Tšingiz Aitmatov: Valkoinen laiva (Klassikkohaaste 3)

Iso valkoinen laiva kyntää Issyk-Kulin aaltoja tietämättä ollenkaan, että kaukana vuoren rinteellä sitä katselee pieni poika kiikarin kanssa. Laiva tulee aina samaan aikaan, tulee ties mistä ja menee ties minne. Poika kuvittelee muuttuvansa kalaksi ja uivansa pitkin kylmävetistä vuoristojokea ja aina valkoiselle laivalle asti. Siihen hänellä on aivan erityinen syy, sillä laivalla hän tapaa isänsä.

Poika kasvaa vartioasemalla vaarinsa kanssa. Hänen vanhempansa ovat eronneet, isä on työssä matruusina laivalla jossakin ja äiti mennyt kaupunkiin tehtaaseen töihin. Poikaa hävettää, että hänet on hylätty, mutta hyvätahtoista vaaria hän rakastaa. Mummi sen sijaan pitää häntä vieraana, vaikka mummi itse on vieras, vaarin toinen vaimo. He asuvat vartioasemalla kahden muun perheen kanssa. Lähistöllä ei ole ketään samanikäistä leikkikaveria. Naapuruston keskinäisillä riidoilla on vakavat ja surulliset seuraukset.

Tšingiz Aitmatov on sijoittanut romaaninsa Valkoinen laiva Kirgisian vuoristoon, Issyk-Kul -järven lähiseudulle. Elämä etenee verkalleen, kevään jälkeen tulee kesä ja syksy vaihtuu aikanaan talveksi. Poika pääsee kouluun ja saa sitä varten salkun. Kaikessa verkkaisuudessaan kirja on kiehtova. Kirjailija on mestari kuvaamaan henkilöidensä sisäistä maailmaa, ajatuksia ja tunteita, ja tässä teoksessa hän pukee taiturimaisesti sanoiksi lapsen ajattelun ja mielikuvituksen. 

Koillis-Kirgisian luonto näyttäytyy kirjassa kauniina, eristyneenä ja vähän villinä. Aitmatovin kirjoittaessa romaaninsa alue oli vielä Kirgiisien sosialistinen neuvostotasavalta. Vaari ihmettelee nykyistä maailmanmenoa ja kertoo pojalle satua Sarvekkaasta hirviemosta, joka kauan sitten toi kirgiisien kansan Issyk-Kulin rantamille kaukaa Siperiasta. Kirjailijan rakkaus omaan kansaansa ja sen perinteisiin näkyy tässäkin kirjassa, kuten aikaisemmin lukemissani pienoisromaaneissa Džamilja ja Punahuivinen poppelini.

     Tšingiz Aitmatov: Valkoinen laiva, 177 s.
     Kustantaja: Kansankulttuuri 1980 (4. painos; 1. p. 1972)
     Alkuperäinen: Белый пароход 1970 ; Suomentaja: Ulla-Liisa Heino
     Kansi: Raimo Myntti

KIRJA on omasta hyllystä, ostettu kirpputorilta.
MUUALLA kirja on luettu blogeissa Ensimmäinen ja Kirja-aitta.

HAASTEET
Osallistun kirjalla 3. klassikkohaasteeseen, jota emännöi Marile. Tälle kierrokselle suunnittelin lukevani jonkin neuvostoliittolaisen kirjailijan tuotantoa, ja pitkään luennassa oli Hiljaa virtaa Don. Kirjan yhteensä 1300 sivua jäivät vielä vaiheeseen, joten uusi kirjailijasuosikkini Tšingiz Aitmatov pääsi klassikkohaastekirjaksi.

Aikaisemmin luin
Klassikkohaaste 1: Juhani Ahon Papin rouva
Klassikkohaaste 2: Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen

Toiseenkin lukuhaasteeseen kirja sopii, ketjukolaajan aloittamaan Leningrad - Ost-Berlin -haasteeseen.

