Heikki Valkama: Tulikukka

Heikki Valkaman dekkarisarjan pääähenkilöllä, huippukokki Riku Mäellä, on taipumus joutua hankaliin tilanteisiin ja keskelle rikostutkimuksia. Kun edellinen kirja Laserjuuri vei Rikun Kreikkaan Kosin saarelle, tuoreimmassa kirjassa Tulikukka pysytään vahvasti Japanissa ja jossain mielessä japanilaisuuden ydinalueilla. Tapahtumapaikkana on Japanin vanha keisarillinen pääkaupunki Kioto ja siellä eräs buddhalaisluostari.

Riku Mäen omassa tokiolaisessa suomalaisravintolassa on alun kiireen ja täysien varausten jälkeen hiljaisempaa, joten mies on vain tyytyväinen, kun hän saa työtarjouksen ruotsalaiselta dokumentaristilta Eva Lundilta. Tämä tekee Netflixille dokumenttien sarjaa pohjoismaisista kokeista, ja siihen tehtäisiin ylimääräisenä Japani-jakso, jonka rahoittaisi kansainvälinen elintarvikebrändi. Rikun tehtävä on tutustua luostarissa vegaaniseen temppeliruokaan ja esitellä sitä Lundin projektin ohjelmassa.

Kaikki eivät ole kuitenkaan mielissään siitä, että luostari on mukana näin kaupallisessa hankkeessa ja siten turmelee aitoa buddhalaisuutta. Kiotossa on liikkeellä tuhopolttaja, joka on sytyttänyt useita temppeleitä tuleen. Romaanin lukija saa seurata pyromaanin ajatuksia ja viehtymystä tuleen sekä tavoitetta puhdistaa buddhalaisuus siihen kuulumattomista aineksista. Yksi puhdistusta kaipaavista paikoista on luostari, jossa Rikun tähdittämä temppeliruokaan erikoistunut jakso kuvataan. Moinen kaupallisuus on Buddhalle kauhistus tuhopolttajan mielestä, ja niin Rikustakin tulee hänen kohteensa.

Kun Laserjuuri oli niin täynnä vauhtia ja vaarallisia tilanteita, ettei tällainen rauhallisempi lukija meinannut kyydissä pysyä, samaa ei voi sanoa Tulikukasta. Luostariin sopivasti tapahtumien tempo on alkuun verkkainen, seurataan kuvausjärjestelyjä ja munkit tutustuttavat Rikun melko perusteellisesti buddhalaisiin ajatuksiin taustana temppeliruuan valmistukselle. Riku ja ruotsalainen Eva viihtyvät hyvin toistensa seurassa, ja yhdessä he ovat sinäkin yönä, kun he joutuvat hengenvaaraan.

Dekkariksi Tulikukan rakenne on mielenkiintoinen. Se seuraa tuhopolttajan aikomuksia ja sisäistä puhetta alusta asti, mutta ensimmäinen kirjan henkilöihin liittyvä rikos tapahtuu vasta kirjan viimeisellä kolmanneksella. Rikostapaus osoittautuukin kirmurantiksi selvittää, sillä samaan aikaan luostari joutuu voimakkaan taifuunin takia eristyksiin. Onneksi tokiolainen rikostarkastaja Matsuzaka on tullut vapaapäivänään tapaamaan ystäväänsä Riku Mäkeä ja on paikalla, kun luostarissa syttyy tulipalo. Paikallinen poliisi ei pääse luostariin teille kaatuneiden puiden ja maanvyöryjen takia. Matsuzaka pohdiskelee poliisin työtä:

"Poliisin työstä suurin osa on odottamista. Loppuaika yritetäään koostaa tiedonmuruista kokonaiskuvaa ja niiden perusteella ratkaista rikoksia", Matsuzaka selitti. Vaikeinta oli tietää, mikä oli olennaista.

Heikki Valkama tuo teokseensa monia ajankohtaisia teemoja, joista monet liittyvät ruokaan: perinteinen luostarin kasvisruoka ja nykyaikainen vegaaninen ruoka, lähiruoka, kansainväliset ketjut, ilmastonmuutos. Monin paikoin kirjailija selittää ja opettaa, esimerkiksi buddhalaisuudesta tai dokumentarismista, ja vaikka japanilaisuuteen ja sen ruokakulttuuriin tutustuminen on kirjassa ehdottomasti kiintoisaa, selostukset myös loiventavat draaman jännitettä. Vakavuutta kerrontaan tuo Rikun isän sairastaminen Suomessa, keveyttä Rikun ja Evan suhde, jolle kirjan loppu vähän lupailee jatkoa.

Riku Mäki -sarja: Pallokala 2017, Laserjuuri 2018 ja Tulikukka 2019.

           Heikki Valkama: Tulikukka, 282 s
            Kustantaja: Tammi 2019
            Kannen suunnittelu: Markko Taina

KIRJA on kirjastosta. MUUALLA blogeissa Kirjarouvan elämää, Kirsin kirjanurkka

Maailman ympäri 80 päivässä -haasteessa sijoitan tämän Yokohaman kaupunkiin, sillä se mainitaan kirjassa parikin kertaa.

Joel Haahtela: Adèlen kysymys

"Ehkä joku sanoisi, että kaikki on sattumaa, enkä minä voisi väittää vastaan. Mutta yhtä hyvin voin ajatella veli Paulin sanoja ja uskoa, että maailmassa tapahtuu hitaita ihmeitä, jotka odottavat meitä hiljaa, kuin lehtien alla nukkuvat perhoset."

