin. Max Jordan selättää kirjoitusjumin ja kohtaa kauniin ja kiinnostavan traktorinajajan. Jean Perdu taas uskaltaa kohdata ne tunteet, jotka Manon ja hänen lähtönsä aikanaan herättivät ja jotka hän antoi koteloitua sisälleen, niin rakkauden kuin raivonkin. Vasta sitten Jean on valmis uuteen rakkauteen.

Tarina soljui hyvin ja koin sen viihdyttävänä - ja vähän ärsyttävänä samaan aikaan. Ajatuksessa kirjakauppalaivasta ja sen kauppiasapteekkarista on jotain hellyttävää. Kukapa ei haluaisi täsmäkirjaa kuhunkin suruun ja ahdistukseen tai ilon hetkeen. Ja ihmistä, joka osaa lukea sisintä niin hyvin, että tietää tarkkaan, mikä kirja tarvitaan kussakin sieluntilassa. Toisaalta kirjailija pudottelee mietelauseiksi käyviä ajatelmia elämästä, ihmissuhteista ja kirjoista siihen malliin, että ensin sen ihastuttaa ja saa haluamaan äänivirran hidastumista. Sitten se alkaa kyllästyttää. En tiedä, miltä olisi tuntunut kirjan tekstin lukeminen omaan tahtiin, näihin mietelmiin pysähdellen.

Pieni kirjapuoti Pariisissa on sekin oivaa pakoa arjesta, jos ei kaihda tunnemyllerryksiä ja mutkallisia ihmissuhteita. Sen lukee yksi suosikkilukijoistani Erja Manto.

ÄÄNIKIRJA on aikaa sitten tehty oma ostos Elisa-kirjasta. Helmet-haasteessa sijoitan sen kohtaan 16. Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli. Osallistun myös kirjalliseen Pariisi-Dakar -ralliin.

      Nina George: Pieni kirjapuoti Pariisissa. Äänikirja.

      Kustantaja: Bazar 2018 (suomenkielinen painettu kirja 2016)

      Alkuperäinen: Das Lavendelzimmer, 2013

      Suomentaja: Veera Kaski ;  Lukija: Erja Manto, 11 t 48 min.

Orhan Pamuk: Punatukkainen nainen

Cem on istanbulilainen lukiolainen, kun hänen apteekkari-isänsä jättää vaimonsa ja poikansa. Pitkään Cem ajattelee, että vasemmistolainen isä on pidätetty ja heitetty vankilaan kuten kerran aikaisemmin, kunnes hänelle selviää, että tällä kerralla isä on lähtenyt omasta halustaan ja pysyvästi alkaakseen uuden elämän. Se on pojalle iso pettymys, sillä hän on aina ihaillut isäänsä ja autellut isää apteekissa ollakseen lähellä häntä. Nyt isä on hylännyt hänet.

Cem haluaa tulla kirjailijaksi, hän viihtyy kirjoja lukien, ja erityisesti häntä kiehtoo kreikkalaisen Sofokleen näytelmä Kuningas Oidipus, jonka nimihenkilö tietämättään surmaa isänsä ja makaa äitinsä kanssa.

Lukiossa Cem saa eräänä kesänä työpaikan kaivonkaivajan, mestari Mahmutin, apulaisena Istanbulin ulkopuolella. Kuukauden ajan poika asuu mestarin kanssa teltassa Öngörenin kylän laitamilla, he kaivavat hakuilla kaivoa tontille, jonka omistaja haluaa perustaa sinne pesulan ja värjäämön. Päivä päivältä ja metri metriltä työ jatkuu, mutta vettä ei tule vastaan. Mestari on kaivon paikasta varma ja haluaa jatkaa. Viikkojen kuluessa Cem kiintyy Mahmutiin, joka iltaisin kertoo vanhoja tarinoita ja pitää hänestä huolta kuin isä, jota Cemillä ei enää ole. 