Tšingiz Aitmatov: Džamilja sekä Punahuivinen poppelini

"Kaikkein eniten minua hämmästytti, miten tulvillaan intohimoa ja murhetta itse sävelmä oli. En tiennyt, miksi sitä nimittää, enkä tiedä vieläkään, tai paremminkin en osaa määritellä - äänestäkö se vain johtui vai oliko vielä jotakin tärkeämpää, joka kohosi suoraan ihmissielusta ja joka kykeni herättämään toisessa ihmisessä niin suuren kiihtymyksen ja antamaan eloa kaikkein salaisimmille ajatuksille." (Džamilja)

Tšingiz Aitmatovin Džamiljaa on joku sanonut yhdeksi maailmankirjallisuuden kauneimmaksi rakkaustarinaksi. Sen kertoo taiteilija, joka muistelee aikaa, kun hän oli viisitoistavuotias poika kirgisialaisessa maalaiskylässä. Elettiin sota-aikaa, pojan vanhemmat veljet olivat rintamalla neuvostosotilaina, ja kertoja työskenteli kolhoosissa yhdessä naisten, vanhojen miesten ja sodasta palanneiden kanssa. 

Džamilja on hänen vanhimman veljensä vaimo, ja kertoja on häneen kiihkeästi rakastunut. Džamilja ja poika laitetaan ajamaan viljaa hevosilla kylästä asemalle yhdessä sodassa haavoittuneen Danijarin kanssa. Danijar on synkkä ja vaitelias mies, mutta kun hänet saadaan yhtenä yöllä arolla, kotiin palatessa, laulamaan, sekä Džamilja että poika tulevat sydänjuuriaan myöten kosketetuiksi. Jokin muuttuu heidän kummankin elämässä, molemmat päättävät seurata sielunsa intohimoa tavalla, jota perinteinen suku- ja kyläyhteisö ei hyväksy. Poika lähtee opiskelemaan taiteilijaksi, Džamilja taas seuraa rakkautta.

Kirgisialainen postimerkki: Džamilja
(Wikimedia)

Punahuivinen poppelini on romaani hurjapäisestä autonkuljettajasta Iljaksesta, joka matkallaan kohtaa kauniin, hoikan tytön, jota hän kutsuu punahuiviseksi poppelikseen. Tyttö, Asel, on valmistautumassa avioliittoon, jonka hänen vanhempansa ovat järjestäneet. Iljas rakastuu, nuoret karkaavat, saavat pojan. Hurjapäisyyttään Iljas joutuu onnettomuuteen, joka muuttaa häntä, hän ryhtyy juomaan, jättää vaimonsa ja lapsensa. Vuosia myöhemmin hän tulee järkiinsä ja toisen onnettomuuden seurauksena löytää vaimonsa, jota hän yhä kovasti rakastaa, mutta joka on jo toisen miehen vaimona. 

Pidin Džamiljasta ja Punahuivisesta poppelista todella paljon. Kumpikin kertoo rakkaudesta, monivivahteisista ihmissuhteista ja eettisistä valinnoista. Romaanit sijoittuvat kirgisialaisiin kyliin, joissa perinteinen suku- ja kyläyhteisö on vahva, mutta joihin on tullut uusi aikakausi. Kovalla työllä rakennetaan maata ja pyritään annettujen työtavoitteiden saavuttamiseen yhdessä. Sosialistisen realismin hengessä työtä ja ahkeruutta ihannoidaan. Paitsi naisen ja miehen välistä rakkautta kirjoissa kuvataan rakkautta isänmaahan.