Suomalainen klassisten kielten opettaja lähtee muutamaksi viikoksi luostariin Etelä-Ranskaan, Pyreneiden vuoristoon. Hän on kiinnostunut Pyhästä Adèlesta, nuoresta naisesta, joka julistettiin pyhimykseksi 1100-luvulla. Adèle oli vain parinkymmenen ikäinen, kun hän putosi korkealta jyrkänteeltä. Kolme paimenta näki sen, ja kun he katsoivat jyrkänteen reunalta alas, heidät yllätti täysin se, mitä he näkivät: murskautuneen naisen ruumiin sijaan alhaalla maassa oli vahingoittumaton nuori nainen, joka rukoili polvillaan Kristusta.

Ihmepelastumisen jälkeen Adèle eli parikymmentä vuotta, kunnes menehtyi tulipalossa. Hänen viitastaan säilyi kappale, samoin pieni pala hiiltynyttä luuta. Niitä säilytettiin puurasiassa, ja moni sitä koskettanut parantui tai kohtasi muun ihmeen elämässään. Kaiken tapahtuneen takia paavi julisti Adèlen pyhimykseksi. Lähelle jyrkännettä, jolta hän oli pudonnut, rakennettiin hänen nimeään kantava luostari paikallisen ruhtinattaren lahjoittamalle maalle.

Mies, latinan osaaja, kuulee Adélesta eräältä ystävältään, joka on käynyt luostarissa ja kokenut siellä ihmeen. Mies päättää lähteä Pyreneille ja etsiä siellä selitystä ihmeeseen, tutkia Adèlen kysymystä. Omassa elämässään hän on hukassa. Avioliitto ei ole enää pitkään ollut sitä, mitä se joskus oli, ja vaimo on lähtenyt työhön Edinburghin yliopistoon. Aikuinen poika on muuttanut omilleen, ja isä on jatkuvasti huolissaan hänestä, pelkää hänen masentuvan.

Pyhän Adèlen luostarissa mies tutkii arkistoja ja etsii todisteita Adèlen ihmeestä. Tapahtuiko se, mitä todisteita siitä on, mitä ovat ne vuosisatojen ajan tapahtuneet ihmeet, joiden on sanottu tapahtuneen Adèlen pyhiinjäännösten vaikutuksesta? Luostarissa asuessaan mies osallistuu luostarin elämään, aterioihin ja hetkipalveluksiin ja käy luostariveljien kanssa keskusteluja Adèlen kysymyksestä. Siihen pureutuessaan hänen omatkin asiansa nousevat mielen päälle, lapsuuskoti ja sairastava äiti sekä suhde vaimoon ja poikaan.

"On hiljaista. Silloin tällöin taivaalle ilmestyy musta varjo, kuin ilman halki liehuva lippu. En muista milloin viimeksi olisi ollut näin hiljaista. Niin kuin kaikki maailman hiljaisuus olisi puristunut samaan paikkaan, minun sisälleni. 

Tästä nainen putosi, tässä hänen jalkansa lipesi, ehkä juuri tämän kiven päältä. Tai ehkä hän putosi tahallaan, lipsautti vain jalkansa pienellä ja peruuttamattomalla liikkeelle. Vai ottiko nainen sittenkin vauhtia, juoksi ja levitti kätensä, katsoi maisemaa viimeisen kerran ihmisenä, joka oli ollut?"

Joel Haahtelan Adèlen kysymys on pienoisromaani, joka on kaunis ja surumielinen, ja jossa on monta tasoa yhtä aikaa. On taso, jolla tutkija etsii faktoja pikkutarkan tekstianalyysin keinoin selvittääkseen, mitä jyrkänteellä oikein tapahtui vuosisatoja sitten, ja paikoin dokumentit ovat ikään kuin oikeusprosessista, jossa kuullaan todistajia ja heidän kertomansa on merkitty muistiin. On hengellinen taso, jolla luostariveljien uskonnollinen elämä ja hengellisyys puhuttelevat tutkijaa, ja hän joutuu itse pohtimaan uskon ja tiedon välistä rajapintaa - ovatko ihmeet mahdollisia, löytyykö niille luonnontieteellinen selitys, mikä rooli Jumalalla on kaikessa? Ja on psykologinen taso, jolla mies kohtaa omat pelkonsa ja ahdistuksensa, joiden kanssa hän on elänyt lapsesta asti.

Tykästyin Adèlen kysymykseen kovasti. Miellyin Haahtelan kirjoitustyyliin, soljuvaan kieleen ja mietittyihin lauseisiin, rauhalliseen tempoon, syvällisyyteen. Olen aikaisemmin lukenut Haahtelalta romaanin Elena, se oli kauan ennen blogiaikaa, ja muistan, että se viehätti - ja että en ymmärtänyt kaikkea. Nyt koin Adèlen kysymyksen paikoittaisen mystisyyden kiehtovana.

                  Joel Haahtela: Adèlen kysymys, 188 s.
                  Kustantaja: Otava 2019
                  Kansi: Päivi Puustinen

KIRJA on kirjastosta. MUUALLA: Katveita, Kirjareppu, Kulttuuri kukoistaa, Lumiomena, Nannan kirjakimara, Tuijata. Yle Areenassa Haahtela kertoo kirjan synnystä.

Helmet-haasteessa kirjan voi laittaa kohtiin 36. Kirjassa ollaan yksin, 40. Kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia.
Kirjankansibingossa ruksaan ruudun "Lempiväri", sillä kannen sinisen sävyt ovat lempiväriäni.

Katja Kärki: Jumalan huone

Jumalan huone on Katja Kärjen tuore esikoisromaani, joka on jo ehtinyt saada blogisavuja siellä täällä. Se kertoo pohjoiskarjalaisesta Martikaisen suvusta, ja ajallisesti kirja ulottuu 1930-luvulta tälle vuosituhannelle.