Iltaisin Mahmut ja Cem kävelevät usein Öngörenin keskustaan, jossa oleilee kiertelevä teatteriseurue. Cem huomaa siihen kuuluvan kauniin, punatukkaisen naisen. Hän kulkee kylässä vain naisen nähdäkseen ja istuu teatterissa naisen esityksissä, naisen, joka on lähes hänen äitinsä ikäinen. Teatterin lavalla Cem näkee persialaisen Firdawsin Kuningasten kirjan tarinan Rostamista ja hänen pojastaan Sohrabista, jonka isä surmaa taistelun tiimellyksessä, koska ei tunnista poikaansa. Sitten kaivolla tapahtuu onnettomuus, ja Cem pakkaa tavaransa ja pakenee äitinsä luo Istanbuliin. Kuukausi kaivonkaivuussa muuttaa pojan koko elämän kulun.

Seuraavat kolmekymmentä vuotta Cem kantaa häpeää ja syyllisyyttä kaivolla tapahtuneesta, vaikkei edes ole varma, mitä onnettomuudesta seurasi. Hän jättää haaveensa kirjailijan urasta ja hakee opiskelemaan geologian insinööriksi, rakastuu opiskelijatyttöön ja menee naimisiin hänen kanssaan. Valmistuttuaan hän saa hyvän työpaikan ja aikaa myöten perustaa menestyvän rakennusliikkeen, jonka johtoon hänen vaimonsa tulee. He antavat firmalleen nimeksi Sohrab. Pariskunta menestyy ja vaurastuu Istanbulin laajetessa joka suuntaan. Heillä on yhteinen suru lapsettomuudesta, ja ehkä siksikin he lukevat yhdessä kirjallisuutta ja käyvät eri maiden museoissa jäljittäessään Oidipuksen sekä Rostamin ja Sohrabin tarinoita. Mestari Mahmutista ja punatukkaisesta naisesta Cem ei hiisku vaimolleen sanaakaan, vaikka ei voi lakata ajattelemasta heitä.

Orhan Pamuk pureutuu isän ja pojan suhteen teemaan romaanissaan Punatukkainen nainen. Cemiä ei Oidipuksen eikä Rostamin tarina jätä rauhaan, isyyden ja isättömyyden sekä isänmurhan ja pojanmurhan kysymykset ovat aina mielen pohjalla, vaikka hän on kiireinen liikemies perustamassaan kasvavassa yrityksessä. Kirjailija kutoo vanhoista taruista nykyajan Istanbuliin sijoittuvan monitasoisen kertomuksen, jossa riittää jännitettä loppuun asti. Alussa kirja käynnistyy verkkaisesti, erityisesti kaivon kaivaminen tuntuu kestävän pitkään, mutta sen jälkeen teos vie mukanaan. Erilaisia käänteitä riittää loppuun asti, ja ihan viimeisille sivuille kirjailija on varannut vielä yllätyksen.

Henkilökohtaisesta isän ja pojan suhteen pohtimisesta teos laajenee idän ja lännen välisiin eroihin, mikä taitaa olla aika tavallista Pamukille. Lännessä poika, uusi sukupolvi ja aika, ottaa vallan isältä, idässä isä ottaa pojan hengiltä ja jatkaa hallitsemistaan. 

Suomenkin uutisissa on viime vuosina näkynyt Turkin viime vuosien muuttuminen aikaisempaa konservatiivisemmaksi. Kirjan suomalaisen käännöksen takakannessa on lainaus The New York Timesin arvostelusta: "Punatukkainen nainen kietoo Turkin poliittisen tilanteen myyttien kieleen." Viittaukset Turkin historiaan ja politiikkaan ryydittävät romaania ja luovat sille yhden tason myyttisen ja psykologisen rinnalle. Minua miellyttävät myös lukuisat viittaukset kirjallisuuteen; Kuningas Oidipus nyt ainakin menee omalle lukulistalleni.