"Komuz lauloi siitä, miten aurinko pian piiloutuu kukkuloiden taakse, sininen viileys virtaa äänettä yli maan ja siniharmaa maruna ja keltainen sulkaheinä huojuvat hiljaa punertavan tien varrella siitepölyä varistaen. Aro kuuntelee ratsastajaa ja miettii ja laulaa yhdessä hänen kanssaan ..." (Punahuivinen poppelini)

Tšingiz Aitmatovista tuli tämän kirjan ansiosta yksi suosikeistani. Hän kirjoittaa varsinkin luonnonkuvauksissaan runollisen kauniisti, mutta hän osaa kuvata myös ihmismielen liikkeitä herkästi ja psykologisen tarkasti. Hän luo tiiviin tunnelman, joka pitää lukijan jännitteessä. Luin melkein henkeä pidättäen, miten Iljaksen kävisi, kun hän lähti perävaunullisella kuorma-autolla ylittämään korkeaa vuorta, ja alkoi sataa lunta. Sama jännite kantoi koko Punahuivinen poppelini -romaanin yli: miten kävisi Iljaksen, miten kävisi Aselin, miten heidän poikansa, miten heidän rakkautensa. Kun ennakoin tätä kirjoitusta, mainitsin, että toisin blogiini kaksi Aitmatovin novellia. Nyt korjaan sanojani, sllä pidän näitä ennemminkin pienoisromaaneina kuin novelleina.    

Tšingiz Aitmatov (1928- 2008) on tunnetuin Kirgisian kirjailijoista. Hän syntyi Neuvostoliitossa ja kirjoitti sekä venäjäksi että kirgiisiksi. Džamilja julkaistiin Neuvostoliitossa ensimmäisen kerran 1958 ja suomeksi 1963 yhteisniteessä kirjailijan toisen pienoisromaanin, Punahuivinen poppelini, kanssa.

     Tšingiz Aitmatov: Džamilja; Punahuivinen poppelini, 210 s.
     Kustantaja: Kansankulttuuri 1977 (2. painos; 1. p. 1963)
     Alkuperäiset: Джамиля (1958); Тополёк мой в красной косынке (1961)
     Suomentaja: Esa Adrian
     Kansi: Aimo Taleva

KIRJA löytyi kirjaston varastosta päivänä, jolloin varasto oli auki yleisölle.

MUUALLA: blogissa Ensimmäinen Perttu Eemeli kirjoittaa perusteellisesti Džamiljasta sekä Aitmatovin toisesta romaanista, Valkoinen laiva. Kirjoitus sisältää juonipaljastuksia.

HAASTEET: Leningrad - Ost-Berlin (Neuvostoliitto/T. Aitmatov) ja Kirjaherbario (poppeli).  

Helakukkula : Bulgarialaista lyhytproosaa

Kun Suomessa haluaa tutustua jonkin pienemmän kielialueen kirjallisuuteen suomen kielellä, mahdollisuudet kutistuvat minimaalisiksi, jos kyse on hieman syrjäisemmästä, vaikkakin eurooppalaisesta, maasta. Tällaiseen johtopäätökseen tulin, kun viime vuonna etsin kaunokirjallisuutta, joka jotenkin liittyisi Bulgariaan ja erityisesti Varnan kaupunkiin tai Mustanmeren tienoille. Tähän etsintään minut sai Sheferijm-blogin Idän pikajuna -kirjallisuushaaste.

Löysin kuitenkin kirjastosta kokoelman bulgarialaisia novelleja, jotka julkaistiin jo 1980. Teos on saanut nimensä yhdestä siihen valitusta novellista: Helakukkula : Bulgarialaista lyhytproosaa. Kokoelman on toimittanut Kirsti Siraste. Kirjan alussa on lyhyt bulgarialaisen kirjallisuuden historia ja lopussa lyhyet kirjailijaelämäkerrat. Nämä olivat hyödyllisiä ja auttoivat sijoittamaan novellit kontekstiinsa.

Helakukkula-antologian kirjailijat kuuluvat kahteen aikakauteen. Kolme heistä - alla ensimmäisinä - eli ja kirjoitti aikana, joka alkoi Bulgarian vapauduttua ottomaanien vallasta 1878 ja päättyi toiseen maailmansotaan 1944. Muut kirjaiijat kuuluvat sosialistisen realismin kauteen, joka alkoi toisen maailmansodan jälkeen, jolloin kuningaskunnasta  tuli sosialistinen tasavalta.