Sukutarina
Katja Kärjen teos on sukutarina, jonka kirjailija kertoo kolmen eri-ikäisen naisen valintojen kautta. Iäkkäin heistä on 20-luvulla syntynyt Aili, perheetön täti, jolla nuorena on ollut  ensin poika ja sitten mies, ja kummastakin hän on joutunut luopumaan. Nyt keski-iässä hänestä tulee alaikäisen tytön huoltaja ja tämän sisarusten äitihahmo kriisin keskellä, kun näiden oma äiti Vieno, Ailin sisko, saa surmansa. Aililla on omat piinansa ja kiusansa elämässä, eivätkä ne päästä häntä helpolla.

Maria, Vienon ja Maurin tytär, on 60-luvulla vain 6-vuotias, kun äiti kuolee ja hänestä tulee Ailin tyttö. Marialla on unelmia ja haaveita, mutta haave omasta miehestä ja lapsesta on kipeä. Hän muuttaa vaaroilta Joensuuhun, opiskelee ammatin ja päätyy opettamaan maahanmuuttajille suomea. Mariasta kasvaa kirjassa sävyisä ja tasainen nainen, joka opetustyössään joutuu kohtaamaan erilaisuutta ja omassa elämässään alkaa kyseenalaistaa monia aikaisemmin selkeitä näkemyksiä ja arvoja.

Elsa on Marian kummityttö ja tämän vanhemman siskon, Kaisan, tytär. 80-luvulla  syntyneellä Elsalla on pienestä alkaen sydänystävä, jonka elinpiiri on hyvin erilainen kuin Elsan omalla perheellä, ja pikkutytöstä kasvaakin ensin rajusti kapinoiva teini-ikäinen ja sitten vielä rajummin bilettävä opiskelija. Kun Elsa ilmestyy kotiin pinkissa siilitukassa, isä osoittaa ovea, ja sanoo, ettei takaisin ole tulemista, niin kauan kuin tukka on tuonnäköinen. Ja Elsa lähtee, muuttaa Jyväskylään opiskelemaan ympäristötiedettä. Lähtiessään hän poistaa kaikkien perheenjäsenten puhelinnumerot kännykästään.

Hengellinen yhteisö
Jumalan huone on Kärjen kirjalle osuva nimi, sillä Jumalan huone, lestadiolaisen yhteisön rukoushuone, on kuin yksi kirjan henkilöistä. Sinne mennään perheittäin ja suvuittain seuroihin sunnuntaisin, siellä tavataan naapureita ja ystäviä, siellä ihastutaan, solmitaan avioliittoja ja siunataan vainajia. Saarnoineen ja yhteisen normin mukaisine elämäntapoineen rukoushuoneesta tulee toisille turvallinen, joskin tiukasti kiinni pitävä äidin syli, josta ei haluta tai voida pyrkiä pois. Toiselle se on kuristava kahle, jonka otteesta on joko liu'uttava pois tai joka on väkivalloin murrettava.

Teoksen hengellistä yhteisöä tarkastellaan heidän kauttaan, jotka siitä pyrkivät pois. Teini-ikäinen Elsa ei halua mennä enää seuroihin perheensä kanssa, ja lukioiässä hän tekee listan synneistä, joita hän päättää tehdä matkallaan omannäköiseen elämäänsä. Kaikki kaksitoista kohtaa hän pystyy kuittaamaan listaltaan, ja sen toteutumista kuvataan sen verran pitkään yksityiskohtaisesti, että alkaa haukotuttaa muuten mukaansa tempaavassa kirjassa. Oman identiteetin etsintä ei ole helppoa sellaiselle, joka on kasvanut ahtaassa ja suljetussa yhteisössä. Railakkaassa opiskelijaelämässäkin Elsa kokee olevansa sinne kuulumaton.

Marian tie on tasaisempi. Hänellä on elämä kaupungissa, työkavereita ja oppilaita, ja sunnuntaisin vielä vapaaehtoistyötä rukoushuoneella, mutta vähitellen hän huomaa alkavansa ajatella eri lailla kuin valtaa pitävät vanhat miehet yhteisössä. Hän hakeutuu ihan tavalliseen seurakunnan jumalanpalvelukseen, alkaa miettiä teologian opintoja, mutta saa nuhteita ja ojennusta siitä, että poikkeaa yhteisön hyväksymästä hengellisyydestä.

Rakenne
Kirja on kerroksellinen ja moninäkökulmainen, ja vaikka olen viime aikoina kaivannut ihan suoraviivaisesti etenevää tarinointia, tässä nautin siitä, miten Kärki on toteuttanut nuo aika- ja henkilösiirtymät selkeästi ja sulavasti. Pääosassa olevat henkilöt kehittyvät romaanin kuluessa, heidän elämänsä lomittuvat, kerros kerrokselta sukusalaisuudet kuoriutuvat esiin. Minun on helppo pitää Mariasta kaikessa tavanomaisuudessaan ja rehellisessä, poukkoilemattomassa etsinnässään.

Katja Kärki on kirjoittanut hienon esikoiskirjan, joka on kiinnostava ja kieleltään vivahteikas ja sujuva. Pohjoiskarjalainen murre pilkahtelee mukavasti dialogeissa.

               Katja Kärki: Jumalan huone, 463 s.
               Kustantaja: Bazar 2019
               Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

KIRJA on kirjastolaina.

Helmet-haasteessa kirja sopii esimerkiksi kohtiin 15. Kirjassa käsitellään jotain tabua (esim. perheväkivalta), 43, Kirja seuraa lapsen kasvua aikuiseksi (Elsa), 49. Vuonna 2019 julkaistu kirja.