Orhan Pamuk on taitava kirjoittaja, hän tuntee oman maansa ja maailman kirjallisuuden tarinat ja myytit ja uusintaa niitä tässä hienossa romaanissa, jonka hän sijoittaa Istanbuliin. Samalla kirjassa on jotain ikiaikaista ja yleispätevää, inhimilliseen elämään kuuluvaa. Punatukkainen nainen on kirja, jonka herättämät ajatukset pyörivät mielessä pitkään lukemisen jälkeen. Upeaa, tasokasta kirjallisuutta.

Aikaisemmin luettua: Orhan Pamukin Valkoinen linna

           Orhan Pamuk: Punatukkainen nainen, 322 s. 
           Kustantaja: Tammi (Keltainen kirjasto 496) 2019
           Alkuperäinen: Kırmızı Saçlı Kadın 2016
           Suomennos turkin kielestä: Tuula Kojo
           Kansi: Markko Taina

KIRJAN lainasin kirjastosta.
MUUALLA blogeissa Kirjaluotsi (jossa lisää linkkejä), Nannan kirjakimara

Helmet-haasteessa ajattelin ensin laittaa tämän kohtaan 43. Kustantamon kirjasarjassa julkaistu kirja (Keltainen kirjasto), mutta taidankin laittaa sen kohtaan 22. Kirjassa on epäluotettava kertoja. Sen lisäksi se sopii esimerkiksi kohtiin 16. Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli ja 21. Pidän kirjan ensimmäisestä lauseesta ("Itse asiassa halusin kirjailijaksi.").

Heather Morris: Auschwitzin tatuoija

Romaani Auschwitzin tatuoija vie minut hetkeen vuosikymmenten taakse. Olin yhtenä kesänä vapaaehtoisena kibbutsilla Israelissa. Työnäni oli koko kuukauden ajan siivota huoneita kibbutsin hotellissa, jonne lähetettiin myös keskitysleireillä olleita lomalle ja lepäämään. Suomalaiselle opiskelijalle oli vavahduttavaa nähdä tatuoituja numerosarjoja hotellivieraiden käsivarsissa ja ymmärtää, mistä ne olivat peräisin.

Heather Morrisin romaani kertoo tarinan Lalesta ja Gitasta, jotka ovat Tšekkoslovakian juutalaisia. He eivät tunne toisiaan, ennen kuin kumpikin päätyy Auschwitzin keskitysleirille Puolaan huhtikuussa 1942.

Lale on 24-vuotias nuori mies, joka ilmoittautuu työpalvelukseen Saksaan. Slovakian  juutalaisperheitä vaaditaan luovuttamaan yksi kahdeksantoista vuotta täyttänyt lapsi työskentelemään Saksan hallinnolle, ja Lale toivoo voivansa auttaa perhettään ilmoittautumalla työhön Berliiniin, kuten hän otaksuu. Pitkä junamatka karjavaunussa ilman syötävää tai juotavaa ja varsinkin vastaanotto Auschwitzin porttien sisäpuolella karistaa häneltä luulot hyvästä työpaikasta. Mutta se kaikki myös sisuunnuttaa hänet:

"Kun SS-miehet katoavat pimeään, Lale vannoo valan. Minä pysyn hengissä lähteäkseni elossa tästä paikasta. Minä kävelen vapaana miehenä."

Kielitaitoinen Lale - hän puhuu slovakin kieltä, saksaa, ranskaa, venäjää, vähän puolaa ja unkaria - saa jonkin ajan kuluttua fyysisesti kevyen, mutta toisella tavalla ahdistavan työn: hänestä tulee keskitysleirin tatuoija. Niin hän tapaa myös Gitan, joka vuorollaan tulee hänen pöytänsä ääreen käsivarsi paljaana. Yleensä Lale ei katso kasvoihin heitä, joille aiheuttaa tuskaa tatuoimisellaan, mutta Gitan silmiin hän katsoo, ja se on menoa se.