Esittelen seuraavassa kokoelman novellit hyvin lyhyesti. Suurin osa sijoittuu maaseudulle ja kuvaa tavallisten, usein köyhien ihmisten elämää. Monissa on uskonnollisia tai taikauskoisia teemoja, jossain isänmaallisuutta ja Bulgarian historiaa.

     Ivan Vazov (1850-1921). Novelli Joko?
Kirjailijaa sanotaan Bulgarian kirjallisuuden patriarkaksi. Novellissa on lähes paatoksellisen isänmaallinen tunnelma. Kylän väki kokoontuu raitille katsomaan sotilaita, jotka ovat taistelleet Turkkia vastaan ja nyt marssivat sotaan Serbiaa vastaan. Yksi äideistä odottaa poikaansa palaavaksi. On vuosi 1885. 

      Elin Pelin ((1877-1949). Novellit Helakukkula sekä Andresko
Helakukkula antaa nimensä antologialle. Se on kukkula, jolle kiivetään helatorstaina, sinne viedään sairaat ja raajarikot, sillä silloin Jumala astuu aamuyöstä taivaastaan ja parantaa sairaat. Vanha Zahari-vaari kantaa kukkulalle orvon, sairaan Monka-pojan. Aamulla vaari herää katsomaan, mitä yö on saanut aikaan. Andresko on veitikkamainen hevosajuri, joka ajaa kotikyläänsä susiturkkista herraa. Matkalla käy ilmi, että ajettava on vouti, joka on tulossa ulosmittaamaan köyhän kyläläisen viljan. Andresko keksii juonen auttaakseen kylänmiestä öykkärimäistä viranomaista vastaan. Andresko ei ole ainoa kokoelman novelii, jossa köyhä kansa ja viranomaiset ovat vastakkain.

      Jordan Jovkov (1880-1937). Novellit Langalla sekä Albena
Langalla kertoo resuisesta ja köyhästä vuoristoperheestä, joka on lähtenyt etsimään ihmettä: valkoista pääskystä. Sen näkemisen he odottavat parantavan perheen ainoan lapsen, 20-vuotiaan tyttären. Albenan nimihenkilö on nuori, kaunis nainen, joka on naimisissa myllärin kanssa. Mies surmataan. Jovkov kuvaa erittäin taitavasti rymäajattelua; kyläläisten mielipiteet naisesta ja suhtautuminen häneen muuttuvat hetkestä toiseen sen mukaan, kenet he kulloinkin ajattelevat surmaan syylliseksi ja minkä motiiviksi. Jovkovin novellit kuuluvat mielestäni kokoelman parhaisiin.

      Nikolai Haitov (1919-2002). Novellit Pojanpojanpoika sekä Juureton puu
Pojanpojanpoika on kertomus Ramadanista, jonka isoisä naittaa alle 14-vuotiaana ja jonka nuori vaimo ryöstetään pian häitten jälkeen toisen miehen vaimoksi. Ukolle on tärkeää, että hänen siemenensä jatkuu ja taloon tulee pojanpojanpoika. Ramadan löytää uuden vaimon, mutta elämä heittelee. Mies, joka ryösti ensimmäisen vaimon, asuu naapurissa tämän kanssa. Vuosikymmenten kuluttua asiat saavat yllättävän käänteen. Juurettomassa puussa vanha mies asuu poikansa luona kaupungissa ja kaipaa maalle. Poika kehoittaa häntä lepäämään ja nauttimaan olostaan, mutta vanhuksella ei ole mitään ajankulua, toisin kuin kotikylässä. Haitov kuvaa eleettömästi ja samalla lähes riipaisevasti vanhojen miesten tuntoja kummassakin novellissa. Nämä jäivät mieleen kokoelman vaikuttavimpina.