Pauliina Rauhala: Synninkantajat

Synninkantajat on vaikuttava kirja. Pidin kovasti Pauliina Rauhalan esikoisesta Taivaslaulu, ja tämä toinenkin tekee minuun suuren vaikutuksen. Päätän kuitenkin olla tekemättä vertailuja kahden teoksen välillä. Ne ovat erilaisia, mutta hienoja kirjoja kumpikin omalla tavallaan.

Alkuun minulla kestää tovin päästä kunkin Synninkantajien henkilön tarinaan mukaan, on työlästä vaihtaa näkökulmaa jokaisen lyhyen luvun jälkeen ja miettiä, miten luvut ja tarinat liittyvät toisiinsa. Vähitellen kuitenkin tutustun Aaroniin, Aliisaan, Aurooraan ja Taistoon, huomaan sukulaissuhteet, risteävät kertomukset, prisman heijastamat eri lailla koetut todellisuudet. Kun olen lukenut viimeisenkin sivun, liikutun, ja näen draaman kaaren. Palkitsevaa.

Synninkantajat on kirja uskosta ja epäuskosta, mutta ennen kaikkea yhteisöstä, jossa sallitaan vain yksi tapa uskoa ja ilmentää uskoa elämässä ja jossa käytetään valvomisvaltaa yhteisön jäsenten hengelliseen ja maalliseen elämään. Yhteisö on lämmin pesä sisällä oleville, torjuva ja kylmä ulkopuolisille ja oikeaa uskoa jaksamattomille. Kirja kuvaa yhteisöä yksilöiden kertomusten kautta, kohdentaa katseen Aliinaan, joka uskaltaa ajatella itse, nuoreen rakastuneeseen Aurooraan, joka haluaa aidan toiselle puolelle, Taistoon, joka on ottanut tai saanut valvomisvallan, ja vielä lapseen Aaroniin, joka joutuu valitsemaan papan ja mummin välillä.

Synninkantajat on loputtoman surullinen kirja, ja traagisinta on, että aaroneita, aliisoja, aurooria ja taistoja on oikeasti (ollut) olemassa. Rauhala kirjoittaa kauniisti, lainaa raamatunlauseita, runoja ja lauluja, hänen luonto- ja varsinkin lintukuvastonsa on runsas ja monimerkityksinen.

Toisenlaisen tason teoksessa avaavat matkakertomukset, joita on kirjassa useita. Niitä kirjoittaa kirjailija, keski-ikäinen perheenisä, joka on työstään vapaalla kirjoittaakseen väitöskirjaa. Se on jumiutunut, ja sen sijaan hän kirjoittaa romaania. Sitä varten hän matkailee tekemässä taustatutkimusta, ainakin mielikuvituksensa siivin. Matkakertomukset ovat tyyliltään analysoivia, ja niistä heijastuu kirjailijan kirjoitusprosessi, luomisen ja liian lähelle, liian kipeälle menemisen tuska. Matkakertomuksissaan kirjailija perehtyy erilaisiin yhden totuuden liikkeisiin, uskonnollisiin ja yhteiskunnallisiin, sekä keskustelee uskosta ja epäuskosta englantilaisen runoilija Matthew Arnoldin (1822-1888) ja tanskalaisen teologi ja filosofi Søren Kierkegaardin (1813-1855) kanssa.

Synninkantajat on hieno kirja, vakava, surullinen ja puhutteleva. Epilogista teoksen lopussa löytyy mukava yhteys myös Taivaslauluun.

          Pauliina Rauhala:  Synninkantajat, 367 s.
          Kustantaja: Gummerus 2018
          Kansi: Jenni Noponen

KIRJAN lainasin kirjastosta. MUUALLA sitä on luettu esimerkiksi blogeissa Evarian kirjahylly, Kirja hyllyssä, Kirjapolkuni,  Kirjojen kauneudesta, Lumiomena, Rakkaudesta kirjoihin
Helmet-lukuhaasteessa merkitsen tämän kohtaaan "24. Surullinen kirja".

Markus Falk: Profeetan soturit

Täytyy heti alkuun tunnustaa, että tuntematon kirjailijanimi ja kirjan takakannen teksti eivät ehkä olisi riittäneet houkuttelemaan minua lukemaan Profeetan sotureita. "Kiivastahtinen trilleri iskee kansainvälisten uhkakuvien ytimeen." Sen sijaan kirjailijanimen takaa paljastuva kaksikko siihen riitti, oikein hyvin.

Kirjailijanimen Markus Falk takaa löytyy kaksi kirjailija-tutkijaa, aviopari Virpi ja Jaakko Hämeen-Anttila. Virpi Hämeen-Anttilan 1920-luvun Helsinkiin sijoittuva Björk-dekkarisarja on koukuttanut minut seuraansa kirja kirjan jälkeen, ja muitakin kirjailijan romaaneja olen lukenut. Jaakko Hämeen-Anttilan erikoisalana on arabian kielen ja islamin tutkimus, ja hän on kirjoittanut lukuisia oman alansa tietokirjoja. Profeetan sotureissa näen kummankin vahvuuksia, vaikken tiedä, miten he ovat kirjoitustyön jakaneet: vetävä ja jännittävä juoni, kiinnostavat henkilöt sekä islamin niin kiihdottoman ja rauhaa haluavan kuin sotaisen ja väkivaltaisenkin puolen tuntemus.