Heather Morris kertoo Lalen ja Gitan selviytymisestä keskitysleirin kauhujen keskellä, kun tuhkaa sataa heidän päällensä ja kaiken aikaa joutuu pelkäämään vartiioiden mielivaltaista julmuutta. Lale on rohkea ja neuvokas, hän saa tiettyjä etuja toimiessaan tatuoijana, ja hän keksii keinoja hankkia ylimääräistä ruokaa ja tavaroita, jotka hän jakaa leirillä saamiensa ystävien ja Gitan ystävien kanssa. Näin hän auttaa monia jaksamaan. Häntä itseään kantaa hänen alussa tekemänsä päätös siitä, että saksalaiset sotilaat eivät häntä päihitä, vaan hän kestää, kunnes vapautuu ja he saavat rangaistuksen tekemistään rikoksista.

Auschwitzin tatuoijassa on paljon tuttua muista keskitysleirikuvauksista, ne kidutukset, kuolemat ja kauhut, mutta kertomus on kuitenkin uusi. Tatuoijan työstä en ole aikaisemmin lukenut, en liioin Auschwitziin sijoittuvaa rakkaustarinaa, joka antaa syyn toivoon, unelmiin ja elämään.

Keskitysleireiltä selvinneitä näyttää yhdistävän yksi asia: he ovat päättäneet selvitä ja toimivat kaikissa tilanteissa sitä ajatellen. Heillä on päämäärä, ja he kokevat sen saavuttamisen ja elämän yleensä merkitykselliseksi.

Auschwitzin tatuoija tuo mieleen myös viime vuonna lukemani unkarilaisen Imre Kertészin romaanit Kohtalottomuus ja Kaddish syntymättömälle lapselle. Kertész itse joutui 15-vuotiaana Auschwitziin vuonna 1944 ja hänkin selviytyi sieltä hengissä. Kirjoitin hänen omaelämäkerrallisesta romaanistaan näin: "Kertész kirjoittaa kaikesta viileästi, jopa lakonisesti ja tunteilematta, ja antaa Györgyn tarkkailla ihmisiä ja tapahtuvaa pohtivasti ja jotenkin ulkokohtaisesti." Tässä ehkä onkin ero keskitysleirikokemuksista kirjoittavien välillä: Ne, joilla ei ole siitä omakohtaista kokemusta, kirjoittavat kieltämättä tunteita koskettavia kirjoja kamaluuksista ja ihmisten kärsimyksistä, ja hyvä on, että kirjoittavat ja muistuttavat, ettei koskaan enää... Kun taas itse leireillä olleet (tai ainakin Imre Kertész) kirjoittavat siitä niin tunteettomasti, että se jättää kylmäävän ja raskaan painon, sillä lukijana tunnen ja aavistan, mitä kaikkea ulkokohtaisuus kätkee.

Heather Morriksen romaani perustuu tositapahtumiin. Lale ja Gita selviytyivät ja muuttivat Australiaan, missä kirjailija haastatteli Lale Sokolovia puoli vuosisataa myöhemmin.

        Heather Morris: Auschwitzin tatuoija, 201 s (e-kirja)
        Kustantaja: Aula & Co 2019
        Alkuperäinen: The Tattooist of Auschwitz, 2018
        Suomentaja: Pekka Tuomisto
        Kannen suunnitelma: Nick Stearn; Kannen sovitus: Antti Kukkonen 

E-KIRJA on omasta hyllystä (Elisa-kirjan asiakaslahja).
MUUALLA esim. Amman kirjablogi, Kirjarouvan elämää, Kirjasähkökäyrä, Nannan kirjakimara

Helmet-haasteessa sopii vaikka kohtiin 6. Kirjan nimi alkaa ja päättyy samalla kirjaimella, 9. Kirjassa kohdataan pelkoja, 30. Kirjassa pelastetaan ihminen, ja 37. Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa.
Osallistun kirjalla myös Jokken kirjanurkan Rauhan haasteeseen, jossa luetaan toiseen maailmansotaan jollain tavalla liittyviä kirjoja.