      Pavel Vežinov (1914-1983). Novelli Viulupoika (esittelin sen täällä)

      Boris Aprilov (1921-1995). Novellit Kosketus sekä Syksyiset dyynit
Kumpikin Aprilovin novelleista vie meren rannalle. Kosketuksessa kapakassa istuvat kalastajat hiljenevät, kun pianistin soitto koskettaa. Syksyiset dyynit kertoo kalastajista ja dyynien hotellin turisteista. Turistien joukossa on Kultanainen. jota katseet seuraavat. 

      Jordan Raditškov (1929-2004). Novellit Leipä, Kivet sekä Miloiko
Kolme novellia muodostavat jatkumon, ovat kuin saman romaanin lukuja. Kussakin on pääosassa yksi kylän käsityöläinen, leipuri, kivenhakkaaja ja puunhakkaaja. Kiinteässä yhteisössä joku on ilmiantaja, joku saa surmansa, jonkun osa on epäillä ja toisen kantaa syyllisyyttä. Novelleissa on hieman maagisen realismin aineksia.

      Liljana Mihailova (1939-2010). Novellit Solisti sekä Muurahaisia
Liljana Mihailova on antologian ainoa naiskirjailija. Kumpikin hänen novelleistaan käsittelee unelmia ja pettymystä. Solistissa oopperan kuorolainen haaveilee solistin urasta. Hänestä tulee toisen alan taituri, ja kun häntä siitä kehutaan, hän on pettynyt. Muurahaisissa hammaslääkäri päättää toteuttaa unelmansa kesämökistä ja puutarhasta. Kieli on vähäeleistä, mutta novelleissa on vahva tunnelma, ja varsinkin Solistista pidin kovasti.

      Georgi Velitškov (1938-). Novellit Tuhkimosatu sekä Kilpailevat kaupungit
Tuhkimosadussa pääosassa on perheen tytär ja hänen äitipuolensa. Kilpailevat kaupungit on mainio satiiri kahdesta kaupungista, joiden välinen kateus saa naurettavaan kilpailuun siitä, kumpi on varhaisempi. Toinen niistä uskoo pystyvänsä osoittamaan, että Olympuksen jumalat liittyvät sen historiaan. 

*** *** *** *** ***

Kirja toimi hyvänä johdatuksena bulgarialaiseen kirjallisuuteen. Ne avasivat etenkin Bulgarian maaseudun ihmisten elämää, uskomuksia ja maan kulttuuria. Joukossa oli muutamia oikein mainioita novelleja, eivätkä ne muutkaan huonoja olleet. Opiskelijat ovat tehneet hyvän työn suomentaessaan antologiaan päässeet novellit.  

Helakukkula : Bulgarialaista lyhytproosaa (toim. Kirsti Siraste). 196 s.

Kustantaja: Kansankulttuuri 1980

Kansi: Marianna Lukjanov

Suomennokset: Kirsti Sirasteen johdolla pidetyn Helsingin yliopiston slaavilaisen 
      filologian bulgarialaisen kirjallisuuden käännösseminaarin osanottajat

KIRJAN lainasin kirjaston varastosta.

HAASTE: Tahattoman lueskelijan Leningrad - Ost-Berlin -lukuhaaste.

Viulupoika. Ja Idän pikajuna puksuttaa perille.

Vili on viulunsoittajapoika, joka sai nimensä itsensä Leninin mukaan. Tai niin hänen isänsä ainakin väittää, kun poliisilaitokselta soitetaan kesken päivällisen. Viulukotelo kädessään kotoa lähtenyttä poikaa ei tarvitse odottaa kotiin syömään. Hän on putkassa.

"- Saanko tavata häntä? 

- Ketä? Sitä miestäkö? 

- Ei vaan Viliä, poikaani... 

- Viliä! tuhahti kenraali. Kun antaa lapselleen tuollaisen nimen, niin tässä on tulos... 

- Olen antanut pojalleni nimen Vladimir Iljitšin mukaan, vastasi isä loukkaantuneena. 