Suomalainen Lähi-idän tutkija Tuomas Pyy matkustaa Libanoniin luennoimaan vanhoista käsikirjoituksista. Paikalla on myös hänen italialainen kollegansa Carla Conti, joka on saanut haltuunsa vanhan käsikirjoituksen. Siitä hän haluaa myös Tuomaan mielipiteen, ja yhdessä he ajoittavat löydön alustavasti 600-700-luvuille. Käsikirjoituksesta saa sen käsityksen, että  sen teksti on profeetta Muhammadin sanelema Suuren Rauhan Suura, joka on jostain syystä jäänyt pois Koraania koottaessa. Mikäli näin olisi, käsikirjoituksen löytyminen olisi kansainvälinen sensaatio. 

Jo Beirutissa käy ilmi, että käsikirjoituksen haluavat itselleen muutkin tahot, ja ne eivät kaihda keinoja sen saamiseksi. Tuomas pakenee Saksaan käsikirjoitus matkatavaroissaan. Perillä Frankfurtissa hän tapaa saksalaisen kollegansa, joka ajoittaa käsikirjoituksen yhtä varhaiseksi. Carlakin pääsee Saksaan, jossa kolmikolle tulee kuumat paikat, kun he joutuvat terroristihyökkäyksen kohteeksi.

Saksasta Tuomas ja Carla jatkavat pakomatkaansa Helsinkiin vain huomatakseen, että samat kansainväliset tahot tavoittelevat heitä - tai pikemminkin käsikirjoitusta. Kirjan ehkä vallattomin kohtaus tapahtuu sukulaisten syrjäisellä kesämökillä Asikkalan metsissä. Nahkatakkiset terroristit väijyvät Tuomasta ja Carlaa liiterin takana, ja yllättäen hiljaiseksi nyhveröksi itseään kutsuva Tuomas löytää persoonastaan aivan uuden puolen. Armeija-ajan hiomat ampumistaidot pääsevät oikeuksiinsa, kun hän tarttuu lankonsa metsästyshaulikkoon ja pamauttaa terroristin kintuille sorsahaulisatsin.

Suomesta tapahtumat siirtyvät Lontooseen, jonne käsikirjoituksen on tarkoitus päätyä British Libraryn käsikirjoitusnäyttelyyn. Uhka ja hyökkäykset vain kiihtyvät, luoteja, pommeja, surmatekoja. Suurta Rauhan Suuraa tavoittelee sekä rauhanomainen veljeskunta että väkivaltainen terroristiklaani. 

Profeetan soturit tarjoaa kansainväistä jännitystä, jossa ikivanha käsikirjoitus kiehtoo tutkijoita ja sytyttää intohimoja monella taholla. Nykyajassa liikkuvan tekstin lomassa on lukuja, joiden otsikkoina on vuosilukuja - 656, 1456, 1922 - ja joiden tapahtumat valaisevat käsikirjoituksen vaiheita yli tuhannen vuoden aikana. Jälkikirjoituksessa vuosiluvut liitetään islamilaisen maailman historiallisiin tapahtumiin ja kysytään kiinnostavasti, olisiko mahdollista, että Suuren Rauhan Suuran kaltainen teksti voisi vielä nykyaikana löytyä.

Profeetan soturit on mukaansatempaava, siinä on takaa-ajoa, vauhtia ja vaarallisia tilanteita juuri sopivasti kaltaiselleni kovan luokan trillereitä kaihtavalle. Pidän tavasta, jolla kirja yhdistää tietoa Lähi-idästä, islamista ja sen kirjoituksista kuviteltuun tarinaan. Kirjoittajien tausta yliopisto- ja tutkijamaailmassa välittyy tekstiin, sen verran tuntevasti liikutaan niin Helsingin yliopistossa kuin Brisih Libraryssakin. Ripauksen romantiikkaa tuo Tuomaksen ihastus häikäisevänkauniiseen Carlaan, mutta tällä on jo mukava poikaystävä. Avoimeksi jää, miten Tuomaksen ja Carlan yhteistyö artikkelin kirjoittamisessa tulee muuttamaan suhdekuvioita. Tai sitten ei. Onkohan kirjalle jatkoa luvassa?

        Markus Falk: Profeetan soturit, 345 s.

        Kustantaja: Otava 2018

        Kansi: Timo Numminen

        

KIRJAN lainasin kirjastosta.
MUUALLA kirja on luettu blogeissa Kirja vieköön ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja.
Helmet-lukuhaasteessa 2018 sijoitan kirjan kohtaan "14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan".

Samuel Davidkin: Esikoisten lunastus

Pitkästä aikaa luin trilleriksi mainitun jännityskirjan, jossa tosin vauhtiin pääseminen kesti aikansa, mutta sitten jalkapatikalla kiidettiinkin Helsingissä melkoista kyytiä Katajanokalta Töölöön ja Kruununhaasta Kamppiin ja takaisin. Kyseessä on Esikoisten lunastus, helsinkiläisen Samuel Davidkinin esikoisromaani viime vuodelta. Kirja on saanut tänä vuonna jatkoa romaanissa Sodomasta pohjoiseen.

Esikoisten lunastus on rikosromaani, jossa Helsingin rikostorjuntayksikön poliisia Leo Askoa uhkaa työn loppuminen, ellei näyttöjä ala syntyä. Onneksi Korkeavuorenkadulla tutkitaan yksi asunto ja onneksi Asko osaa kertoa siitä jotain kiintoisaa esimiehelleen, joskin juutalaisen poliisiystävänsä Daniel Janovskyn salaisella avustuksella. Leo Asko löytää asunnon ovenkarmeista naulanreiät. Ne ovat sellaisella korkeudella,  että Janovsky päättelee karmeissa olleen juutalaiset mezuza-kotelot, vieläpä uskonnollisten juutalaisten. Samaan aikaan Saksan poliisilta saadaan tieto, että sikäläinen antiikin tekstien tutkija on joutunut poliisin seurantaan epäiltynä muinaisesineiden kaupasta ja että muutama tämän hämäräperäinen vieras on parhaillaan Helsingissä. Korkeavuorenkadun asunto liittyy heidän tuloonsa, ja juutalaisyhteyksien huomaaminen tekee Leo Askosta tutkinnan johtajan.

Samuel Davidkinin romaani on melkoinen runsaudensarvi. Jännitysjuoni liittyy juutalaisten aarteeseen, jota saksalainen tutkija ja hänen kanssaan yhteen lyöttäytyneet rikolliset hamuavat. Samaa haluavat New Yorkin uskonnolliset hasidijuutalaiset, vaikkakin aivan eri syistä. Heitäkin on Helsingissä nähty näinä päivinä. Juutalaisuskovan Daniel Janovskyn kautta Leo Asko pääsee perille juutalaisten perimätietona kulkeneesta tarinasta kolmesta erakosta, jotka olivat aikoinaan tulleet Helsinkiin ja joiden hallussa oli ollut tieto kallisarvoisesta aarteesta. Tuon tiedon he olivat välittäneet esikoispojilleen ja nämä taas vuorostaan esikoispojilleen. Tieto sisälsi arvoituksellisessa muodossa ohjeen aarteen luo.

Kirjassa tapahtuu murha, mutta sen selvitys jää sivuosaan aarteen tavoittelemisen rinnalla. Kuka keksii arvoituksen ratkaisun ja ehtii ensin? Minulle kirjassa oli kiinnostavinta se maailma, jonka kirjailija avaa juutalaiseen perimätietoon ja tapakulttuuriin sekä Suomeen saapuneiden juutalaisten historiaan. Helsingin juutalaisen seurakunnan synagoogaa tutkitaan useaan otteeseen, ja siellä käydään loppuhuipennuksen varsin vauhdikkaat, joskin myös väkivaltaiset kahinat. Kirjan juutalainen pohjavire toi mieleeni Harri Nykäsen Ariel-sarjan ja juutalaisen rikoskomisario Kafkan, mutta Davidkinin kirjassa juutalaisuus on isommassa - ja mielenkiintoisemmassa - roolissa.

Osa Leo Askon henkilökohtaista historiaa on niin ikään arvoituksellinen. Hänen räätäli-isänsä on kadonnut pojan ollessa vielä nuori, ja se on jättänyt jälkensä isättä kasvaneeseen poikaan. Odottamattomalla tavalla juutalaisen aarteen etsiminen valottaa isän vaiheita.

Esikoisten lunastus oli minulle mieleistä luettavaa. Se jätti paljon koukuttavia kysymyksiä jälkeensä. Mitä tapahtuu aarteelle? Miten Askon ja hänen asianajaja-naisystävänsä Tuvan suhde kehittyy? Entä saako Asko tietää enemmän isästään? Ihan sarja-ainesta siis - on ihan pakko lukea Davidkinin seuraavakin kirja siinä toivossa, että vastauksia löytyy.

      Samuel Davidkin: Esikoisten lunastus, 301 s.
      Kustantaja: Johnny Kniga 2016
      Kansi: Martti Ruokonen

KIRJA on kirjastolaina.
MUUALLA blogeissa Elämä on ihanaa, Eniten minua kiinnostaa tie, Kirsin kirjanurkka, Tuijata, 
HAASTEET: Helmet 2017 -lukuhaaste (44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta), 100 suomalaista kirjaa (no 71).

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Pauliina Rauhalan esikoiskirjaa on luettu paljon, ja vaikka olen silmäillyt blogikirjoituksia siitä vain sivusilmällä, mietin, mitä sellaista kirjasta voi sanoa, mitä ei ole sanottu jo moneen kertaan. Tai, ehkä sitä ei edes tarvitse ajatella...

Taivaslaulu on kaunis kirja, jonka runollinen kieli kuvaa niin kauniita kuin kauheitakin asioita herkästi ja koskettavasti. Osa runollisuudesta tulee tietenkin siitä, että Rauhala käyttää tekstissään runoja, lauluja ja raamatunkohtia lukuisia kertoja. Niitä ei eroteta muusta tekstistä mitenkään, vaan ne soljuvat kerronnan virrassa, mutta lopusta löytyy kyllä kaikkien lainausten lähdetiedot. Runollisuuden vastapainona on perin asiallisia, joskin yhdestä näkökulmasta asioita katsovia nimettömän kirjoittajan blogikirjoituksia ja niihin tulleita kommentteja puolesta ja vastaan. Pidin kyllä tällaisesta rakenteesta, joka yhdisteli erilaisia tekstejä.

Kaunista kirjassa on Viljan ja Aleksin rakkauden kuvaus, siitä alkaen kun he näkivät toisensa ensimmäisen kerran lestadiolaisissa seuroissa. Nyt heillä on neljä alle 5-vuotiasta lasta, ja he rakastavat toisiaan ja pieniään. Kun vain Vilja ei olisi niin pohjattoman väsynyt...

Surullista Taivaslaulussa on juuri Viljan kasvava uupumus. Surullista ja kauheaakin on, että hänen oman uskonyhteisönsä säännöt vaativat ja valvovat, ettei hän edes yritä helpotusta jatkuviin raskauksiin ja synnytyksiin. Vaimon osa on lasten saaminen niin usein kuin niitä vain on tullakseen, vaikka sitten joka vuosi. Yhteisöstä löytyy kuitenkin ystävä, hänkin odottava äiti, joka ymmärtää ja tukee, ottaa Viljan lapsia hoitoon.