- Sääli hyvää nimeä..."

Viulupoika on bulgarialaisen Pavel Vežinovin kirjoittama novelli. Nimihenkilö Vili, Vladimir, ajautuu rikokseen, mutta rikosta enemmän novelli käsittelee ihmissuhteita Vilin perheessä ja ystävien kesken. Käytyään katsomassa poikaansa poliisilaitoksella Vilin isä muistaa erään tapauksen omasta nuoruudestaan ja miten hänen oma isänsä suhtautui hänen vapaudenkaipuuseensa ja haluunsa kulkea omaa tietään.

Viulupoika ilmestyi kokoelmassa Helakukkula : bulgarialaista lyhytproosaa (toim. Kirsti Siraste, Kansankulttuuri 1980) Arja Olkinuoran suomentamana. Yllä oleva ornamenttikuvio on kuvattu kirjan kannesta. Tarkoitukseni on tuoda koko kokoelma blogiini tammikuussa, mutta tällä kertaa vain tämä yksi novelli, sillä ...

Pavel Vežinov (1914-1983) syntyi Bulgarian pääkaupungissa Sofiassa, mutta kävi oppikoulun Varnassa. Siksi tästä novellistani tulee viimeinen suoritus Idän pikajuna -kirjallisuushaasteeseen (Varna). 

Onkin aika tehdä haasteen kooste, aikaa vuoden loppuun ei ole enää kuin rapiat.

Täytyy heti alkuun tunnustaa, että Ainon Sheferijm-blogissaan alkama Idän pikajuna -kirjallisuushaaste on ollut sellainen, että olen sitä varten joutunut etsimään luettavaa ihan tarkoituksella. Heti matkaan lähtiessäni tiesin, että haasteesta tulisi haasteellinen. En ollut lukenut mitään esimerkiksi Romaniasta tai Bulgariasta aikaisemmin. Tässäpä olisi kuitenkin oiva tilaisuus laajentaa lukureviiriä.

Nyt olen kulkenut matkan Pariisista Istanbuliin. En kuitenkaan sivuuttanut asemia järjestyksessä, sillä molemmat Istanbulin kirjat luin "out of order". Sattumoisin Belsassarin tytär tuli lukuun juuri vuoden alussa, ja yllätyksekseni nuorten fantasiaseikkailussa Rob McCool ja Krimin jalokivi seikkailtiin myös Istanbulissa. Muut pysähdykset tein kulkujärjestyksessään ja vieläpä niin, että Pariisissa ja Wienissä viivyin parin kirjan ajan.

Alla on junamatkalla lukemani kirjat maantieteellisessä järjestyksessä. Linkit vievät kirjoista tekemiini blogikirjoituksiin.

Pariisi (Ranska) 

          1. Naëmi Starck: Laulajattaren muistelmia (1928)

          2. Fred Vargas: Kuriton mies nurin (1999/2006)

Strasbourg (Ranska)

          3. Arne Nevanlinna: Marie (2008)

München (Saksa)

          4. Thomas Mann: Varhaista tuskaa (1925/1966)

Wien (Itävalta)

          5. Anni Swan: Sara ja Sarri matkustavat (1930/1980)

          6. Hannu-Ilari Lampila: Sibelius (1984/1995)

Budapest (Unkari) 

          7. Vilmos Kondor: Budapestin varjot (2008/2012)

Bukarest (Romania) 

          8. Herta Müller: Hengityskeinu (2009/2010)

Varna (Bulgaria) 
          9. Pavel Vežinov: Viulupoika (1980)

          

Istanbul (Turkki)

          10.  Barbara Nadel: Belsassarin tytär (1999/2010)

          11.  Tatu Kokko: Rob McCool ja Krimin jalokivi (2015)

Kiitos, Aino, mukavasta haasteesta! Matka oli antoisa ja avartava. 
(Haasteen koontipostaukset löytyvät TÄÄLTÄ.)