Taivaslaulu on kirja perheestä uskonnollisessa yhteisössä, mutta ennen kaikkea se on kirja naisesta ja äidistä. Se on fiktiota, mutta sellaisenaan puheenvuoro yhdeltä lestadiolaisyhteisöön kuuluvalta. Ääni on henkilökohtainen ja herkkä, mielestäni vaikuttava juuri siksi, ettei se revi, vaan hiljaisesti kertoo yhden naisen ja perheen liikuttavan tarinan. Kirjan lopussa Vilja ja Aleksi ovat vahvempia, ja tulevaisuus on heille toiveikkaampi.

Pauliina Rauhalan Taivaslaulu kuuluu ehdottomasti lukemieni viime vuoden kirjojen parhaimmistoon. Se valittiin Helsingin kirjamessuilla Vuoden kristilliseksi kirjaksi.

KIRJA on oma ostos kirjakaupasta. Hankin sen blogistanian Osta täysihintainen kirja -päivän innoittamana, mutta en juuri sinä nimenomaisena päivänä, sillä huomasin koko tempauksen vasta sen verran myöhään illalla, etten ehtinyt enää kirjakauppaan. Ja ihan vain päivän hengessä halusin ostaa tämän kirjan siitä kaupungin ainoasta kivijalkakirjakaupasta.


Pauliina Rauhala: Taivaslaulu, 284 s.
Kustantaja: Gummerus 2013
Kannen suunnittelu: Tuomo Parikka
Kannen kuva: Istockphoto

Hanna Hauru: Paperinarujumala

Hanna Haurun Paperinarujumala on pieni kirja. Siinä on vain 95 sivua, ja taitto on sen verran väljä, että luin kirjan puolessa tunnissa. Useimmat luvut mahtuvat yhdelle sivulle, ja lyhyimmässä luvussa on vain puolitoista riviä, kaksi lausetta.

Kirjan sisältö on kuitenkin painava, raskas. Oulun kaupungin konekirjoittaja Laina Heinonen saa puhelun Jumalalta. Hänelle tulee kehoitus koota 800 opetuslasta, ja jos näin tapahtuu, Suomen kansa pelastuu kadotukselta.

Vähin sanoin ja eleettömästi Hanna Hauru kertoo uskonnollisen liikkeen synnyn ja laantumisen. Näkökulma on yksityisen ihmisen, liikehdinnän keskushahmon ja  hänen mukaan liittyneen sisarensa, heidän mielensisäisen maailmansa.

Kirjailija itse kertoo alkusanoissaan, että Oulussa 1960-luvulla vaikuttanut heinoslaisuus on romaanin taustalla pilarina, jonka varaan hänen mielikuvituksensa on kutonut tarinan.

Tämä oli taitavasti ja tiiviisti kirjoitettu pienoisromaani, joka jätti paljon tilaa omille ajatuksille ja tulkinnoille. Jäin pohtimaan, mitä Laina Heinosen mielessä tapahtui kaiken keskellä ja mikä merkitys oli sisarusten muistoilla omasta lapsuudenkodistaan, isästä, joka kielsi kaiken uskonnollisen tyttöjen elämästä, ja äidistä, joka silti vei salaa pyhäkouluun. 

Pidin kirjasta, siitä, että se jätti miettimään. Kirjastossa näin useita Haurun varhaisempia pienoisromaaneja. Pitääpä hakea niitä lisää luettavaksi.

Ville Jalovaara kirjoitti romaanista arvion Vartija -lehdessä. Hän valottaa heinoslaisuuden eli Oulun profetian historiallista taustaa, jota hän on käsitellyt väitöskirjassaan. Kirjaa luettu myös näissä blogeissa: Lumiomena, Kirjojen keskellä, Vielä palaa lukulamppu, ja monissa muissa.

Tämä kirjaa sopii Oi maamme Suomi -haasteen suoritukseksi, valloitan sillä Pohjois-Pohjanmaan.

KIRJAN lainasin kotikaupungin kirjastosta.


Hanna Hauru: Paperinarujumala, 95 s.
Kustantaja: Like 2013

Antti Tuuri: Ullan kirja

Antti Tuurin Äitini suku -sarjan toinen kirja on kertojan oma nimikkokirja, Ullan kirja. Siinä piikatyttö Ulla jatkaa kerrontaansa Suomesta maanpakoon karkoitetun uskonnolisen ryhmän vaelluksesta Euroopassa.

Sarjan ensimmäinen kirja, Eerikinpojat, päättyi Tanskaan, Altonan kaupunkiin aivan Saksan naapuriin, minne maanpakolaiset olivat saaneet luvan asettua. Ullan kirja alkaa hautajaisilla, kun Eerikinpoikien sisko kuolee ja haudataan tammimetsään, koska harhaoppisina pidetyille ei anneta lupaa haudata vainajaansa siunattuun maahan.

Tapahtumat nähdään jälleen kertojan, laihialaisen piikatyttö Ullan, silmin. Karkoitetut eivät saa jäädä Altonaankaan, mutta he onnistuvat löytämään uuden asettumispaikan Alankomaista. Ullan omassa elämässä tapahtuu isoja asioita. Hänen sydämensä on särkynyt, mutta Suomesta saapuu uusia ihmisiä  liittyäkseen pakolaisiin. Heidän joukossaan on turvallisenoloinen laivanrakentaja Tuomas. Kun lähdetään purjehtimaan Hollantiin uuteen turvapaikkaan, Ullan sydän on toivoa täynnä.

Turvapaikka Hollannissa ei osoittaudu pysyväksi, kun paikallinen mennoniittiseurakunta ei hyväksy ruotsinmaalaisten suhtautumista mieleltään järkkyneeseen seurakuntalaiseensa. Kirjan päätöskohtauksessa monikymmenpäinen suomalaisten ja ruotsalaisten joukko vaeltaa kanavan rantaa kohti uutta turvaa Saksassa.

Eerikinpojat oli minulle aika hidaslukuinen ja jähmeä, mutta Ullan kirjassa Ullan oma elämä ja tarina alkoi koukuttaa. Tuomaan kanssa hänelle aukeaa uusi elämänvaihe, ja Eerikinpojat ovat opettaneet hänelle käsityöläistaidon alalla, jolla ei naisia juuri nähdä, ei varsinkaan oppimattomia piikatyttöjä. Ulla ja Tuomas uskaltavat myös ajatella monista asioista itse, kun tapahtumat kärjistyvät ja karkotettujen ryhmää uhkaa hajaannus. 

Myös Ullan kirja on monologiromaani, jossa yksi kertoja jakaa ajatuksensa lukijan kanssa, liittyivät ne sitten hänen omaan elämäänsä ja ajatuksiinsa tai karkoitetun  seurakuntaryhmän tapahtumiin. Kirjan monologisuutta ei useimmiten  edes huomaa, niin taitavasti Tuuri kertoo Ullan sanoin, mitä tämä keskustelee esimerkiksi läheistensä kanssa ja mitä nämä vastaavat hänelle.

Seuraava Äitini suku -sarjan kirja on Muukalaiset, jossa Ullan tarina jatkuu. Siihen tartun myöhemmin kesän kuluessa.

Antti Tuurin Äitini suku -sarja:
1. Eerikinpojat
2. Ullan kirja

KIRJAN lainasin kotikaupungin kirjastosta.

Antti Tuuri: Ullan kirja, 334 s.
Kustantaja: Otava, 2002
Kansi: Hannu Taina

Antti Tuuri: Eerikinpojat

Jostain syystä en ole lukenut aikaisemmin Antti Tuurin kirjoja, mutta keväällä  päätin korjata tilanteen hänen Äitini suku -sarjallaan, joka ymmärtääkseni perustuu tositapahtumiin. Sen alkaa Eerikinpojat, jonka tapahtumat sijoittuvat 1730-luvulle.

Eerikinpojat on saanut nimensä kälviäläisen papin pojista, jotka palvelivat aikansa Ruotsin kuninkaan armeijassa, mutta sitten jättivät sotilasuran. He purjehtivat Keski-Pohjanmaalta Ruotsiin kauppa-asioilla. Lisäksi heitä luonnehtii heidän varsin jyrkkä uskonnollisuutensa, ja he ovat antaneet nimensä herätysliikkeelle, maan hiljaisille, joka pitää Lutherin kirkon pappeja harhaoppisina. Veljeksiä seuraa joukko ihmisiä Keski-Pohjanmaan pitäjissä.

Kirjan päähenkilö on kuitenkin laihialainen piikatyttö Ulla, jonka silmin tapahtumat nähdään. Kirja alkaa oikeudenkäynnillä, jossa Eerikinpoikia ja joitain heidän seuraajiaan syytetään harhaoppisuudesta. Oikeus tuomitsee heidät maanpakoon, ja kun veljekset perheineen ja seuraajineen lähtevät Tukholmaan anomaan kuninkaalta armoa, Ulla ja hänen äitinsä päättävät mennä mukaan.

Armoa ei maan hiljaisille kuitenkaan anneta. Asian ratkaisua odotettaessa asutaan Tukholmassa kuukausikaupalla, mutta lopulta karkoitettujen matka jatkuu Ruotsista Tanskaan, jossa he purjehtivat paikasta toiseen. Heidän maineensa kiirii heidän edellään, ja heitä odottaa aina uudessa satamassa seuraajia ja suojelijoitakin, mutta viranomaiset torjuvat heidät yhtä kaikki ja kieltäytyvät antamasta lupaa maihin asettumiseen. Pakolaiset joutuvat jatkamaan matkaansa seuraavaan etappiin, jossa ihmiset ehkä ovat hyväksyvämpiä.

Kirja tuntui aluksi hidaslukuiselta, ja kesti tovin, ennen kuin sain sen loppuun. Vähitellen kiinnostuin seuraamaan maasta karkoitettujen koviakin kohtaloita, kun esimerkiksi synnyttävää naista ei päästetty maihin synnyttämään harhaoppisten pelosta. Ullan elämässä on mukavia väreitä, kun Tukholmasta matkaan liittyy räätälinsälli, jonka kanssa sopii haaveilla yhteisestä kodista jossain turvasatamaksi luullussa kaupungissa. Vaan kuinka suunnitelmien kanssa käykään? Kirjan lopussa pakolaiset ovat asettuneet Tanskan alueelle. 

Ihailin Tuurin kielenkäyttöä, voisin hyvin kuvitella, että juuri tuolla tavoin piikatyttö ajatteli ja puhui 1700-luvulla. Järkyttävääkin oli lukea, että Suomen historiasta löytyy tapaus, jossa kokonainen ryhmä ihmisiä on karkotettu merelle ilman tietoa kotimaasta vain sen perusteella, miten he uskovat. Siksikin kannatti lukea tämä kirja. Seuraavaksi sarjan toiseen osaan, Ullan kirjaan.

Kaiken voi lukea -blogin Jori luki Eerikinpojat viime kesänä.

KIRJAN lainasin kotikaupungin kirjastosta.

Antti Tuuri: Eerikinpojat, 316 s.
Kustantaja: Otava 2001
Kansi: Hannu Taina